Lokakuun toisella viikolla Oulussa järjestetään kestävän kehityksen viikko. Viikon aikana pohditaan yksilöiden ja suurten toimijoiden vastuuta maapallon elinkelpoisuuden säilyttämiseksi.
Oulun lisäksi omat viikkonsa järjestävät tänä vuonna myös Helsingin, Turun, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Lapin yliopistojen ylioppilaskunnat.
Lokakuun toisella viikolla Oulussa järjestetään kestävän kehityksen viikko, jonka aikana keskustellaan yksilöiden ja suurten toimijoiden vastuusta maapallon elinkelpoisuuden säilyttämiseksi. Viikon ohjelmassa on esimerkiksi paneelikeskusteluita, luentoja, työpajoja ja dokumentti-ilta.
Aiemmin Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ja ylioppilaskuntien yhteistyönä järjestettiin kehitysyhteistyöviikkoja. Pariin vuoteen näihin tapahtumiin ei kuitenkaan ole saatu enää ulkopuolista hankerahoitusta, kertoo SYL:n kehityspolitiikan asiantuntija Salla Mäkelä.
Kestävän kehityksen viikko on siis jatkoa aiemmille kehitysyhteistyöviikoille. Nimenmuutoksen syynä ovat Mäkelän mukaan kehitysyhteistyön kentällä tapahtuneet muutokset, kuten kestävän kehityksen tavoitteisiin siirtyminen.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan lisäksi omat viikkonsa järjestävät tänä syksynä myös Helsingin, Turun, Itä-Suomen, Jyväskylän ja Lapin yliopistojen ylioppilaskunnat. Valtakunnallisesti viikko on osa SYL:n kehitysyhteistyötoimintaa.
Oulussa viikko järjestetään muihin ylioppilaskuntiin nähden poikkeuksellisesti ylioppilaskunnan ja yliopiston yhteistyönä.
OYY:n projektityöntekijä Tatu Palo kertoo viikon rahoituksen tulevan Frame, Voice, Report! -hankkeesta (FVR). FVR on kansalaisjärjestöille suunnattu tukijärjestely, jonka tavoite on lisätä EU-kansalaisten tietoisuutta kestävän kehityksen tavoitteista. Käytännössä se näkyy juuri kestävän kehityksen viikon kaltaisten hankkeiden rahoituksessa.
Maanantaina 7.10. starttaavalla viikolla on luvassa monipuolista ohjelmaa koko yliopistoyhteisölle. Myös yliopiston ulkopuolelta tulevat vieraat voivat osallistua viikon ohjelmaan, poislukien UniOGS:n tohtorikoulutettaville tarkoitettuihin työpajoihin, joihin on ilmoittauduttava etukäteen.
Kekeviikosta saatiin esimakua Linnanmaan kampuksella Kahvikupit kiertoon -tempauksen muodossa perjantaina 27. syyskuuta. Tempauksessa opiskelijat jättivät kampusalueelta ostamansa kertakäyttöiset kahvikupit yhteen kekoon. Tempauksen lopuksi kerätyt kupit laskettiin ja luvut julkaistiin SYL:n somessa: kuppeja kertyi kuudelta kampukselta yli 2400 kappaletta. Tempauksen ideana oli muistuttaa, ettei ympäristöystävällisten valintojen tekeminen arjessa ole välttämättä helppoa sekä haastaa kiinnittämään huomiota siihen, että valintojen tekemiseen tarvitaan enemmän tutkittua tietoa aidosti ilmastoystävällisistä valinnoista.
Osallistu ainakin näihin
Mikäli aikasi ei riitä viikon kaiken ohjelman läpikäymiseen, anna lehden auttaa: kokeile vaikkapa näitä menoja. Koko ohjelma löytyy tämän linkin takaa.
Maanantai 7.10.
Kestävän kehityksen viikon avajaiset Linnanmaan kampuksen vihreillä naulakoilla kello 10. Tapahtuman puhujina Eeva Furman (SYKE), Riina Vuorento (OKM) ja toimittaja Ina Mikkola. OYY tarjoaa Reilun kaupan kahvia. Kontinkankaan kampukselta on bussikuljetus tapahtumaan.
Tiistai 8.10.
Dokumentti-ilta yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa kello 17 alkaen. Esitettävänä dokumenttina The Chocolate Case, joka käsittelee orjatyövoiman käyttöä suklaanvalmistuksessa.
Keskiviikko 9.10.
Järjestötori Linnanmaan keskusaulassa kello 10–14.
Eetti ry:n työpajassa pohditaan eettistä elektroniikkaa. Telluksen Stagella kello 14–15 järjestettävässä työpajassa opitaan kriittisyyttä tutkimalla mainosta, karttaa, valokuvia ja vastamainoksia sekä vaikutetaan itse tekemällä omia meemejä ja someviestintää.
Torstai 10.10.
Paneelikeskustelu talouskasvun globaaleista vaikutuksista luentosalissa L2 kello 12–13. Aiheesta keskustelemassa Helsingin yliopiston kestävystieteen professori Reetta Toivanen, Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori, Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen Arto O. Salonen, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professori Tuija Kokkonen ja vasemmistoliiton kansanedustaja Hanna Sarkkinen.
Arto O. Salosen yleisöluento aiheesta Kohti upeuksia: Kuinka tulevaisuus voisi hymyillä sinulle, minulle ja meille? kello 18–19 Voimala 1889:ssä.
Poikkitieteellinen seminaari Science Open Mic tuo tutkijat kertomaan tekemästään tieteestä yleisön eteen. Tapahtuma järjestetään Tubassa kello 19 alkaen.
Perjantai 11.10.
Vastuullinen vastarinta -iltapäivä Tellus Stagella kello 12–14.30. Tapahtumassa Zero Waste ry ja Reilu kauppa jakavat vinkkejä ja tietoa siitä, miten voisi ottaa askelia kohti vastuullisempaa elämäntapaa ja kulutustottumuksia. Luvassa myös 42 ensimmäiselle vegaanikahvit.
Kestävä Tulevaisuus -verkostoitumistapahtuma Telluksen Business Kitchenillä kello 12–16.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Syyskuussa se tapahtui: Frank Students avasi verkkopalvelunsa kaikille Suomen opiskelijoille. Avoimuus tarkoittaa myös sitä, että digitaalisen opiskelijakortin saadakseen korkeakouluopiskelijan ei tarvitse enää kuulua järjestöön, jolla on sopimus Frankin kanssa.
Frankin palvelun avautuminen on ollut tiedossa jo vuosien ajan. Muutos on herättänyt huolta siitä, miten opiskelijajärjestöjen jäsenhankinnalle tulevaisuudessa käy.
Suomen opiskelijakuntien liiton (SAMOK) toiminnanjohtaja Armi Murto toteaa, että muutoksen mahdolliset vaikutukset tiedetään vasta myöhemmin syksyllä.
"Toimintaympäristömuutos on pakottanut tekemään valtavaa kehittämistyötä, mutta kukaan ei ole heittänyt kirvestä kaivoon vaan pyritty pitämään positiivinen henki yllä – vaikkakin tämä on vakava asia."
Opiskelijaetupalvelu Frank Students tiedotti maanantaina 16. syyskuuta Frank App -palvelun avautuneen kaikille Suomen opiskelijoille. Jokainen toisen ja korkea-asteen opiskelija voi siis rekisteröityä käyttämään palvelua päästäkseen käsiksi Frankin neuvottelemiin opiskelija-alennuksiin.
Avoimuus tarkoittaa myös sitä, että digitaalisen opiskelijakortin saadakseen opiskelijan ei tarvitse enää välttämättä kuulua opiskelijajärjestöön, jolla on sopimus Frankin kanssa. Frank voi varmistaa opiskelijuuden nyt joko yhteistyöjärjestöjen tai Opetushallituksen Oma Opintopolku -palvelun kautta.
Lähes kaikki Suomen ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat sekä Vaasan ja Oulun yliopistojen ylioppilaskunnat ovat päättäneet yhteistyönsä Frankin kanssa. Frankin opiskelijakortin ulkopuolella ovat olleet myös Tampereen korkeakoulut. Nyt Frank pystyy tarjoamaan ensimmäistä kertaa korttiaan myös tamperelaisille korkeakouluopiskelijoille.
Digikortti aluksi vain korkeakouluopiskelijoille
Digitaalista opiskelijakorttia koskeva muutos koskee toistaiseksi vain niiden yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoita, joiden opiskelijajärjestö ei tee yhteistyötä Frankin kanssa. Esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden tulee siis edelleen kuulua joko Suomen Lukiolaisten liittoon tai Suomen Ammattiin Opiskelevien Liittoon Frankin kortin saadakseen.
Frankin toimitusjohtajalla Tiia Lehtolalla on tälle ratkaisulle kaksi syytä. Ensinnäkin alaikäisten asiakkaiden kanssa tulee hänen mukaansa huomioida erilaisia asioita kuin täysi-ikäisten. Esimerkiksi kaikilla ei ole pankkitunnuksia, jotka uusi rekisteröitymisputki vaatii. Lisäksi Frank haluaa porrastaa isoa muutosta.
”Nyt selvitetään asiaa yhdessä liittojen kanssa, edetään sitten kun olemme valmiita. Viimeistään palvelun avautuessa myös järjestöön kuulumattomille toisen asteen opiskelijoille tulee Frankin palvelusta löytymään myös seuraava versio opiskelijajärjestöjen jäsenmyynnin integraatiosta, jolla tuemme edelleen opiskelijajärjestöjen jäsenhankintaa.”
Palvelu avautui viikolla 37. Lehtolan mukaan jo reilussa viikossa Frankin digikortin oli uutta rekisteröitymisputkea käyttäen ladannut yli tuhat uutta opiskelijaa. Iso osa uusista liittyneistä oli maan suurimpien ammattikorkeakoulujen opiskelijoita, Lehtola sanoo.
Hän iloitsee siitä, että käyttäjien joukossa on opiskelijoita kaikista korkeakouluista ympäri Suomen – siis myös niistä, joissa Frank-yhteistyö ei ole enää ollut voimassa.
”Ollaan iloisia siitä, että opiskelijat ovat löytäneet Frankin. Emme ole viestineet asiasta vielä erikseen muuten kuin ilmoittamalla sovelluspäivityksestä ja kertomalla asiasta omissa kanavissamme. Vaikuttaa siltä, että sana mahdollisuudesta käyttää Frankia on kiirinyt aika orgaanisesti opiskelijoiden keskuudessa”, Lehtola kuvailee.
Tiia Lehtolan mukaan Frank Appilla on tällä hetkellä noin 80 000 kuukausittaista käyttäjää. Hän on määrään tyytyväinen.
”Uskon, että aktiivisten käyttäjien kuukausittainen keskiarvo nousee 80 000:een, enkä näe syytä siihen, etteikö 100 000 voisi mennä rikki viimeistään ensi vuonna.”
Tieto avautumisesta jo vuonna 2016
Frankista enemmistön omistaa matkatoimisto Kilroy ja pienemmillä omistuksilla valtakunnalliset opiskelijajärjestöt Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL), Suomen Lukiolaisten Liitto (SLL), Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK) ja Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto (SAKKI).
Frank tiedotti digikortin avautumista koskevista suunnitelmista ensimmäisen kerran jo vuonna 2016. Jo silloin kerrottiin, että palvelu avautuisi ensin korkeakouluopiskelijoille. Oulun ylioppilaslehti kertoi 29. elokuuta julkaistussa jutussa, että palvelun avautuminen tapahtuisi mahdollisesti jo tämän syksyn puolella.
Frankin avautumista koskevalle muutokselle kerrotaan ylioppilaslehdille lähetetyssä tiedotteessa kaksi syytä: tavoite tehdä kaikkien opiskelijoiden elämästä parempaa sekä toimintaympäristön muutos.
Opiskelijakorttimarkkinat ovat mullistuneet nopeasti, kun tieto opiskelijuudesta ei ole enää yksinoikeudella opiskelijajärjestöjen hallussa. 38 suomalaisen korkeakoulun, eli yhteensä 1,3 miljoonan tutkinto-opiskelijan tiedot löytyvät korkeakoulujen VIRTA-opintotietopalvelusta. Määrä sisältää aktiivisten opiskelijoiden lisäksi jo valmistuneiden opiskelijoiden tiedot: Tilastokeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2018 Suomessa oli 153 400 yliopisto-opiskelijaa ja ammattikorkeakoulututkintoon johtavassa koulutuksessa noin 128 500 opiskelijaa.Tutkintoon johtavassa ammatillisessa koulutuksessa taas opiskeli 322 300 opiskelijaa ja lukiossa yhteensä 103 400 opiskelijaa.
Tieto Frankin digikortin avautumisesta herätti loppuvuonna 2016 huolta siitä, miten opiskelijajärjestöjen jäsenhankinnalle käy. Yliopisto-opiskelijan on nykylain mukaan kuuluttava ylioppilaskuntaan tutkintoa suorittaakseen, mutta toisen asteen opiskelijoilla ja ammattikorkeakouluopiskelijoilla tätä velvoitetta ei ole. Siksi opiskelijakortin tarjoaminen on ollut opiskelijakunnille tehokas jäsenhankinnan väline.
Kun opiskelijakortin saamiseksi ei tarvitakaan enää väliin järjestöä, miten käy jäsenhankinnalle?
Frankin tiedotteessa kolme opiskelijajärjestöä tosin vakuutti, että järjestö tuo liittyjälle kortin lisäksi paljon muutakin iloa.
