Koulutusdekaanin tehtävä oli luonteva jatkumo Matti Enbusken pitkälle ja monipuoliselle uralle yliopistossa. Hänen kaudellaan humanistiseen tiedekuntaan suunnitellaan muun muassa uutta englanninkielistä sivuainetta tai maisteriohjelmakokonaisuutta.
”Tulevaisuuden humanistinen tiedekunta näyttäytyy minulle monialaista koulutusta tarjoavana tiedekuntana, jossa on yhtenäiset tutkinto-ohjelmat ja vetovoimaiset opintosuunnat”, sanoo humanistisen tiedekunnan koulutusdekaanin saappaisiin astunut Matti Enbuske.
Enbuske aloitti työnsä koulutusdekaanina vuodenvaihteessa, kun aiemmin tiedekunnan koulutusdekaanina toiminut Harri Mantila jäi eläkkeelle. Enbuske työskentelee tehtävässään vuoden loppuun asti ja tekee samalla töitä yliopistonlehtorina historian oppiaineessa.
”Dekaanin työtehtävät tulevat viemään nyt huomattavan osan työajastani, mutta jonkin verran tulen tekemään myös opetus- ja ohjaustyötä tässä ohessa”, hän sanoo.
Dekaanin tehtävän hakeminen tuntui pitkään yliopistossa työskennelleestä Enbuskesta loogiselta askeleelta uralla etenemiseen. Hänen työhistoriansa yliopistossa alkoi jo 1980-luvulla, ja hän on ollut mukana erilaisissa hallinnollisissa ja koulutusasioihin liittyvissä tehtävissä aiemminkin.
”Toimin useamman vuoden ajan historian-, kulttuurin-, ja viestintätieteiden tutkinto-ohjelman vastaavana, jolloin pääsin työskentelemään koulutusasioiden parissa. Kun olin jo aiemmin perehtynyt näihin asioihin niin tiedekunnan ja yliopiston sisällä kuin valtakunnallisestikin, tuntui koulutusdekaanin tehtävään haku luontevalta.”
Enbuske odottaa dekaanin työn tuovan hänelle uusia kokemuksia ja laajentavan asiantuntemusta koulutuskentästä entistä enemmän. Hän pitää työtä myös hienona mahdollisuutena päästä vaikuttamaan humanistisen alan kehittämiseen.
Töitä opintojen läpäisyn tehostamiseksi
Enbusken mukaan yksi humanistisen tiedekunnan tärkeimmistä kehittämiskohteista on opiskelijoiden ohjauksen ja opintojen läpäisyn tehostaminen. Hänestä on huolestuttavaa, että humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden teettämän kyselyn mukaan opiskelumotivaatio on laskenut noin puolella opiskelijoista koronan aiheuttaman etäopetuksen aikana.
”Opiskelijoiden motivaation ylläpitäminen on selkeästi yksi niistä asioista, johon pitää nyt miettiä ratkaisuja, sillä etäopetus näyttäisi jatkuvan vielä ainakin tämän kevään ajan. Motivaation lasku heijastuu myös opintojen läpäisyyn niin, ettei tutkintoa välttämättä suoriteta tavoiteajassa.”
Enbuske näkee motivaation kannalta merkittävänä myös sen, että opiskelijat löytävät opiskeluun tavoitteellisuuden ammatillisesta näkökulmasta.
”Humanistisen tiedekunnan pääaineet eivät kouluta suoraan mihinkään ammattiin, logopedeja ja aineenopettajia lukuun ottamatta, joten ammatillisen tavoitteellisuuden löytäminen voi olla haastavaa. Yksi ratkaisu tähän on suunnitella opintosisällöt työelämän tarpeita vastaaviksi.”
Enbuskelle on tärkeää kuunnella opiskelijoiden näkemyksiä erityisesti ohjaukseen ja opintosisältöihin liittyvissä asioissa, ja hän haluaakin ottaa opiskelijat mukaan näiden asioiden kehittämiseen.
”Olen ajatellut, että opiskelijoiden kanssa voisi olla säännöllisesti tapaamisia, joissa voitaisiin keskustella koulutusasioihin liittyvistä kysymyksistä.”
Digitaalisen ja kansainvälisen opetustarjonnan kehittämistä
Kautensa aikana Enbuske tarttuu myös digitaalisen ja kansainvälisen opetustarjonnan kehittämiseen. Hänen mukaan digitaaliset kurssit ovat erityisen tärkeitä avoimen väylän opinnoissa ja siellä jatkuvan oppimisen tarjontana. Niiden kautta kiinnostus ja vetovoima Oulun yliopistoa kohtaan kasvavat.
”Tarkoituksena olisi sisällyttää avoimessa yliopistossa tarjolla olevia digikursseja myös humanistisen tiedekunnan pääaineisiin sekä tarjota niitä laajemmin muillekin kuin oman tiedekunnan opiskelijoille.”
Kansainväliset verkkokurssit puolestaan ovat välttämätöntä tarjontaa ulkomaisissa yliopistoissa opiskeleville. Oulun yliopisto on mukana kahdeksan eurooppalaisen yliopiston UNIC-verkostossa, ja näihin yliopistoihin kuuluvat opiskelijat saavat vapaasti sisällyttää opintoihinsa kursseja eri yliopistoista.
”Olisi tärkeää, että myös meillä olisi humanistisen tiedekunnan kursseja, jotka kiinnostaisivat kansainvälisesti. Suunnitelmissa on lisätä tarjontaan esimerkiksi uusi englanninkielinen sivuaine tai maisteriohjelmakokonaisuus.”
Ennen kaikkea Enbuske toivoo kaudeltaan sitä, että tiedekunnassa säilyisi kannustava ja yhteistyöhaluinen ilmapiiri, jossa sekä opetushenkilökunta että opiskelijat olisivat motivoituneita tekemään työtä tiedekunnan koulutuksen kehittämiseksi.
”Humanistinen tiedekunta saa minusta rauhallisen, mutta määrätietoisen ja vastuullisen koulutusdekaanin, joka perehtyy asioihin huolella ja pyrkii ylläpitämään tiedekunnassa välitöntä, oppiainerajat ylittävää hyvää ja tavoitteellista yhteishenkeä”, Enbuske kuvailee.
KUKA?
MATTI ENBUSKE
58-vuotias.
Syntynyt Pellossa. Muutti Ouluun 1981, ja asui Oulussa 20 vuotta. Asuu nykyisin Simossa.
Nimitetty humanistisen tiedekunnan koulutusdekaaniksi aikavälille 1.1–31.12.2021. Työskentelee dekaanin työn ohella yliopistonlehtorina historian oppiaineessa.
Valmistunut filosofian maisteriksi vuonna 1992 ja tohtoriksi vuonna 2008. Historian dosentti vuodesta 2011 lähtien.
Työskennellyt yleisen historian tuntiopettajana, Suomen ja Skandinavian amanuenssina ja assistenttina, apurahatutkijana, yliopistonlehtorina ja professorina.
On vapaa-ajalla innokas penkkiurheilija ja Simon Kiri -seuran aktiivitoimija erityisesti pesäpallon parissa. Lukee paljon ja katsoo putkeen tv-sarjoja, erityisesti toiminta- ja dekkarisarjoja.
Haaveilee siitä, että järkeä säilyisi vanhoilla päivillä niin, että pystyy tekemään tutkimusta itseä kiinnostavista aiheista.
Julkaistu
SHARE
Julia Asikainen
Media-alan freelancer, joka innostuu tarinoista ja rakastaa hitaita aamuja. Toivoisi olevansa vielä joskus se viherpeukalo, joka elää huonekasviviidakossa ja saa pidettyä kaikki kasvinsa elossa.
Mikko Myllykangas näkee yleisen itsemurhakeskustelun toistavan jo historiasta tuttuja piirteitä, vaikka ilmiöstä puhutaankin aiempaa enemmän. Pyrkimykset selittää itsemurhia ovat hänestä usein yksinkertaistavia ja keskenään ristiriitaisia.
