Jutut kategoriassa Ihmiset - Sivu 14 26:stä

”Kun törmäyttää ihmisiä yhteen, voi syntyä hyviä juttuja” – Ville Paananen haluaa rikkoa yliopiston sisälle syntyviä rajoja

Taidepiiri Tapiirin hallituksen puheenjohtaja Ville Paananen siirtyi vuodessa järjestönoviisista aktiiviksi. Toimiminen järjestössä on tehnyt yliopistosta pienemmän, hän sanoo.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Fuksivuosi!

Siinäpä kieleltä nopeasti suhahtava sana, joka on latautunut täyteen riemukasta odotusta.

Ensimmäinen luento, ensimmäiset laskuharjoitukset, ensimmäinen tentti, ensimmäinen tentin uusinta! Ensimmäinen pienryhmäkokoontuminen, ensimmäiset bileet, jatkot, sillikset!

Hauskaa ja yhteisöllistä – ainakin kun on mukana sisällä porukassa.

Kauempaa kaikki näyttää varsin erilaiselta. Sen tietää oululainen sähkötekniikan opiskelija Ville Paananen. Hänelle oman paikan löytäminen Oulun yliopistosta vaati kaksi vuotta ja Jodelin apua.

Jonkinlainen epäteekkari

Muuttaessaan Jyväskylästä Ouluun kuusi vuotta sitten Ville Paananen ei tuntenut paikkakunnalta muita kuin silloisen tyttöystävänsä. Ouluun hänet toivat sähkötekniikan opinnot: robotiikasta ja tekoälystä kiinnostunut Paananen arveli alan kiinnostavaksi.

Opiskelut käynnistyivät kuusihenkisessä pienryhmässä, josta vuoden edetessä kaikki paitsi hän ja yksi toinen lopettivat opintonsa.

Pienryhmän pienentyessä Paananen koki loittonevansa muista. Ei siksi, että häntä olisi muiden toimesta erityisesti syrjitty, vaan siksi, ettei hän itse löytänyt paikkaansa muiden joukosta. Luontainen ujous kasvatti kynnystä kontaktin ottamiseen. Ja missä samanhenkisiä ihmisiä edes tapaisi?

Luultavasti teekkarikiltojen toiminnassa, mutta niihin Paananen ei tuntenut koskaan kuuluvansa. Ei, vaikka suorittikin fuksipassin tehtävät, pulahti vappuna Lasaretinväylään ja sai lakkinsa aamunkoitteessa muiden mukana.

”Ehkä olen jonkinlainen epäteekkari. Opiskelualani ei ole se, mikä ilmentää minua ihmisenä.”

Kulttuurista kiinnostuneena Paananen tiedusteli pienryhmäohjaajalta, tiesikö hän yliopistolla olevan bändejä, johon mahtuisi yksi kitaristi. Hänelle tarjottiin vastaukseksi opiskelijakuoroja ja orkestereita. Niihin kitara ei tuntunut oikein sopivan.

Kun ensimmäinen opiskeluvuosi ”meni niin kuin meni”, toisen vuoden alkaessa Paananen tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi – poissa olivat pienryhmäläiset ja fuksipassin suorittamiseen kuuluvat kuviot. Paanasen opiskelut jäivät tauolle vuoden 2014 keväällä, kun hän sairastui masennukseen. Samoihin aikoihin päättyi myös pitkä parisuhde.

Palatessaan opintojen pariin vuonna 2016 Paananen tunsi olevansa taas kuin fuksi, joka murehtii, löytääkö tuhansien opiskelijoiden joukosta koskaan ryhmää, johon hän tuntisi kuuluvansa – omaa ydinporukkaa.

Kun on tahtoa, on myös konsteja. Paananen kiinnitti Linnanmaan kampuksen seinälle julisteita, joissa etsi kanssaopiskelijoita kokeilemaan kanssaan Neljän tähden illallinen -tv-sarjan konseptia. Vaikka joitakin vastauksia tuli, idea ei silti koskaan ottanut tulta siipien alle.

Kun kokkauskutsut eivät tuottaneet tulosta, apuun tuli Jodel, opiskelijoiden suosima anonyymi kännykkäsovellus. Jodelissa eri alojen ihmiset kohtasivat välimatkasta riippumatta samassa sovelluksessa: kun yksi kirjoitti Tietotalosta, toinen vastasi kasvatustieteiden päädystä, kolmas Kontinkankaalta.

”Kun sovellus tuli, tuntui, että se toi koko yliopistoyhteisön yhteen”, Paananen muistelee.

Jodelista Paananen löysi taiteesta innostuneita keskustelijoita, jotka halusivat myös kohdata kampuksella kasvotusten. Näistä kokoontumisista kasvoi viime vuoden lopulla uusi oululainen opiskelijajärjestö, Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry.

Tapiiri kokoontuu keskiviikkoisin 5.9. alkaen Linnanmaalla taidetapaamisiin. Tapaamisissa taiteen muoto on vapaa, ja osallistujat tekevät kuka mitäkin: osa piirtää, osa maalaa, osa maalaa figuureja, osa tekee bullet journaleita. Paanasen mukaan heti alusta asti ajatuksena on ollut, että Tapiirin tapaamisissa saa tehdä mitä vain itse haluaa.

Ville Paananen iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi. ”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. ”

Yhteisö tehdään yhdessä

Ville Paanasen kokemuksista olisi helppo maalata sankaritarina: kun sopivaa yhteisöä ei ollut valmiina, täytyi sellainen tehdä itse.

Mutta kyse ei ole vain yhden ihmisen ponnistuksesta, Paananen sanoo.

Vaikka Tapiirin perustajien joukossa on myös järjestöaktiiveja, moni, kuten Paananen itse, oli järjestössä mukana aivan ensimmäistä kertaa. Siksi yhden ihmisen into ei riitä, vaan rinnalle tarvitaan muita.

Ville Paanasen mukaan asiantuntija-apua antoi OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa, järjestön sääntöjen kirjoittamiseen saatiin apua yhden hallituslaisen äidiltä. Ennen kaikkea tarvittiin jäsenten oma halu tehdä töitä yhteisönsä eteen.

Paananen löytää yhdessä taiteilulle monta perustetta. Ensinnäkin se on erinomaisen hyvä syy kokoontua yhteen. Pensseli voi pysyä pöydällä tuntitolkulla, jos keskustelu virtaa valtoimenaan.

Lisäksi yhdessä työskenteleminen kehittää taiteilijana, Paananen sanoo.

”Kotona et pääse haastamaan itseäsi ja oppimaan muilta. Paikan päällä näet, kuinka erilaiset taidetekniikat toimivat, ja voit kuulla perusteluita, miksi tehdä juuri näin. Senkin näkee konkreettisesti, kuinka kynää pidetään piirrettäessä kädessä.”

Paanasella kaikki järjestöön liittyvä on tullut uutena: miksi järjestön on järkevää rekisteröityä, mitä vastuita puheenjohtajalla on, mitä asioita sääntöihin kirjoitetaan. Mysteerin verhoamaa oli aktiivien viljelemä termistö: toiminnantarkastus, talousarvio, toimintasuunnitelma.

Tapiirin hallituksen puheenjohtajana piti opetella sekin, mitä sanoja käyttää hallituksen kokouksen avatessa. Tähänkin sai onneksi apua muilta, hallituksen järjestöaktiiveilta ja Youtube-videoista.

Syy jäädä Linnanmaalle

Tapiirin ensikokoontumisesta on kulunut pian vuosi. Nyt Paanasen elämä on hyvin erilaista kuin viime syksynä.

Toki järjestöaktiivin elämä on kiireistä, kuluttavaakin, puheenjohtajalla olisi aina tehtävänä, suunniteltavana ja murehdittavana jotain: ”saa tuijottaa kalenteria ja stressata”.

Paananen kokee oppineensa vuoden aikana valtavasti. Ei vain järjestöbyrokratiasta, vaan myös kommunikoinnista, vuorovaikutuksesta, kuuntelemisesta.

Hän iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. On hienoa olla osana tuomassa ihmiselle syytä, jonka vuoksi jäädä luentojen jälkeen Linnanmaalle hengailemaan muiden kanssa.”

Toimiminen järjestössä on tehnyt Oulun yliopistosta pienemmän, Paananen sanoo. Vasta nyt hän näkee sen, miten yliopisto rakentuu, miten paljon toimijoita kampukselle mahtuu, miten yliopistoa johdetaan.

Samalla hän kokee päässeensä ravistelemaan yliopistoa, tuomalla kampukselle jotain uutta.

Ei ainoastaan uutta rekisteröityä yhdistystä Patentti- ja rekisterihallituksen mappeihin – Paananen haluaa tuoda esille myös uutta ajattelutapaa, tapaa toimia ja olla osana yhteisöä.

”Yliopistossa muodostuu helposti rajoja eri järjestöjen, alojen ja tapahtumien välille. Sitäkin tarvitaan, toki”, hän sanoo,

Mutta rajansa kaikella, rajoillakin.

”Haluaisin, että täällä huomattaisiin, kuinka samanlaisia ihmisiä löytyy saman katon alta. Kun törmäyttää ihmisiä yhteen, voi syntyä hyviä juttuja.”