“Opiskelijajärjestöön liittymisen asetelma tulee kääntymään Frankista riippumatta, kun opiskelijakortin voi tulevaisuudessa saada itselleen jo ennen järjestöön liittymistä. Yhteistyössä Frankin kanssa pystymme kuitenkin tekemään liittymisestä jatkossakin mahdollisimman helppoa ja houkuttelevaa. Tietenkin opiskelijajärjestön jäsenyydestä on jatkossakin myös paljon muuta iloa ja hyötyä kuin pelkkä kortti. Jos käyttäjähankinta sujuu hyvin, pystymme jatkossa kertomaan tämän viestin paljon nykyistä tehokkaammin niillekin opiskelijoille, joita emme olisi muuten tavoittaneet”, kommentoivat pääsihteerit Heikki Luoto Suomen Lukiolaisten Liitosta, Hanna Huumonen Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitosta sekä Eero Manninen Suomen ylioppilaskuntien liitosta.
Muutoksia tulossa, mutta millaisia?
Kommentoijien listasta puuttui yksi omistajajärjestö, ammattikorkeakouluopiskelijoita edustava SAMOK. Valtaosa ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista on irtisanonut sopimuksensa Frankin kanssa, ja SAMOK itsekin on syksyllä 2018 liittokokouksessa syntyneen kannan mukaan ollut myymässä omistustaan Frankista.
SAMOKin toiminnanjohtaja Armi Murto totesi, että omistusta ei ole vielä myyty. Se on silti edelleen tavoitteena, hän sanoo.
”Sitä kohti me pyrimme ottamaan askelia. Se on se päätös mikä on tehty, ja sitä pyrin parhaani mukaan toteuttamaan.”
Kesäkuussa SAMOKin toiminnanjohtajana aloittaneen Murron mukaan on harmillista, että ”yhteistyö ei ole onnistunut Frankin ja opiskelijakuntien välillä”.
”Meillä on ollut tiedossa, että erilaisia opiskelijakorttitarjontaan liittyviä asioita saattaa tapahtua ja opiskelijakunnat ovat valmistautuneet suuriin muutoksiin parhaansa mukaan. Tällä hetkellä toivon, että omistajuuden myyntitavoitteemme toteutuu mahdollisimman pian ja saamme saatettua päätökseen liittokokouksemme toiveen.”
Tarkoittaako Frankissa tapahtunut muutos isoa myllerrystä opiskelijakuntakenttään?
”Muutoksia se on ainakin tuonut tullessaan ja myös huolestuttanut. Toimintaympäristömuutos on pakottanut tekemään valtavaa kehittämistyötä, mutta kukaan ei ole heittänyt kirvestä kaivoon vaan pyritty pitämään positiivinen henki yllä – vaikkakin tämä on vakava asia”, Armi Murto muotoilee.
Murron mukaan on vaikeaa vielä tässä vaiheessa ennustaa, miten Frankin avautuminen vaikuttaa opiskelijakuntien toimintaan. Opiskelijakunnissa on pohdittu, viekö uudistus heiltä potentiaalisia jäseniä.
Toisaalta Murto arvioi, että opiskelijakunnat ovat nyt myös keskittyneet oman jäsentoimintansa kehittämiseen, laajentamiseen ja ”viestimään edunvalvontatyöstään ja mitä kaikkea tärkeää he tekevät ammattikorkeakouluopiskelijoiden eteen sen saralla”. Hänestä opiskelijakuntien kehittämistoiminta on ollut hienoa seurattavaa.
”He ovat löytäneet erilaisia ratkaisuja: on tiivistetty keskinäistä yhteistyötä, etsitty myös erilaisia vaihtoehtoja palveluntarjoajien kanssa, esimerkiksi opiskelijakorttien suhteen. On erinomaisesti valmistauduttu toimintaympäristömuutokseen keskittymällä siihen, mihin pitääkin: oman toiminnan kehittämiseen. Toisaalta huoli jäsenkadosta on aiheellinen, ja ymmärrän opiskelijakuntien huolen.”
Hänen mukaansa muutoksen mahdolliset vaikutukset tiedetään vasta myöhemmin syksyllä: ”On aina fiksua käydä läpi sitä, mitä vaikutuksia voi olla, ja miten toimia, jos vaikutuksia tulee. Tänä syksynä keskitytään siihen, että [opiskelijakunnat] rekrytoivat jäseniä ja mahdollisimman positiivisella hengellä. Sen jälkeen näemme onko heidän kehitystyönsä tuottanut hedelmää ja voimme arvioida, mitä tulisi muuttaa vielä jatkoa varten.”
Liitto katsoo eteenpäin
Tällä hetkellä Suomen 140 000 ammattikorkeakouluopiskelijasta noin puolet kuuluu opiskelijakuntiin. Armi Murron mukaan järjestäytymisasteen kehitys on SAMOKin historiassa ollut nousujohteista.
”Vuosien varrella on ollut notkahduksia, mutta hienosti niitä on saatu käännettyä taas nousuun.”
Myös SAMOK seuraa opiskelijakuntien jäsenmäärän kehitystä. Murron mukaan liitto on juuri laatinut talousarvion ensi vuotta varten, ja osana sitä on arvioitu ensi vuodeksi notkahdusta jäsenmäärässä toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi.
Talouden suunnittelua tehdään Armi Murron mukaan mahdollisimman realistisesti, perustuen opiskelijakunnilta tulleisiin jäsenkehityssignaaleihin.
”Katsotaan tästä huolimatta kuitenkin eteenpäin ja pyritään tarjoamaan jatkossakin parasta palvelua ja edunvalvonta- sekä vaikuttamistoimintaa ammattikorkeakouluopiskelijoille.”
Muokattu 18.10.2019 kello 8.57: Muokattu kohtaa VIRTA-tietopalvelun sisältämästä tietomäärästä, lisätty selventävä tieto siitä, että 1,3 miljoonaa ei muodostu vain nykyisistä korkeakouluopiskelijoista. Lisätty Tilastokeskuksen koulutustilastotietoja opiskelijamääristä korkeakouluissa ja toisella asteella.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Opiskelijakorttimarkkinoilla tapahtuu taas muutoksia. Tänä syksynä Oulun yliopiston opiskelijalla voi olla joko Pivon, Tuudon tai Frankin opiskelijakortti puhelimessaan.
Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) on tehnyt uuden sopimuksen sähköisen opiskelijakortin toimittajasta. OYY on loppukesällä päättänyt yhteistyönsä Frank Studentsin kanssa ja tehnyt sopimuksen OP Ryhmään kuuluvan Pivon kanssa.
Pivo on vuonna 2013 julkaistu mobiilisovellus, jolla voi maksaa ostoksia verkkokaupoissa ja kassoilla sekä lähettää ja pyytää rahaa riippumatta omasta tai vastaanottajan pankista. Pivosta löytyy myös digitaalinen opiskelijakortti, joka on käytössä 20 opiskelijajärjestössä – ja nyt myös Oulussa.
Tammikuussa Oulun yliopiston opiskelijoille tuli käyttöön myös Tuudo-mobiilisovelluksessa oleva opiskelijatunniste. Opiskelija voi siis tästä syksystä alkaen käyttää joko Tuudosta löytyvää sähköistä opiskelijakorttia tai Pivon korttia. Myös valtakunnallista Frank Appia voi edelleen käyttää, vaikka OYY onkin irtisanonut sopimuksensa.
”Opiskelijat voivat käyttää korttia vanhan JOLLA-koontirekisteriyhteyden varjolla siihen asti, että meillä on uusi rekisteröitymisputki auki, jonka jälkeen varmennamme esimerkiksi Oulun yliopiston opiskelijoiden opiskelijastatuksen sitä kautta”, sanoo Frankin toimitusjohtaja Tiia Lehtola.
Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Miriam Putula perustelee Pivo-yhteistyötä sillä, että Pivo ja Tuudo ovat palveluntarjoajana erilaisia.
”Tuudo tarjoaa alustan erilaisille palveluille, joita opiskelija tarvitsee. Pivo tarjoaa kortin lisäksi Slicen neuvottelemia opiskelijaetuuksia. Palvelukonsepti on erilaisempi, hyvin Frankin tyyppinen.”
OYY:n hallitus päätti elokuussa, ettei se tee uutta sopimusta Frankin kanssa opiskelijakortin toimittamisesta. Putula ei kommentoi Frankin sopimuksen sisältöä, mutta sanoo sen sisältäneen kohtia, jotka ovat ylioppilaskunnalle epäedullisia.
”Haluamme tarjota opiskelijoille mahdollisimman laajasti palveluita, se oli esteellinen siihen suuntaan.”
Frankin sopimuksen päättymisen jälkeen OYY tilaa uudet muoviset opiskelijakortit Antennasta. Jo tilattua ja käytössä olevaa Frankin muovisen opiskelijakortin käyttöä voi jatkaa normaalisti.
Liiketoimintaomistaja Matti Rusila kertoo yhteistyön tarkoittavan käytännössä sitä, että Slice voi tarjota neuvottelemiaan opiskelijaetuja Pivon kanssa sopimuksen tehneille järjestöille. Lisäksi ne järjestöt, jotka olivat aiemmin Slicen oman opiskelijakortin käyttäjiä, tulivat nyt Pivon kortin piiriin.
”Slicen vahvuutena ovat edut, meillä taas on iso alusta. Näin on hyvä tehdä yhteistyötä.”
Miten Pivo hyötyy yhteistyökuviosta? Matti Rusilan mukaan Pivo haluaa tarjota korttiaan mahdollisimman laajalle ja olla markkinoilla merkittävä toimija. Koska opiskelijakorttimarkkina on tällä hetkellä Rusilan mukaan melko sirpaleinen, Slice ja Pivo huomasivat voimien yhdistämisen olevan vain järkevää.
Mitä kuuluu, Frank?
Mutta mitä kuuluu Frank Students Ab:lle? Frank oli Suomessa digitaalisten opiskelijakorttien pioneeri: Frank App lanseerattiin kolme vuotta sitten. Vaikka ideaa digikortista pidettiinkin edistyksellisenä ja hyvänä, kritiikkiä satoi sovelluksessa olevista mainoksista ja erilaisista ongelmista sen käytössä.
Oulun ylioppilaslehti kertoi Frank Appin saamasta kritiikistä alkuvuonna julkaistussa jutussaan. Yksi kritiikin kohde oli digikortin maksullisuus.
Frank Appin digitaalisen opiskelijakortin on saanut jälleen ilmaiseksi 25. kesäkuuta alkaen. Nyt Frankin digikortti on ilmainen niin Danske Bankin maksuominaisuuden sisältävän muovikortin kanssa kuin ilmankin. Uutena täkynä on myös se, että maksuominaisuuden sisältävän kortin kanssa opiskelija saa ilmaiseksi myös viiden vuoden kansainvälisen ISIC-opiskelijatunnisteen (arvo 16 euroa). Pelkkä muovinen opiskelijakortti ilman Danske Bank -yhteistyötä Frankilta tilattuna maksaa 16,10 euroa plus toimituskulut.
Frankin tuloksessa näkyvät aiemmin tehdyt investoinnit palvelun kehittämiseen. Vuoden 2018 tilikauden lopussa omavaraisuusaste oli miinuksella 68 prosenttia. Yrityksen liikevaihto oli viime vuonna 952 000 euroa, ja liiketoiminnan tulos oli miinuksella 362 000 euroa. Siinäkin oli tosin jo reilu nousu vuoteen 2017, jolloin tulos oli miinuksella 674 000 euroa.
Frankin toimitusjohtajan Tiia Lehtolan mukaan viime vuoden luvuissa päästiin siihen, mitä haettiinkin.
”On totta, että taustalla on isot investoinnit, kasvu vaatii investointeja. Olemme investoineet vuodesta 2016 digitaalisen palvelumme kehitykseen. Viime vuoden luvuissa käyttökate, tulos ja kertaeristä puhdistettu liikevaihto parani. Ainahan sitä mietitään, miten kasvun kulmakerrointa saataisiin isommaksi, ja siihen liittyen on keskusteluita auki.”
Nyt Frankissa ollaan sillä polulla, millä halutaankin olla, Lehtola sanoo.
”Alkuvuosi on tehty hyvää tulosta. Nyt ollaan suunnitellulla ja halutulla polulla.”
Frank tekee tällä hetkellä yhteistyötä ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista enää Poliisiammattikorkeakoulun opiskelijakunnan (PolAmk) ja Ahvenanmaan ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan kanssa. Muut opiskelijakunnat ovat irtisanoneet sopimuksensa.
”Toki meitä harmittaa, että opiskelijajärjestöt eivät ole nähneet sitä lisäarvoa palvelussamme, mitä me pystymme heille tarjoamaan. Haluttaisiin tietysti olla opiskelijajärjestöjen valinta, sillä uskotaan siihen, että rakennamme opiskelijajärjestöille lisäarvoa, ja voimme toimia jatkossa entistä paremmin jäsenhankinnan tukena. Me koetaan todella tärkeänä opiskelijajärjestöjen yhteistyö, ja siksi kehitämme uusia palveluita myös heille – yksittäisten opiskelijoiden lisäksi”, Tiia Lehtola sanoo.