Lähes aution yliopiston uumenista löytyy pitkätukkainen mies. Hän on Mikko Myllykangas, tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksiköstä. Opiskelijoiden keskuudessa hänen opettamansa kurssi itsemurhan historiasta on ollut suosittu jo monena vuonna. Myllykangas ei itse koe, että hänellä olisi erityisen henkilökohtainen suhde aiheeseen.
”Uskallan väittää, että oman hengen vieminen käy joskus ihan jokaisen mielessä tavalla tai toisella. Jos ei käy, saa laittaa viestiä lehden toimitukseen”, Myllykangas naurahtaa.
Tekona itsemurha on verrattain harvinainen, mutta sen ajatteleminen on hyvin inhimillistä. Myllykangas vertaa sitä ajatukseen lottovoitosta, josta haaveileminen silloin tällöin ei nosta senkään tapahtumisen todennäköisyyttä. Ajatuksissa kumpikin voi tuntua helpolta ratkaisulta monimutkaisiin ongelmiin.
Ensimmäisen kerran Myllykangas itse lähestyi aihetta lukiossa, kun hän teki terveystiedon kurssille esitelmän mielenterveyshäiriöistä, joiden kuvauksissa itsemurhan riski mainittiin usein. Esitelmän pitämisestä hän muistaa luokkatovereiden tirskumisen, mikä viesti hänelle aiheen olleen tabu.
Seuraavan kerran Myllykangas palasi aihepiiriin vasta väitöskirjassaan. Aihe tuli keksittyä ystävien kanssa iltaa istuessa, kun itsemurha-sana mainittiin ohimennen. Maininta sai Myllykankaan pohtimaan, kuinka paljon sen historiaa oli tutkittu. Alustava kysymys oli itsensä tappaneen ihmisen sosioekonomisen aseman vaikutus keskusteluun. Hän halusi siis tutkia, kuinka eri tavoilla teosta keskusteltiin, jos tekijät vaihtelivat yritysjohtajasta rappioalkoholistiin.
Tohtoriopiskelija kuitenkin koki nopeasti, että hänen pitää tuntea aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua, että voi hahmottaa paremmin nykyistä kulttuurista keskustelua. Näkökulman muuttamista tuki, että aiempaa tieteenhistoriallista tutkimusta itsemurhasta oli olemassa ylipäätään vähän. Tutkimusaiheeksi rajautui tuolloin itsemurhan lääketieteellistyminen eli kasvava pyrkimys selittää ilmiötä mielenterveyshäiriöiden tai sairauksien seurauksena.
Poikkeusyksilön ongelma
Tutkijan työssään Myllykangas on keskittynyt tekojen sijaan niistä käytyihin keskusteluihin, jotka kertovat paljon aikansa hengestä. Hän toteaa, että vaikka kulttuurit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, edelleen selitysmallit palaavat poikkeusyksilöön, joka eroaa jollain tavalla meistä muista “normaaleista.” Kun aikaisemmin yksilö oli uskonnollisen tulkinnan mukaan riivattu, nyt hän on lääketieteelliseltä tulkinnalta sairas.
Myllykankaan mielestä on hyvä, että mielenterveydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta on myös harhaanjohtavaa pitää sitä ainoana selitysmallina itsemurhaan. Yksioikoisissa selityksissä sivuutetaan usein kaikki ympäröivän kulttuurin ja olosuhteiden vaikutukset. Teon taustalta voi löytyä esimerkiksi taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia yhtä usein kuin todennettavia mielenterveysongelmia.
”Ainahan sitä voi mennä sanomaan, että sulla on nyt vain tällainen välittäjäaineista johtuva ongelma. Syö tästä näitä merkitysnappeja, niin koet itsesi tärkeäksi”, tutkija haastaa.
Myllykangas haluaakin kysyä, että jos itsemurhan oletetaan olevan seurausta mielenterveysongelmista, joita voi hoitaa esimerkiksi mielialalääkkeillä ja terapialla, edustaako itsemurha silloin yksilön osaamattomuutta hyödyntää näitä keinoja. Hän vertaa tilannetta siihen, että psykiatrisessa tulkinnassa mielialalääkkeisiin suhtaudutaan usein kuin turvavyön käyttämiseen autossa.
”Niitä kannattaa käyttää, vaikka ei suunnittelisikaan ajavansa kolaria. Jos kuitenkin ajaa kolarin ja kuolee, kenen syy se on silloin? Kuskin? Ei se nyt ainakaan autovalmistajan tai liikennevalistuksen syy voi olla!” Myllykangas heittää.
Jos kuskista käännetään siis katse hänen elämänsä rakenteisiin ja häntä ympäröivään kulttuuriin, selitysten etsinnästä seuraakin monimutkaisempi keskustelu.
Kulttuurin vaikutukset
Jo 1800-luvulla esitettiin, että itsemurha-alttius olisi periytyvää ja geenitutkimuksessa on myöhemmin yritetty paikallistaa tätä perimää.
Myllykangas kuitenkin ehdottaa, että jos yhdessä suvussa esiintyy toistuvasti itsemurhia, voi olla aiheellisempaa kysyä, millainen keskustelukulttuuri suvussa on vaikeiden asioiden ympärillä. Suomalainen tapakulttuuri on ylipäätään omiaan ruokkimaan puutteellista tapaa käsitellä henkilökohtaisia vaikeuksia.
”Hiljainen, kiltti lapsi on yhtä kuin ihannelapsi. Mutta hiljainen ei ilmaise surua sen liiemmin kuin iloakaan. Sama käytös jatkuu aikuisuudessa näkyvänä pärjäämisen kulttuurina. Aina ‘pärjätään’, vaikka menisi kuinka huonosti.”
Toisaalta suorituskeskeiseen yhteiskuntakritiikkiin kiinnittyvä selitys on sekin ajoittain viety toiseen ”ääripäähän”, kuten hän havaitsi tutkiessaan 1960–70-lukujen vaihteen poliittisten liikkeiden kapitalismikriittisiä kannanottoja.
”60-luvun lopun hengen mukaisesti myös itsemurha nähtiin ainoastaan järjestelmän tuotteena. Se taas sivuuttaa yksilön oman toimijuuden täysin”, tutkija muistuttaa.
Myllykangasta kiinnostaa tutkijana erityisesti tilastoista ja keskustelusta ilmenevät ristiriidat. Yhtenä sellaisena hän nostaa esiin tulkinnan, että mielialalääkkeiden lisääntyneellä käytöllä olisi suora yhteys itsemurhien laskuun. Tämä tulkinta ei kuitenkaan huomioi sitä, että lääkkeitä käyttävät eniten naiset, mutta vuosikymmenestä toiseen itsemurhan tekijöitä ovat pääsääntöisesti alemman sosiaaliluokan miehet. Tutkijoiden keskuudessa onkin paljon erimielisyyksiä. Myllykangas palaa aina muistuttamaan, että kyseessä on monisyinen kysymys.
”Kirjailija Charles Bukowski sanoi, että parhaat meistä lähtevät oman käden kautta ja me muut taas jäämme ihmettelemään, että miksi meidän luota haluttiin pois. Ajatuksessa on itua, koska teko jättää sen läheltä kokeneet aina painimaan vaikeiden kysymysten kanssa”
Silti myöskään kollektiivinen syyllisyys ei hänen mielestä edesauta keskustelua. Hän toteaa, että monia tieteenaloja on pitkään yhdistänyt pyrkimys selittää itsemurhaa kuin luonnonilmiönä muiden joukossa, kun keskustelua olisi aika avata kohti kysymyksiä, miten itsemurhia voitaisiin ennakoida ja miten yhteiskuntaa voisi kehittää niitä ehkäiseviksi. Peruuttaminen lopputuloksen jälkipuinnista kauemmas taaksepäin edustaisi etenemistä myös tieteelliselle keskustelulle.