Kuka?

» Ville Paananen
» 26-vuotias.
» Kotoisin Jyväskylästä, asuu Oulussa.
» Sähkötekniikan opiskelija Oulun yliopistossa.
» Tekniikan kandidaatti. Aloittaa diplomityön tekemisen tänä syksynä.
» Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry:n perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja.
» Lapsena unelma-ammatti oli palomies. ”Halusin lapsena myös insinööriksi, vaikka en tosin tiennyt tarkemmin, minkä alan insinööriksi.”
» Harrastaa taiteilua ja lukemista, kausittain myös lenkkeilyä ja joogaa.
» Toivoo, että jokaisella opintonsa aloittavalla opiskelijalla on oma ryhmänsä johon kuulua.
» Haaveilee rivitalosta, jossa on pieni piha, iso grilli ja saksalainen naapuripariskunta.

Julkaistu 31.8.201826.11.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Somettamista, Ti-Ti Nallen tanssia ja uimakoulua – niistä on opiskelijan pienet kesätyöt tehty

Opiskelijoiden kesätyöt, joillakin niitä on, joillakin ei. Joku on saa siistin kesätyön vakuutusfirman pohjimmaisena, kun taas joku leikkaa ruohoa vain kaatuakseen illalla rättiväsyneenä sänkyyn. Oulun ylioppilaslehti otti selvää, kuinka päästä kesätöihin vauvauinninohjaajaksi tai hahmoksi Ti-Ti-Nallen taloon.

Ihmiset Ilmiöt Opiskelu

TEKSTI Marko Heikkinen

KUVAT Anni Hyypiö

Vapautta ja nukkumista rajoittavista ominaisuuksistaan huolimatta kesätyöpaikka on arvokas, ei vain pelkästään rahan vaan työkokemuksen takia.

Huonommin asiat voivat olla – kesätyöttömyys ei ole kaikille vaihtoehto, vaan ainoa vaihtoehto. Aina voi tosin sanoa, että ”palaa juurilleen etsimään itseään”, kun käy kesän vanhempien luona syömässä.

Nykyhetken ei pitäisi olla näin dystooppinen, sillä tilastojen mukaan mahdollisuuksia kesätöihin pitäisi olla: pelkästään Elinkeinoelämän Keskusliitto kertoi keväällä tavoittelevansa tälle kesälle 130 000 kesätyöpaikkaa, 30 000 enemmän kuin edeltävinä vuosina. SAK:n luottamushenkilöpaneelin mukaan SAK:laiset alat palkkaavat tänä suvena hieman enemmän kesätyöntekijöitä kuin edellisvuonna, ja SAK:laisista työpaikoista 74 prosenttia palkkaa kesätyöntekijöitä. Erityisesti töitä tarjoavat kesällä matkailu- ja ravintola-ala sekä aiemmista vuosista poiketen rakennusteollisuus.

Kesätyöpaikkojen hakemisessa kiivainta aikaa on tammi-maaliskuu. Toisilla aloilla kesätyötä kärkkyvä joutuu olemaan hereillä vielä aikaisemmin, ja esimerkiksi toimittajilla kesätöiden hakuaika on jo kesää edeltävänä syksynä. Tätä on kritisoinut Journalistiliiton opiskelijayhteistyöryhmä, jonka mukaan aikaistuneet haut vaikeuttavat opintoja kohtuuttomasti. Vielä aikaisempi haku on monella lääkäriopiskelijalla: Lääkärilehden mukaan (10.2.2017) kesätöistä sovitaan jopa vuosi tai kaksi etukäteen.

Vaikka kesätyöpaikkaa ei tälle kesälle olisi löytynyt, yksin ei tarvitse jäädä murehtimaan. Kesätoimeentulosta löytyy OYY:n sivuilta infopaketti, jonka avulla löytyy infoa kesäopiskelusta ja toimeentulotuesta.

Myös Oulun kaupungilla on viimeinen oljenkorsi kesätyötä kaipaaville: myönteisen toimeentulotukipäätöksen saaneet, Oulussa kirjoilla olevat yli 18-vuotiaat opiskelijat voivat vielä hakea kesätyöharjoittelupaikkaa kaupungilta. Hakuaika kuukauden kestävään kesätyöharjoitteluun päättyy 17.6. Kaupungin tarjoamissa harjoittelutehtävissä on laaja skaala, potilasasiakirjojen arkistoinnista aurojen maalaukseen, siivoamiseen ja kaupunkielämästä somettamiseen.

Kesätyö voi olla ensimmäinen askel unelmauralle – tai kouriintuntuva opetus siitä, että ainakaan tätä työtä ei halua tehdä valmistumisen jälkeen.

Oulun ylioppilaslehti tutustui kahteen hieman erilaiseen kesätyöhön.

Vauvauinninohjaajalta vaaditaan varmuutta

Oululainen Eija Järvenpää opiskelee Oulun yliopistossa kuudetta vuotta biologiaa. Tulevaisuudessa hänellä siintää edessä joko biologian ja maantieteen opettajuus, tai vaihtoehtoisesti biologian tutkijan ura. ”Suoritin ensin tutkijaopinnot, jonka jälkeen siirryin pedagogisiin opintoihin”, hän kertoo.

Nykyinen kesätyö ei ole oman alan työ, mutta silti se sisältää työskentelyä lasten kanssa. J0ulukuusta asti Järvenpää on opiskeluiden ohella ohjannut vauvauintia ja lasten uimakoulua. Uimakouluja hän ohjaa Oulun Edenissä, vauvauintia ja uimakoulua Caritaksessa. Nuorimmat ohjattavat, vauvakouluikäiset, ovat kolmikuisia, vanhimmat uimakoululaiset ovat seitsenvuotiaita.

Kesätyön taustalla on oma harrastuneisuus: Järvenpää kertoo harrastaneensa uintia vuosikaudet, ja kotipaikkakunnallaan Haapajärvellä hän ohjasi paikallisen uimaseuran ryhmiä. Viime joulun aikoihin hän bongasi ilmoituksen, jossa haettiin uimakoulu Pikku Joutsenelle osa-aikaisia uimaohjaajia. Tämän vuoden alusta lähtien hän on opiskeluiden ohella ohjannut pienten polskimista.

Eija Järvenpää aikoo valmistuttuaan hakea oman alan töitä, mutta kiirettä ohjaustöistä luopumiseen ei ole. Kuva: Anni Hyypiö.

Mitä vauvauintien ohjaajalta sitten vaaditaan, uimamaisterin papereita?

”Pitää tulla toimeen ihmisten kanssa, vanhempien kanssa ollaan koko ajan kontaktissa. Lisäksi pitää olla rauhallisuutta ja varmuutta omasta toiminnasta. Kun vanhemmat tulevat uimakouluun lasten kanssa, pitää sekä lapsella että vanhemmalla olla turvallinen olo.”

Omat uintitaidot ovat Järvenpään mukaan toki ehdottomasti plussaa, mutta Pikku Joutsenella ohjaajat ovat saaneet myös oman koulutuksen.

Nyt kesällä Järvenpäällä on uimakouluja ja vauvauinteja joka päivä sunnuntaita lukuunottamatta. Syksystä kevääseen on rauhallisempaa, ohjausta on kahtena päivänä viikossa. Ryhmät polskivat puoli tuntia kerrallaan, ryhmiä on kolmesta neljään päivässä. ”Sitten järjestelyissä, lelujen laitossa sun muussa menee vielä aikaa.”

Järvenpäällä valmistuminen odottaa lähitulevaisuudessa. Mutta vieläkö uimaohjaajan hommat maistuvat maisterinakin?

Kysymys naurattaa häntä. ”Toki haen oman alan töitä. Mutta varmasti jatkan tässä hommassa, jollei aivan huippupaikka tärppää jostain.”

Hän kertoo voivansa suositella tätä kesäduunia myös muille, sillä ohjaaminen on todella mukavaa.

”Töissä ei edes huomaa, kuinka aika hujahtaa. Asiakkaat ovat yleensä hyväntuulisia ja innoissaan.”

Ti-Ti Nalleksi Ti-Ti Nallen paikalle

Jos pystyy tekemään oman alan ulkopuolisia töitä ja vielä muuttamaan Oulun ulkopuolelle, voivat Suomesta avautua aivan uudenlaiset kesätyömarkkinat.

Suomen kielen pääaineopiskelija Millakatariina Väänänen työskenteli viime kesän Ikaalisissa Ti-Ti Nallen talossa ja muutti Ikaalisiin kesäksi. Viime hetkellä, sillä kunnanjohtajan harmiksi talo muuttaa tänä kesänä Lempäälään.

Oulun ylioppilaslehti 2018. — Millakatariina Väänäsen kesäntyön huippuhetkiä olivat osallistuminen Ti-Ti Nallen risteilylle ja kahteen konserttiin. Kuva: Marko Heikkinen

Töissä hän tanssi, lauloi ja leikki lasten kanssa. ”Täytyi osata leikkiä ja heittäytyä”, Väänänen sanoo. ”Jos oli rauhallisempi hahmo, piti osata liikkua rauhallisesti, ja jos oli joku kunnon tärinähousu, piti laittaa itsensä likoon.”