Lehtolan toiveena on, että jo yhteistyönsä päättäneet järjestöt kiinnostuisivat vielä uudelleen Frankin palveluista: yritys nimittäin haluaisi olla järjestöjen jäsenhankinnan tukena. Uusina avauksina järjestöille suunnatuista palveluista Lehtola mainitsee ainakin edustajistovaaleihin liittyvän viestinnän ylioppilaskunnille, jota pilotoidaan ensin Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan (AYY) kanssa. Lisäksi ainejärjestöille on luvassa ”jotain kivaa”.
”Kerromme siitä lisää, kun asia tulee ajankohtaiseksi.”
SYL:lla ei myyntiaikeita
Frankin omistajia ovat matkatoimisto Kilroy ja valtakunnalliset opiskelijajärjestöt Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL), Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK), Suomen lukiolaisten liitto (SLL) ja Suomen Ammattiin Opiskelevien liitto (SAKKI). Vuonna 2017 tehtyjen kauppojen myötä Frankin enemmistöomistus on nyt Kilroylla.
Mutta miltä tilanne näyttää SYL:n kannalta, jos ylioppilaskunnatkin päättävät luopua Frankista? Kannattaako ylioppilaskuntien olla omistajana vielä jatkossa? Ovathan Oulun, Vaasan ja Tampereen ylioppilaskunnat Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) kautta myös Frankin omistajia. Tampere tosin poikkeaa muista ylioppilaskunnasta siinä, ettei Frank ole ollut käytössä siellä aiemminkaan. Tampereen korkeakoulut eivät lähteneet mukaan Frankiin, eivätkä myöskään Frankia edeltäneeseen Lyyraan.
Liiton pääsihteeri Eero Mannisen mukaan SYL:ssa ei ole käyty keskustelua omistajuudesta. Myyntiaikeita ei siis ole tiedossa.
Vaikka ammattikorkeakouluopiskelijoita edustava SAMOK on myymässä omistustaan, Mannisen mukaan muut omistajajärjestöistä ovat sitoutuneet omistukseen.
Ylioppilaskuntien päätöksiä Frankin yhteistyöstä luopumisesta hän pitää harmillisena. Silti keskustelu sekä Vaasan että Oulun kanssa on ollut hyvää ja rakentavaa, hän sanoo.
”Ymmärsin, että Oulussakaan ei olla suljettu ovia lopullisesti yhteistyöltä tulevaisuudessa.”
”Jotenkin toivoisi, että ymmärrettäisiin se, että Frank on ainutlaatuinen firma. Ainakin niistä Euroopan maista joista tiedän, Frank on ainoa, jossa opiskelijajärjestöt ovat itse isolla paikalla omistamassa ja päätöksiä tekemässä. Sen arvon näkeminen ylioppilaskunnassa ja korkeakoulukentällä olisi hienoa. Mutta se ei riitä nykymaailmassa: pitää tietysti olla myös sellainen palvelu, jota opiskelijat tykkää käyttää.”
Frankia on kritisoitu opiskelijoiden taholta niin App Storen ja Google Playn kaupoissa kuin viime marraskuussa SYL:n liittokokouksessakin. Liittokokous on vuosittain kokoontuva SYL:n ylin päättävä elin, johon jokainen liiton jäsen eli ylioppilaskunta lähettää delegaationsa päättämään liiton seuraavan vuoden toiminnasta ja taloudesta sekä valitsemaan seuraavan vuoden hallituksen.
Eero Mannisen mukaan erityisesti viime vuoden syksy oli vaikeaa aikaa. Hän ymmärtää sen, miksi kritiikkiä kuului niin paljon.
”Jälkiviisaana kun katsoo, niin asioita tehtiin liikaa lyhyellä aikavälillä. Ymmärrän närkästyksen: palvelu ei toiminut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Palautetta purettiin yhdessä Frankin ja ylioppilaskuntien kanssa. Tämän vuoden puolella on skulannut hyvin. Toivotaan, että jatkossakin.”
Mannisen mukaan liittokokouksessa esitetty Frank-kritiikki tuli yllättäen, eikä SYL ollut varautunut siihen. Keskustelu olisi voinut mennä paremminkin, Manninen arvioi.
”Keskustelussa ei silti menty isommin omistukseen asti, vaan oltiin tyytymättömiä toimivuuteen ja digikortin maksullisuuteen.”
Frank avautumassa kaikille
Tällä hetkellä opiskelijan pitää kuulua Frankin kanssa yhteistyötä tekevään opiskelijajärjestöön saadakseen Frankin opiskelijakortin. Tämä on muuttumassa, mahdollisesti vielä tämän syksyn aikana, Tiia Lehtola sanoo.
Frank valmistelee paraikaa toista polkua, jota kautta opiskelija voisi hankkia Frankin kortin, riippumatta siitä, onko hän opiskelijajärjestön jäsen, tai tekeekö juuri hänen järjestönsä yhteistyötä Frankin kanssa vai ei.
Lanseeraushetkeä Lehtola ei vielä kerro.
”Viestimme, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Tuotekehitys etenee sykleissä. Mutta alustava aikataulu on, että se olisi tämän syksyn aikana käytössä.”
Lehtola sanoo, että muutos tullaan tekemään vaiheissa: palvelu ei siis luultavasti avaudu yhtä aikaa kaikille opiskelijoille.
Aikooko Pivo tulevaisuudessa tarjota opiskelijakorttiaan muuten kuin järjestöjen kautta?
”Tieto opiskelijuudesta voitaisiin saada muutakin kautta kuin järjestöiltä. On katsottu, että reiluin tapa on toimia järjestöjen kanssa yhteistyössä, eli tarjota kortti järjestön jäsenille”, Matti Rusila sanoo.
Tulevaisuuskuva positiivinen
Opiskelijatietojen vapautuminen on avannut aivan uudenlaiset markkinat opiskelijakorttien tarjonnalle.
Kun korttimarkkinoita nyt myllerretään, miksi järjestöjen edes pitäisi omistaa yhtä opiskelijakorttia?
SYL:n pääsihteerillä Eero Mannisella on asialle monta perustetta. Yksi tärkeimmistä ei ole muuttunut myllerrysvuosien aikana miksikään.
”Perusperiaate on muuttumaton: se, että saadaan olla kehittämässä ja sanomassa toiveitamme Suomen suurimpaan opiskelija-ID:n tarjoamaan firmaan. Sillä on oma arvonsa, että voidaan saada ajantasaista, opiskelijoiden toiveita mukailevaa palvelua.”
Toki Frankin omistuksessa voisi olla myös mahdollisuus tienaamiseen, Manninen sanoo.
”Jos tuon markkinan saisi isosti haltuunsa ja kansainvälistyisi, se olisi iso tulolähde. Sitä on Frankin perustamisesta asti ajateltu. Tosi monet kaupalliset yhteistyökumppanitkin näkevät sen erittäin merkittävänä lisäaarvona, että yrityksessä ovat mukana valtakunnalliset opiskelijajärjestöt. Myös toiselle omistajalle, Kilroylle, opiskelijajärjestöjen mukanaolo on ensiarvoisen tärkeää.”
Kun korttitoimittajia on monia ja niin järjestöt kuin opiskelijat voivat valita monesta eri vaihtoehdosta, miksi valinta sattuisi juuri Frankiin?
Tiia Lehtola listaa monia etuja. On verkkokauppaintegraatiota, kortin helppokäyttöisyys, ISIC-yhteistyö.
Iso myyntivaltti on etutarjonta, eli opiskelija-alennukset milloin mistäkin: maanantaina 19.8. nopealla selauksella vastaan tulevat muun muassa Thaimaan matka jopa 70 prosentin alennuksella, opiskelijalippu Helsingin kaupunginorkesteriin (8 euroa) ja 25 prosentin alennus urheiluliike Stadiumiin.
Paikallisia etuja Frankissa on ollut kuitenkin muille kuin helsinkiläisille varsin vähän.
”On keskitytty valtakunnalliseen etuihin, koska palvelemme toisen ja korkea-asteen opiskelijoita valtakunnallisesti, ja tunnettuihin brändeihin, koska ne on todettu opiskelijoita kiinnostavaksi. Mutta haluamme lisätä myös paikallisetutarjontaa. Paikallisedut pääsevät palveluumme tälläkin hetkellä ilmaiseksi”, Lehtola sanoo.
Onko Frankin kansainvälistyminen edelleen suunnitelmissa?
”On se edelleen mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Selvityksiä tehdään, keskusteluja käydään. Siitä ei ole tehty varsinaisia päätöksiä.”
Missä Frank on viiden vuoden päästä, Tiia Lehtola?
”Frank on jokaisen suomalaisen, tai Suomessa opiskelevan, opiskelijan palvelu. Ollaan siinä pisteessä, että jokainen opiskelija voi löytää meidän tarjoamat hyödyt. Meidän ISIC-yhteistyö on sujunut tosi hyvin Suomessa, katsotaan, olisiko jotain annettavaa myös kansainvälisesti – ainakin tällaisia asioita näkyy kristallipallossa. Katsotaan, mitä muita asioita alalla tapahtuu.”
SYL:n pääsihteeri Eero Manninen suhtautuu Frankin tulevaisuuteen positiivisesti.
”Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Frankin tuote on hyvä, myös kehitysideat on hyvää tavaraa. Toivotaan, että saadaan kovaan lentoon, että se olisi kannattava bisnes tulevaisuudessa ja valtakunnallinen ykköstoimija tulevaisuudessakin.”
Mutta jos SYL päätyisi joskus myymään omistustaan, mitä kautta se tapahtuisi? Eero Manninen pitää tätä skenaariota hyvin kaukaisena, mutta arvioi, että tilanteesta riippuen asiasta päätettäisiin joko SYL:n hallituksen kesken tai ylimääräisessä liittokokouksessa.
”Mutta toivoisin, että koska kyse on bisneksestä, se olisi jotain ihan muuta kuin järjestöpoliittinen päätös.”
Muokattu 30.8.2019 kello 8.27: Täsmennetty kohtaa ylioppilaskunnista, joissa Pivo on käytössä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Stereotyyppisesti Paskassa kaupunnissa kannatetaan Kärppiä, syödään majoneesikänkkyä ja kärsitään ainaisesta vastatuulesta. Tutulta kuulostaa. Miltä kaupunki näyttää kulttuurissa?
Sukelsimme Oulu-kuvausten maailmaan katsomaan tuttua kaupunkia toisin silmin.
Kulttuurimatkamme alkaa visuaalisella tutkailulla: miltä Oulu näyttää ja miten se näytetään?
Matti Kinnusen ohjaamassa nuorisodraamassa Miss Farkku-Suomi (2012) ja Visa Koiso-Kanttilan draamaelokuvassa Kaiken se kestää (2017) kaupungista tuodaan esiin samat tutut maisemat.
Elokuvissa seikkaillaan Ainolanpuiston silloilta Tuiraan, kävellään jäillä ja seurataan muuttolintuja ja joutsenia lumen vallatessa maiseman. Luontokuvausta määrittävät korkeat männyt ja koivumetsät, virtaava vesi ja talvella kaiken peittävä jää.
Oulun luontoa kuvaa myös Kirsti Simonsuuri teoksessaan Pohjoinen yökirja (1981).
“Se mikä tässä kirjassa on pohjoista ja pimeää, on oikeastaan Oulua. — Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä. Pellot ovat tekstiilejä, karkeaa rohdinta, ja niiden yllä on harmaa harso, rempottava taivas.”
Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.
Luonnon lisäksi popkulttuurissa Oulua määrittää arkkitehtuuri. Ville Ranta esittää sarjakuvassaan Oululaisia suurmiehiä, että Oulusta puuttuu ihminen, joka uskaltaisi esittää rumien kivirakennusten purkamista.
Teollinen rakentaminen onkin iso osa Oulu-kuvaa erityisesti Kaiken se kestää -elokuvassa, jossa 70-luvun Oulussa vastustetaan kerrostalojen rakentamista puutalojen tilalle. Elokuvassa päähenkilön isovanhempien itse rakentama talo revitään alas väkisin ja lopulta poliisit raahaavat vanhukset pois tulevan kerrostaloalueen alta. Kerrostalot saavat elokuvassa sydämettömän ja kylmän sävyn, kun niitä rakennuttava yritys asettaa rahan ihmisten edelle.
Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.
Myös toinen Oulu-elokuva, Miss Farkku-Suomi, ottaa kantaa saman aikakauden rakentamistyyliin: ”Tyypillinen oululainen haluaa rakentaa harmaista tiilistä ruman mutta kestävän talon ja linnoittautua sinne. — Mitäänsanomattomuuden maisema, jonka päälle kohoaa vesitorni pakottaa ihmiset tekemään valintoja joita ne ei itse halua.”
Täysin toisenlainen kuvaus Oulun kaupunkimaisemasta löytyy Ville Rannan teoksista Sankaritekoja (2011) ja Suurenmoinen voitto (2015). Rannan sarjakuvissa päähenkilönä on harhoista kärsivä ritari, joka näkee Oulun poikkeavalla tavalla. Hänelle nykypäivän Oulu on maaginen paikka, jossa Miss Farkku-Suomen ahdistava vesitorni onkin lumoavan neidon satumainen torni. Ritari etsii Tuirasta kartanoa, kun Kaiken se kestää -elokuvassa Tuirassa miehet painivat Merikulman edessä ja haukkuvat toisiaan homoiksi.
Totuus ei Rannankaan teoksissa ole lopulta kovin maaginen, vaan tornin neito on ostanut vanhan vesitornin “kun halvalla sai” ja Linnansaaren velhokin muuttaa halvemman vuokran perässä Koskelaan.