Kuka?
Mikko Myllykangas
» 39-vuotias. Syntynyt Kajaanissa, asunut 20 vuotta Oulussa.
» Tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksikössä. Tällä hetkellä mukana Biocenterin fibroottisten sairauksien tutkimushankkeessa, jossa tutkii stressin historiaa.
» Opiskeli alun perin tietojenkäsittelytiedettä Oulussa, vaihtoi opiskelujen aikana häntä enemmän kiinnostaneeseen historiaan. Väitteli tohtoriksi 2014.
» Harrastaa koirien kanssa ulkoilua, liikuntaa ja kitaran soittoa metallibändissä. Suicidal black metal ei ole lempigenrejä.
» Unelmoi, että työ pysyy jatkossa yhtä mielenkiintoisena ja saa jatkaa myös luovaa toimintaa musiikin parissa.
Apua itsetuhoisiin ajatuksiin:
» Valtakunnallinen KRIISIPUHELINpäivystää numerossa 09 2525 0111 vuoden jokainen päivä ja yö 24/7. Palvelua ylläpitää MIELI ry.
» Nuorille Sekasin-chat osoitteessa https://sekasin247.fi/ (palvelee arkisin klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24) sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin 116 111 ma–pe klo 14–20 ja la–su klo 17–20. MLL:n chat osoitteessa https://nuortennetti.fi
Oululainen Joonatan Väisänen opiskelee musiikkikasvatusta, bassonsoittoa ja laulua ja tekee uraa rap-artistina. Muusikkoperheen lapsi näki nuorena videon räpin suomenmestaruuskilpailuista ja innostui itse tekemään musiikkia. Nyt Väisänen on vuoden 2019 räpin suomenmestari, joka keikkailee ja työskentelee muusikkona artistinimellä Jokrates.
Jokrates: ”Sanavalmius, nokkeluus ja huumorintaju on aina ollut mun juttu. Se räppi mihin mut aluksi kasvatettiin, missä ihmiset solvaa toista ja heittää juttuja suoraan hatusta, on se mistä oon innostunut. Supliikkina sanaseppona se oli mun juttu, että tähän voisi helposti yhdistää musiikin ja olla silti se sama kundi.
Oon alkanut tätä tekemään kun mulle on linkattu vuoden 2005 Rap SM -finaali, ja oon seurannut lajia siitä asti. Lisäilin tyyppejä Facebook-kavereiksi ja lähetin viestejä, joissa kysyin että voitko haukkua mua ja voitko räpätä mulle vähän. Räpin suomenmestaruus oli ehdottomasti urani tähänastinen kohokohta. Siitä tuli maailman huipulla -fiilis, vaikka se tunne on jo vähän hälventynyt.
Räpit kirjoitetaan pääasiallisesti itse. Inspiraatio voi tulla mistä vaan. Esimerkiksi Frendeissä on yksi tosi hauska kohtaus mistä tein biisin. Sibelius on istunut Ainolan pellon reunalla omalla tuolillaan ja saanut lentävistä joutsenista inspiraation. Ideoita voi tulla omasta elämästä, parisuhteista, peloista ja arjen asioista. Etsin myös inspiraatiota modernista taiteesta, maalauksista ja muista artisteista joita kuuntelen. Sieltä sun täältä poimin pieniä juttuja.
Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka haluaa olla artisteja, mutta ei tee töitä sen eteen. Mä opiskelen myös konservatoriolla laulua ja bassonsoittoa ja käyn päivätöissä, niin mullakin on hirveesti juttuja valmiiksi lautasella, mutta nyt kaikki vapaa-aika menee siihen että teen musiikkia ja mietin miten kasvattaa tätä hommaa. Se ei ole enää kököttämistä ja odottelemista, että joku tulisi sanomaan että oot taitava, vaan nimenomaan aktiivista työtä. Se varmaan erottaa jyvät akanoista, että kuinka paljon jaksaa tehdä sitä tylsää työtä ja uhrata vapaa-ajasta, jättää esimerkiksi bileet välistä että jaksaa kirjottaa uutta musiikkia.
Haaveilen kyllä kuuluisuudesta. Ihmiset aina sanoo että se ei ole tärkeintä, vaan se on oheistuote, mikä tulee jos on hyvä siinä mitä tekee. Niin se onkin, mutta kyllä mulla on selkeä tarkoitus että haluan tehdä tätä elääkseni, ja se kulkee käsi kädessä sen kanssa että on kuuluisa.
Nykyään Instagramissa jengi soittelee mulle videopuheluita että voidaanko ottaa kamppailua. Niitä tulee monesti aamuyöllä niin mun pitää aina estää niitä. On olemassa eri levelejä julkisuutta. Oon niin pienellä levelillä että ihmiset vaan humalassa kehtaa sanoa mitään. Jos Sanni tulee vastaan niin on ihan sama ollaanko K-Marketissa tai missä vaan, pyydetään ottamaan yhteiskuva. Mutta jos fanittaa vaikka jotakin mun rap sm -videota niin selvinpäin kävellään ohi mutta kännissä tullaan juttelemaan. Oon sillä humalalevelillä.
Toivon, että tulevaisuudessakin saan tehtyä hyvää musaa ja kehityn sen verran että se työ puhuu puolestaan. Jos katson elämää taaksepäin ja ajattelen että ’vitsi kun lopetin musanteon silloin 2023 kun se ei oikeen lähtenyt’ niin se on se painajainen. Toivon että jaksan pitää tän mentaliteetin, pysyä vahvana ja ilon kautta onnistua.”
Julkaistu
SHARE
Maiju Putkonen
Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.
Kun Päivi Mäkelä valitsee kuvattavaa, hän katsoo ensin kokonaisuutta: millaiset vaatteet tällä on päällä, millä lailla kuvattava ilmaisee itseään, miten itsevarma on, miten hän kantaa itsensä. Sopivan ihmisen tunnistaa kokonaisuudesta.
Sitten Mäkelä kysyy, saisiko hänestä ottaa kuvan.
”Lähestyn kehulla. Kerron, että näytät tosi hyvältä. Sitten ihminen sanoo joo tai ei.”
Kohta kolmen vuoden ajan Mäkelä on kohdannut ja kuvannut ihmisiä Oulun kaduilla. Katutyylisivustolla Ouluuksissa hän on julkaissut kuvan ja kuvattavien lyhyen kertomuksen tyylistään.
Ison osan kuvattavista Mäkelä bongaa Oulun keskustasta (”siellä liikkuu eniten ihmisiä”), mutta hän on kuvannut myös esimerkiksi Linnanmaan kampuksella, Vulcanaliassa (kaupallisessa yhteistyössä OYY:n kanssa) tai Qstockissa (kaupallisessa yhteistyössä Qstockin kanssa).
Noin 70 prosenttia kuvaan kysytyistä myös suostuu Mäkelän kuvattavaksi. Heistä valtaosa on nuoria, pari-kolmekymppisiä.
Mäkelää on pyydetty kuvaamaan enemmän vanhempiakin ihmisiä, mutta heistä suurempi osa kieltäytyy. Hän arvelee nuorempien olevan tottuneita olemaan kameran edessä, jonka vuoksi kuvattavaksi asettuminen tuntuu luontevammalta.
”Valokuvaus on monelle herkkä paikka. Kameran edessä ollaan aika paljaana.”
Nyt Ouluuks ja vuonna 2015 perustettu verkkomedia Kaupunni ovat yhdistyneet saman verkkosivun alle. Ouluuksista tulee muutoksen myötä käytännössä Kaupunnin tyylipalsta.