Näinkin erilainen työpaikka löytyi perinteisellä tavalla, TE-keskuksen Internet-sivujen kautta. Väänänen matkusti Ikaalisiin kaksipäiväiseen työhaastatteluun, jossa testattiin hakijoiden tanssi- ja laulukykyä. ”Tärkeintä oli osoittaa, että osaa elää satumaailmassa. Vaikka me työntekijät leikimme toisinaan puvut päällä, oikeastihan nalleperhe asuu Ti-Ti Nallen talossa”, Väänänen kertoo.

Vaihtelua oli, sillä esiintyjät vuorottelivat kahdeksan nallehahmon välillä, riippuen mikä hahmo sattui esiintyjälle sillä hetkellä sopimaan.

Nalleperheen lisäksi talossa esiintyi pienempiä hahmoja. Marssijärjestys oli kuitenkin selvä.

”Ti-Ti Nalle on homman tähti”, Väänänen kertoo. ”Vain hän sai käydä kylpylän aamupalalla tervehtimässä vieraita. Esimerkiksi Torsti Torakkaa ei päästetty hotelliin.”

Ti-Ti Nallen Talossa työskentely sujahti Väänäsen työhistoriaan sulavasti. Väänänen on ollut usein kesätöissä, jotka eivät liity suoraan hänen opiskelualaansa. ”Olen ollut betonitehtaassa ja lääketukussa tilausten kokoajana. Sitten vuonna 2016 kävin Yhdysvalloissa Bemidjin pikkukaupungissa leiriohjaajana.”

Haastattelun lopuksi kysyn Väänäseltä vinkkiä kesätöiden myöhäiseen hakuun. Vaikka kesätöitä ei olisi vielä löytynyt, Väänänen kertoo, että esimerkiksi kauppoihin kannattaa silti jättää avoimia hakemuksia. ”Moni voi ottaa paikan vastaan ja peruu, tai sitten sairastuu. Sitten kauppa tarvitsee jonkun tilalle.”

Ja se joku voit olla juuri sinä.

Teksti ja kuvat: Anni Hyypiö ja Marko Heikkinen

Julkaistu 14.6.201813.8.2018

Marko Heikkinen

Äärimmäisen vakava kirjallisuuden pääaineopiskelija, joka kutsuu itseään "muoti & lifestyle" -toimittajaksi.

Lue lisää:

Kun seinä nousee vastaan, on parempi ottaa itselleen aikaa – Pysähtyminen auttoi Anna Itkosta pääsemään eteenpäin

Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Anna Itkonen on aina rakastanut musiikkia ja laulamista. Kun Itkonen ajautui kriisiin musiikin kanssa ja kadotti äänensä, hän etsi sitä maailmalta, tutustui anarkisteihin ja kreikkalaisen saaren pyhään mieheen, palasi Ouluun – ja löysi jälleen äänensä.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Maria Kurtti

KUVAT Maria Kurtti

Anna Itkonen siemaisee punaviiniään St. Michaelin ikkunapöydässä ja esittelee innostuneesti yliopiston kirjastosta lainaamiaan teoriakirjoja. Työn alla oleva pro gradu -tutkielma vaatii älyllistä intoa ja kirjallisuuteen perehtymistä.

Gradun lisäksi Itkosella riittää puuhaa pianonsoiton opettamisessa ja Aknestikista tunnetuksi tulleen Jukka Takalon tulevan levyn parissa. Takalon Vaarojen laulut -levyä työstetään Itkosen miesystävän, muun muassa Morley-yhtyeessä vaikuttaneen Juho Kauhasen (taiteilijanimeltään Pentti Amoren) Wolfbeat-studiolla Kempeleessä.

Anna Itkonen kertoo päätyneensä levylle mukaan sattumalta. Naisystävänsä musiikilliseen osaamiseen luottava Kauhanen kysyi häneltä mielipidettä erään Takalon biisin työstämisessä. Itkonen istahti hetkeksi pianon ääreen, ja äkkiä kävikin niin, että hän oli soittanut kaikki levyn piano-osuudet. Lisäksi hän on soittanut levylle muita soittimia, kuten polkuharmonia, ja laulanut taustalauluja.

Itkonen rahoitti aiempia opiskeluvuosiaan Oulun konservatoriossa työskentelemällä haastattelupaikkamme tiskin takana. ”Irkkubaari” on edelleen Itkoselle mieluisa paikka, jossa hän kirjoittaa usein myös sivuaineensa luovan kirjoittamisen tekstejä.

”Irkku on tärkeä, kuin kotimiljöö. Arvostan sitä tässä kaupungissa, joka tuntuu nykyään vähän vieraalta.”

Itkonen valmistui Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi keväällä 2012 ja muutti silloisen poikaystävänsä luo Helsinkiin.

Parisuhteen lisäksi Oulusta houkutteli pois ikävämpikin asia: musiikista ja etenkin laulamisesta oli tullut Itkoselle vaikeaa. Oulussa kaikki oma tekeminen ja ystäväpiiri liittyivät vahvasti musiikkiin.

”Oli pakko saada itsensä rakentamiseen muita välineitä.”

Vahvuudesta viholliseksi

Itkonen ajautui kriisiin laulamisen kanssa jo konservatorion viimeisenä vuotena, mutta sinnitteli läpi konservatoriota seuranneiden kandiopintojen vaikeuksista huolimatta.

Lapsesta asti laulaneella ja keikkailleella Itkosella oli kuluttava tapa käyttää ääntään, eikä hän nuorena ja epävarmana osannut pyytää keneltäkään apua. Eikä kukaan huomannut.

”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”

Lauluvaikeuksien psykologisuudesta kertoo se, että jonkin aikaa Itkonen pystyi unohtamaan pelkonsa ja tekemään tuttuun tapaan blues-keikkoja Arto Louhelan kanssa.

Kun pelko unohtui, laulu sujui kuten ennenkin ja yleisö tuli keikkojen jälkeen kiittämään ja kehumaan esitystä.

”Mutta sitten keikan jälkeen aina hävetti. Aina oli semmoinen olo, että voi ei, olenko mä mennyt nyt nolaamaan tällä mun rikkinäisellä äänellä itseni ja kaikki muut.”

Lopulta ongelmista kasvoi valtava kynnys laulamiseen, jonka ympärille identiteetti oli pienestä pitäen rakentunut.

”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”

Muutettuaan Helsinkiin Itkonen pääsi opettamaan tanssipainotteista viidettä luokkaa Kaisaniemen ala-asteelle. Koulun taidemyönteinen rehtori innostui Itkosen visioista integroida taiteita perusopetukseen. Esimerkiksi yhteyttämistä opiskeltiin Itkosen biologian tunneilla tekemällä ”yhteyttämistanssia”.

Helsingissä Itkonen osallistui myös Alexander-tekniikkaa hyödyntävälle laulukurssille, joka opetti tunnistamaan laulamiseen liittyviä tiedostamattomia esteitä. Vaikka kurssista oli selvästi hyötyä, ei laulaminen silti vapautunut tuosta vain. Prosessi vaati aikansa.

”Oli vaikeaa tehdä pääaineena musiikkikasvatusta, koska laulaminen pelotti. Silloin kun se sun paras ystävä, paras piirre, kääntyy viholliseksi, se on hurja tilanne.”

Vuoden mittaisen työsopimuksen päätyttyä Itkonen lähti Järvenpään Opistoon opiskelemaan tanssia ja teatteria. Jälleen hän toivoi luovan vuoden helpottavan myös musiikkiin liittyviä ongelmia, mutta toisin kävi – laulaminen pelotti edelleen.

Opistovuoden jälkeen Itkonen jatkoi opettamista Siilitien ja Herttoniemenrannan ala-asteilla. Erityislasten kanssa työskentely Siilitiellä oli kaikessa haastavuudessaan kaikkein antoisinta.

Vaikka Itkonen nautti lasten kanssa työskentelystä ja oli pidetty opettaja, olo tuntui silti ahtaalta. Erityisesti kriittisestä kasvatustieteestä ja kasvatusfilosofiasta kiinnostunut ajattelija ei pystynyt allekirjoittamaan kaikkia kouluinstituution rajoittavilta tuntuvia sääntöjä.

Kandivaiheen vaihto-oppilasvuosi Espanjassa oli kuitenkin opettanut Itkosta arvostamaan Suomen korkealaatuista opetusta. Vaikka maan yliopisto-opetuksen taso tuotti pettymyksen, tekivät ilmaisuvoimainen kieli ja läheisiinsä epäitsekkyydellä suhtautuvat espanjalaiset Itkoseen vaikutuksen.

Viimeisen määräaikaisen työsopimuksen päätyttyä opettajan töissä Itkonen pakkasi reppunsa, otti mukaan pienen matkakitaransa ja lensi paluulippua ostamatta Kreikkaan.

Nais- ja sukupuolentutkimuksen aineopinnoissa Anna Itkonen kokee päässeensä inspiroivaan ja voimaannuttavaan seuraan niin lukemiensa naisteoreetikoiden kuin tapaamiensa “upeiden, luovien naistutkijoiden”, kuten Seija Jalaginin ja Päivi Jokisen, myötä.