Oulun ilmapiiri
Toinen tutkimuskohteemme on Oulun ilmapiiri: miltä Oulu tuntuu?
Ilmapiiriltään Oulu näyttäytyy popkulttuurissa usein kaukaisena ja muusta maailmasta erillisenä matkakohteena tai taakse jätettynä kotipaikkana. Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja syntyi, kun kirjailija palasi maailmalta Ouluun. Hän vertaakin läpi teoksen Oulua muuhun maailmaan – lähes poikkeuksetta negatiivisessa valossa.
Kaukaisuutta ja eristyneisyyttä kielii myös Ville Rannan Kyllä eikä ei: ”Tämä kaupunki Euroopan pohjoisella reunalla unohtuu maailmalta. Ja minä sen mukana. Ajattelen suunnattomia, pimeitä maita ja meriä, jotka ympäröivät sitä joka puolelta…” Teoksessa oululainen kokee unohtuvansa eristyksissä kaupunkinsa mukana.
Unohduksesta Oulussa pyrkii pois myös Miss Farkku-Suomessa päähenkilö Välde, joka kärsii Oulun pienuudesta ja haaveilee lähtevänsä maailmalle.
Elokuvassa myös Miss Farkku-Suomeksi nimetty Pike on kadehdinnan kohde, kun tämä pääsee matkustamaan pienestä Oulusta Lontooseen. Lopulta Välde saa onnellisen loppunsa, pääsyn Helsinkiin.
Ville Rannan Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvaromaani korostaa samaa ahtautta: Oulu on suurmiehille ahdistava paikka, josta pyritään pois.
Kokonaisuudessaan Oulun ilmapiiri näyttää määräytyvän enemmän sen puutteiden kuin todellisten ominaisuuksien kautta: Ouluun liittyvät ne huonot piirteet, jotka ovat vastakohtana muulle maailmalle.
Kuitenkin myös myönteistä kuvausta on – esimerkiksi Kirsti Simonsuuri kuvaa Oulua myös paljautensa takia arvokkaana paikkana, joka tarjoaa työtä rehellisille raatajille. Kenties ilmapiirin ahtaus ja vaikeus sopeutua viestivätkin vain siitä, ettei Oulun ilmapiiri sovi kaikille. Ne, jotka eivät kaipaa maailmalle, pärjäävät ja voivat jopa olla onnellisia.
Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvassa eräs hahmo sanookin toiselle, joka ei koe Oulua omakseen näin: ”Minäkään en ennen viihtynyt Oulussa, mutta vika ei ollut paikkakunnassa, minä itse olin vääränlainen.”
Oululaiset itse
Viimeisenä tutkimme itse oululaisia: millainen on popkulttuurin antama kuva paljasjalakasesta oululaisesta?
Oululainen on populaarikulttuurissa epäystävällinen ja tyly ja etenkin ulkopuolisille.
Kirsti Simonsuuri kirjoittaa asiasta Pohjoisessa yökirjassa näin: ”Ehkä pohjoisessa ihmiset eivät ole tottuneet siihen ajatukseen, että toiset ihmiset, hyvin kaukaakin tulleet, ovat yhtä todellisia ihmisiä kuin he itse ovat.”
Kaukaisuus muusta maailmasta tekee hänen mielestään siis oululaiselle vaikeaksi samaistua ulkopuolisiin, mikä johtaa kylmyyteen näitä kohtaan.
Oululaisia määrittääkin kulttuuristen teosten läpi eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys. Oululaiset pitävät yhtä, mutta sulkevat samalla muut ulkopuolelle ja karttavat vieraita. Ero oululaisten ja muun maailman välillä ei kuitenkaan ole pelkästään oululaisten ylläpitämä.
Kaiken se kestää –elokuvassa päähenkilö Vesan ystävä muuttaa Helsinkiin ja kertoo tulleensa murteensa takia ulkopuolisena kiusatuksi. Tilanne ratkeaa kuitenkin pian, sillä hän kehuu ”vetäneensä paria jätkää turpaan”, minkä seurauksena kiusaaminen loppui. Tähän Vesa kommentoi: ”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”
Esimerkistä on löydettävissä myös positiivinen piirre oululaisissa: me pidämme toistemme puolia ja puolustamme kotikaupunkimme kunniaa.
”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”
Luonto on karu, ja niin on oululainenkin. Simonsuuri kirjoittaa, että ”pohjoinen yksinkertaistaa ja karu kasvuympäristö synnyttää sitkeitä ja vähään tyytyviä” oululaisia, jotka ovat kuitenkin harvinaisen aitoja.
Ville Ranta esittää oululaisten olevan mulkkuja – mutta mukavia mulkkuja. Ehkä mukava mulkku onkin vain toinen ilmaisu suorasukaiselle tyypille ja aitous on tämän koruttomuuden kääntöpuoli.
Mikä siis on lopulta se tekijä, joka erottaa oululaisen muista? Mikä on oululaisten jakama kokemus, johon ulkopuolinen ei voi samaistua ja jonka takia oululainen ei myöskään samaistu muihin?
Simonsuuri nimeää yhdistäväksi piirteeksi pohjoisen elämän murheellisuuden: ”Kenties ulkopuoliset eivät ymmärrä tätä kaamoksen ja lumen tuomaa painoa ja murhetta, joka yhdistää pohjimmiltaan oululaiset toisiinsa.” Pohjoinen yökirja kuvaa elämän pohjoisessa olevan vaativaa ja vaativan myös erikoisen sitkeän luonteen siitä selviämään.
Oululainen sitkeys tulee esille etenkin elokuvissa, joissa päähenkilöt kestävät selkäsaunat ja rahallisen ahdingon ja selviävät vaikeuksistaan Oulun ilmapiirin ahtaudesta huolimatta.
Kaikkiaan jos kulttuuria on uskominen, keskiverto-oululainen on siis harmaassa kivitalossa asuva ja vähän tyly tyyppi, jolle ei vittuilla tai se vetää turpaan.
Oululainen kestää selkäsaunat ja vaikeudet, mutta ei niiden seurauksena juttele kuin toisille oululaisille. Silti oululainen on harvinaisen aito ja tylyn ulkokuorensa alla uskollinen.
Oulu mainittu!
Jos jäit kaipaamaan lisää Oulu-kulttuuria, tässä muutama vinkki kotikaupunkimme kulttuurisiin kuvauksiin.
Matkalle Ouluun voit lähteä esimerkiksi Reggaerekan mukana: kyllä vain, silläkin oli aikanaan määränpäänään myös Oulu. Lord Estin lisäksi ainakin Scandinavian Music Group on matkannut kotikaupunkiimme kappaleessaan 100 km Ouluun. Kappaleessa Oulu on jälleen kaukainen matkakohde: ”Harva jaksaa enää puhua, kun jäljellä on sata kilometriä Ouluun, silloin radio käännetään pienemmälle ja kohta joku jo nukkuu.”
Tunnettuja esiintyjiä löytyy, sillä myös Juice Leskinen laulaa kappaleessaan “Edestakaisin” Heinäpäästä ja Elastisen kappaleessa “Bäkkiin Stadii” Oulu peittoaa muut suomalaiset keikkapaikat. Muita musiikillisia mainintoja Oulusta löytyy esimerkiksi Eppu Normaalin tuotannosta kappaleesta ”Vanha kellarissa valittaa” ja Ultra Bra:n ”Hei kuule Suomi” –kappaleesta, jossa Oulu on huomion arvoisesti iloinen paikka ja kaupunki.
Jos kaipaat näkemystä Oulun asuinalueisiin, oululainen Velho Magia Posse räppää etenkin Syyninmaasta ja Puukko-Allun tuotannosta löytyy asiaa aina Höyhtyältä Kaketsu-ralleihin.
Oululaisista ihmisistä kertoo Tapio Rautavaara, jonka ”Oulun pojat” -kappaleessa miehet Oulussa tappelevat ja päätyvät kostean illan jälkeen putkaan.
Ja tietysti Oulun merituulikin on päässyt kappaleen aiheeksi Julma-Henri & Syrjäytyneet -yhtyeen kappaleessa “Oulu-Hellsinki”.
Ouluun voi tehdä myös kirjallisen matkan. Kysyimme kirjavinkkejä Oulun kaupungin kirjastonhoitaja Jaana Märsynaholta.
Ehdottomana Oulu-teoksena Märsynaho suosittelee Anu KaipasenArkkienkeli Oulussa -teosta (1967). Teos perustuu oululaisen Sara Wacklinin aikalaiskuvaukseen Suomen sodasta 1800-luvulta ja kuvaa ajan oulua ja oululaista.
Jos 1800-luvun porvariselämä ei kiinnosta, maalaismaisemiin vie Matti HällinLassinkallio (1959), joka kertoo kaupungista 1930-luvulla, kun maisemaa hallitsi kesyttämätön Merikoski. Paavo Rintalan Pojat-teos (1958) taas kertoo toisesta maailmansodasta oululaispoikien näkökulmasta. Jos taas historiallisuus ei nappaa, Essi Kummun Hyvästi pojat (2017) on katsaus nykypäivän kulttuuriseen Ouluun naisen silmin.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Kulunut vuosikymmen on tuonut kuluttajille valtavan määrän uusia teknologisia laitteita ja palveluita. Silti menneisyyden teknologiset ilmiöt, kuten vinyylilevyt ja filmikamerat, eivät ole kadonneet minnekään. Mikä retroteknologiassa meitä oikein kiinnostaa?
Pian päättyvä 2010-luku jää historiaan kuluttajateknologian kehittymisen pikajuoksuna. Älypuhelimet ja tabletit ovat vakiinnuttaneet paikkansa käsissämme, mutta kehityksen suunta ei aina ole eteenpäin.
Älylaitteiden aikakauden voi katsoa käynnistyneen vuonna 2007, kun Apple julkaisi ensimmäisen iPhonensa. Toden teolla älypuhelimet yleistyivät vasta vuosikymmenen vaihteen jälkeen. Älypuhelimen mullistava elementti ei ollut se, mitä se piti sisällään, vaan se, mitä sovelluksia siihen kehitettäisiin. Yksi kuluvan vuosikymmenen merkittävimmistä sovelluksista otti innoituksensa menneisyydestä.
Lokakuussa 2010 julkaistu Instagram oli ensimmäinen todellinen älypuhelimen välityksellä itsensä läpi lyönyt sosiaalinen media. Alkuperäinen Instagram oli suodattimiin keskittyvänä sosiaalisena mediana suora tribuutti pikakameroiden ja filmikuvien estetiikalle – jopa palvelun nimi yhdistää pikakameran sähkeeseen.
Instagramin nousussa yksi tärkeimpiä tekijöitä oli filtteri: varhaisten älypuhelimien heikko kameralaatu ei haitannut, sillä yhdistettynä retrohenkisiin kuvasuodattimiin se loi nostalgisen vaikutelman, vaikka kuva olisi otettu vain viisi sekuntia aiemmin.
Vuosikymmenen alkuvuosina digimaailman valloitti myös ruotsalaisyhtiö Spotify. Vuonna 2008 aloittanut musiikin suoratoistopalvelu avasi käytännössä rajattoman musiikkikirjaston kuluttajille: yhtäkkiä aiemmin vain laittomien nettilatausten tai paksun lompakon mahdollistama musiikkikirjasto oli kenen tahansa saatavilla,ilman torrentien käytön aiheuttamaa rikollisuutta, vain mainosten kuuntelun tai kuukausimaksun hinnalla.
Spotifyn aloittama suoratoistobuumi on sittemmin muuttanut tapamme kuluttaa musiikkia. Vain muutamassa vuodessa koko kulttuurinala mullistui täysin.
2010-luvulla lähes kaikki on vain napin painalluksen päässä, mutta kuten fysiikka opettaa, jokaiselle voimalle on vastavoimansa. Samaan aikaan, kun digitaalisuus on tehnyt kaikesta helppoa, monet ovatkääntyneet menneen teknologian puoleen.
Vinyylilevyjen myynnin kasvu ja filmikameroiden renessanssi eivät ole ainoita alueita, joissa retroteknologia kiinnostaa: Nokia julkaisi vuonna 2017 uudelleen legendaarisen 3310-puhelimensa, ja 1980- ja 1990-luvun pelikonsolit ovat palanneet yksi toisensa jälkeen markkinoille.
Voiko sittenkään puhua menneisyyden teknologiasta? Vinyylilevyt ja filmikamerat eivät suinkaan ole hävinneet mihinkään, vaikka teknologian kehitys ajoi niiden ohi.
Muodista menneet ja vanhentuneeksi koetut laitteet unohdettiin kaappeihin ja ullakoille, kannettiin kirpputoreille tai kaatopaikalle.
Niin ainakin luulimme.
Välineromantiikkaa ja taiteen metodeja
Vaikka filmikamerat poistuivat monien kuluttajien käytöstä 2000-luvulle tultaessa, niiden käyttö jatkui aktiivisesti toisaalla. Digitaalisuuden oli määrä ratkaista filmin tallentamien kuvien määrää ja kehittämisestä koskevat ongelmat, mutta teki sen kuvien laadun kustannuksella. Kesti aina 2000-luvun puolivälin tienoille ennen kuin digikuvaus saavutti kriteerit, jotka ammattilaistason kuvaaminen vaati.
Oululainen valokuvaaja Joel Karppanen korostaa filmikuvauksen olevan yhä pääsääntöinen formaatti etenkin taidekuvauksessa. Oulun ylioppilaslehden kuvaajanakin toiminut Karppanen on käyttänyt töissään usein Hasselblad-filmikameraa ja valinnut filmin käytön puhtaasti taiteensa metodina.