Päivi Mäkelälle muutos tarkoittaa tulemista osaksi isompaa yhteisöä. Ouluuks on ollut hänen projektinsa, siten välillä myös aika lailla ”yksinäistä puurtamista”. Nyt ideoita on mahdollista kehittää ja sparrailla isommassa, asiastaan hyvin innostuneessa tiimissä.
Tämä vuosi on tarkoittanut Mäkelälle myös ammatillista muutosta. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt aluekoordinaattorina Yrityskylä Pohjois-Pohjanmaalla. Yrityskylä on peruskoulun kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, talouden ja työelämän oppimiskokonaisuus, joka kannustaa yritteliäisyyteen.
Tästä keväästä alkaen hän on työskennellyt Yrityskylä-oppimiskokonaisuutta koordinoivalle Talous ja nuoret TAT:ille enää osa-aikaisesti, sillä hän haluaa keskittyä entistä enemmän Ouluuksiin.
Tai no, korona vaikutti tähänkin. Juuri kun Mäkelä oli jättäytynyt osa-aikaiseksi, käynnistyi koronakriisi. Sekin tosin vain hidasti siirtymää, ei kokonaan estänyt asiaa. Nyt syksyllä hän haaveilee keskittyvänsä vain Ouluuksiin.
Ansainta tulee Ouluuksin kaupallisista yhteistöistä. Jatkossa Mäkelä haluaisi myös myydä valokuvaus- ja sisällöntuotanto-osaamistaan yrityksille.
”Ultimaattinen unelmani olisi se, että voisin elättää itseni tällä. Katsotaan, millaisiin ratkaisuihin päädytään.”
“Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin”
Ensiajatus Ouluuksista syntyi vuonna 2010, kun Päivi Mäkelä oli vaihdossa Britanniassa Plymouthin yliopistossa. Nettiä selaillessaan hän törmäsi Hel Looksiin, vuonna 2005Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen luomaan helsinkiläistä katutyyliä esittelevään sivustoon. Konsepti vaikutti siistiltä. Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin!
Idea oululaisesta katutyylisivustosta kypsyi lopulta seitsemän vuoden ajan. Elokuussa 2017 äitiyslomalaisena Mäkelä kaipasi itselleen tekemistä, jotain omaa, vauva-arkeen liittymätöntä projektia. Silloin ratkaisun tarjosi katutyylikuvaus.
Vaikka katutyylisivustoja on vuosien aikana perustettu ympäri Suomen, vain Helsinkiä kuvaavat Hel Looks ja Oulun Ouluuks näyttäisivät olevan enää aktiivisesti päivittyviä. Omaa projektiaan aloittaessaan Mäkelä lähetti Helsingin sivuston perustaneelle Jokiselle Instagramissa viestin ja kysyi, olisiko tyylisivua ok laajentaa myös Ouluun. Hän sai kannustavan viestin takaisin.
Oulussa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kiinnostavaa kulttuuria, mutta tietoa siitä on Mäkelän mielestään liian vähän. Kaupunkia hän kuvailee rennoksi, ystävälliseksi ja kauniiksi – omaksi kodiksi. Jos hän jotain haluaisi muuttaa, hän haluaisi tuoda paikallista kulttuuria aiempaa enemmän näkyville.
Tätä näkyvyysongelmaa Ouluuks ja Kaupunnikin haluavat yhdessä ratkoa.
Opiskele asioita, jotka kiinnostavat
Päivi Mäkelän toi kotipaikkakunnalta Pulkkilasta Ouluun oman ja puolison opinnot. Poikaystävä oli saanut opiskelupaikan Oulun yliopistossa kemian opinnoissa, Mäkelä mietti, mille itse alkaisi. Alaksi valikoitui lopulta kasvatuspsykologia.
Kaksi kuukautta valmistumisensa jälkeen hän pääsi oman alansa töihin Yrityskylään. Gradunsa yrittäjyyskasvatuksesta tehnyt Mäkelä työllistyi heti yrittäjyyskasvatuksen pariin. Aihe tuntui omalta ja mieluisalta.
Opinnoista on ollut hyötyä Ouluuksillakin, onhan se opettanut jotain siitä, kuinka ihmisen kanssa ollaan. Oma hyötynsä oli ainejärjestövuosista kasvatustieteilijöiden ainejärjestö Motivassa: nuo vuodet olivat Mäkelästä ensinnäkin todella mukavia, mutta ne opettivat myös asioiden järjestelystä ja organisoinnista.
Ammatinvalinta ei ollut opintojen aikana itsestäänselvyys. Kasvatuspsykologian opiskelu ei valmista yhteen, tiettyyn ammattiin, vaan tarjoaa mahdollisuuden moneen. Moni työllistyy kasvatusalalle, mutta skaala on laaja: yliopistojen uraseurantakyselyiden perusteella pääainetta opiskelleet ovat työllistyneet myös vaikkapa viestintäkonsulteiksi, psykologeiksi, toimitusjohtajiksi tai hr-sihteereiksi.
Se taas tarkoittaa sitä, että urapolku täytyy rakentaa itse. Vapaus voi olla ihanaa, mutta laajuudessaan myös ahdistavaa.
”Opintojen aikana yksi luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin ajattelin, että ei noin voi sanoa, antakaa mieluummin jokin valmis yhdistelmä! Mutta ihan hyvin nuo sanat ovat sitten vastanneet todellisuutta.”
Omaa polkuaan etsiville Päivi Mäkelä neuvoo nyt samoin: opiskele niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.
”Tekemällä oppii. Itsensä epämukavuusalueelle laittaminen ei tunnu mukavalta, mutta kantaa hedelmää.”
Esimerkiksi valokuvausta Mäkelä on oppinut itse kuvaamalla. Hän kuvasi ensin omaa lastaan, kunnes rohkaistui kuvaamaan kaduille. Ouluuks-vuosien aikana taidot ovat kehittyneet.
Miltä kuvattavan kohtaaminen muuten tuntuu? Onko kuvausluvan kysyminen kolmen vuoden jälkeen helppoa?
Itse asiassa ei, Mäkelä toteaa. On päiviä, jolloin kuvattavia löytyy helpolla, eikä tuntemattoman, tyylikkään ihmisen lähestyminen aiheuta mitään ongelmaa.
Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta.
Silloin potentiaaliset kuvattavat kävelevät tyylikkäine kenkineen ja asusteineen kameran ohi.
”Hyviä tyylejä on mennyt ohi, kun ei ole vain kysynyt.”
Päivi Mäkelä sanoo, ettei ole varsinaisesti luonnostaan erityisen sosiaalinen tyyppi. Jos hän viettää paljon aikaa isoissa ihmisjoukoissa, saattaa siitä toipumiseen mennä useita päiviä.
Siitä huolimatta hän kuvaa. Projekti antaa enemmän kuin ottaa.
”Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi. Vaikka ei olekaan aina helppoa.”
Ja kun kuvaa yhden ihmisen, löytyy usein helpommin toinenkin kuvattava.
Kuka? Päivi Mäkelä
» 32-vuotias. » Kotoisin Pulkkilasta, asuu Oulussa. » Vuonna 2017 aloittaneen katutyylisivusto Ouluuksin perustaja. » Valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 2014. Opiskeli pääaineenaan kasvatuspsykologiaa. Gradun aiheena oli yrittäjyyskasvatuksen yhteys elämänhallintataitojen kehittymiseen. » Harrastaa kuntosalia ja joogaa. » Toivoo pysyvänsä läpi elämän uteliaana ja kiinnostuneena uusia asioita kohtaan.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Jokainen opiskelija on joskus ollut fuksi. Harva kuitenkin aloittaa opintonsa näin poikkeuksellisissa oloissa. Millaista on orientoitua ja ryhmäytyä poikkeusoloissa? Tänä vuonna kampuksillemme astelivat ensimmäiset, ja toivottavasti myös viimeiset, korona-aikana orientoituvat uudet opiskelijat.