Ateenan anarkistitaide ja Aeginan saaren rauha

Ateenassa Itkonen tutustui kiinnostaviin uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Hän tapasi anarkistisen marginaali-taidekentän edustajia, jotka kokoontuivat vallatuissa teatterirakennuksissa ja tekivät taidettaan antaumuksella, lähestulkoon ilman rahaa.

Ympäristö ja ihmisten luova elinvoimaisuus inspiroivat Itkosta, vaikka länsimaisen kulttuurin kehdon korruptio ja ahtaalle ajettujen ihmisten selviytymistaistelu tuntuivat kuristavalta kurkussa.

Itkonen lähti Kreikkaankin musiikki mielessä ja otti siksi kitaransa mukaan. Hän toivoi uuden miljöön aukaisevan lukot, jotta musiikki alkaisi taas virrata.

”Se meni loppujen lopuksi niin, että annoin sen kitaran yksinhuoltajaäidin pojalle, jolla ei ollut soitinta, mutta joka oli musiikillisesti superlahjakas.”

Ateenasta Itkonen suuntasi taiteilijoiden suosimalle Aeginan saarelle, jossa hän ystävystyi vuokraemäntänsä, punkkari-taiteilija Saran kanssa. Saarella Itkonen tutustui myös vanhaan Nikokseen, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Agios, pyhä mies. Nikos oli askeettisesti elävä ikonimaalari ja henkisiin oppeihin perehtynyt esoteerikko. Kyläläiset toivat Nikokselle ruokaa ja vastapalvelukseksi mies auttoi kyläläisiä arkisissa töissä.

Aeginan ajasta muodostui Itkoselle lopulta henkinen matka, joka tarkoitti käytännössä neljän kuukauden itsetutkiskelua pienen kalastajakylän vapaassa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Lopulta hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan musiikin.

Taiteilija ja tieteilijä

Kreikan matkan jälkeen Itkonen muutti takaisin Ouluun ja aloitti musiikkikasvatuksen maisteriopinnot.

”Kyllä mä tiesin jotenkin, että mä palaan tähän, kun tulen takaisin Ouluun. Teen ne asiat, jotka oli jääneet kesken, joita olin paennut. Oli itsestään selvää, että teen sen [gradun] laulamisesta.”

Tutkimuksessaan Itkonen pystyy hyödyntämään myös omia vaikeita kokemuksiaan. Gradu käsittelee laulamista musiikki- ja taidekasvatusfilosofian näkökulmasta. Teoriapohja nojaa pääosin feministiteoreetikko Rosi Braidottin ajatteluun.

”Mua on aina kiinnostanut ihmisen muutos, joka on taiteissa niin niin läsnä. Ja taidekasvatuksessa.”

Niin taiteen kuin tieteen tekeminen vaatii luovuutta ja rohkeutta ajatella asioita uudesta näkökulmasta. Analyyttisesti ajattelevaa taiteen tekijää Itkosta kiinnostaakin taiteen ja tieteen yhdistäminen, joka voisi tapahtua esimerkiksi tutkijan uran muodossa.

Kuka?

Anna Itkonen

>> Musiikkikasvatuksen maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistossa.

>> Valmistunut ylioppilaaksi Madetojan musiikkilukiosta 2004, muusikoksi Oulun konservatoriosta pop & jazz -linjalta 2007 ja Oulun yliopistosta kasvatustieteen kandidaatiksi 2012.

>> Aloittanut laulamisen ja keikkailemisen ala-asteen toisella luokalla kempeleläisessä lapsikuorossa Musareissa. Myöhemmin laulanut muun muassa jazzia, soulia, funkia, rokkia ja bluesia.

>> Tekee gradua laulamisesta ja on kiinnostunut tutkijan urasta. Rakastaa Oulun yliopiston kirjaston oula.finna.fi -sivustoa.

>> On mukana Jukka Takalon tulevalla levyllä Vaarojen laulut. Levy julkaistaan Kajaanissa 17.8.2018 osana Linnanvirta-tapahtuman ohjelmaa. Keikkailee kesällä laulavana melojana Takalon levyn promo-kiertueella. Esitykset toteutetaan kajakeissa saarten ja satamien edustoilla. Oulussa keikka järjestetään Pikisaaren, Linnasaaren ja Sonnisaaren edustalla heinäkuussa.

>> Työskennellyt muun muassa baarityöntekijänä ja opettajana.

>> Ideoinut ja toteuttanut Oulun Tyttöjen Talolle työpajan, joka yhdisti luovaa kirjoittamista ja säveltämistä. Lopputyönä syntyi tyttöjen teksteistä yhdessä luotu biisi.

>> Lapsuuden unelma-ammatti oli opettaja.

>> Harrastaa joogaa, tanssia ja kokkaamista.

>> Haaveilee perustyytyväisyydestä. Toivoo tekevänsä naisenmentävää polkua tieteen ja taiteen rajapinnoilla.

Julkaistu 4.6.20184.6.2018

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Kirurgi avaa sydäntään – Tuomas Ahvenvaara kertoo luottavansa ihmisten hyvyyteen

Lääkärin ammattia sanotaan erityisen vaativaksi, eikä vain sen takia, että operaation aikana ei saa kuunnella omaa musiikkia ja somettaa. Sydänkirurgi Tuomas Ahvenvaara ei osaa selittää innostuksen syytä, mutta halu alalle oli vahva.

Alumnilta oppia Ihmiset

TEKSTI Marko Heikkinen

KUVAT Marko Heikkinen

”Suvussa ei ole lääkäreitä, mutta jo ala-asteella haaveilin ammatista”, Tuomas Ahvenvaara kertoo kävellessään Oulun yliopistollisen sairaalan käytävillä. ”Yläasteella kuljetin pikkuveljeä puheterapiassa OYS:ssa ja halusin juuri tänne töihin.”

Ahvenvaara on satuttanut selkänsä haastattelua edeltävällä viikolla, sillä hän on ollut lumilautailemassa Vuokatissa. Matkalla työhuoneeseensa hän puhuu kollegansa kanssa selkäkivustaan tunnistamattomilla termeillä ja ilman kirosanoja. Tajuan, että tv-sarja Housen katsominen ei ole valmistanut minua tähän haastatteluun.

Toisin kuin dramaattiset lääkärisarjat väittävät, kirurgin työ on jotakin muuta kuin käsillä huitomista ja toimistodramatiikkaa. On tärkeää tietää tekevänsä oikein.

Tuomas Ahvenvaara on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hän on valmistunut vuonna 2005 Oulun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta.

Ahvenvaaran työviikko rakentuu rutiineille. Noin kolme kertaa viikossa hän osallistuu aamukokoukseen, jonka jälkeen leikkaukset alkavat kello yhdeksältä. Leikkaus loppuu iltapäivällä, jonka jälkeen voi tutustua seuraavan aamun potilaan tietoihin.

”Potilaat tulevat joko kardiologian tai keuhkolääkärin puolelta lähetteellä”, hän kertoo. ”Vastaanottoa ei juuri pidetä.”

Tavallisesti potilailla on sepelvaltiotauti tai aorttaläpän ahtauma, jonka toimenpiteitä suunnitellaan kardiologin kanssa yhdessä. Kolmasosa leikkauksista on kiireellisiä, jolloin potilas joutuu rintakipukohtauksen takia sairaalaan.

Ahvenvaara kertoo, että kirurgian lisäksi hän saa käyttää aikaa tutkimukseen.

”Teen väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista ja vertailen niitä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kyllä tutkimukseen vielä muutama vuosi menee.”

Kaiken tämän jälkeen onkin yllättävää kuulla, kuinka hänestä ei melkein edes tullut lääkäriä.

Nuori mies ajautuu sydänkirurgiksi

Ahvenvaara on kotoisin Haukiputaalta, mutta hän kävi Oulun Lyseon lukion. Varusmiespalveluksen jälkeen hän haki Oulun yliopistoon lukemaan lääketiedettä, mutta pistepotti ei riittänyt sisällepääsyyn.

”Mietin jo, että siitä haaveesta ei tainnut tulla mitään”, hän sanoo. Rannalle jäänyt Ahvenvaara ehti katsella valintaoppaita ruotsalaisiin yliopistoihin.

Maanpakoon ei kuitenkaan tarvinnut lähteä. Hän luki kevään sinnillä, ja pääsi sisään seuraavalla yrittämällä. Opinnot Oulun yliopistossa alkoivat vuonna 2000.

”Yliopistoon pääseminen on isoin yksittäinen asia, josta olen kokenut onnistumista”, Ahvenvaara sanoo.

Opiskeluaikana hän istui pari vuotta OYY:n edustajistossa ja PSOAS:n valtuuskunnassa, vain huomatakseen, että piti enemmän mistä tahansa muusta työstä.

Ahvenvaara valmistui vuonna 2005 yleislääkäriksi, jonka jälkeen hän vietti Kokkolassa vuoden terveyskeskuslääkärinä.

Omalle erikoisalalleen hän kertoo ajautuneensa sattumalta, kun häntä pyydettiin sydänkirurgialle töihin.

”Kai joku katsoi, että minun käteni voisi sopia tähän hommaan. Samalla vaimo alkoi erikoistumaan, joten minä mietin, että erikoistun myös”, Ahvenvaara kertoo.