“Valintojen merkitys kasvaa kun käytettävissä on vain 12 ruutua tuhannen sijaan. Sillä on myös psykologinen vaikutus kuvaustilanteeseen. Sen sijaan, että pitäisin isoa digijärkkäriä uhkaavasti kasvojeni edessä on minulla on laatikkokamera, olen nöyrästi vähän kumarassa ja pystyn katsomaan kuvattavaa silmiin”, Karppanen kertoo filmikuvauksen viehätyksestä.
Karppanen katsoo asiaa ammattilaisen silmin. Hänen mukaansa filmikuvaukseen liittyvä nostalgia elää välineromanttisissa harrastajapiireissä, joissa olennainen osa kokemusta on filmin kehittäminen itse.
”Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei.”
Yksi tällainen harrastaja on geologian opiskelija Juho Rasmus, jonka pitkään kytenyt kiinnostus filmikuvaukseen muuttui sanoista teoiksi kesällä 2018.
“Päätin, että on pakko päästä kokeilemaan ja otin siskolta lainaan sen aika kehittyneen filmijärkkärin. Heti ekan ruudun kohdalla ihastuin siihen fiilikseen, että ei voi tietää varmaksi onnistuiko kuva vai ei”, Rasmus avaa.
Häntä filmille kuvaamisessa kiehtoo kokonaisuus, aina laitteiden hankinnasta filmin kehittämiseen saakka.
Käsinkosketeltavia ääniaaltoja
Tarinassa vinyylilevyjen paluusta pinnalle on monia yhtymäkohtia filmikuvauksen renessanssiin. Suomen Musiikintuottajien yhdistyksen tilastoista selviää, että vinyylien myynnin taitekohta oli vuosi 1992, jolloin vinyyleitä myytiin Suomessa 1,1 miljoonaa kappaletta. Vain pari vuotta myöhemmin myynti oli jo sukeltanut niin, että se pyöristyi tilastoissa 0,0:aan.
Kuluttajien silmissä vinyyli oli pitkään mennyttä, mutta formaatti säilyi DJ:iden ja musiikki-intoilijoiden suosiossa.
Oululaista pitkän linjan DJ:tä Juhani Oivoa vinyylissä kiehtovat musiikkiraitojen fyysinen ulottuvuus ja haptisuus, musiikin kokeminen tuntoaistin avulla.
“Tuhansia kappaleita on myös helpompi hahmottaa ja sisäistää fyysisinä artrfakteina kuin tekstinpätkinä näytöllä. Tykkään rajoitteista: vinyylejä julkaistaan rajattu määrä verrattuna loputtomaan virtaan uusia digitaalitiedostoja. On vähemmän stressaavaa seurata vinyylijulkaisuja kuin ottaa haltuun kaikki maailman bitit.”
Oivo uskoo, että juuri vinyylien fyysisyys kiinnostaa musiikin ystäviä. Rannattomassa ja kasvottomassa mp3:sten ja Youtube-linkkien meressä on erityistä omistaa suosikkimusiikkinsa levyllä, jolla etenkin kansitaide pääsee oikeuksiinsa.
“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan”, Juhani Oivo tiivistää.
Suoratoistopalveluihin verrattuna musiikin kuuntelu vinyyliltä käy suorastaan rituaalista.
“Nykymaailman virikkeitä täynnä olevan virtuaalimaailman vastapainoksi voi pysähtyä levyn äärelle teoksena ja keskittyä hetken aikaa yhteen asiaan.”
Vinyyleissä monia miellyttää niiden kansitaide. Nämä kirjoittajan kuvaamat esimerkit löytyivät belgialaisesta divarista.
Tietojenkäsittelyä Oulun yliopistossa opiskelevan Jussi Moilasen mukaan vinyylien äärellä musiikista voi löytää uusia elementtejä.
“Digitaalinen media, kuten CD, on teknisesti vinyyliin verrattuna parempi. Vinyyli ei voi kilpailla paremmalla äänenlaadulla. Vinyyleissä kiehtovat kansitaide, erilaiset tekniset toteutukset ja se, että musiikkia tulee harvemmin skipattua lempibiiseihin, joten voi löytää uusia juttuja”, Moilanen kertoo.
Esimerkkinä vinyylien erilaisista teknisistä toteutuksista Moilanen nostaa The Beatlesin Sgt. Pepper Lonely Hearts’ Club Band -levyn lopussa kuultavan loopin, joka jatkaa vinyylillä soimistaan loputtomiin.
Nostalgiaa ja meditaatiota
Juho Rasmus seuraa Suomessa käytävää filmikeskustelua ja kertoo harrastuksen pariin tulevan sekä nuoria, jotka eivät ole välttämättä edes ennen nähneet filmikameraa, että veteraaneja, jotka ovat kuvanneet filmille pitkään ja siirtyneet digikameroihin.
“Nuoria filmissä kiehtoo varmasti sen ‘erikoisuus’ sekä esimerkiksi Instagramin kautta saadut vaikutteet. Esimerkiksi Kendall Jenner oli nakannut kuvan itsestään filmikameran kanssa nettiin ja sen saman mallin kameran hinta oli pompannut moninkertaiseksi vajaassa viikossa.”
Kun filmikamerat väistyivät suurissa määrin ammattilaisten käytöstä, suuri määrä kamerakalustoa vapautui harrastajien käyttöön. Kalustoa tärkeämpi syy filmikuvauksen suosioon on keskittyminen itse tekemiseen.
”Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä.”
“Aiheesta kiinnostuneet ehkä mieltävät filmikuvan aidommaksi, enemmän käsityöläisyydeksi, kuin kertakäyttökulttuurin ylitsepursuavat digikuvat. Filmikuva voidaan nähdä merkityksellisempänä. Filmikuvaus ei tule enää koskaan olemaan valtavirtaa ja tietynlainen alakulttuurisuus, käsityöläisyys ja punk-asenne kiehtovat ihmisiä”, pohtii oululainen valokuvaaja Juuso Haarala.
Hän näkee filmikuvauksen suurimman buumin menneen jo ohi.
“Ammatikseen valokuvaavalle filmikuvaus on yhdistelmä nostalgiaa ja meditaatiota. Filmikuvaus on minulle rentouttavaa tekemistä: valokuvausta, mutta kuitenkin sen verran erilaista fiilikseltään, ettei se tunnu työltä”, itsekin filmille kuvaava Haarala kertoo.
Irti kasvottomista tiedostoista
Digitaalisuuden lähes rajaton kuva- tai musiikkikapasiteetti ei tee siitä läheisiä: mp3:n tai jpg:n voi omistaa, mutta sitä ei voi pitää käsissään. Filmikuvauksen ja vinyylien harrastajien puheessa korostuvat fyysisen formaatin konkreettisuus, asian pariin rauhoittuminen ja aito innostus asiaa kohtaan.
Onko syynä kyllästyminen teknologian räjähtäneeseen määrään vai millenniaalisukupolven nostalgiahaluisuus?
Monelle menneisyyden teknologia antaa mahdollisuuden pysähtyä virikkeitä ja näyttöjä täynnä olevassa arjessa. Digitaalisuus ei ole yksinomaan helpottanut ihmisten elämää, vaan täyttänyt sitä entisestään erilaisilla ärsykkeillä.
Retroteknologian suosion voi nähdä silittävän tätä kehitystä vastakarvaan: se pakottaa pysähtymään ja tekemään asiat “vaikeasti”.
Vinyylilevyt ja filmikamerat näyttävät tulleen jäädäkseen. Retropelikonsolien uusi tuleminen on edennyt 8-bittisestä Nintendo Entertainment Systemistä Playstationiin. C-kasetit ovat löytäneet tiensä punk-piireistä lifestyle-ketju Urban Outfittersin katalogiin.
Mutta mitä tulevaisuus tuo tullessaan 2020-luvulla? On vaikeaa, ellei jopa mahdotonta ennustaa, mitkä asiat nousevat muotiin tulevalla vuosikymmenellä tai edes kolmen seuraavan vuoden sisällä. Viitteitä tulevaisuuden trendeistä voi saada kuitenkin tällä hetkellä pinnalla olevasta 1990-luvulta ammentavasta muodista.
Voisivatko VHS-nauhat tehdä paluun vastareaktiona ultrateräväpiirtotelevisioille ja keskittymiskyvyn vievälle Netflix-tulvalle? VHS-estetiikka onkin jo viime vuosina nostanut päätään kasettien häiriöistä kuvaa jäljittelevien mobiilisovellusten tulvana. Videokasettien nostalgia-arvoa ei voi kiistää, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että epätarkka ja työläs formaatti nauttisi tulevaisuudessa laajaa suosiota.
VHS saattaakin löytää uuden suosion keräilykohteena: Ebayssä Disneyn tiettyjen klassikkoelokuvien VHS-julkaisujen hinnat ovat nousseet jo tuhansiin dollareihin. Mutta suomenkieliset dubbaukset tuskin kiinnostavat kansainvälisiä keräilijöitä ja heidän kukkaroitaan.
Puhelinmaailmassa näyttäisi hullunkuriselta, jos 2000-luvun alun matkapuhelimet nousisivat uuteen suosioon älypuhelinten kehityskulun vastareaktiona. Nykyaikaisiin älypuhelimiin verrattuna Nokia 3310:n aikalaisten puolesta puhuvat lyömätön akunkesto ja irtautuminen jatkuvasta tavoitettavana olemisen paineesta. Tavoittamattomuus on tänä päivänä harvinaista, ja älypuhelinpaastot voivat olla tulevaisuuden luksusta.
Retroteknologian viehätyksessä keskeistä on hitaus ja tekemisen äärelle pysähtyminen. Nämä piirteet ovat varmasti mukana myös tulevaisuudessa keskustelua herättelevissä ilmiöissä.
Seuraava Instagram-vaikuttajien hehkuttama muoti-ilmiö voi piillä niin VHS-kaseteissa, älypuhelimista luopumisessa, käsinkirjoitetuissa kirjeissä – kenties painetussa sanassa, 1500-luvulle saakka juurensa ulottavassa printtimediassa.
Julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.
Julkaistu
SHARE
Mirko Siikaluoma
Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.
Kun pohjoisilla elokuvafestivaaleilla näytetään elokuvia, tuhannet ihmiset taittavat tuhannen kilometrin matkoja päästäkseen paikalle. Perillä unet jäävät vähiin ja iso osa ajasta kuluu erilaisissa jonoissa. Siitä huolimatta festareille palataan aina uudelleen.
Mutta miksi?
Selvitimme elokuvafestivaalien vetovoiman mysteeriä vierailemalla kahdella suositulla festivaalilla: ensin tammikuussa Tromssassa, sitten kesäkuussa Sodankylässä.
Autiota tietä halkovat bussin etuvalot ovat etuikkunan kautta seurattuna hypnotisoivaa seurattavaa. Bussissa on hiljaista, vain moottorin tasainen hurina äänimattona. Tuijotan tietä ja mietin, miksi silmäni ovat auki, miksi en voi nukkua. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet nukkua. Nyt olisi itse asiassa pakko nukkua.
Yksi perinne pysyy näemmä samana. Olen matkustanut Tromssan elokuvafestareille Oulusta bussilla kolme kertaa aiemmin, ja yhdelläkään kerralla en ole juuri nukkunut bussissa. (Uni oli erityisen kaukana silllä ikimuistoisella kerralla, kun vuosia sitten joku oksensi selkäni takana olevilla penkeillä pitkään ja voimallisesti, tuntikausilta tuntuneen ajan.) Nyt olen samassa bussissa taas, ja vieläkään en nuku.
Tämä bussi on taittanut pitkää matkaansa jo pitkään ennen minua. Ensimmäinen bussireissu Oulusta Tromssan kansainvälisille elokuvajuhlille (TIFF) järjestettiin vuonna 1999, joten tänä vuonna reissussa on juhlavuoden tuntua. Viime vuonna matka ei tosin toteutunut, joten perinne ei ole katkeamaton.
Ensimmäisen bussireissun järjestivät Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen opiskelijoiden aktiivit, sen jälkeen matkanjärjestäjän pesti on vaihdellut: välillä reissua on järjestänyt Oulun yliopiston kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Kultu ry, välillä Hannu Salmi, tänä vuonna matkan organisointi on Mikko Hyvösen ja Reetta Pirttikosken vastuulla.
Tromssan bussissa elokuvia katsomaan matkustavien joukossa on Oulun yliopiston opiskelijoita ja alumneja, mutta matka on avoin kaikille – juuri tämän bussin kyytiin matkustetaan Helsingistä asti. Bussimatkasta on tehty jopa oma lyhytdokumentti, Antti NäyhänKaksi tapaa nukkua bussissa (2003).
Matkaa Oulusta Tromssaan tulee länsirajaa pitkin ajettaessa lähemmäs 800 kilometriä yhteen suuntaan. Menomatkasta valtaosa taitetaan tammikuisessa pimeydessä. En silti nukahda, tai ainakin kuvittelen, etten nuku: joka kerta avatessani silmäni kellonaika vaihtuu aina tunnilla: 3.22, 4.15., 5.34.
Tromssan filmifestivaalin bussi odottaa matkustajia Kilpisjärvellä.