Syksy alkaa tutuksi tulleen etäilyn merkeissä. Luennot sujuvat jo rutiinilla, mutta miten fuksit pärjäävät? Miten orientoitua ja ryhmäytyä koronarajoitusten vallitessa? Oulun ylioppilaslehti päätti kurkistaa uusien opiskelijoiden poikkeukselliseen orientaatioviikkoon ja pienryhmäohjaajien (PRO) toimenkuvan muutokseen.
Kulttuuriantropologien ja arkeologien pienryhmäohjaajat ovat tänä vuonna kulttuuriantropologiaa opiskelevat Noora Jurvakainen ja Juuso Luomala sekä arkeologiaa opiskeleva Iikka Peltokangas. He ovat kaikki toisen vuoden opiskelijoita, joiden oma fuksivuosi on vielä tuoreessa muistissa. Toista vuottaan opiskelevat myös kirjallisuuden pienryhmäohjaajat Eerika Saarijärvi, Elias Törmälä ja Juuli Koskinen. Poikkeusjärjestelyt ovat synnyttäneet hermostusta ohjaajissa.
PRO:t kertovat, että viikon järjestäminen ja suunnitelmien pitäminen kasassa on ollut haastavaa jatkuvien muutosten takia. Informaatio on kulkenut hitaasti ja asioista on ollut vaikea sopia kovin montaa päivää etukäteen. Tämä kuormittaa erityisesti juuri uusia opiskelijoita, joille orientaatioviikon ohjelma on kaikkein olennaisin.
Tällaista ei olla tehty koskaan ennen, ja PRO:t tietävät olevansa mikroskoopin alla. Heidän harteillaan lepää raskas taakka. Miten varmistaa, että uudet opiskelijat saavat kaiken mahdollisen irti ensimmäisestä viikostaan yliopistossa, ja pääsevät kunnolla tutustumaan toisiinsa?
Ensikohtaamisia piknikillä
Matka alkaa maanantaina Oulun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa Kultu ry:n, eli kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden, fuksit ja PRO:t viettävät vapaaehtoista ja -muotoista piknikkiä. Toimittajaakin hieman jännittää. Koko yli kolme vuotta kestäneen opiskeluni aikana en ole koskaan käynyt kasvitieteellisessä puutarhassa. Lähtökohtaisesti olen yhtä eksyksissä kuin fuksit, ellen jopa enemmän.
Saavun kasvitieteelliseen puutarhaan eksymättä kovin pahasti. Ympäristö on viihtyisä ja rauhallinen, oivallinen paikka piknikille. Uudet opiskelijat ovat levittäytyneet nurmikolle vilttien päälle, ripottautuneena sinne tänne turvavälien päähän. Näen edessäni monia jännittyneitä mutta myös uteliaita ja hyväntuulisia kasvoja. Pienryhmäohjaajien iloinen jutustelu ja nauru rentouttaa fyysisen ensikohtaamisen jännittyneen tunnelman. He heittelevät toisistaan terävää ja leikkimielistä vitsiä, mikä huvittaa uusia opiskelijoita ja kannustaa osallistumaan keskusteluun. PRO:tkin ovat vain ihmisiä ja yhtä jännittävässä tilanteessa kuin fuksit.
Ohjaajat ovat varustautuneet käsidesillä ja turvaväleistä huolehditaan mahdollisuuksien mukaan. Nimilistaan kerätään kaikkien paikallaolijoiden nimet siltä varalta, että joku saisi myöhemmin koronatestissä positiivisen tuloksen. Nimilistan avulla mahdolliset tartunnankantajat on helpompi kartoittaa. PRO-opiskelijat ovat valinneet joukostaan Juuso Luomalan toimimaan hygieniavastaavana ja pitämään huolen siitä, että ohjeita noudatetaan. Rajoituksista huolimatta rennon tunnelman toivotaan säilyvän.
Haasteena ryhmäytyminen
Esittäytymisten ja lyhyiden jutustelujen jälkeen pienryhmäohjaajat laittavat fuksit leikkimään tutustumisleikkejä, joista kukaan ei pidä, mutta joiden tarkoitus on lähinnä kehittää nimi- ja kasvomuistia. Kuumottavat leikit saavat uudet opiskelijat myös turvautumaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia tuntemuksistaan myöhemmin. Tänä vuonna fukseja yhdistää myös jännitys uusista toimintatavoista ja koronarajoituksista.
Fuksit ja pienryhmäohjaajat pelasivat muun muassa Aliasta.
Hiippailen vihkoineni kulttuuriantropologian ja arkeologian fuksien pienryhmäohjaajan Noora Jurvakaisen viereen.
“Fuksit puhuvat toisilleen!” Jurvakainen iloitsee.
Ohjaajien pahin pelko on tänä vuonna ollut se, että ryhmäytyminen epäonnistuu etäilyn takia. Jurvakainen muistelee omaa fuksivuottaan ja sitä, kuinka ryhmäytymistä tapahtui siirtyillessä paikasta toiseen.
“Jonossa pystyi kuiskata toiselle jotakin tilanteeseen liittyvää, kuten ‘Minne me ollaan menossa?’. Nyt olemme riippuvaisia erillisistä ulkoryhmäytymisistä, jonne tullaan omana persoonana”, Jurvakainen sanoo.
Vaikka kanssaopiskelijat eivät kuulemma kuvailisi kulttuuriantropologian ja arkeologian pienryhmäohjaajia Jurvakaista, Peltokangasta ja Luomalaa järjestelmällisiksi, heiltä löytyy jotain, jolla on suuri merkitys korona-arjessa. He ovat joustavia ja pystyvät mukautumaan nopeasti vallitseviin poikkeustilanteisiin. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, positiivisuus ja nauru tuntuvat kantavan ja auttavan sekä ohjaajia että fukseja selviytymään viikosta.
Pienryhmänohjaajien lisäksi päätän haastatella myös lautapelejä pelaavia fukseja. On vasta orientaatioviikon ensimmäinen päivä, joten suurempaa kuvaa etäilytoimista ei ole vielä ehtinyt muodostua. Uusilla kulttuuriantropologian ja arkeologian opiskelijoilla on ollut toistaiseksi vain Humanistisen killan infotilaisuus ja pienryhmäohjaus, molemmat Zoom-tilassa.
“Ei tunnu siltä, että koulu olisi alkamassa, kun on ollut niin paljon etäjuttuja”, pohtii Jenni Välimäki.
Videoyhteys on kuitenkin auttanut tutustumisessa.
“Helpotti jännitystä, kun näimme toistemme naamat Zoomissa ennen tätä. Tiesin, että täällä törmää tuttuihin kasvoihin”, kertoo Kaisa Savola.
Juttelen hetken vielä uusien opiskelijoiden kanssa ennen kuin tihkusade saa ohjaajat pakkailemaan pelejä pusseihin. Ulkotapahtumia järjestettäessä ollaan luonnon armoilla, mikä tekee kokoontumisista myös hankalaa. Sateen lisäksi paikallaolijoita kiusasivat ampiaiset, joista yksi oli erityisen kiinnostunut Elias Törmälästä.
Kasvitieteellisessä puutarhassa nähtiin myös sateenkaari.
Etäilyn sijaan ohjausta ulkona
Tiistaina palaan tutkimuksiini. Menen seuraamaan kirjallisuuden pienryhmäohjausta yliopistorakennuksen edustalle. Nurmikolla istuskelevat PRO:t Elias Törmälä ja Eerika Saarijärvi ovat juuri kertomassa fukseilleen Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön tarjoamista palveluista. Pihalla on helppo osoittaa rakennusta ja sanoa: “Se on sitten tuossa.”
Kirjallisuuden ryhmä on pieni, joten ohjaaminen ulkona ei ole niin haastavaa kuin suuren porukan kanssa. Päivä on lämmin, ja aurinko häikäisee silmiä. Törmäämme jälleen ulkotapaamisten ikäviin puoliin: ampiainen on taas Törmälän kimpussa ja kasitieltä kulkeutuu liikenteenhälyä, joka hukuttaa ihmisäänet alleen. Myös tuuli vaikeuttaa puheäänen kantautumista turvavälien yli.