Hän katsoo olleensa onnekas, koska hänen ympärillään oli paljon kokeneita sydänkirurgeja, jotka opettivat häntä.

Kokkolassa hän harjoitteli yleiskirurgialla neljä vuotta. Vuonna 2010 hän siirtyi yliopistosairaalaan sydänkirurgialle viimeistelläkseen erikoistumisen. Lopulta hän jäi Oulun yliopistolliseen sairaalaan, siihen samaan, jossa työskentelystä hän haaveili jo yläkoulussa.

Työ alkoi, mutta samalla sydänkirurgian suuret linjat olivat kuitenkin jo muuttaneet suuntaa.

Kirurgi ei voi syyttää mokasta kirousta

Ahvenvaaran mukaan sydänkirurgin työhön liittyy alan murroksen vuoksi paljon uuden opettelua. Nyt trendinä ovat vähemmän kajoavat toimenpiteet, jossa sydämeen päästään avaamatta rintalastaa. Tälläisiä ovat sepelvaltimoiden pallolaajennukset, aorttaläpän ahtauman hoito katetritoimenpiteellä ja hybriditoimenpiteet kardiologien kanssa.

”Lääketiede kehittyy koko ajan”, Ahvenvaara kertoo. ”Ennen ei tiedetty, että leikkaustoiminnan edellytys on steriliteetti. Vaikka välillä tuntuu, että mikä piru tähän tuli, niin enää ei tarvitse syyttää kirouksia.”

Myös lääkärikunta on muuttunut. Ennen siedettiin enemmän äksyilyä ja huonoa käytöstä, mutta kahdenkymmenen vuoden jälkeen kohteliaisuus on noussut arvoon. Tästä muutoksesta on syytä olla tyytyväinen.

Yllättäen myös potilaat ovat omaksuneet elinikäisen oppimisen.

”70-vuotiaat hakevat Internetistä tietoa uusista leikkaustavoista ja ehdottavat niitä”, Ahvenvaara sanoo.

Toimintaelokuvien ystävät ovat saattaneet seurata Arnold Schwarzeneggerille maaliskuussa tehtyä leikkausta, jossa hänelle korvattiin vuonna 1997 asennettu keinoaorttaläppä juuri uudella katetritoimenpiteellä.

Ensimmäisen operaation jälkeen Schwarzenegger mainitsi, että häntä harmittaa elää vain satavuotiaaksi. Vaikka Ahvenvaara ei tunnekaan kaikkia tapauksen yksityiskohtia, hänen arvionsa on pessimistisempi.

”Jos Arnold on jo toista kertaa sydäntoimenpiteessä, ei vaikuta todennäköiseltä, että hän eläisi satavuotiaaksi. Realistisesti elinikä on siinä 80–85 vuoden välillä.”

Keskustellessa alan mahdollisista epäkohdista Ahvenvaara kertoo, että Oulun yliopistollisella sairaalalla on hyvät resurssit, riittävästi laitteita ja henkilökuntaa.

Kansainvälisesti ajateltuna kehittyneiden maiden lääketieteen painopiste mietityttää Ahvenvaaraa.

”Kehittyneissä maissa käytetään paljon rahaa vanhuksien vaikeiden sairauksien hoitoon ja elinajan pidentämiseen. Hyöty siinä päässä on pienempi.”

Globaali näkökulma ei yllätä, sillä Ahvenvaara kertoo lentävänsä usein kansainvälisiin koulutuksiin.

Tämän jälkeen vain yksi mysteeri on selvittämättä. Miten ihminen pystyy taipumaan näin tarkkuutta vaativaan työhön?

Kirurgin pitää olla hyväsydäminen

Opiskelijan olennaisiin taitoihin kuuluu univajeen paikkaaminen, tapahtui se sitten halvalla kahvilla tai sopimattomiin aikoihin sijoitetuilla päiväunilla.

Myös Ahvenvaara hän korostaa levon merkitystä, vaatiihan hänen työnsä tarkkaa keskittymistä.

”Viime syksynä vedin itseni liian tiukalle”, Ahvenvaara muistelee. ”Jos lepoa ei tule, elimistö on koko ajan stressitilassa. Se on huono.”

Pallon perässä juokseminen, kiekon perässä luisteleminen ja metsästäminen ovat Ahvenvaaralle tärkeimmät tavat päästä kokonaan irti työajatuksista. Myös perhe on tärkeä.

”Omien pienten lasten kanssa kun touhuaa, niin työ unohtuu.”

Liikunta on tärkeää myös työkyvyn ja jaksamisen ylläpitämiseksi, varsinkin jos haluaa olla töissä eläkeikään saakka.

Kirurgin työ menee usein niin ihon alle, että työssä jaksaminen vaatii tietynlaista maailmankatsomusta. Arvomaailmaltaan Ahvenvaara kuvailee itseään peruspositiiviseksi.

”Vaikka hoitomuodosta olisikin kiistaa tai yksittäisen potilaan kanssa ongelmia, isossa kuvassa se on väliaikaista. Luotan siihen, että ihminen haluaa toiselle hyvää.”

Kuka?

Tuomas Ahvenvaara.

» Työskentelee sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

» Valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi Oulun yliopistosta vuonna 2005.

» Työskenteli Kokkolassa terveyskeskuslääkärinä ja yleiskirurgialla, kunnes siirtyi vuonna 2010 Oulun yliopistolliseen sairaalaan sydänkirurgialle.

» Tekee väitöskirjaa aorttaläpän ahtauman hoitovaihtoehdoista viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

» Rentoutuu metsästämällä ja harrastamalla monipuolisesti urheilua.

Hevosia sairaalan käytävillä

Alumnilla on myös neuvoja aloitteleville opiskelijoille. Lääketieteellinen koulutus yhdistää erilaisia ihmisiä, mikä voi aiheuttaa oman identiteetin kyseenalaistamista.

Uusi opiskelija voi epäillä sopimistaan alalle. Tätä ei kuitenkaan kannata pelästyä.

”Pitää antaa itselle tilaa, aikaa ja mahdollisuus kasvaa lääkäriksi. Itselläkin oppiminen tuntuu olevan kesken, sillä vasta 50 vuoden tienoilla voi sanoa hallitsevansa kirurgin työn”, Tuomas Ahvenvaara sanoo.

Yleislääkäriksi valmistumisen jälkeen on mahdollista katsella, mikä ala voisi kiinnostaa, sillä erityisaloja on kymmeniä. Kaikenlaisille osaajille on tarvetta, ja myös arat ja ujot löytävät lopulta oman paikkansa.

Tuomas Ahvenvaara arvostaa teoreettista tietoa, mutta pitää itseään käytännön ihmisenä. Tämän takia hänestä on tärkeää, että opiskelijat pyrkisivät töihin paikkoihin, joissa on mahdollista saada kokeneemmilta lääkäreiltä tukea, neuvoa ja apua.

”Kisälli oppii mestarilta, ja oppi tulee pikku leikkauksia tekemällä ja avustamalla”, Ahvenvaara summaa näkemyksiään.

Lääkärin työ voi olla aluksi stressaavaa, sillä päätä vaivaavat kaikki mahdolliset taudit. Täytyy odottaa intuition syntyä.

Eräs erityinen opiskelumuisto liittyy vuoden 2004 kesään, jolloin hän oli ensimmäistä kertaa lääkärintyössä Ylitornion terveyskeskuksessa.

”Kun nuorempana kuuli käytävässä kopsetta, ei tiennyt onko se seepra vai kameli. Nykyään tietää, että se todennäköisesti on hevonen”, Ahvenvaara vertaa.

”Teoria näyttää mahdollisuudet ja käytäntö rajaa ne todellisuuteen.”

Julkaistu 22.5.201831.8.2018

Marko Heikkinen

Äärimmäisen vakava kirjallisuuden pääaineopiskelija, joka kutsuu itseään "muoti & lifestyle" -toimittajaksi.

Lue lisää:

Bisnes voi olla nopeampi tapa muuttaa maailmaa kuin politiikka

Start-up-maailma edustaa näkökulmasta riippuen joko tyhjää pöhinää tai yritysmaailman hyperkiihdyttämöä. Mia Kemppaala on nähnyt liiketoiminnan molemmat puolet.

Alumnilta oppia Ihmiset Työelämä Vaikutuksentekijä

TEKSTI Marko Heikkinen

KUVAT Marko Heikkinen

Paperinkeräykseen heitetyn Tellus-kirjaston tilalle nousi vuonna 2016 Tellus Innovation Arena, jossa Linnanmaan kahvinjanoiset opiskelijat yrittävät turhaan etsiä istumapaikkaa.

Työtilojen ja lasikuutioiden viereen kasvoi rehevä innovaatioviidakko, jossa Business Kitchenin ja Tellus Innovation Arenan henkilökunta tarkkailee Nestissä lepääviä, potentiaalisia yrittäjiä.

Kun tuntee bisnesenkelin siiven kosketuksen, tietää olevansa mennyttä. Tällä dynaamisella savannilla sinnittelee harva. Yksi selviytyjistä on Mia Kemppaala.