Aamulla olo helpottaa, kun valo lisääntyy ja nukkumispakko vähenee. Rajanylityksen jälkeen sen näkee: emme ole enää Suomessa. Kello kääntyy tunnilla taaksepäin, maisemat jyrkkenevät jyrkkenemistään. Vuorimaisemien vaikuttavuutta voi kuvata vain kornilla adjektiivilla jylhä. Aurinko punertaa huippujen kyljet, arvuuttelemme, onko kyseessä auringonlasku vai -nousu. Bussin ikkunat täyttyvät kameroista ja kännyköistä – täytyyhän maisema ikuistaa.
Täyden bussin ensimmäisessä penkissä istuvan Mikko Hyvösen tunnelmat ovat torstaiaamuna 17. tammikuuta hyvät. Unta ei hänkään ole juuri saanut, vaikka ensimmäisessä penkissä mukavasti jalkatilaa onkin.
Hyvönen on festareilla nyt toista kertaa, ensimmäistä kertaa matkanjärjestäjän tuolilla. Edellistä reissua hän kuvaa kivaksi ja mieltä avartavaksi. Järjestäjäksi hän lähti, sillä muita vapaaehtoisia ei juuri ollut.
Hyvösen kanssa bussimatkaa järjestää kulttuuriantropologian opiskelija Reetta Pirttikoski. Hän on mukana matkalla ensimmäistä kertaa, ja sai nukuttua bussissa kertomansa mukaan jopa yllättävän hyvin. Matkalla häntä odottavat leffojen lisäksi majoitus mökkikylässä noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Leffalistalla oli muun muassa The Sweet Requiem.
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa.”
Tromssan festaribussi täyttyy perinteisesti myös Oulua etelämmästä tulevista vieraista.
Toisella puolella käytävää Hyvösestä istuvat Varpu Kurkilahti ja Santeri Laurila. He ovat osa kahdeksanhenkistä kaveriporukkaa, josta valtaosa on saapunut Ouluun Helsingistä. Kurkilahti opiskelee sosiaalitieteitä, Laurila on hiukkasfysiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Molemmat ovat olleet bussireissulla kahdesti aiemminkin. Laurila muistelee saaneensa ensikosketuksen reissuun nelisen vuotta sitten nähtyään Facebookissa mainoksen bussireissusta. Kaverit olivat hehkuttaneet reissua, ja konsepti tuntui kiinnostavalta.
Matka Helsingistä Tromssaan tuntuu maateitse mahdottoman pitkältä. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa”, Kurkilahti luonnehtii. Lisäksi pitkien matkojen taittamiseen on jo tottunut, sillä vaellusharrastus vie Lappiin monta kertaa vuodessa.
Tromssassa heitä kiehtoo erityisesti ympäristö ja upeat maisemat: kaupunkia edeltävät maisemat ovat kuin luontodokumentista.
”Pitää muistuttaa itseään, että muistamme käydä katsomassa leffojakin. Tromssassa pääsee sivistämään itseään, näkemään leffoja, joihin ei tulisi muuten törmättyä”, Laurila sanoo. Hän pitää kaupungissa myös sen iloisuudesta ja eläväisyydestä: leffojen lisäksi kaupungissa on paljon kivoja kahviloita ja baareja.
Festaribussin ikkunasta näkyvä maisema on hyinen.
Muita lämpimämpi, silti tuulinen kaupunki
Tromssa on kieltämättä kaunis ja eläväinen kaupunki, jonne on aina mukava tulla. Aluetta lämmittää Golfvirta, jonka vuoksi Tromssassa on välillä miedompi sää kuin muissa saman leveyspiirin kaupungeissa. Kylmää on tammikuussa silti, ja sää vaihtuu nopeasti: yhtenä aamuna on kauniin kuulasta ja aurinkoista, toisena päivänä kaupunki yllättää uskomattoman kovalla lumituiskulla. Mutta paistoi aurinko tai ei, Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Elokuvafestivaalin aikaan kaupunki täyttyy festarivieraista. Silti valtaosa katsojista on paikallisia, minulle kerrotaan. Festivaalin omien laskelmien mukaan tänä vuonna vieraita oli yhteensä 10905, ja lippuja näytöksiin myytiin 60501. Festivaalin johtaja Martha Otte arvioi Cineuropan haastattelussa (15.1.2019), että noin kolmasosa festarikävijöistä tulee kaukaa Tromssan ulkopuolelta. Noin 65 000 asukkaan kaupunki myös tuntuu festivaalin aikaan kokoaan suuremmalta.
Tromssan elokuvafestivaalin hienous jakautuu mielessäni kahteen: miljöön hienouteen ja omaperäisyyteen ja sisällön laadukkuuteen. Tromssassa näen elokuvia, joita en muualla koskaan näkisi. Paljon pohjoisia elokuvia, pieniä mutta taidokkaita elokuvia, ensi-iltansa saavia elokuvia, lyhytelokuvia, hyvin pitkiä elokuvia, unohdettuja elokuvia, klassikkoelokuvia, karaokenäytöksiä (tänä vuonna se on Queenista kertova Bohemian Rhapsody).
Tromssassa festareiden esityspaikkoja on ripoteltu ympäri kaupunkia, ja niiden välillä on varsin ongelmatonta liikkua. Kaupungin keskusta on pieni ja jotenkin järkevänoloisesti rakennettu. Kauimpana keskustasta ja muista esityspaikoista on Hålagolandteater, Fokus ja Kulturhuset taas ovat lähes kiinni toisissaan, eikä Vendersteatretille tai ulkoilmanäytöspaikalle ole pitkä matka Fokuksesta. Leffasta toiseen siirtymiseen kannattaa tosin varata aikaa, varsinkin, jos on ensimmäistä kertaa suuntaamassa uuteen sijaintiin. Oman haasteensa tuo se, että kaupungin kadut ovat tammikuussa jumalattoman liukkaita.
Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Esityspaikoista kannattaa mainita myös Driv, joka on paikallisten opiskelijoiden ylläpitämä kulttuuritila. Drivin yläkerrassa on elokuvateatteritilaa ja baaritiski, alakerrassa suositulta vaikuttava kuppila. KamalanTroll 2:sen katsominen kalja kädessä tuntuu yllättävän pollealta – anniskelua kesken elokuvan, ja ihan sallitusti! (Käsittämätöntä kyllä, Troll 2 (1990) on samanaikaisesti odotuksia huonompi ja parempi. Se maistuu kuitenkin lievästi humalaisten festarivieraiden kanssa jaettuna elämyksenä, kalliin norjalaiskaljan kanssa nautittuna.)
Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Tunnelmallinen Verdensteatret on Norjan vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Vuodesta 1916 käytössä olleen teatterin sali on vanhoine seinämaalauksineen kaunis kuin karkki, ja myös Verdenstreateretin aulan baari on tunnelmaltaan harvinaisen miellyttävä.
Fokus on suuri, kuusisalinen teatteri, jonka kyljessä on Tromssan kirjasto, ja jonka yhteydessä toimii hyvin, hyvin kallis herkkuja tarjoava puoti ja pieni, hieman yllättävästi ei niin kallis kahvila. Mikäli norjalaisesta festarielämyksestä haluaa selvitä mahdollisimman halvalla, kannattaa pakata mukaan Suomesta ruokaa ja juomaa. Ennakkovarautumisen tarpeen huomaa jo ruokakaupassa, mutta viimeistään Fokuksen tiskillä. Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Fokuksen alakerran saleihin jonotetaan tiiviissä jonorykelmässä ennen elokuvan alkua, kunnes joku festarin talkoolaisista huutaa, mihin näytöksiin seuraavaksi tarkastetaan liput. Jokaisella kerralla pelkään itse olevani aina väärässä paikassa väärään aikaan, mutta pääsen silti aina oikeaan saliin.
Tromssassa sää vaihtuu nopeasti: aamu voi valjeta aurinkoisena, ja illalla voi tarpoa tiheässä lumisateessa.
Liikaa elokuvia, liian vähän aikaa
Elokuvafestivaaleilla parasta on tunne siitä, että kaikilla osallistujilla on yhteinen, jaettu missio: tänne on tultu katsomaan elokuvia. Yksi, kaksi, tai kymmenen elokuvaa, ei sen väliä, tässä ollaan nyt yhteisellä asialla.
Festivaalipäivät rytmittyvät elokuvien ympärille. Yksi elokuva alkaa, pimeys laskeutuu, samat mainokset (tänä vuonna lohi ja energiajuoma) käynnistyvät, elokuva alkaa. Hauskoissa kohdissa nauretaan, järkyttävissä kohdissa kohistaan. Elokuvan jälkeen silmiä räpytellen tavaroiden kaivelu lattialta, siirtyminen tungoksessa ulko-oville: missä olikaan seuraava elokuva?
Kun hyvään katsomisrytmiin pääsee, siitä luopuminen on murheellista ja vaatii surutyötä. Sunnuntaina Tromssassa murehdin jo sitä, kuinka katsomatta jäi lopulta taas monta hyvää elokuvaa: kuulin kehuja Diamantinosta (2018), samaten dokumentista We up: Indigenous Hip-Hop of the Circumpolar North.Gaspar Noën kiihkeä Climax (2018) kyllä kiinnosti, mutta pelkään olevani liian nynny sen katsomiseksi. Kotona voin kieltäytyä ahdistukselta napsauttamalla valot päälle ja television kiinni, elokuvateatterissa täytyy kompuroida pimeässä yli kanssakatsojien, kärsien ja häveten.
Yksin elokuvafestivaalilla liikkuminen on kiinnostava elämys. Elokuvaa katsoessa kaveri ei ole tarpeen, onhan jokaisen kokemus oma ja yksityinen, ja salissa juttelevaa katsotaan yleensä julmasti. Mutta jonottaessa ja elokuvan jälkeisessä hämmennyksessä kanssakatsoja olisi poikaa: yksin katsoessa elämyksen jakaminen toisen kanssa puuttuu.
Voisin toki rynnätä jonkun tuntemattoman kylkeen kiinni ja kysyä: Hva synes du om filmen? En tee sitä, joten jään makustelemaan elokuvaelämyksiä yksinäni.
Katsoessani Verdensteatretissa Carol Reedin mustavalkoista noir-draamaa The Third Man (1949) minua alkaa yhtäkkiä naurattaa jumalattomasti – molemmilla puolillani alkaa kuulua ensin syvää ja tasaista hengitystä, joka hiljalleen muuttuu kuorsaukseksi. Miedot mutta tunnistettavat snark-äänteet taukoavat, kun kuorsaajien seuralaiset puuttuvat asiaan.
Tajuan, että tämä on kenties yksinäisen elokuvafanin kauhistus: kukaan kaveri ei herätä sinua, mikäli nukahdat kesken elokuvan! En voi kuitenkaan tuntea ylemmyydentunnetta, sillä tunnen itsenikin hyvin väsyneeksi, ja nipistelen kämmenselkiäni virkistyäkseni.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös elokuvafestivaalit. Tromssassa leffoja näytetään vielä maanantaille asti, mutta Oulun bussin on aika lähteä sunnuntaiaamuna.
Kun bussi lähtee Fokuksen edestä kohti Oulua, kaikki ovat mukana, vain kolme puuttuu: tiputin piponi ja lapaseni jollekin Tromssan keskustan kaduista.
Paluumatkalla olo on haikea. Kuu nousee, taivas on huikaisevan, käsittämättömän sininen. Vilkaisemme Oulun säätietoja: seuraavalle viikolle kolmeakymmentä pakkasastetta. Tieto ei juuri lämmitä, varsinkin kun pipo ja lapaset hukkuivat.
”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Bussimatkalla on perinteisesti järjestetty äänestys matkustajien suosikkileffoista. Tällä kertaa sen voittaa One cut of the Dead (2017), japanilainen satiirinen zombikomedia. Oma suosikkini, kirotusta mekosta kertova kauhuelokuva In Fabric, sai yhden äänen, omani.
Kysyn Reetta Pirttikoskelta vaikutelmia reissusta. Kaikki kuuluu sujuneen hyvin, kahden termarin taktiikalla. Toisessa termarissa oli vettä nuudeleille, toisessa, pienemmässä, oli viiniä. Näillä eväillä pärjäsi jo pitkälle.
Festivaali tarjosi lopulta kaikille aisteille jotakin, hän sanoo. ”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Pellossa matka pysähtyy hetkeksi paikalliselle SEO-huoltoasemalle. Kaakaon ääressä kysyn Varpu Kurkilahdelta ja Santeri Laurilalta tunnelmia reissun jälkeen.
Olo on virkistynyt. ”Tehokkaasti kului loma: otin töistä vain kaksi päivää vapaaksi, mutta tuntuu, että olisin ollut kaksi viikkoa vapaalla. Tämä oli täydellinen loma, hyvä tapa nollata aivot ja olla miettimättä opiskeluasioita.”
He olivat elokuvien katsomisen ohella tutustuneet myös alueeseen teatterien ympärillä: uineet Jäämeressä, nousseet maisemahissillä Fjellheisenillä korkeuksiin.
Fiilikset ovat todella hyvät: ”kokonaisvaltainen hedonismi on päällimmäisenä mielessä”, Laurila luonnehtii. Ruoka on ollut hyvää, niin Kilpisjärven ravintolassa tarjotut vönerit, majoituksessa kokatut ruoat kuin SEOn kuiva munkkikin.
Seurueen mukana Suomesta Norjaan matkusti kaksi lavaa kaljaa. ”Olimme huolissamme siitä, oliko juotavaa liikaa. Ei ollut.” Tölkit palasivat nyt bussin ruumassa takaisin Suomeen ja palautukseen.
Mutta kysytään nyt vielä uudelleen: miksi mennä Tromssaan?
”No, ensinnäkin siellä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa”, Laurila nauraa. Lisäksi bussimatka on kiva tapa matkustaa, tutustua ihmisiin ja ihastella upeita maisemia.
”Jos menisi saman verran etelään, kokisiko näin ison maisemanvaihdoksen?”
Samana viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Maata pitkin -matkamessut, joiden tarkoituksena on esitellä ilmastoystävällisempää matkailua, eli vaihtoehtoja lentomatkailulle. Tätä on myös Tromssan bussimatka: lentäen olisit jo perillä, mutta mikä kiire tässä on?
Pipoa tosin Tromssassa tarvitaan, he huomauttavat. ”Se on relevantti tieto helsinkiläisille.”
Lähestyessämme Oulua kysyn Hannu Salmelta, millä lailla Tromssa on hänen mielestään muuttunut vuosien aikana, onhan Salmi ollut mukana jo ensimmäisellä bussireissulla. Hänen mukaansa festivaali on koko ajan kasvanut: ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä festivaali on laajentunut ohjelmistoltaan ja kasvanut suosioltaan. Esityspaikkoja on enemmän, mutta enemmän on myös loppuunmyytyjä näytöksiä.
Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Salmi muistelee aiempaa Fokus-teatteria, joka jäi uuden kirjaston sisään, ja joka muistutti ennen ”valtavaa ilmastointilaitetta”. Sen sali oli muodoltaan pyöreä. Nykyinen Fokus on suuri ja toimiva, mutta persoonaton: kuin mikä tahansa iso Finnkinon aula.
Tromssa itsessään taas näyttää nyt melko samalta kuin parikymmentä vuotta sitten. Storgata, Kulturhuset, Verdensteatret ovat kaikki entisellään. Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Kaupunki on myös sopivan kokoinen: festivaali ei huku muun elämän joukkoon. Tromssan filmifestivaalien aikaan tietää festareiden olevan käynnissä.
Hannu Salmi kertoo nähneensä paikallisen kaupan ikkunassa mainoksen, jossa kehotettiin ostamaan jotain uutta puettavaa festivaaleille. Voisiko samaa kuvitella Helsinkiin Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden tai Doc Pointin aikaan?
No, Tromssan silta on sentään vuosien aikana muuttunut. Sen reunaa korotettiin vuonna 2005 ja siihen asennettiin turvakaide jokunen vuosi sitten. Se muutti sillalta avautuvaa maisemaa.
Miltä reissun seuraavat kaksikymmentä vuotta näyttävät? Salmen mukaan sen osaavat sanoa tulevat sukupolvet, he jotka tapahtumaa järjestävät.
Puoli yhdeltätoista, lähellä Oulua, kuljen kapealla käytävällä varovasti, matkaa taittava bussi heiluu ja huojuu ja haluaa tönäistä minut muiden matkustajien päälle. Koitan välttää kohtalon tarraamalla kiinni penkkeihin.
Heikki ja Tarja Hulkko istuvat bussin keskivaiheilla. Pitkä bussimatka on heistäkin sangen tuskainen. Heikillä kyseessä on yhdestoista bussimatka, Tarjalla yhdeksäs. Heitä Tromssassa viehättää se, kuinka hyvin se on järjestetty: kaikki toimii mallikkaasti.
Tuletteko mukaan taas ensi vuonna?
Bussissa istuminen on tehnyt tehtävänsä. Jos juuri nyt pitäisi päättää, vastaus on ei. Mutta mieli saattaa muuttuu, kun aikaa kuluu, Heikki Hulkko toteaa.
Bussi kaartaa linja-autoasemalle yhdentoista maissa. Helsinkiin matkaavat ehtivät vielä illan viimeiseen junaan kohti etelää.
Kotona mielessäni ei ensimmäinen ajatus, mutta yksi ennen nukahtamista mieleen nouseva on tämä: ehtisikö huomenna jo elokuviin?
SODANKYLÄ
Kun kesäkuussa suljen silmäni, nukahdan bussissa hetkessä. Nukahdan aina autossa välittömästi, jollei kyse ole siis Tromssan festivaalibussista, jolloin kuuluisi nukkua.
Herätyksen jälkeen ensimmäinen vaikutelma Sodankylästä on tämä: sadan denierin sukkahousut ovat kuitenkin hieman liikaa tähän säähän.
Toinen huomio: kaikilla toisilla täällä on paljon, paljon viileämmät vaatteet kuin minulla. Kaikilla tavoilla ymmärrettynä.
On torstai 13. kesäkuuta, Sodankylän elokuvajuhlien toinen päivä, noin viisi kuukautta Tromssan filmifestivaalien jälkeen.
Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään nyt 34. kertaa. Juhlan perustivat vuonna 1986 Sodankylän kunta sekä elokuvantekijät Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki. Vuoteen 2014 saakka elokuvajuhlien taiteellisena johtajana toimi Peter von Bagh, nyt taiteellisena johtajana toimii Timo Malmi.
von Baghin kuolema syksyllä 2014 herätti jonkin verran huolta siitä, mitä festarille tapahtuisi merkittävän perustajajäsenen poismenon jälkeen. Sodankylä ei hiipunut unohduksiin, vaan festivaali teki tänä vuonna jopa yleisöennätyksen: festivaalin tiedotteen mukaan tänä vuonna festareilla oli ennätykselliset 31 000 kävijää.
Epävirallisempaa tunnustusta tapahtuma on saanut tuttavapiirissäni. Sodankylän juhlat ovat monelle ikäiselleni tapahtuma, jossa olisi ihanaa joskus käydä, tai jonne ei kyllä tänä vuonna pääse, mutta se olisi tavoitteena ensi vuodelle. Tai josta on kuullut ihan hirveästi hyviä asioita.
Sodankylässä elokuvia esitetään neljässä eri paikassa. Kuvassa Iso Teltta ääriään myöten täytettynä ennen mykkäelokuvan alkua. Kuva: Venni Ahlberg/MSFF.
Ensimmäinen Sodankylässä näkemäni elokuva on varsin järkyttävä System crasher (Systemsprengler), Nora Fingscheidtin ohjaama kuvaus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jonka aggressiivisuus ja arvaamattomuus tekevät pysyvän sijoituspaikan löytämisestä mahdotonta. Benni on äkkipikainen, manipuloiva, rakkautta raivolla janoava väliinputoaja, system crasher, joka ei opi virheistään, vaan tekee ne kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Lopputekstejä ei seuraa armollinen katarsis, vaan rintaa puristava lamaannus. Reipas alku ensimmäiselle festivaalipäivälle, kaiken kaikkiaan!
Kuljeskelen elokuvan jälkeen lievästi ahdistuneena Sodankylän raitilla. Vaikka festivaalien aikanakaan ei Sodankylässä ole suurkaupungin tuntua, ei kylänraitti ole hiljainen. Terasseilla on aina istujia, ruokakojuilla jonotetaan omaa lautasta, joku on menossa aina leffaan tai Kitisen rantaan. Vuorokauden ympäri keskiviikosta sunnuntai-iltaan elokuvat alkavat ja päättyvät. Yöllä kuulen, kuinka yhdestä baarista kuuluu coverversio PrincenPurple rainista, toisessa baarissa mainostetaan Tauski reloadedia.
Sodankylän festivaalialue rakentuu Kitisenrannan koulun pihapiiriin. Elokuvien esityspaikkoja on neljä: Iso Teltta, koulun auditorio, koulun takapihalle pystytetty Kitisen Kino sekä vanha elokuvateatteri Lapinsuu. Esityspaikoista uusin on Kitisen Kino, joka otettiin käyttöön vasta tänä vuonna. Aiemmilta vuosilta tuttu Pieni Teltta on nyt keskustelutilaisuuksien, sidosryhmätapaamisten ja lastenelokuvien esityspaikka.
Jotain samaakin on Sodankylässä ja Tromssassa, jollei muuta, niin paljon kivijalkakauppoja. Ja elokuvia: tietysti valtava määrä elokuvia.
Mitä pitempään Sodankylän elokuvia katsoo ja mitä pitemmäksi päivät venyvät, sitä enemmän alkaa nähdä outoja yhteyksiä eri elokuvien välillä. Yhteydet ovat suunniteltuja (tänä vuonna Sodankylässä on paljon iranilaisten ohjaajien teoksia) ja kuviteltuja (kylläpä kaikissa näissä tänä iltana näkemissäni elokuvissa poltetaan paljon tupakkaa!).
Siinä missä tammikuinen Tromssa on pimeä ja kylmä, tänä vuonna Sodankylä on läpeensä aurinkoinen ja helteinen. Aurinko iskee kasvoille heti, kun teltan ovea raotetaan. Hyttysiä ei juurikaan ole, mutta lämpötila tippuu nopeasti iltaleffojen alkaessa. Hyvin varautuneet kaivavat esiin pipot ja villapaidat, huonommin varautuneet työntävät kätensä syvemmälle taskuun.
Mutta päivisin teltoissa on toden totta kuuma. Pernilla Augustin hienoviritteisen ihmissuhdedraaman Vakavan leikin (2016) elegantti, mutta kovin hitaasti etenevä tunnelmanrakennus saa piinaavia piirteitä, kun Ison Teltan kuumuus iskee kasvoille. Yritän löyhytellä kasvoja ohjelmalistauksella. Festivaalien ohjelmisto päivittyy jatkuvasti, jonka vuoksi vieraiden repuissa ja käsissä kulkee useita eri versioita ohjelmakartoista: yksi printattuna vihreälle paperille, toinen purppuralle. Yksi niistä puristuu nyt hikisessä kämmenessä.
Kitisen Kino on uusin Sodankylän elokuvajuhlien esityspaikoista. Ison Teltan jono kiersi kohti rantaa lauantaina 15.6.
Mikä tapahtuu Sodankylässä
Kitisenrannan koulun aluetta halkovat jatkuvat jonot: jonot esityspaikoille, jonot lippukassoille, jonot vessoihin, jonot kaljalle. Lipuista vain 30 prosenttia voidaan varata ennakkoon, joten lippuja näytöksiin saa ostaa myös paikan päältä – mutta se tarkoittaa sitä, että jaksaa jonottaa heti aamusta alkaen, joskus tuntien ajan. Jonot ovat loputtomia, ne venyvät oviaukolta rantaan asti: pelkästään Isoon Telttaan mahtuu 900 henkeä kerrallaan.
Mutta jonoille on syynsä. Sodankylän henki mainitaan juhlien aikana moneen otteeseen.
Mustavalkoisen, tunnelmaltaan ihastuttavan häiritsevän Bait-elokuvan ohjaaja Mark Jenkin kertoi toisen esityksen alussa olevansa ensimmäistä kertaa Sodankylässä. Vaikka Jenkin ei ollut vielä lähtenyt, hän halusi palata jo takaisin. Sodankylän tunnelmaa ja yleisöä kehui vuolaasti myös lauantai-iltana Kitisen Kinossa esitetyn Baby Janen ohjaaja Katja Gauriloff.
”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”
Ja mikä ettei: vallalla on yllättävää ystävällisyyttä. Kun odottelen lauantaina Luostolla hotellin etupihalla festaribussia, joka ei koskaan saavu, koska olen katsonut aikataulut väärin, pihalle kaartaa taksi. ”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”, taksissa istuva mies huikkaa, ja minä vastaan myönteisesti.
Lauantai-iltapäivänä kello kolmelta esitetään kotimainen ensi-iltaelokuva. Mikä? Sitä ei kerrota etukäteen, eikä myöskään elokuvan jälkeen. Mikä tapahtuu Sodankylässä, jääköön Sodankylään, ohjeistetaan.
Sodankylässä on kotikutoisuutta ja intiimiyttä. Toisin kuin vaikkapa Tromssassa, Sodankylässä ei jaeta palkintoja (yleisöäänestystä lukuunottamatta). Sodankylässä raja kutsuvieraiden ja muiden festarivieraiden välillä on matala, jopa olematon. Vaikka festareilla on vuosien varrella vieraillut iso litania nimekkäitä tekijöitä (mainittakoon vaikka Francis Ford Coppola, Jim Jarmusch ja Terry Gilliam), vippien punaista mattoa ei ole, vaan elokuvien tekijät ja näkijät ovat jatkuvasti lähellä toisiaan.
Tekijät myös muistelevat mielellään omia kokemuksiaan Sodankylästä: esimerkiksi ennen System crasherin ensimmäistä näytöstä Nora Fingscheidtkertoo oman elokuvansa aluksi vierailleensa festareilla useaan otteeseen. Perinteiset aamukeskustelut ohjaajien kanssa ovat monelle yksi tärkeimmistä Sodankylän festariperinteistä.
Sodankylässä näytetään myös erikoisnäytöksiä, kun säestettyjä mykkäelokuvia ja karaokenäytöksiä, joissa yleisö saa laulaa mukana. Kuvassa meneillään torstai-illan Moulin Rouge -karaoke. Kuva: Sara Aaltio/MSFF.
Tää on paras
Sodankylän elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Vaikka sunnuntainakin esitetään elokuvia pitkälle iltaan saakka, ilmassa on jo luopumisen tunnetta. Osa etelään suuntaavista vieraista on poistunut jo lauantai-iltana, jotta he ehtivät varmasti maanantaina töihin.
Kitisenrannan koulun aulasta löytyy muovilaatikko, joka on puolillaan erivärisiä A3-kokoisia julisteita. Festivaalin julisteet syntyvät julistepajassa. Sen vetäjä on vanha ystäväni, Emma Rask.
Sunnuntai-iltapäivänä hänen urakkansa on jo loppuvaiheessa, bussi Rovaniemelle on lähdössä illalla.
Rask on käynyt festivaaleilla kymmenen kertaa, ja talkoillut kahdeksan kertaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa juliste- ja tekstaustiimin vastaava.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Ensimmäistä kertaa hän vieraili Sodankylässä kesällä 2008. Takana oli hakukerta Lapin yliopistoon graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja vallalla halu päästää irti pääsykoerumban aikatauluissa. Ensimmäisenä vuonna hän ei tuntenut festareilta ketään, vettä satoi, oli kylmä. Silti kokemus oli mahtava.
Hänen aikanaan festari on kasvanut ja muuttunut (”Ei ole enää Seita-baaria, josta Maj Karmakin lauloi”), mutta tunnelma on säilynyt samana. Hän suunnittelee aina kesänsä niin, että Sodankylään varmasti pääsee.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Rask on käynyt yhtenä vuonna myös Tromssan elokuvafestivaaleilla, järjestäähän elokuvakerho Rovaniemen Cinema oman bussireissunsa. Kokemus jää silti kevyesti Sodankylälle kakkoseksi. Tromssa oli toki hienompi, ei yhtä kotikutoinen kuin Sodankylä, Rask sanoo.
Mutta silti: ”Tää on vain paras.”
Talkoolaiseksi hän haki innostuttuaan aikaisempien talkoolaisten Tero Juutin ja Emma Jormalaisen tekemistä julisteista. Sodankylässä esityksiä mainostavat elokuvajulisteet syntyvät talkoolaisten käsissä, ja ne monistetaan kopiokoneilla erivärisille papereille. Talkoolaiset vievät julisteet paikoilleen ja hakevat päättyneiden esitysten julisteet pois. Osa julisteista katoaa Kitisenrannan koulun, Lapinsuun ja hotelli Sodankylän seinistä jo ennen aikojaan, kun festivaalivieraat nappaavat julisteet omaan laukkuunsa. Toisinaan julisteita jaetaan myös elokuvan tekijöille.
Talkootyö sisältää elokuvajulisteiden teon lisäksi arkisempaa työtä: vessakylttien tekstien teksausta ja kopiokoneen musteen vaihtamista. Se ei haittaa.
”En vaihtaisi tätä mihinkään.”
Sodankylässä elokuvajuhlien esityksiä mainostetaan talkoolaisten tekemillä julisteilla. Kuvassa Natalia Lääperi (vas.) ja Emma Rask.
Lapinsuun portaissa vastaan tulee toinen talkoolainen, Natalia Lääperi. Hän on yksi juliste- ja tekstaustiimin jäsenistä, ja tapaamishetkellä Lapinsuussa julisterundilla, eli tuomassa uusia julisteita. Hänet houkutteli Helsingistä Sodankylään tapahtuman maine: Lääperi oli kuullut tapahtumasta hyvää kavereiltaan ja mediasta, ja oli jo monta vuotta ajatellut, että tuonne voisi mennä. Hänen mukaansa kaikki on mennyt tähän mennessä tosi hyvin.
Sodankylän tunnelma on yhteisöllinen ja mukaansatempaava. Talkoolaiset ovat mahtava porukka, kuin yhtä suurta perhettä. ”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Nukkunut hän on tosin vähän. Ehkä yksi valvomiseen on Lapin jatkuva valo. ”Valo on hullu juttu.”
Takaisin Kitisenrannan koululla tapaan tammikuussa Tromssan elokuvafestivaaleilla kohtaamani Ella Prokkolan. Hän on osallistunut näihin juhliin vieraana, mutta poikaystävä on talkoillut. Sodankylään lähtö Helsingistä vaati vaivaa: matkaan meni 15 tuntia, ja takana on myös lomaa töistä.
”Valo on hullu juttu.”
Myös Prokkola on Sodankylässä ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä syitä Sodankylään lähdölle hän mainitsee monta: on ryhmäpaine, Lapin kesä ja yöttömyys, se, että tapahtuma tuntuu olevan aivan oma universuminsa.
Yksi tärkeimmistä motiiveista on kuitenkin FOMO,fear of missing out, pelko vaillejäämisestä. Se motivoi häntä moneen muuhunkin asiaan, ja ajoi nyt myös Sodankylään.
Elokuvafestivaalit ovat toden totta otollista maaperää fomolle. Jos valitsee yhden elokuvan, menettää samalla toisen. Jos taas valitsee nukkumisen rellestämisen sijaan, jaksaa ehkä paremmin seuraavana päivänä istumista hikisessä teltassa, mutta menettää mahdollisuuden hyvään bileisiin, ja joutuu kuuntelemaan muiden juttuja hauskoista juhlista.
”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Lukiolla festarien aikaan yöpynyt Prokkola on nukkunut kehnosti, parhaiten uni on tullut elokuvien aikana. Päällimmäinen tunne sunnuntai-iltapäivänä hänellä on hirveä vaikeus tehdä päätöksiä: mitä leffoja katsoa, mihin jonoihin mennä?
”Kun on nukkunut niin vähän, ratkaisukyky on halvaantunut.”
Myös aikakäsitys on venynyt, Prokkolasta tuntuu, että festarit ovat kestäneet jo kaksi viikkoa.
Tunnistan tunteen. Sunnuntai-iltapäivänä tuntuu tosiaan siltä, että festarit olisivat kestäneet pituuttaan kauemmin. Eikä siltikään tarpeeksi kauan.
Onko kenelläkään viinaa?
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: miksi matkustaa kaikki tämä matka festareille?
”Katsomaan elokuvia” ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä vastaukselta, vaikka se perimmiltään totta onkin. Elokuvajuhlilla näkee paljon kiinnostavia elokuvia, joihin ei muuten osaisi tai ehtisi tutustua.
Kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten perusteella kyse on kuitenkin myös arkielämästä irrottautumisesta. Kun matkaa on taitettava paljon, samalla irtautuu tutusta elämänpiiristä ja siirtyy jonnekin aivan muualle, arjen ulottumattomiin.
Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Merkityksensä on toki myös sijainnilla. Sekä Sodankylä että Tromssa tarjoavat hienot puitteet, nähtävää ja koettavaa. (Ja Tromssassa on toki vuononsa, maisemahissinsä, Jäämerensä.) Kumpaankaan paikkaan ei pääse aivan hetkessä, vaan siirtyminen vaatii vaivannäköä. Se on hektisessä arjessa tervetullut katkaisu.
Tromssan festivaalin johtaja Martha Otte totesi tammikuussa haastattelussa pitävänsä pieniä festivaaleja kummallisissa paikoissa ilman leffateollisuuden läsnäoloa kaikista kiinnostavimpana. Siinä piilee myös Tromssan tulevaisuus, hän arvioi.
Elokuvafestivaaleilla asettuu myös osaksi muuta katsojajoukkoa, kuuluu osaksi jotakin itseään suurempaa – ainakin hetkeksi. On hienoa jakaa tila muiden elokuvafanien kanssa.
Mietin festarien erityisyyttä Sodankylässä lauantai-iltana. Markku Pölösen ohjaaman Baddingin (2000) karaokenäytöksessä tunnelma on kiihtynyt. Laulujen aikana lauletaan, mutta kommentteja kirpoaa myös muissa kohdissa. Peter Franzénin näyttelemä petollinen Ossi Mäki herättää yleisössä närää.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Elokuvafestivaaleilla eläydytään katsottuun aivan eri tavalla kuin festivaalien ulkopuolisessa elämässä. Järkyttävissä kohdissa salin täyttää kauhistuksen kohahdus, hauskoissa kohdissa taas nauretaan. Joskus yksittäinen nauru kirpoaa läpi salin epäortodiksissa kohdissa, keventämään liian intensiivistä tai raskasta tunnelmaa.
Vaikka festivaalialueelle omien juomien tuominen on kielletty joka puolelle ripustetuin kyltein, pimeyden laskeuduttua näytösten alussa tölkit sihisevät auki, ja aina se jaksaa jotenkin naurattaa.
Kuten Hilja AunelaAntroblogissa (26.6.2018) kirjoitti, anarkistisuus on yksi festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä: ”Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.”
Siksi siirtyminen takaisin sääntöjen kahlitsemaan arkeen saa mielen apeaksi. Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Tromssassa ja Sodankylässä läsnä on myös uskomaton valo. Tromssa on tammikuussa vielä kaamoksen kaupunki, mutta festivaalit katkaisevat pimeän ajan. Lisäksi tammikuussa on jo lupaus pitkän pimeän päättymisestä ja kevään saapumisesta.
Sodankylässä taas läsnä on valkokankaan valon lisäksi yötön yö, mieletön, loputon auringonpaiste, joka sokaisee pimeään saliin tottuneen silmät ja sekoittaa ”normaaliin” valonvaihteluun tottuneen vuorokausirytmin.
Lohtua tuo se, että yhden elokuvafestivaalin jälkeen seuraa aina toinen. On suuria festivaaleja, pieniä festivaaleja, tiettyyn asiaan erikoistuneita festivaaleja – mikä nyt omaan makuun sopii. Tromssa ja Sodankylä eivät myöskään ole ainoita pohjoisen festivaaleja: tammikuussa Inarissa järjestetään alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, syyskuussa elokuvia esitetään Äkäslompolossa Kino Ylläksellä.
Oulussakin pääsee festaroimaan: kaupungissa järjestetään elokuussa musiikkivideofestivaalit ja marraskuussa kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.
Aivan pian taas arjen rikkovat elokuvasaliin lankeava pimeys ja elokuvan hohto.
Tarvitsetko elokuvasuosituksia?
Ota tästä – viisi valintaa Tromssassa ja viisi Sodankylässä näytetyistä elokuvista
Too late to die young (2018)
Dominga Sotomayor Castillon kolmas ohjaus tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa ja kasvutarinaa Chilestä 1990-luvulta. Kiireetön ja välitön tunnelma. Niin kiireetön meininki, ettei voi oikein varauksetta suositella väsyneille ja loputonta viriketulvaa kaipaaville katsojille.
In Fabric (2018)
Peter Stricklandin hypnoottinen kuvaus synnillisen kauniista punaisesta mekosta, jonka päällensä pukeneille koittaa kauhea kohtalo . Visuaalisesti ihanan värisyttävä, häikäisevä ja häiritsevä. Moni kohtaus (anatomisesti liian korrektit mallinuket! sängyn päällä lepattava mekkokangas!) jää kaivelemaan mieltä.
American Animals (2018)
Viihdyttävä ja tyylikkäästi tehty dokumentti käsittämättömän kömpelösti hoidetusta kirjastoryöstöstä. Varoitus heille, jotka jahtaavat merkityksellisyyden kokemuksia: näinkin voi käydä. Bart Laytonin käsikirjoittama ja ohjaama dokumentti avaa kiinnostavasti myös muistelun epäluotettavuutta: luotatko muistelijoiden sanaan? Kannattaisiko edes?
Happy as Lazzaro (2018)
Ensimmäinen ajatus Alice Rohrwacherin ohjaaman elokuvan jälkeen: kyllä ei ollut iloinen elokuva tämä! Toisaalta – ei varsinaisesti surullinenkaan. Vaikeasti avautuva kuvaus hyvyydestä ja hyväksikäytöstä Italian maaseudulla. Jää kummittelemaan mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa. Voitti Tromssassa Aurora-palkinnon ja Faith in Film-palkinnon, ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon vuonna 2018.
Hurry Slowly (2018)
Anders Emblemin käsikirjoittama ja ohjaama rauhallinen kuvaus uupumuksesta, sisaruudesta, vastuusta. Dialogia on vähän, merkitys ja tunne on muissa kuin sanoissa. Tätäkään elokuvaa ei varauksetta suositella väsyneille ja vauhtia etsiville.
System crasher (2019)
Varsin järkyttävä kuvaus lastensuojeluviranomaisten voimattomuudesta toivottoman tapauksen edessä. Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun uusien näkökulmien avaamisesta.
Forman vs. Forman (2019)
Mielenkiintoinen ja sydämellinen dokumentti mielenkiintoisesta ohjaajasta, Milos Formanista. Helena Třeštíkován and Jakub Hejnan dokumentti valottaa hienosti sekä ohjaajan että hänen kotimaansa historiaa.
Stray Dogs (2004)
Marzieh Meshkinin ohjaama kuvaus kahdesta afganilaisesta sisaruksesta, jotka koittavat selvitä vaikeista olosuhteista huolimatta. Vaikka aihe on synkkä, elokuvassa on myös lempeää huumoria.
Bait (2019)
Jykevä ja brutaali kokeellinen elokuva cornwallilaisen kalastajakylän ristiriidoista. Älä anna kuvauksen säikyttää, sillä lopputulos on mitä vaikuttavin. Mark Jenkin on ohjannut, käsikirjoittanut, kuvannut, leikannut ja säveltänyt musiikit.
Nader ja Simin: ero (2011)
Psykologista draamaa Iranista. Asghar Farhadin ohjaus on intensiivinen, intiimikin kuvaus erään avioliiton päättymisestä, mutta myös ylpeydestä, moraalista, uskonnosta ja rahasta. Kahden Oscarin ehdokas, palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