Tilanne on kuitenkin rento ja rauhallinen. Törmälä ja Saarijärvi kertovat uusille opiskelijoille henkilökohtaisista kokemuksistaan yliopistossa ja vakuuttavat, että asiat järjestyvät aina jollain tavalla. Ajatus rauhoittaa toimittajaakin.
Kirjallisuuden fuksit kuuntelemassa Eerika Saarijärven ja Elias Törmälän tarjoamaa infoa.
Uudet opiskelijat jatkavat ohjauksesta “Palvelut tutuiksi” -infoon, joka järjestetään tuttuun tapaan Zoom-tilassa. Fuksit ja PRO:t jäävät odottamaan torstaita, jolloin on Kultun fuksien vuoro päästä yliopiston tiloihin. Varsinainen yliopistokierros järjestetään kuitenkin kampuspäivänä seuraavan viikon perjantaina. Fukseja huolettaa hieman rakennuksen sokkeloisuus ja tilojen tarjoama suuri eksymispotentiaali.
“Voisimme olla vain aina piknikillä, niin ei tarvitsisi mennä sisälle ollenkaan”, ehdottaa kulttuuriantropologian ja arkeologian fuksi Aimo Heikkilä.
Se kieltämättä olisi näin alkusyksystä ja loppukeväästä ihanteellista aurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Marraskuussa saattaa tosin mieli muuttua, mutta siihen on vielä pitkä aika.
Elias Törmälän auringossa kiiltelevät haalarit häikäisevät katsojan.
Vastuu pienryhmäohjaajille
Orientaatioviikon jälkeisenä maanantaina tapaan vielä pienryhmäohjaajat Iikka Peltokankaan, Noora Jurvakaisen ja Elias Törmälän Humuksen autioissa tiloissa.
Palataan ensin aikaan ennen orientaatioviikkoa. Valmistautuminen orientaatioviikkoon on kaikkien mielestä ollut haastavaa, vaikka nyt helpottuneet ohjaajat ovat huomanneet selvinneensä viikosta kiitettävästi. Informaatio käytännön järjestelyistä täytyi aluksi kaivaa esiin.
“Tuntuu, että tieto ei oikein liikkunut yliopiston päässä. Joku ylhäällä tiesi, mutta tieto ei vain valunut alas asti”, kertoo Peltokangas.
Jurvakainen kuvailee tiedon käytännön ohjeista olleen sirpaloitunutta. Myös henkilökunta on ajoittain ollut tietämätön tapahtumista ja ohjaajilta alkoivat loppua henkilöt, joilta kysyä.
“Koulutuksissa käytiin tietenkin joitain asioita, mutta kun kysyttiin käytännön juttuja, niin tuntui, että ohje oli ‘kysykää tuolta’”, Törmälä kertoo.
“Kukaan ei ehkä uskaltanut ottaa vastuuta sanomisistaan”, Jurvakainen arvelee.
Vastuu järjestelyistä vierähti suoraan pienryhmäohjaajien niskaan.
“Ei ahdista”, sanoo Jurvakainen kiristellessään hampaitaan sarkastinen hymy huulillaan.
“Myöhemmin tuli sitä infoa, mutta se tuli niin viime tipassa. Se aiheutti vähän stressiä. Oli vähän rasittavaa, kun sellaiset arkiset asiat olivat epäselviä, kuten vaikka saako käydä syömässä yliopistolla”, Törmälä sanoo.
“Sanotaanko niin, että niitä suunnitelmia, jotka piti lähettää kesän puolessa välissä yliopistolle, ei ole edes katsottu. Ne on heitetty ikkunasta ulos”, nauraa Peltokangas.
Peltokangas, Jurvakainen ja Törmälä ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että ketään ei voida tässä tilanteessa osoitella sormella ja syytellä. He ymmärtävät koronan tehneen kaikkien työstä vaikeaa. Erityiskiitosta saadusta tuesta kolmikko antaa humanistisen tiedekunnan, kasvatustieteiden tiedekunnan ja Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun koulutuspalveluiden koulutussuunnittelijoille Maija Airiolle ja Elina Haloselle sekä yliopistolehtori Nina Työlahdelle kielten ja kirjallisuuden tutkimusyksiköstä. Vaikka hekään eivät kaikkea tienneet, he osasivat antaa jotain tietoja meneillään olevista tapahtumista.
Pienryhmänohjaus on tapahtunut tänä vuonna suurelta osin tietokoneen ruudun takaa. Kuvassa Iikka Peltokangas, Elias Törmälä ja Noora Jurvakainen.
Selkeyttä kaaoksen keskellä
Loppujen lopuksi tämän vuotisesta orientaatioviikosta on myös opittu jotain. Zoomin kautta käydyt etäohjaukset ovat tuoneet selkeyttä sekä uusille opiskelijoille että ohjaajille itselleen. Selkeydestä pienryhmäohjaajat ovat hieman eri mieltä, sillä niinkin pienessä ainejärjestössä kuin Kultu, on vaihtelua kirjallisuuden sekä kulttuuriantropologien ja arkeologien pienryhmäohjauksen toteutuksessa.
“Tämä on voinut jopa olla jollain tasolla selkeämpää, koska infon vastaanottaminen on etänä helpompaa. Kun olimme fyysisesti läsnä, siihen liittyi fyysistä jaksamista. Me koko ajan kierrettiin ja kierrettiin ja kierrettiin. Milloin pysähdyttiin ja milloin tuli joku ihminen puhumaan jotakin ja toinen ihminen puhumaan toista”, selittää Jurvakainen.
Hänen mukaansa Zoomin kautta järjestetyt yliopiston infotilaisuudet erosivat sopivasti ohjaajien omista Zoom-ohjauksista. Omalta kotisohvalta infotilaisuuksien seuraaminen on myös voinut vähentää jännitystä.
Aiemmista kommenteista huolimatta Jurvakaiselta taitaa kuitenkin löytyä järjestelmällinenkin puoli. Hän kertoo, miten he jakoivat ohjauksissaan informaation aihepiireittäin selkeyden lisäämiseksi. Virallinen ohjaus on käyty Zoomissa, mutta joka päivä on myös nähty iltaohjelman merkeissä, jotta ryhmäytymistä tapahtuisi fyysisestikin.
“Omalla orientaatioviikolla oli harvemmin omaa tietokonetta mukana, kun selailimme nettisivuja. Nyt kun fuksit ovat päässeet itse Zoomin välityksellä tutkimaan sitä sivua siinä samalla, niin veikkaan, että on päässyt paremmin tutuksi kaikkiin järjestelmiin”, vahvistaa Peltokangas.
“Minusta taas tuntuu täysin päinvastaiselta”, puuttuu puheeseen Törmälä.
“Minusta tänä vuonna on ollut epäselvempää, mutta se voi johtua siitä, että me olemme pitäneet vain yhden Zoom-ohjauksen. Olimme kaksi ensimmäistä päivää pihalla. Ajattelimme, että olisi mukava nähdä varsinkin parina ensimmäisenä päivänä ihan livenä ryhmäytymisen kannalta”, Törmälä jatkaa. Ulko-ohjauksista PRO:t ovatkin saaneet hyvää palautetta.
Kulttuuriantropologeille ja arkeologeille ulko-ohjauksen järjestäminen osoittautui liian hankalaksi. Jurvakainen kertoo, että he eivät pitäneet kirjallisuuden tavoin ohjausta ulkona, koska osa uusista opiskelijoista ei ollut vielä muuttanut Ouluun ja heille täytyi olla järjestettävissä etäyhteys.
“Ulos on hirveän vaikea luoda toimiva äänentoisto”, Jurvakainen sanoo.