Kemppaala on ammattijärjestö Specian valitsema vuoden kasvatustieteilijä. Tällä hetkellä hän työskentelee Oulun yliopistolla Tellus Innovation Arenalla yhteisökehittäjänä. Työssään hän yhdistää yrityksiä, opiskelijoita, työntekijöitä ja tutkijoita erilaisissa vaihtelevissa hankkeissa.

”Minulla ei ole normaalia työpäivää”, Kemppaala kertoo. ”Mutta sen voin sanoa, että improvisointi on tärkeää.”

Kasvatustieteilijälle Kemppalaan työnkuva ei ole tyypillinen, sillä hän kertoo jo Demola Oulussa ”myyneensä keissejä”, joka ei kuulu pedagogisiin metodeihin.

Business Kitchenin toiminnassa Kemppaala oli mukana jo sen syntymästä keväällä 2012. Työnteko alkoi ruohonjuuritasolta.

Kemppaala kertoo, kuinka Tellus Innovation Arenan nykyinen kehittämispäällikkö Johanna Bluemink istui Nokialta jääneiden huonekalujen ja kahvinkeittimien keskellä ja unelmoi vuorovaikutteisesta tilasta.

”Sanoin olevani kiinnostunut visuaalisuudesta ja esteettisistä jutuista, joten pääsin maalaamaan seiniä.”

Ei kestänyt pitkään, kun hän jo siirtyi asiantuntijatehtäviin.

Oulu oli yksi suuri kaupunki etelässä

Kemppaala valmistui Oulun yliopistosta 2002 maantieteen ja biologian aineopettajaksi. Oulu oli hänelle alun perin varasuunnitelma: ”Lukiossa opinto-ohjaaja rajasi, että opiskeluun on kolme vaihtoehtoa: lääkis, oikis, ja kauppis. Näistä kolmesta hain Lapin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Maantiedettä luin varalle, koska pääsykoekirjat olivat niin ohuita.”

Vaikka maantieteen opiskelu oli antoisaa, aineenopettajan todellisuus ei mairitellut: ”Nuori, vastavalmistunut naisopettaja sai vaikeasti töitä. Tarjolla oli vain sijaisuuksia yhä kauempana Oulusta, mikä ei ollut enää realistista lasten ja perheen tullessa mukaan.”

TE-palveluissa Kemppaala kertoi haluavansa järjestää tapahtumia, mutta häntä ei osattu ohjata oikeaan suuntaan. Oppimisen ja koulutusteknologian maisteriohjelma herätti kiinnostuksen, ja hän pääsi sisään varasijalta.

”Maisteriohjelmassa luova yhteistyö, leikillisyys ja huumori olivat mukana oppimisessa ja ongelmanratkaisussa”, Kemppaala summaa.

Lisäkoulutus oli avain Business Kitcheniin, johon tie kävi työelämälähtöisen projektin kautta. Kasvatustieteellinen kokemus yhdistyi lopulta sulavasti yrittäjämaailmaan.

Yrityspuolelle Kemppaala vinkkaa opettajakoulutuksen myyntiaspektia: ”Opettajat myyvät joka ikinen tunti tunnin aiheen vaihtuvalle yleisölle. Jos ei vakuuta, niin peli on menetetty. Tämän takia opettajista voisi löytyä hyviä myyjiä.”

Ennakkoluulot vaivaavat

Tellus Innovation Arenan yhteisökehittäjänä Kemppaala auttaa ihmisiä ja yrityksiä tuotteistamaan osaamista ja kehittämään palveluja. Kasvatustieteilijälle yritysmaailmaan siirtyminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista: ”Kun olin aineenopettaja, yrittäjyyskasvatuksesta puhuminen nosti karvat pystyyn”, Kemppaala miettii.

”Ehkä omat ennakkoasenteet kumpusivat 90-luvun lamasta ja siitä, kuinka liiketoimintaan yhdistettiin niin paljon negatiivista uutisointia. En ollut todellakaan ainoa, jolla oli ennakkoluuloja.”

Omaksi yllätyksekseen Kemppaala löysi kasvatuksen ja liiketoiminnan väliltä yhtäläisyyksiä: ”Jatkuva kasvu, sisäinen motivaatio ja elinikäinen oppiminen ovat yhteistä kasvatukselle ja liiketoiminnalle. Täytyy kehittää omia valmiuksia, eikä jäädä ajattelemaan, että on täydellinen sellaisena kuin on.”

Marko Paananen inspiraationa

Kemppaalan ideasta syntynyt Polar Bear Pitching on yksi hänen suosikkiprojekteistaan. Jääkarhu-pitchauksessa aikaa on rajattomasti, mutta myynti suoritetaan kylmässä avannossa.

”Nokiataustaiset yrittäjät tulivat Business Kitcheniin kertomaan kansainvälisistä ideoista, mutta eivät ymmärrettävästi. Ratkaisuna oli kehittää pitchauskulttuuria”, Kemppaala muistelee ja jatkaa neuvoilla: ”Hyvässä pitchissä on alussa koukku, se ratkaisee ongelman ja kertoo, miten yrityksen tuote eroaa kilpailijoista.”

Lopullinen inspiraatio Polar Bear Pitchingiin tuli Inno-ohjelmasta. Yltiöpositiivinen sisustusarkkitehti Marko Paananen kertoi televisiossa, kuinka suomalaisten synti sisustamisessa on peittää rumana pidetyt pylväät. ”Meille arkipäiväinen ja hyljeksitty voi olla muille eksoottinen katseenvangitsija”, Kemppaala toteaa.

Tapahtuman tuotannossa investoitiin näyttävään visuaaliseen markkinointiin, kuten kameranosturin päässä olevaan kameraan, jotta kilpailu näyttäisi kansainväliseltä. ”Minua ärsytti lehdistön antama kuva Oulusta pohjoisen sammuvana valona”, Kemppaala perustelee. ”Ja jos joku sanoo, että ei tule onnistumaan, tulee sisureaktio. Minähän osoitan vääräksi.”

Lokerointi kahlitsee luovuuden

Liiketalouteen liittyy aina raha, ja rahasta puhuminen voi saada ihmisen kuulostamaan kylmän laskelmoivalta. Omassa työssään Kemppaala arvostaa kuitenkin ihmiskeskeisyyttä.

”Alalla puhutaan ihmisten potentiaalin louhimisesta. Luonnonvarat loppuvat, ihmisten potentiaali ei koskaan.”

Tästä potentiaalista Kemppaalaa muistutti opiskeluaika, jolloin yksikin auktoriteetin lause saattoi muuttaa käsitystä itsestä.

”En ajatellut olevani luova, koska en osannut kirjoittaa otsikkoaineita. Vasta työelämässä tajusin, että muutenkin voi olla luova. Kun kollegat kannustivat ja minulle kertyi sanottavaa, osasin yhtäkkiä kirjoittaa.”

Syntyi hoksaus: luovuutta on monenlaista. Moni tarvitsee vain vetoapua.

”Ihmisten lokerointi on väärin. Meissä kaikissa on huikea määrä potentiaalia, joita me emme itse huomaa. Tarvitsemme ulkopuolisen, joka auttaa näkemään.”

Tämä jos mikä, kuulostaa kasvatustieteilijän puheelta.

Kuka?

Mia Kemppaala

>> Työskentelee Oulun yliopistossa yhteisökehittäjänä.

>> Ammattijärjestö Specian valitsema vuoden kasvatustieteilijä.

>> Tuli Oulun yliopiston palvelukseen vuonna 2012.

>> Valmistunut Oulun yliopistosta maantieteen ja biologian aineenopettajaksi vuonna 2002.

>> Opiskellut myös oppimisen ja koulutusteknologian maisteriohjelmassa (LET).

>> Ollut kehittämässä korkeakoulujen yrittäjyysyhteisöjä kuten Oulun Business Kitcheniä ja Demola Oulua.

>> Ideoinut kansainvälisen avantopitchauskilpailun Polar Bear Pitchingin.

>> Lempilainaus: Anna hyvän kiertää.

Anna kun mestari neuvoo

Olivat tavoitteet sitten unelmatyöpaikassa tai siinä seuraavassa viidessä opintopisteessä, on mielenkiintoista kuulla vuoden kasvatustieteilijän huippuvinkkejä.

”Uskalla hypätä oman mukavuusalueesi ulkopuolelle, sillä oma juttusi voi löytyä yllättävistä paikoista. Kehitä esiintymistä ja tarinankerronnan taitoja. Kirjoita oman alan asiantuntijatekstejä portfolioksi. Yritykset eivät etsi tietyntaustaisia vaan tietyn taitoisia työntekijöitä”, Mia Kemppaala neuvoo ja ohjaa lisäksi lähettämään avoimia työhakemuksia.

Kasvatustieteilijän näkökulmasta juuri tarinankerronta on erinomainen opettamisen väline. Kemppaalan oppimista kiihdytti lahjakkaiden tarinankertojien seuraaminen. Hyvässä tarinassa on tunnetta, joka auttaa samastumisessa, ja fakta tulee pieninä paloina mielenkiintoisen tarinan seassa.

”Jo Aristoteleen retorinen kolmiyhteys oli ethos-pathos-logos, eikä vain järki-järki-järki”, Kemppaala muistuttaa.