Pienryhmäohjaajat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Zoomissa ohjaus oli helpompaa, koska muistiinpanot olivat suoraan esillä. Pihalle taas muistiinpanot oli vaikea ottaa mukaan.
“Meillä kävi hyvä tuuri sen kanssa, että kaikki pääsivät paikalle, kun näimme tuossa pihalla. Jos joku ei olisi päässyt, niin olisi pitänyt järjestää etänä”, Törmälä sanoo.
Zoomissa tai luentosaleissa olisi voinut myös näyttää koneelta nettisivuja tai dioja, mitä ulkona ei päässyt tekemään. Ulkona ohjauksessa on siis puolensa, mutta joihinkin asioihin etäyhteyskin on parempi.
Epäselviä käytännön ohjeita
Ulkona ohjaus siis onnistui jännityksestä huolimatta. Pienryhmänohjaajien mukaan suurimmat vaikeudet koskivat hygieniaohjeistuksia. Sen lisäksi, että kukaan ei osannut antaa selkeää vastausta käytännön asioista, ohjeiden noudattamisen tarkkuus oli epäselvää.
“Ohjeistus turvamenetelmistä oli vähän ristiriitainen. Osalla oli maskeja koko ajan, kun he olivat yliopistolla. Meille jaettiin ne niihin lähikontaktihommiin. Osa käski noudattaa THL:n ohjeita, osa käski noudattaa OYY:n ohjetta. Kukaan ei antanut mitään suoraa linjaa, mistä tuli tunne, että kaikki koronaan liittyvä kääntyy meidän pienryhmäohjaajien niskaan lopulta päätettäväksi”, Jurvakainen kertoo.
“Tuli sähköpostia, että maskit ovat siellä ensimmäisessä tilassa, missä kokoonnutaan. Me olimme varanneet tilan, mutta ei siellä mitään maskeja ollut. Nyt tuli sähköpostia, että perjantaina pitäisi olla maskit siellä tilassa, mikä meille on varattu, joten toivotaan että ne nyt ovat siellä”, kertoo Törmälä.
“Mutta kyllä me ihan hyvin vedettiin, vaikka kaikki olikin perseestä”, huomauttaa Peltokangas.
“Vaikka käytännön puoli sakkaa, meillä onnistui teoriapuoli tosi hyvin. Saimme fuksit toimimaan ryhmässä Zoominkin kautta. Annoimme heille ryhmätehtäviä ja jaoimme heidät break out -roomeihin”, Jurvakainen toteaa.
“Sinä osasit. Meidän tekninen tuki”, hän kehuu Peltokangasta.
“Juu, minä näppäilin sieltä”, toteaa Peltokangas vaatimattomasti.
Peltokangas, Törmälä ja Jurvakainen pönöttämässä Humus-käytävällä.
Kirjallisuuden pienryhmäohjaaja Juuli Koskinen vastasi etänä esittämiini kysymyksiin. Koskinen kertoo, että oli mukavaa tutustua uusiin opiskelijoihin ja vastata heidän mieltään askarruttaviin kysymyksiin. Stressiä on kuitenkin jouduttu kokemaan ja koetaan vieläkin:
“Ahdistaa korona ja se, miten fuksit orientoituvat kursseille ja oliko meillä ryhmäytymistä tarpeeksi. Tai jääkö joku yksin ja on nyt ahdistunut, kun ei ole kanssatovereita,” Koskinen hermoilee.
Fuksit kehuvat ohjaajien valintoja
Orientaatioviikon lopuksi tunnelmiaan jakoi myös kirjallisuuden fuksi Martta Ollila, jonka mukaan poikkeusjärjestelyistä huolimatta orientaatioviikosta jäi mukava olo.
“PRO:t järjestivät ryhmäytymiset ja infotilaisuudet tosi hyvin ulkonakin. Ainakin itse koin, että orientaation jälkeen oli huomattavasti vähemmän kysymyksiä kuin viikon alussa”, Ollilla kertoo.
Hän pitää ryhmäytymistilaisuuksia toisten opiskelijoiden kanssa tärkeinä, koska opintojen ollessa etänä, toisiin tutustuminen ei ole niin sujuvaa. Ollila kertoo olleensa viettämässä iltaa muun muassa Kultun fuksien ja suomen kielen fuksien kanssa.
Mukavasta yleistunnelmasta huolimatta haasteita löytyi. Etäily toi omat haasteensa, kun ääni pätki ja Zoom kaatui joskus kokonaan Silti Ollilan mukaan muuten kaikki on toiminut moitteettomasti.
“On ollut rohkaisevaa huomata, että etäyhteydet eivät muillakaan aina suju aivan mutkattomasti”, Ollila sanoo.
Fuksien tunnelmia arvioivat myös PRO:t. Törmälä kertoo uusien opiskelijoiden sanoneen pitäneensä ulkona orientoitumisesta. Jurvakainen puolestaan kertoo PRO:iden saaneen hyvää palautetta ohjauksesta.
”Fuksit ovat yksittäin saattaneet sanoa ’Kiitos, tämä selkeytti’ tai ’Kiitos, että olet ollut läsnä'”, Jurvakainen sanoo.
Nyt orientaatioviikko on ohi, joten reportaasinkin loppu häämöttää. PRO:t ohjailevat fuksejaan vielä tällä viikollakin, kun fuksien on pystyttävä liikkua yliopistolla omaopettajien tapaamisiin. Pienryhmäohjaajat eivät uskalla jättää yhden pintapuolisen yliopistokierroksen varaan sitä, että fuksit osaisivat heti suunnistaa yliopistolla, kun varsinainen kiertelykin on vielä edessä.
Poikkeusoloissakin PRO:t ottavat vastuunsa yhä vakavasti, ja yrittävät parhaansa mukaan toteuttaa uusien opiskelijoiden tutustumisen toisiinsa ja yliopistoon. Tähän mennessä he ovat siinä onnistuneet, vaikka välillä on ollut sekä teknisiä että käytännön vastoinkäymisiä. Toimittaja itse ainakin yhtyy Iikka Peltokankaan sanoihin:
“Kyllä minä sanoisin, että se meni ihan hyvin.”
Julkaistu
SHARE
Anna-Sofia Tastula
Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.
Tapio Koivu uskoo, että tiede on avainasemassa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Uuden työpaikan edessä hänellä on paljon opittavaa, mutta intohimo koulutukseen kantaa.
Oulussa ei törmää yhteenkään ihmiseen, joka kulkisi nenä pystyssä. Näin uutta kotikaupunkiaan luonnehtii Oulun yliopiston uusi koulutusvararehtori Tapio Koivu.
Koivu aloitti työtehtävässään heinäkuussa. Ennen koulutusvarasrehtorin pestiä Koivu tunnettiin tiedekeskus Heurekan johtajana. Hyppäys pohjoiseen korkeakoulumaailmaan saattaa vaikuttaa uppoamiselta suoraan syvään päähän, mutta Koivu näkee asian toisin.
“Olen ollut tieteen ja tutkimusmaailman kanssa tekemisissä 32 vuotta, joista viimeiset 6 vuotta Heurekassa tiedekasvatuksen parissa”, Koivu aloittaa.
“Ihmiset ajattelevat aina, että tiedekeskus on vain lapsia varten. Se aiheuttaa minulle näppylöitä. Tiedekeskuksilla on tarjottavaa myös ihan tavallisille aikuisille”, Koivu jatkaa.
Uuden koulutusvararehtorin mielestä tieteestä käytävä yhteiskunnallinen keskustelu tulisi laajentaa koskemaan kaikkia ikäluokkia. Pisa-tuloksista puhumisen sijaan tulisi keskittyä myös aikuisiin ja heidän suhteesensa tieteeseen.
“Maailma ei parane pelkästään tiedekasvatuksella. Asenteet tiedettä kohtaan pitää saada muuttumaan koko väestössä. Se on se, mikä ratkaisee. Tieteeseen orientoituminen ei lopu siihen, kun koulu loppuu”, Koivu sanoo.
Nyt Tapio Koivu jatkaa tieteen aseman parantamista korkeakoulumaailmassa. Tiedemaailman lisäksi myös yliopisto on hänelle tuttu – hän nauraa olevansa “melkein alumni” neljästä eri yliopistosta.
Koivu aloitti opintonsa Otaniemessä, silloisessa teknillisessä korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, rakennusosastolla. Hän teki väitöskirjan Tampereen teknilliselle yliopistolle ja oli tutkimusvaihdossa Stanfordin yliopistossa. Lopulta Koivu päätyi Helsingin yliopiston palkkalistoille vastaamaan tutkimushallinnosta ja innovaatiotoiminnasta.
Erityisesti vuodet Helsingin yliopistossa ovat Koivun mielestä tärkeitä nykyisen työnkuvan kannalta. “Liittymäpintaa yliopistomaailmaan on paljon, ja tuttuja ja kollegoja löytyy ympäri maailmaa.”
Tuttuudesta huolimatta Oulun ja Helsingin väliltä löytyy eroja, myös yliopistomaailmasta. Koivun mielestä Oulun yliopisto on Helsingin vastapariaan dynaamisempi ja suoraviivaisempi, osittain sen lyhyemmän historian takia. Esimerkkinä dynaamisesta päätöksenteosta Oulun yliopistossa on keskustakampuksesta tehty päätös. Koivu näkee päätöksen positiivisena mahdollisuutena.
“Uskon että tulevat sukupolvet kiittävät nyt tehtyä päätöstä. Myös talouden puolesta päätös kestää erittäin hyvin päivänvaloa”, Koivu kommentoi.
Kohti avoimempaa oppimista
Vaikka johtajuus on Tapio Koivulle tuttua, on koulutusvarasrehtorin työ hänelle vielä uuden opettelua. Koivu näkee rehtorin olevan vastuussa koulutuksen suunnittelusta niin, että Oulun yliopisto tulee entistä tunnetummaksi ja houkuttelevammaksi.
“Oululla on hillittömän iso rooli keskisestä Suomesta ylöspäin kaikessa opetuksessa, mitä tässä maassa voi tapahtua. Haluan saada Oulun yliopistolle sellaisen aseman, jonka se koulutuksen osalta ansaitsee”, Koivu kertoo.
Koulutusvararehtori vastaa yliopistolla pääasiallisesti koulutuksen kehittämisestä viisivuotisen kautensa aikana. Koivun kausi alkoi heinäkuussa ja kestää kesään 2025 asti. Uusi koulutusvararehtori haluaa viedä opetusta yhä monialaisempaan, kansainvälisempään ja tuloksellisempaan aikaan.
“Minua kutkuttaisi monialaisuuden hyödyntäminen enemmän myös koulutuksessa: opetus olisi poikkialaisempaa ja olisi mahdollista tarjota paljon joustavammin räätälöityjä opintoja yli tiedekuntarajojen”, Koivu selittää.
Erityisesti Tapio Koivu näkee poikkitieteellisyyden auttavan tulevaisuuden osaajien kouluttamisessa. Hän näkee tulevaisuuden työpaikkojen vaativan laajempaa kouluttautumista. Useamman tiedekunnan ja koulutusohjelman hyödyntämisen lisäksi Koivu toivoo, että Oulun yliopisto pystyy jatkossa hyödyntämään myös muiden yliopistojen tarjontaa.
“Toivoisin, että ei rajoituttaisi Oulun yliopiston seiniin, vaan tehtäisiin yhteistyötä muiden yliopistojen kanssa myös kansainvälisesti. Avautuminen Eurooppaan ja ulkomaille on minun sydäntäni lähellä.”
Myös yhteistyö Oulun ammattikorkeakoulun kanssa on Koivun työpöydällä. Tarkkoja suunnitelmia koulutusvararehtori ei paljasta, mutta kertoo näkevänsä mahdollisuuksia koulutuksen kehittämiselle molemmissa oppilaitoksissa.
“Amkkien käytännönläheisyys voi ruokkia ratkaisulähtöisempiä opintokokonaisuuksia myös yliopistolla, kun taas toiseen suuntaan teoreettisuus ja tiedepohjaisuus voivat tuoda vahvuutta amkin puolelle”, Koivu sanoo.
Yhteisöllisyys ruohonjuuritasolta
Oulun yliopiston strategia Koivun kaudella painottaa erityisesti opiskelijakokemuksta. Koulutusvararehtorin valinnassa keskeistä oli Koivun intohimo juuri opiskelijoiden kokemuksen parantamiseen. Hänen mielestään avain ongelmaan on yksinkertainen: opiskelijat itse.
“Se, että yliopistolle syntyy yhteisöllinen fiilis ei synny siitä, että norsunluutornista yritetään ohjata miten se pitäisi tehdä. Jos opiskelijat eivät ole siinä tiiviisti mukana itse sitä luomassa, mennään kyllä pieleen.”
Koivun mielestä mieluinen opiskelijakokemus syntyy opiskelijoiden omasta tekemisestä ja hallinto ja yliopisto auttavat prosessia tarjoamalla puitteita ja resursseja järjestää toimintaa.
“Filosofisesti on tärkeä ymmärtää, että opiskelijoiden määrääminen boksiin tekemään jotain, mistä pitäisi syntyä opiskelijakokemus, ei toimi. Pitäisi kuunnella ja selvittää yhdessä miten se parhaiten syntyy.”
Tällä hetkellä opiskelijoiden kokemukseen vaikuttaa Koivun mielestä yksi erityisen suuri haaste: koronakriisistä selviäminen ja sen vaikutukset opiskeluun.
“Se, miten tämä tulee muuttamaan opiskelua pysyvästikin, on iso juttu. Osa etäilystä jää pysyväksi ilmiöksi ja siinä on hyvät puolensa, mutta jos ei haeta oikeaa tasapainoa, on vaara menettää hyviä opiskelijoita yhteisön ulkopuolelle. En halua että opiskelijat kokevat jäävänsä jonnekin laitamille ja syrjään.”
Tämän ja muiden opiskelijoita koskevien haasteiden eteen Tapio Koivu tulee työskentelemään seuraavat viisi vuotta. Hän toivoo, että opiskelijat uskaltaisivat tuoda ongelmiaan esille ja aikoo kehittää keinoja ja kanavia saada opiskelijoiden näkemyksiä aidosti esiin päätöksenteossa.
“Voi olla, että joudun iskemään päätäni kaiken näköisiin pieniin siiloihin, mutta odotukseni on että työtä täytyy tehdä, jotta yhteistyö kaikkien toimijoiden välillä lähtee sujumaan. Odotan, että pääsen työntämään itseni ulos mukavuusalueeltani”, Koivu toteaa.
Kuka?
Tapio Koivu
» 56-vuotias. Syntynyt Helsingissä, asunut suurimman osan elämästään Espoossa.
» Oulun yliopiston koulutusvararehtori 30.6.2025 asti. Korvasi koulutusvararehtorina Helka-Liisa Hentilän, joka aloitti tehtävässä 1.9.2015.
» Entinen tiedekeskussäätiön toimitusjohtaja, jolloin vastasi muun muassa tiedekeskus Heurekan johtamisesta.
» Toiminut aiemmin tutkijana VTT:llä sekä Helsingin yliopiston tutkimuksen toimialajohtajana.
» Rakennusalan diplomi-insinööri, valmistui tekniikan tohtoriksi 2002.
» Harrastaa vapaa-ajallaan squashia.
» Unelmoi hyvästä, tasapainoisesta elämästä ja haluaa saada aikaan hyvää. Työelämän jälkeen haaveilee kirjailijan urasta.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