Työnteon lisäksi on tärkeää muistaa palautuminen. Aktiivinen opiskelija saattaa unohtaa pitää itsestään huolta. ”On tosi tärkeä taito löytää kultainen keskitie ja aikaa rauhoittumiselle”, Kemppaala toteaa.

Levoksi käy mikä tahansa vaihtelu työlle ja opiskelulle.

Julkaistu 29.3.201822.5.2018

Marko Heikkinen

Äärimmäisen vakava kirjallisuuden pääaineopiskelija, joka kutsuu itseään "muoti & lifestyle" -toimittajaksi.

Lue lisää:

Kun kilpaillaan rahasta, piirikunnan mestaruus ei riitä, sanoo yhteistyösuhteiden vararehtori Arto Maaninen

Oulun yliopiston yhteistyösuhteiden rehtori Arto Maaninen ei halua luoda vastakkainasettelua perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen välille. Rahaa riittää kyllä molemmille. "Soveltavan tutkimuksen tekijä ei saa helpommalla rahaa kuin perustutkimusta tekevä. Molemmille on mahdollisuuksia, mutta molempien on oltava hyviä!"

Päähenkilö

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Tämä tilanne on täysin lavastettu!

Kun pyydän Oulun yliopiston yhteistyösuhteiden vararehtoria Arto Maanista asettumaan hetkeksi työpöytänsä taakse valokuvaa varten, häntä naurattaa.

Hän ei nimittäin vietä aikaansa tässä paikassa juuri ollenkaan.

Miksi viettäisikään, olisihan hänen työtään vaikeaa tehdä työpöydän takaa. Yhteistyökumppanit eivät tule hakemaan häntä Linnanmaan kampuksen neljännestä kerroksesta, yritykset eivät ymmärrä etsiä tekijöitä tutkimusprojekteilleen suljetun oven takaa.

On oltava itse aktiivisesti liikkeellä, aina matkalla jonnekin.

Nyt hänellä on aikaa noin tunnin verran työhuoneella tehtävään haastatteluun. Käytetään se aika siis hyödyksi.

Yliopistolla omat flavorinsa

Arto Maaninen, 47, aloitti Oulun yliopiston yhteistyösuhteista vastaavana vararehtorina 1. joulukuuta 2017. Hän seuraa työssä Matti Sarénia, joka siirtyi Oulusta Kajaanin ammattikorkeakoulun rehtoriksi.

Maaninen tuli vararehtorin tehtäviin Teknologian tutkimuskeskus VTT:stä, missä hän on vastannut muun muassa tietointensiivisten tuotteiden ja palveluiden tutkimuksesta. Hän oli toiminut VTT:ssä eri tehtävissä vuodesta 2002, yhteensä viisitoista vuotta. Maaninen aloitti VTT:llä erikoistutkijana, ja irtisanoutuessaan hänen tittelinsä oli tutkimusjohtaja.

Siirtyminen tutkimuslaitoksesta yliopistoon ei aiheuttanut kulttuurishokkia.

”Työnkuvassa on lopulta hyvin paljon samaa. Ihmisetkin ovat hyvin samantyyppisiä, tutkijoita olen johtanut myös VTT:llä.”

Eipä fyysinenkään matka pitkä ole, sijaitseehan Oulun VTT:n toimisto Kaitoväylällä Linnanmaalla, vain harppauksen päässä kampuksen päärakennuksesta.

Toki yliopiston ja tutkimuslaitoksen organisaatiokulttuurissa on myös merkittäviä eroja. Yliopistoa ei voi johtaa kuten yritystä, mutta ei myöskään niin kuin tutkimuslaitosta.

”Yliopiston organisaatiokulttuuri on hyvin erilainen, hyvässä ja pahassa. On yllättävän paljon eroja siinä, miten asioita hoidetaan. Yliopistossa on asioita, kuten professorien autonomia, jotka tuovat johtamiseen omanlaisiaan flavoreita. VTT:llä johtaminen oli paljon suoraviivaisempaa”, Maaninen muotoilee.

Oulun yliopisto on Maaniselle tuttu ympäristö. Väiteltyään epäorgaanisen synteettisen kemian alalta tohtoriksi hän työskenteli yliopistolla erilaisissa tehtävissä vuoteen 2001 asti. Silloin hän siirtyi työskentelemään yhdysvaltalaiseen startup-yritykseen, roolinaan materiaalikehitysosaston johtaminen. Maanisen vastuulle kuului myös Oulun operaatioiden vetäminen ja kemikaalituotannon ulkoistaminen.

Marraskuussa 2002 yritys teki strategisen päätöksen muuttamisesta Espooseen. Strategisia päätöksiä tehtiin myös Maanisen perheessä.

”Perheeni oli sitä mieltä, että he eivät muuta Espooseen. Se oli sitten helppo päätös. Olin kotosalla kuusi päivää, jonka jälkeen siirryin työskentelemään VTT:lle.”

Maaninen kertoo valinneensa oman alansa jo yläkoulussa seitsemännellä luokalla: hänestä tulisi isona kemisti.

Kun ala oli selvillä, vain kampuksen sijaintia piti pohtia, voihan kemiaa opiskella Oulun lisäksi Jyväskylässä. Ensimmäisen vaihtoehdon hän valitsi lopulta siksi, että silloinen kemianopettaja oli opiskellut Oulussa. ”Hän suositteli Oulua, ja uskoin häntä — ja hyvä niin.”

”Koko työuralleni leimallista on ollut uusien asioiden opettelu. Mikäs sen parempi paikka uuden oppimiselle olisi kuin Oulun yliopisto.”

Kemian alan tutkimusta hän teki vuoteen 2013 asti, sen jälkeen VTT:n johtotehtävät alkoivat viedä liikaa aikaa ”tutkimusharrastukselta”, kuten hän sanoo.

”En pidä mahdottomana sitä, etteikö täällä voisi jotakin [tutkimusta] tehdä.”

Nyt häntä työllistää täysipäiväisesti yhteistyö.

”Vastuullani on kaikenlainen yhteistyö, jota yliopiston ulkopuolella tehdään. Se pitää sisällään yhteistyön muiden yliopistojen, tutkimuslaitosten ja yritysten kanssa. Koulutukseen liittyvää yhteistyötä hoitaa myös koulutusrehtori (Helka-Liisa Hentilä), tutkimusta tutkimusrehtori (Taina Pihlajaniemi), ja työtä tehdään paljon myös yhdessä. Myös rehtori (Jouko Niinimäki) hoitaa myös paljon yhteistyösuhteita. Omassa roolissani painotus on enemmän yritysten ja tutkimuslaitosten kanssa. Toki laatikko hakee vielä reunojaan: ei ole vielä aivan selvää, mitkä asiat ovat minun asioitani, ja mitkä ovat kollegojeni vastuu”, Maaninen muotoilee.

Hän näkee työssä etunaan VTT:llä syntyneet hyvät verkostot erityisesti elektroniikka- ja ICT-alalta.

”Nyt täytyy oppia tuntemaan myös muita Oulun yliopiston aloja, mitä asioita tapahtuu vaikka kasvatustieteiden tai humanistien puolella.”

Onneksi uusien asioiden oppiminen on hänelle mieluista.

”Koko työuralleni leimallista on ollut uusien asioiden opettelu. Mikäs sen parempi paikka uuden oppimiselle olisi kuin Oulun yliopisto.”

Riittääkö raha?

Mutta puhutaanpas rahasta, sitä kun ei aina riitä.

Yliopistojen rahoitus oli alkukevään näkyvästi tapetilla tulehtuneiden työehtosopimusneuvotteluiden vuoksi.

Ennen kuin sopu lopulta syntyi tiistaina 6.3., Helsingin yliopisto oli lakossa, ja sama kohtalo olisi odottanut 7.3. ja 14.3. myös muita maan yliopistoja. Viimeisenä päivänä lakkolistalla oli myös Oulun yliopisto.

Työnantajaosapuoli oli vedonnut siihen, ettei yliopistoilla ole koulutusleikkausten vuoksi mahdollisuutta nostaa palkkakuluja. ”Tässä tilanteessa olisi virhe lisätä yliopistojen kustannuksia yli kantokyvyn”, todetaan Sivistystyönantajien sovintoehdotuksen hylkäämistä koskevassa tiedotteessa.

Rahanjaon yhteydessä puhutaan kuitenkin usein myös siitä, riittääkö sitä ylipäänsä enää muuhun kuin niin sanottuun soveltavaan tutkimukseen.

Poliitikkojen yliopistoja koskevissa puheissa vilahtelevat ajatukset innovaatioista, kilpailukyvyn kasvattamisesta, päätöksentekoa tukevasta tutkimuksesta. Sen sijaan perustutkimuksen arvoa muistetaan kehua muiden kuin tieteentekijöiden toimesta vain aniharvoin.

Arto Maanisen mukaan kyse on oikeastaan turhasta vastakkainasettelusta. Hänen mukaansa rahaa riittää kyllä molemmille.

Toki Tekesillä – vuoden alusta alkaen Business Finlandilla – raha menee teknistä tai taloudellista hyötyä tuottavien sovellutusten, kuuluisten innovaatioiden, luo. Strategisella rahoituksella päättäjät pystyvät rahoittamaan sellaista tutkimusta, jota he itse pitävät kulloinkin tärkeänä ja elinkeinoelämän tarpeita palvelevana.

Mutta Maanisen mukaan kyse ei ole joko tai -tilanteesta. Tekesin rahoitusta on leikattu, ja Suomen Akatemian osuus rahoituksesta on kasvanut: ”Nythän message on se, että perustutkimukseen panostetaan enemmän kuin soveltavaan tutkimukseen.”

Maaninen pitää käytännön sovellutuksiin tähtäävää tutkimusta koskevaa kriittisyyttä eräänlaisena tekosyynä rahan saamattomuudelle: ”Soveltavan tutkimuksen tekijä ei saa helpommalla rahaa kuin perustutkimusta tekevä. Molemmille on mahdollisuuksia, mutta molempien on oltava hyviä!”

Rakas kumppani – ja kilpailija

Innovaatioiden ilosanoman sijaan Arto Maaninen puhuu vaikuttavuudesta.

Yliopistojen vaikuttavuuden kasvaminen on hänestä hyvä asia. Yliopistoilla tulisi olla merkitystä, jälkeä ja näkyvyyttä sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Vaikuttavuudesta puhuminen ei Maanisen mukaan vie tai vähennä yliopistolla tehtävän perustutkimuksen tai tieteellisyyden arvoa.

”Vaikka yliopistojen vaikuttavuutta halutaan kasvattaa, ei se tarkoita sitä, että perustutkimus häviäisi kokonaan, jotta jokaisen tulisi tehdä vain soveltavaa tutkimusta. Eivätkä sitä halua poliitikotkaan.”

Vaikuttavuuden lisäksi Maanisen puheessa toistuu ajatus yhteistyöstä. Yhteistyötä on tehtävä niin yliopiston sisällä eri alojen kesken kuin ulkomaailmassakin.

Ketkä ovat Oulun yliopiston tärkeimmät yhteistyökumppanit? Ketkä mahtuvat top kolmoseen?

Maaninen ei ole ensin kovin halukas listaamaan tärkeimpiä, sillä jokaisella alalla on omat painotuksensa, omat kumppaninsa. Sama kumppani ei ole yhtä rakas lääketieteen tutkijalle kuin fennistille.

Pienen mietinnän jälkeen hän mainitsee Nokian (”Ei voi jättää mainitsematta. Erittäin pitkä yhteistyö, joka on lähtenyt ensimmäisten kännyköiden kehittämisestä”), Linnanmaan kampuksen tutkimuslaitokset (Suomen ympäristökeskus SYKE ja Luonnonvarakeskus Luke), VTT sekä muut maan yliopistot.

Oulussa kahdeksan tiedekunnan yliopistossa tehdään tiedettä laajalla otteella. Toisessa päässä taloa tutkitaan 5G:n mahdollisuuksia, toisessa taas lapsen kielen kehitystä.

Onko monitieteisyys yhteistyökumppaneiden etsinnän kannalta hyvä vai huono juttu? Olisiko sittenkin helpompaa työskennellä tekniikkaan erikoistuneessa Lappeenrannassa tai Tampereella?

Oulun monitieteisyys on Arto Maanisen mukaan samanaikaisesti haaste ja mahdollisuus.

Vaikeuksia se aiheuttaa siksi, että aivan kaikkea talossa tehtävää tutkimusta ei yksi kuolevainen pysty hallitsemaan. Siksi kaikkien alojen erityispiirteiden ja tarpeiden huomioiminen on mahdotonta. ”Yhden ihmisen aivokapasiteetti ei siihen riitä – tai ainakaan minulla ei riitä.”

”Työni ei kuitenkaan ole yhden miehen show. Välillä minä käyn kuuntelemassa henkilökunnasta heidän yrityksiä koskevia tarpeitaan, toisinaan taas etsin, kenellä olisi henkilökunnasta kompetenssia yrityksen tarpeisiin. Pyytäkää siis apua, jos tarvitsette!” hän ohjeistaa tutkijoita.

Oulun etuna Maaninen näkee sen, että poikkitieteellisessä ympäristössä on mahdollisuus oikeasti merkittävien keksintöjen synnylle.

”Vielä monta kisaa voitamme monitieteisyydellä.”

Kahden eri alan asiantuntijoiden kohtaaminen, yllättävien alojen törmäytys voi poikia yllättäviä mahdollisuuksia. Esimerkiksi humanisti ja tietoteekkari voivat luoda yhdessä jotain suurta, kunhan sille annetaan tilaa.

Kovasti kaivattuja innovaatioitakaan ei ole keksimällä keksitty, vaan ne ovat Maanisen mukaan poksahtaneet esille, eri alojen ihmisten kohdatessa.

”Vielä monta kisaa voitamme monitieteisyydellä.”

Kisasta puheenollen – kenen kanssa Oulu puolestaan kilpailee eniten?

Maaninen mietiskelee hetken asiaa, ennen kuin vastaa:

”Samalla kun muut yliopistot ovat yhteistyökumppaneitamme, ovat ne myös kovimpia kilpailijoitamme. Me kilpailemme keskenämme opetus- ja kulttuuriministerön rahoista, Suomen Akatemian rahoista, Tekesin rahoista, Horisontti 2020-ohjelman rahoista.”

Puhuessaan kisasta Maaninen tarkoittaa ennen kaikkea kilpailua ulkoisesta, täydentävästä rahoituksesta.

Kilpailua jaettavasta (ja usein vähenevästä) rahasta käydään jo nyt niin kansallisesti kuin Euroopan tasolla.

Euroopan tasolla kilpailua kiristää nyt se, että Brexitillä on vaikutuksena myös EU:n jakamaan tutkimusrahoitukseen, Horisontti 2020-puiteohjelman rahaan ja alueelliseen koheesiorahoitukseen.

”Näissä kisoissa pitää olla terävää osaamista. Jos on piirikunnan paras, se ei riitä.”

Oulussa tekemisen meininkiä

Oulun yliopiston pitäisi siis Maanisen mukaan olla toki kansallisesti merkittävä, mutta vaikuttava myös Euroopan, mieluusti myös koko maailman tasolla.

Hän näkee Oululla monitieteisyyden ohella useita valttikortteja, joilla erottua joukosta.

Maaninen puhuu oululaisesta mentaliteetista, ”tekemisen meiningistä”, joka monelta muulta kaupungilta puuttuu – ja josta muualla ollaan jopa kateellisia.

Yhdeksi syyksi hän epäilee sitä, että Helsingistä katsottuna Oulu voi näyttää syrjäiseltä. ”Siksi täällä on totuttu siihen, että meidän pitää vain tehdä. Ei jäädä ruikuttamaan, kerätään joukot kasaan, päätetään, mitä tehdään – ja sitten vain tehdään.”

Esimerkiksi käy se, kuinka kaupunki reagoi Microsoftin ja Broadcomin irtisanomisiin kesällä 2014. Heinäkuussa yhtiöt ilmoittivat yhteensä lähes tuhannen hengen irtisanomisista, mikä lamautti koko kaupungin ICT-alan. Nyt ala on taas voimakkaassa kasvussa, jopa työvoimapulaa kärsimässä, kiitos lukuisten uusien pienten yritysten.

”Yritykset osaavat Oulussa muodostaa yhteenliittymiä ja tehdä mutkattomasti ja ennakkoluulottomasti yhteistyötä.”

Kolmannen vararehtorin toimikausi päättyy 31.12.2022.

Millaisen yliopiston hän haluaa jättää seuraajalleen?

Vuonna 2022 Oulun yliopisto on Maanisen vision mukaan entistä vaikuttavampi, ei vain Pohjois-Suomessa vaan kansallisesti, ja sillä on kansainvälisesti tunnustettu tiedeyliopiston asema.

Kuulostaa siltä, että siinä on paljon tehtävää – ja paljon, paljon aikaa, jota täytyy viettää muualla kuin työpöydän äärellä.

Kuka?

>> Arto Maaninen

>> 47-vuotias.

>> Oulun yliopiston yhteistyösuhteista vastaava vararehtori.

>> Asuu Oulussa.

>> Hallituksen jäsen OEA:ssa (Organic and Printed Electronics Association).

>> Valmistunut filosofian maisteriksi pääaineena epäorgaaninen kemia Oulun yliopistosta vuonna 1995. Väitteli Oulun yliopistossa epäorgaanisen kemian alalta filosofian tohtoriksi 1999.

>> Vapaa-ajallaan harrastaa koiravaljakkourheilua. ”Meillä on neljätoista siperianhuskyä. Vaimoni kilpailee lajissa, ja itse olen mukana treenaamassa ja kisoissa huoltojoukoissa. Kun taloudessa on neljätoista koiraa, ei ole vapaa-ajan ongelmia.”

>> Lapsuuden unelma-ammattina roskakuski, yläkouluikäisestä alkaen kemisti. ”Enkä ole katunut tätä valintaa hetkeäkään.”

>> Toivoo elävänsä tervettä elämää, jotta voi nauttia myös eläkevuosista. ”Olen aika pitkälti saanut jo sen, mistä olen haaveillut – omakotitalon, koiria, palkan, jolla tulee toimeen. Nyt elän sitä elämää josta olen haaveillut.”

Julkaistu 27.3.201828.3.2018

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio