Hullut, hermostuneet ja haitalliset  – vakavasti mielisairaiden stigma on yhä vahva

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina? […] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä […]

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

[…] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.

Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889

Tällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin. 

Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020). Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle. Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia

Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?

Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle. 

Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää” (novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883)

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi tavaratalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen. 

Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).

Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme

”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”

Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa

1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet. Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne.

Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.

Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.

Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella. 

”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.

Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi

Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut tiettyinä aikoina ulkopuolelle. 

Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa. Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa. 

Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan.

”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.”

Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.

Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin

Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. 

”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.”

Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.

”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo. 

Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta.

”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?

Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä? 

Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.

Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.

Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin.

”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta,  niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”


Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan. 

Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo. Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa

”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit. Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.”

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Jää hyvästi, lemmikkini

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla. Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.   Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan. Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, […]

Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla.

Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.  

Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan.

Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, jolla on shintolainen portti, buddhalainen rukoustikku, kolme kerubipatsasta ja muinaisten roomalaisten kaavaa noudattava hautakirjoitus:

DIS MANIBVS

CAIVS GERBILLVS

VIX ANN III MENS XI

ET

CASSIVS GERBILLVS

VIX ANN III DIES XXV

VNGVICVLATIS DVLCISSIMIS

IANVS CALVVS

PATRONVS FECIT

Eläinten hautausmailla enemmän on enemmän.

Ikäheimo on tutkinut aihetta Oulun yliopiston arkeologian laitoksella yhdessä tutkija-arkeologi Tiina Äikäksen kanssa. Gerbiilien hautaamisesta hän kirjoitti autoetnografisen kuvareportaasin Suomen uskontoja käsittelevään julkaisuun. Puhelimessa Ikäheimo myöntää, että kyse oli myös performanssista, eräänlaisesta arkeologihuumorista. Mutta tempauksen aikana hän huomasi, että fyysinen työ – ensin kaivaukset kotitalon takapihan kukkapenkissä ja sitten hautakuopan täyttäminen hiekalla Mikonkankaalla – tuo kuoleman käsittelyyn uuden ulottuvuuden. 

”Ihmisen kuolema on nykyisin ulkoistettu täysin. Kuollaan vanhainkodissa tai sairaalassa, ja sitten vainaja tulee arkussa vastaan. Eläinten hautausmaalla itse tekeminen on jollakin tavalla meditatiivista surutyötä.”

Monet muutkin tekevät lemmikilleen monumentin itse, kotoa löytyvistä tarpeista. Ikäheimo on kutsunut tällaisia hautamonumentteja ITE-taiteeksi. Hautausmaat ovat rönsyilevän runsaita. Ihmisten muistelussa samanlainen materiaalinen kulttuuri näkyy lähinnä lasten hautausmailla.

”Suurin klisee eläintutkimuksessa on mielestäni se, että sanotaan, että eläimet aletaan mieltää perheenjäseniksi. Toisaalta se kyllä pitää aika hyvin paikkansa, ja nimenomaan eläin ja pikkulapsi rinnastuvat aika usein.”

Esimerkiksi Prahan Bohnicen eläinten hautausmaata ja Lontoon St. Pancrasin lasten hautausmaata on vaikea erottaa toisistaan, jos ei tiedä, kumpi on kumpi.

Tosin Ikäheimon mielestä kuri alkaa löystyä myös ihmisten hautausmailla ylipäänsä: yhä enemmän näkee pieniä kerubipatsaita ja muunlaista hellyttävää kuvastoa, joka on tähän mennessä ollut Suomessa tuttua lähinnä eläinten hautausmailta.


Jasmin Puska on tutkinut eläinten hautausmaita arkeologian opinnäytetöissään. Hän teki kandintyönään kohdebiografian Hiirosen hautausmaasta, ja nyt hän inventoi varsinaisia hautoja gradussaan. Ohjaajana sekä kandidaatin tutkielmassa että gradussa on ollut Janne Ikäheimo.

Kohdebiografia on eräänlainen paikan elämäkerta. Tutkimusaihe löytyi, kun osa Hiirosesta jäi moottoritien reunaan rakennetun meluvallin alle.

Ilta-Sanomat kirjoitti tapauksesta dramaattisesti. Osa lemmikkien omistajista on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut tosissaan järkyttynyt tapauksesta.

IS oli haastatellut muun muassa ”Pekkaa”, joka oli haudannut lemmikkinsä vuonna 1985 ja kävi muistamassa sitä haudalla vieläkin, yli 30 vuotta myöhemmin. Puskan mukaan Hiirosella on muutamia yhtä vanhoja hautoja, joilta löytyy edelleen esimerkiksi kukkia ja kynttilöitä. 

Hiiroseen haudattiin oululaisten lemmikit ennen Mikonkangasta. Ja itse asiassa muunkin Suomen: Hiironen oli jonkin aikaa yksi harvoja eläinten hautausmaita, jonne sai haudata muutakin kuin koiria. Tänne on tuotu kissoja Tampereelta asti.

Hiironen suljettiin vuonna 1993. Enää tänne ei saa haudata lemmikkejä.

Tai ei saisi, mutta haudataan. Puskan inventoinnin mukaan Hiirosella on käynyt noin parikymmentä guerrillahautaajaa lopettamisen jälkeen. Yksi hauta on aivan uusi, ehkäpä viime kesänä tehty. Ihmisten hautausmaalla näin ei tietenkään voisi tehdä. 

Eläinten hautausmailla tehdään toki paljon samojakin asioita kuin ihmisten haudoilla. Jotkut hautakivet eivät eroa ihmisten haudoista juuri mitenkään.

”Tai tuodaan vaikkapa samanlaisia hautakynttilöitä, koska ne ovat hautakynttilöitä. Käytetään samaa symboliikkaa ja samanlaisia koristeita. Se voi kertoa opitusta tavasta muistaa.”

Kristilliset tunnukset ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta silti eläinten hautausmailla näkee paljon ristejä ja enkeleitä.

Puska opastaa läpi pienen kuusikon kulkevan polun. Vähitellen sen varrella alkaa näkyä pieniä hautamuistomerkkejä. Monet niistä ovat jo melkein maatuneet itsekin. Pysähdymme erään haudan eteen. Siinä on jonkun näpertämät reunukset, pehmohiiri sekä liuskekivi, josta teksti on jo kulunut pois.

”Kiveen oli tehty maalaamalla merkki <3, mikä on nuorten ja lasten käyttämä symboli. Sellaista ei välttämättä aikuinen laittaisi hautakiveen.” Vaikuttaa siis lapsen tai lasten tekemältä. Puskan mukaan eläimen hautaaminen on usein lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta.

”Monella on varmasti muistoja siitä, että vaikkapa pihalta löytynyt kuollut lintu haudataan leikinomaisesti. Siinä samalla opetellaan käsittelemään kuolemaa.”

Enimmäkseen haudataan edelleen kissoja ja koiria. Muidenkin eläinten haudat ovat kuitenkin lisääntyneet sitä mukaa kun ne ovat yleistyneet lemmikkeinä.

Aina haudasta ei kuitenkaan tiedä, mikä eläin siihen on haudattu.Sinänsä eläinten hautaamisessa ei ole mitään uutta. Muun muassa kissoja on muumioitu ja haudattu jo muinaisessa Egyptissä. Myös viktoriaanisen ajan Englannissa haudattiin ja ikävöitiin eläimiä, ja sen ajan suremiskulttuuri ilmeni myös materiaalisesti – esimerkiksi suruajan vaatteet olivat tietyn värisiä. Teresa Mangum kirjoittaa teoksessa Victorian Animal Dreams, että viktoriaanisen ajan eläinsuhteessa oli monia samanlaisia piirteitä ja tunteita kuin nykyäänkin: antropomorfismia, vihaa, syyllisyyttä, sentimentaalista kiintymystä ja sitä monimutkaista, muotoaan muuttavaa tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan. 

RITSI

16.5.1985-1.6.1989

ANNA ANTEEKSI

MAMMA

Tällainen teksti on kaiverrettu yhteen Hiirosen hautakivistä. Surun lisäksi ”mammaa” on jäänyt kaihertamaan syyllisyys. Yksi selitys on se, että eläin on kuollut tavalla tai toisella omistajan piittaamattomuuden takia, mutta syyllisen olon voi tuottaa pelkkä eläimen lopettaminen. 

Jasmin Puskaa kiinnostaa ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa se, mihin eläimiin muodostetaan tunneside. Kaikkia lemmikkejä ei haudata yhtä usein kuin toisia. Esimerkiksi kultakalat hävitetään vessasta alas vetämällä tai roskiin heittämällä.

Hevosia päätyy yhä teurastamolle, mutta hautaaminenkin on yleistynyt. Mikonkankaan hevosten haudat ovat kuin jättimäisiä hautaröykkiöitä, joita koristavat hevosen henkilökohtaiset tavarat.

”Hevonen on hyvä esimerkki eläimen statuksen muutoksesta. Alun perin se oli tuotantoeläin, mutta nyt se voi jo olla perheenjäsen tai paras ystävä.”

Jos eläimeen on muodostettu suhde, sitä jäädään kaipaamaan. Suhteen ei Puskan mukaan tarvitse olla kovin monimutkainen. Olennaista on vuorovaikutus.

”Periaatteessa sosiaalisen suhteen voi luoda vaikka takapihalla käyvään siiliin tai oravaan, jos eläin tulee säännöllisesti käymään. Silloin koetaan, että minä tiedän tästä eläimestä nyt jotain ja se tietää jotakin minusta.”

Orava tai siili ei välttämättä ole lainkaan tietoinen siitä, millaisten tunteiden kohteena se on. 

”Se on ehkä tullut juuri tiettyyn pihaan siksi, että siellä on parhaat pähkinät, tai koirat eivät hauku.”

Ihmisillä on myös tarve inhimillistää eläimiä. Puskan mukaan niistä etsitään merkkejä samanlaisista tunteista, kuin mitä ihminen kokee. Ajatellaan, että koira ikävöi omistajaansa ja on mielissään, kun tämä palaa kotiin.

Akvaariokalojen omistaminen perustuu enimmäkseen niiden katseluun, ei vuorovaikutukseen. Ehkä sen takia ne hävitetään usein kuin jäte.

Eläimen sureminen on silti ollut Puskan mukaan pitkään sosiaalisesti kyseenalaista. Siitä kertoo muun muassa se, että eläinten hautausmaita on perustettu syrjäisille paikoille, piiloon katseilta.

Nyt tämä suremiskulttuuri on murroksessa, osittain sosiaalisen median myötä. Kuolleelle lemmikille tehdään usein kuvallinen muistokirjoitus vaikkapa Instagramiin. 

Lemmikkien ympärille kasvanut teollisuuden ala on myös osoitus eläinsuhteen muutoksesta.

”Eläimille on nykyisin tarjolla monenlaisia palveluita: on uimahalleja ja kylpylöitä ja terveysruokia. Kaikkea sellaista, mitä lemmikki itse ei välttämättä tarvitse.”

Koiran takki ja tassusuojat voivat Suomen olosuhteissa olla tarpeellisia varusteita.

”Mutta tarvitseeko niiden suojien olla jotakin luksusmerkkiä, tai tarvitaanko sadetakkeja useissa väreissä? Enemmän tämä kertoo ihmisten tarpeista ja halusta kuluttaa.”

Kulutuskulttuuri näkyy myös eläinten hautausmailla, jonne viedään usein lemmikkien henkilökohtaisia tavaroita, kuten leluja, kaulapantoja, hevosten kenkiä ja riimuja.


Gerbiiliperformanssin myötä Janne Ikäheimo huomasi kiintoisan ilmiön. Samanlaisia monumentteja alkoi vähitellen ilmaantua muuhunkin lähiympäristöön. Hautausmaa on prosessi, ja Ikäheimon hauta asettui väistämättä myös dialogiin ympäristönsä kanssa.

Vielä selvemmin tämä ilmiö näkyy puisissa monumenteissa, jotka ovat kuin ortodoksisen grobnitsa-hautatalon ja ilmoitustaulun välimuotoja. Niitä on Mikonkankaalla selvästi keskittynyt tietylle alueelle.

Tuntuu sopimattomalta puhua muodista, mutta siitäkin on kyse. Myös muistokynttilät ovat osa samanlaisia tuotantoprosesseja kuin muut kulutustuotteet. Hautausmailla niistä tulee yksityisen surutyön välineitä, mutta kynttilöistä syntyy myös jätettä. Ihmisten hautausmaan työntekijät kertovat, että pyhäinpäivän ja joulun kaltaisina pyhinä kynttilät joudutaan kippaamaan traktorilla sekajätteeseen. Lajitteluun ei ole aikaa. 

Eläinten hautausmailla ei ole palkattuja siistijöitä. Oletettavasti omistajat myös korjaavat kynttilät itse. Siellä itse tehty ja massatuotettu, persoonallinen ja matkittu, kohtaavat surutyössä, joka saa moninaisia muotoja. 

On myös kulttuurisia eroja. Esimerkiksi Puolassa ei näe mitään kristillisiä symboleita. Ikäheimo arvelee tämän johtuvan siitä, että Puolassa katolinen usko otetaan vakavasti. Hän ei tiedä tarkkaan, mikä on suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon kanta eläinten hautaamiseen, mutta arvelee senkin olevan muutoksessa. Virallisesti eläimet eivät pääse taivaaseen, mutta käytännössä ehkä kuitenkin.

Gerbiilien hautamonumentilla Ikäheimo halusi ravistella myös uskonnollisia perusoletuksia.

”Mistä tiedämme, että eläimet ovat kristittyjä? Eivätkö ne yhtä hyvin voisi olla buddhalaisia, tai vaikka shintolaisia?”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Tyttöjen tila vuonna 2021 kertoo, että jankuttamisen täytyy jatkua

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan? ”Sillä […]

Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan?

”Sillä oli niin pieni paita, että kaikki tursusi ulos.” 

”Sellainen miestennielijä” 

Näin yhteiskuntajärjestelmämme ja patriarkaatti pitävät meidät tytöt kontrollissaan edelleen vuonna 2021. Kommentit ovat lainauksia Riina Tanskasen tämän vuoden elokuussa ilmestyneestä Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -sarjakuvateoksesta (Into, 2021). Teos valottaa perusteellisesti sitä, miten yhteiskunnan rakenteet saavat meidät marginalisoimaan kaikkea tyttömäisenä pitämäämme ja laittaa tytöt kilpailemaan keskenään ylhäällä hierarkiassa kylmästi valtaa pitävän supernaisen paikasta. 

Tanskasen kirja on mitä mainiointa luettavaa tyttöjen päiväksi, jota vietetään taas 11.10. Se saa myös kysymään, mikä on tyttöjen tila Oulussa syksyllä 2021.

Mikä tyttöjen päivä?

Tyttöjen päivää ei pidä sekoittaa YK:n kansainväliseen naistenpäivään, jota vietetään 8. maaliskuuta. Kansainvälinen tyttöjen päivä (International Day of the Girl) on YK:n teemapäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tyttöjen päivä oli alunperin kansainvälisen Plan international -lastenoikeusjärjestön aloite.

Päivän tarkoituksena on ennen kaikkea tiedottaa tyttöjen tilanteesta kaikkialla maailmassa ja tukea tyttöjä edistämällä heidän oikeuksiaan ja osallistumismahdollisuuksiaan esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ja elämää ilman syrjintää ja väkivaltaa. 

Kaikkien tyttöjen päivä

Tyttöjen päivällä on kansainvälisesti juhlittuna päivänä luonnollisesti vahvasti globaali ulottuvuus, ja usein sen keskiössä vaikuttavat olevat esimerkiksi kehittyvien maiden tyttöjen ongelmat. Suomalaisia tyttöjä koskevat ongelmat vaikuttavat kehittyvien maiden tyttöjen ongelmien rinnalla varsin mitättömiltä.

Tanskasen kirja tuo kuitenkin ravistelevalla tavalla esiin sen, miten tyttöjen vähättely on arkipäivää myös Suomessa ja miten vakavat seuraukset sillä on koko yhteiskunnalle. Euroopan unionissa joka kolmas yli 15-vuotias nainen on kokenut fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa. Suomi on Tanskan jälkeen Euroopan unionin toiseksi turvattomin ja väkivaltaisin maa naisille

Rodullistettujen naisten tilanne on vielä heikompi – erityisesti Suomessa. EU:n vähemmistöjä ja syrjintää koskevan tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa maahanmuuttajataustaiset kokevat EU-maista eniten rasistista häirintää. Kun naisten ja miesten välinen palkkaero Suomessa on EU-tasolla iso, on maahanmuuttajanaisen tilanne vielä huonompi. Maahanmuuttajanaisen euro oli vuonna 2014 Tilastokeskuksen mukaan vain 62 senttiä suomalaismiehen eurosta, 77 senttiä maahanmuuttajamiehen eurosta ja 84 senttiä suomalaisnaisen eurosta.

Myös Oulun yliopistossa seksuaalista häirintää esiintyy: viimeisen kahden lukuvuoden aikana on tehty kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Luku voi vaikuttaa pieneltä, mutta Oulun ylioppilaslehden aiemmin haastatteleman opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä vähäiseen ilmiantomäärään voi olla esimerkiksi se, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mukaiseen käsittelyprosessiin. Lisäksi on mahdollista, että kaikki opiskelijat eivät tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi. 

Tiedon puute vieläkin ongelma

Tiedon puute on usein edelleen ongelma seksuaalisen häirinnän tunnistamisessa tai siihen puuttumisessa. 

Plan International Suomi -järjestö onkin nostanut tänä vuonna tyttöjen päivän teemaksi ”tytöt ja tieto”. Sivuillaan järjestö muistuttaa tiedon puutteen olevan yksi keskeisimpiä syitä sille, etteivät tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisoikeudet toteudu. 

Oulun Tyttöjen talo jakaa vuosittain Vuoden tyttöteko -palkinnon paikalliselle tai lähiseudun henkilölle, joka jollakin tavalla omalla toiminnallaan edistää tyttöjen asemaa. Tänä vuonna palkinnon saa sukupuolta ja valtaa lasten vertaissuhteissa Oulun yliopistossa tutkinut KT, dosentti ja akatemiatutkija Tuija Huuki. Huuki on tuonut lisää ymmärrystä lasten seurustelusuhteiden valtavinoumista, jota on Suomessa aiemmin tutkittu vain vähän. Tyttöjen talon perusteiden mukaan tutkimus ”tukee ymmärrystä ja osaamista lasten kasvatus, opetus- ja ohjaustyössä”.


Aina joku muistaa huomauttaa, että Suomessa tyttöjen asiat ovat moniin maihin verrattuna kuitenkin hyvin. Tällaisesta vähättelevästä asenteesta kertoo myös esimerkiksi Tanskasen teoksen osakseen saama marginalisointi, josta Tanskanen kertoi äskettäin Tympeät tytöt -Instagram-tilillään. Kirja on esimerkiksi monissa kirjakaupoissa päätynyt lastenosastolle. 

Monia edistysaskelia on otettu ja esimerkiksi #MeToo-kampanjan myötä moni asia on muuttunut. Aktivismia ja uutta tietoa tarvitaan kuitenkin edelleen – jaksetaan siis jankuttaa.

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Mitä punkkarit edellä

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet. Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia […]

TEKSTI Minne Mäki

KUVAT Tuuli Heikura

Kun instagram-tili @punkstoo nosti punk-skenen sisäisiä häirintä- ja väkivaltatapauksia pinnalle, olisi kai voinut ihmetellä, miten tällainen on mahdollista ympäristössä, joka on perinteisesti rakentunut tasa-arvon ja yksilönvapauden ympärille. Valitettavasti tarinat eivät juurikaan yllättäneet.

Pian punkkareiden tarinoiden rinnalle alkoi syntyä sisarkanavia, jotka avasivat kokemuksia metallin, suomirapin, kuvataiteen, esittävien taiteiden, hippien, reivaajien ja muiden skenejen sisäpiireistä. Kun sisältövaroituksia hälyttävät kuvat vilisivät somefeedissäni, huomasin odottavani, milloin akateemista vapautta liputtavalta yliopistolta alkaisi kuulua.


Vuonna 2017 #metoo-liike tarjosi niin sanaston kuin monikanavaisen alustan naisten ja muunsukupuolisten kokemalle seksuaaliselle häirinnälle. Liikkeen vaikutus oli kuitenkin vielä mittavampi. Se herätti koko maailman pohtimaan häirintää sekä oikeutta omaan seksuaalisuuteen ja sen varjelemiseen. Metoo:n retoriikassa jokainen yksittäistapaus oli osa kieroutunutta ilmapiiriä, jonka tunnistivat ensisijaisesti he, joita se loukkasi.

#punkstoo:n aikaan, neljä vuotta myöhemmin, kellekään ei pitäisi tulla enää yllätyksenä, että seksuaalinen häirintä ja naisviha läpileikkaavat yhteiskunnan. Tänä kesänä ilmi tulleiden tarinoiden arvo on niiden massassa sekä painopisteen siirtymässä häiritystä häiritsijään. Enää fyysinen ja henkinen väkivalta eivät ole asioita “tuolla jossain”. Ne lävistävät enemmän tai vähemmän jokaisen skenen ja yhteisön, ja puhe niistä siirtyy myös entistä lähemmäksi hiljaisia sivustakatsojia. 

Vaikka punkstoo:n esille tuomat tarinat olivat iljettävää luettavaa, olivat ne mittakaavassaan tarpeellinen muistutus siitä, miten vähän uhreja on aiemmin kuunneltu, uskottu tai autettu. Ne sanallistivat sen kasaantuneen tuskan ja häpeän, joka syntyy, kun kehorauhan rikkominen ja sukupuolittunut väheksyntä ovat sisäänkirjattu osa omaa sosiaalista piiriä. Niin kuin voimakkaissa kansanliikkeissä yleensä, liikkeen voima syntyi monen yksittäisen, rinnakkaisen ja samankaltaisen kokemuksen yhteen liittymisestä. Häirittyjen kesken luotto omaan arkaan kokemukseen voimistui, kun ei enää tarvinnut pelätä olevansa yksin. Samalla keikkapaikat, levy-yhtiöt ja media eivät voineet olla kuuntelematta. 

Samanlaisten aiheiden äärellä suomalaisessa yliopistoelämässä on kiehunut viimeisten vuosien aikana muutaman kerran. Vuonna 2015 Lotta Aarikka kirjoitti blogissaan Otaniemen “herrakerhoista” ja vuonna 2018 Martta Kallionpää kirjoitti Ylioppilaslehteen Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden suljetusta Median miehet -ryhmästä. Viimeisimpänä Natalia Salmela avasi vuoden 2020 lopussa omalla instagram-tilillään kokemuksiaan teekkarikulttuurin naisvihamielisistä ja nöyryyttävistä perinteistä. 

Salmela kertoi 2000-luvun lopun naispuolisille fukseille suunnatusta ohjelmasta, jossa alkoholin juominen oli välttämätöntä ja riisuutumisesta oli vaikea kieltäytyä. Sittemmin käydyn somekeskustelun mukaan nämä perinteet ovat alkaneet vasta hiljattain muuttua. Salmelan kokemusten saamat vastaukset ja siitä seuranneet keskustelut saivat aikaiseksi muun muassa sen, että Tampereen yliopiston ylioppilaskunta kielsi järjestöt, joiden jäsenvalinta perustuu sukupuoleen ja antoi kyseenalaisia perinteitä toteuttaneille ryhmittymille puoli vuotta aikaa “yhdenvertaistaa toimintaansa”.


Pian #metoo:n jälkeen Oulun yliopisto päivitti kiusaamisen ja häirinnän toimintamallinsa. Nykyään sekä henkilökunnalle että järjestötoimijoille järjestetään koulutuksia seksuaalisen häirinnän tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn liittyen. Jos opiskelija on puolestaan kokenut epäasiallista käytöstä, hänellä on mahdollisuus ilmoittaa asiasta opintopsykologille, koulutuspalvelupäällikölle, OYY:n häirintäyhdyshenkilölle tai omaopettajalleen, jonka jälkeen asiaa on mahdollista käsitellä sekä ammattilaisen että häiritsijän kanssa.

Yliopiston palvelulle kuvittelisi olevan käyttöä. Viimeistään silloin, kun katsoo lukuja.

Taloustutkimuksen vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan 79% naisista ja 38% miehistä on kokenut elämänsä aikana seksuaalista häirintää. Eniten häirintää kokivat alle 25-vuotiaat naiset, joista 46% olivat joutuneet häirinnän kohteeksi viimeisen vuoden aikana.

Helsingin tutkijanaiset tekivät samana vuonna selvityksen Suomen yliopistojen seksuaalisesta häirinnästä. 406 vastaajan joukosta 166 naista ja 20 miestä olivat kokeneet seksuaalista häirintää. Erityisen haavoittuvina ryhminä nousivat esille he, jotka eivät ennalta tunne oman viitekehyksensä toimintakulttuuria, eli ensimmäisen vuoden opiskelijat, alkuvaiheen väitöskirjan tekijät sekä määräaikaiset työntekijät. Häirinnästä ei ilmoiteta, koska pelätään maineen menettämistä ja uran etenemisen takkuamista, jos heittäytyy vaikeaksi oman alan asiantuntijan kanssa.

Oulun yliopistolle on tullut viimeisen kahden lukuvuoden aikana vain kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Lähes kaikki ilmoitukset etenevät käsittelyprosessiin ilmoittajan toiveesta. Joissain yksittäisissä tapauksissa ilmoittaja ei ole halunnut viedä käsittelyä pidemmälle. Tähän opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä voi olla esim. pelko ilmiantamisen seurauksista sekä häiritsijän valta-asema suhteessa häirittyyn. Partanen toteaa, että isoon opiskelijamassaan verrattuna on mahdollista, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mallin mukaiseen käsittelyprosessiin. Hänen kokemuksensa mukaan kaikki opiskelijat eivät välttämättä myöskään tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Teekkarikerhojen känninen perseily on yksi räikeä ääripää yliopiston epätasa-arvoisten perinteiden kaiuista. Laulukirjojen sanat ja järjestöjen säännöt ovat helposti muutettavissa.  Häirintää on kuitenkin muunkinlaista.

Illinois’n yliopiston antropologian professori Kathryn Clancy teki viime vuonna työryhmänsä kanssa selvityksen sukupuoleen perustuvasta häirinnästä akateemisessa ympäristössä. Siinä todettiin, että yrittäessään ehkäistä seksuaalista väkivaltaa, yliopistot jättävät usein huomiotta sukupuolittuneen häirinnän yleisimmät olomuodot, kuten tietyn sukupuolen edustajiin kohdistuvan pilkan, epäkunnioituksen tai halveksinnan. Nämä voivat esiintyä esimerkiksi nopeasti ohitettavissa kommenteissa, vitseissä ja ilmeissä, jolloin sukupuolittuneen ahdistelun ja töykeyden välillä ei välttämättä ole juurikaan eroa. 

Miten ilmiannetaan kommentti, jossa todetaan, että korkeaa ääntäni on vaikea kuunnella?

Clancy kysyy.

Ajan myötä pienetkin eleet vaikuttavat häirinnän kohteiden itseluottamukseen. Häirinnän vaikutukset ovat vakavia ja ja pahimmillaan pitkäkestoisia. Ne voivat heikentää niin fyysistä kuin psyykkistä terveyttä sekä vaikuttaa huonona sitoutumisena yhteisöön. 

Juuri halu kuulua yhteisöön ja toisaalta ahdistus jatkuvista ulkopuolisuuden kokemuksista on ristiriita, joka pätee niin yliopiston kuin punk-piirien häirittyjen asemaan. Anonyymi kirjoittaja toteaa Loukko Zinen puheenvuorossaan:

“Yhteenkuuluvuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Solidaarisuus ja halu kuulua yhteen voi ylittää omat rajat. Sen myöntäminen, että toinen on rikkonut itseä tai läheistä vastaan, tarkoittaisi sen myöntämistä, että yhteinen on mennyt rikki. Siksi vääriä tekoja on mieluiten näkemättä.”

Punkstoon vaikutus näkyy itse punk-skenen sisällä kollektiivisena hahmottamisena, minkä laatuista ja laajuista häirintä on jo vuosikausia ollut. Nyt heteromiehet kertovat harjoittavansa itsereflektiota ja -kritiikkiä sekä kehittävänsä yhteistä keskustelukulttuuriaan empaattisemmaksi ja tunnevetoisemmaksi. Silmänsä ummistaneet alkavat hahmottaa, että pelkkä häirintätapauksien ja rikosten ehkäiseminen ei riitä. Tavoitteena on, että ongelmakäyttäytyminen huomattaisiin jo ennen kuin fyysisen koskemattomuuden rajat ylittyvät.

Häirittyjen tarinoiden valjastuessa häpeä siirtyy häiritsijöiden kannettavaksi. Heikkoina eivät näyttäydy enää he, joita kohtaan rikotaan, vaan he, jotka purkavat omat ahdistuksensa toisiin. Punkin “skenejeesukset” eli koko porukan arvostamat konkarit muuntuvat nuoremman polven muusikoiden silmissä vajavaisiksi huutelijoiksi. Nuoruusvuosien idoli voi samaan aikaan olla lahjakas kitaristi, sanavalmis hyvä-jätkä sekä säälittävä idiootti. Yllätyksenä se ei tule juuri kellekään, mutta nyt sen voi sanoa ääneen ilman seuraamuksia.


Helsingin tutkijanaisten selvityksen mukaan myös tiedeyhteisössä tiedetään ja tunnistetaan häiritsijät. Ohjaustapaamisten ja luentojen lisäksi konferenssit, karonkat, sitsit ja kenttämatkat ovat seksuaaliselle häirinnälle yleisiä tapahtumaympäristöjä. Ongelmahahmot ovat kaikkien tiedossa, mutta johtokunnalle asiasta ei puhuta. 

Yliopistolla akateemisesti vapaa työskentely ja opiskelu tarkoittavat tilaa toimia täydellä kapasiteetillaan tiedeyhteisössä ja siten sekä huolehtia että kantaa vastuu omista valinnoistaan. Jos yhteisössä ei tunnisteta sanallisia ja sanattomia väkivallantekoja merkittävinä esteinä tasavertaiseen toimijuuteen, hyssytelty häpeä ja kokemus turvattomasta yhteisöstä ajavat alas viimeisetkin rippeet akateemisen vapauden ideaalista. 

Tähän mennessä punk- ja muut alakulttuuripiirit ovat tehneet radikaaleimmat ja rohkeimmat aloitteet oman skenensä puhdistamiseksi. Nyt enää odotellaan, milloin marginaalin liikehdintä vyöryy isojen yleisöjen kimppuun.

Viimeistään tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että sosiaalisen median joukkoäly pitää huolen siitä, että keskustelua käydään niin kauan kunnes kaikki ovat kuulolla.

Minne Mäki

Helsingissä asuva esitystaiteilija, filosofian opiskelija ja Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija keväällä 2021. Maagisen realismin ja avannon ystävä.

Lue lisää:

Pänttääminen on edellissukupolvien synti

Aivojen hyvinvointi otetaan nykyään paremmin huomioon. Aiemmilta sukupolvilta jälkimmäisille kulkeutunut käsitys asioiden pänttäämisestä on korona-aikana tullut kyseenalaistetuksi. Pitkään ajateltiin, että opiskeluun käytetty tuntimäärä ratkaisee. Maailma on viisastunut. Tauot, mielekäs tapa oppia, prodktiivisuus ja stressinhallinta ovat tärkeitä teemoja niin oppimisessa kuin työnteossa. Pänttääminen on vanhentunut oppimiskäsitys, jolla tarkoitetaan asioiden takomista päähän. Pänttääminen tapahtuu usein silloin, kun […]

TEKSTI Juuso Syngelmä

KUVAT Maiju Putkonen

Aivojen hyvinvointi otetaan nykyään paremmin huomioon. Aiemmilta sukupolvilta jälkimmäisille kulkeutunut käsitys asioiden pänttäämisestä on korona-aikana tullut kyseenalaistetuksi. Pitkään ajateltiin, että opiskeluun käytetty tuntimäärä ratkaisee. Maailma on viisastunut. Tauot, mielekäs tapa oppia, prodktiivisuus ja stressinhallinta ovat tärkeitä teemoja niin oppimisessa kuin työnteossa.

Pänttääminen on vanhentunut oppimiskäsitys, jolla tarkoitetaan asioiden takomista päähän. Pänttääminen tapahtuu usein silloin, kun opiskeltava asia jätetään viimeiseen iltaan ennen koetta tai tenttiä. Uusia asioita yritetään takoa päähän ilman niiden todellista ymmärtämistä. Tauot jäävät usein lyhyiksi ja stressitaso nousee, kun kaikkea luettua ei hetken päästä muisteta. Tällöin puhutaan aivojen ylikuormittumisesta. Kuvittele, että aivosi ovat esimerkiksi vesikannu, joka alkaa täyttyä vedestä. Vaikka vesikannu on jo aivan täynnä, kaadat sinne lisää vettä ja kannu tulvii yli. Sama tapahtuu aivoissa pitkän pänttäämisen seurauksena. Aivot ja muisti ovat täynnä tietoa, mutta opiskelija yrittää tästä huolimatta ahtaa päähänsä lisää tietoa. Kun näin tapahtuu, aivot menevät eräänlaiseen estotilaan. Vaikka opiskelija haluaisi kerätä lisää tietoa, hänen aivonsa eivät ota enää uutta tietoa vastaan. Aivot siirtyvät ajattelemaan muita asioita tauon tarpeessa, jolloin oppiminen on olematonta ja kuormittaa aivoja.

Maailma kehittyy kovaa vauhtia, joten myös ihmisellä on tarve kehittää itseään oppimalla uutta. Seurauksena on aivojen jatkuva kuormittuminen. Jokainen sähköposti-, tekstiviesti- ja sosiaalisen median ilmoitus katkaisevat yhtäjaksoisen keskittymisen. Uusia järjestelmiä ja uutta tekniikkaa joutuu opettelemaan jatkuvasti. Kaikki tämä kuormittaa aivojamme. Monella meistä ajattelutyö ja aivojen kuormittuminen jatkuvat vapaa-ajalla. Aivokuormitus nähtiin pitkään työn laatuun vaikuttavana tekijänä. Nyt siitä on tulossa työhyvinvointiasia.

Itsekurilla on suuri merkitys aivojen kuormittumisen ehkäisemisessä. Voit esimerkiksi laittaa puhelimen äänettömälle taskuusi työskentelyn ajaksi tai kytkeä eri sovellusten ilmoitukset pois päältä. Tällöin yhtäjaksoinen keskittyminen ei keskeydy ja aivot eivät joudu pinnistelemään pysyäkseen sovitussa asiassa. Oli se sitten uuden oppimista tai vanhan kertaamista. Jokaisella on myös vapaus poistua työskentelemään omaan rauhalliseen tilaansa, mikäli esimerkiksi muut ihmiset tai meteli haittaavat keskittymistä.

Muistaminen on taito siinä missä kitaransoitto tai jalkapallon pelaaminen. Ilman harjoittelua muisti ei kehity.

Muistipalatsi auttaa muistamaan asiakokonaisuuksia

Aivoillamme on hämmästyttävä kapasiteetti varastoida tietoa. Northwesternin yliopiston psykologian professori Paul Reber arvioi vuonna 2010 aivojen muistikapasiteetin vastaavan 2,5 miljoonan gigabitin muistitikkua. Jos haluaisit muuttaa kaiken tietosi TV-ohjelmaksi, ohjelmaa olisi mahdollista tehdä kolmen miljoonan tunnin verran.

Muistaminen on taito siinä missä kitaransoitto tai jalkapallon pelaaminen. Ilman harjoittelua muisti ei kehity. Muistamista voi harjoitella erilaisilla tekniikoilla ja säännöillä. Muistipalatsi on ikivanha, jo Antiikin Kreikassa käytetty tekniikka, joka perustuu siihen, miten hyvin ihminen muistaa tuttuja paikkoja ja reittejä. Tavoitteena on yhdistää uudet asiat tuttuihin asioihin, jolloin muistaminen nopeutuu ja oppiminen paranee. Muistipalatsissa luodaan oma reitti esimerkiksi kotona. Reitti voi olla esimerkiksi oma huone > olohuone > vessa > keittiö > eteinen. Yhdistä jokainen muistettava asia eri huoneeseen. Jos tavoitteena on oppia esimerkiksi ympäristömyrkyistä, kuvittele huoneeseesi lyijykynä (viittaa lyijyyn), olohuoneeseen paristo (viittaa kadmiumiin), vessaan purkillinen elohopeaa, keittiöön hyönteismyrkkypurkki (viittaa DDT:hen) ja eteiseen roskia, jotka palavat (viittaa dioksiineihin). Toista tämä reitti mielessäsi muutama kerta. Kun sitten kokeessa kysytään ympäristömyrkyistä, voit kuvitella oman huoneesi ja siellä olevan lyijykynän. Seuraavaksi voit kuvitella olohuoneen, jossa on paristo. Tätä jatketaan, kunnes päästään mielessä eteiseen asti.

Muistisääntöjä voi myös kehittää itse. Suomen kielen opiskelijana olen kehittänyt muistisääntöjä eri sijamuodoille. Adessiivin sijapäätteen -lla tai -llä muistan virkkeestä Adelella on kaunis ääni. Translatiivin sijapäätteen -ksi puolestaan muistan englannin kielen avulla. Trans – transform – ’muuttua’. Siemen muuttui kukaksi.

Lyhyestä meditaatiosta apua stressinhallintaan

Kuvitus: Maiju Putkonen

Stressi on salakavala vihollinen. Lyhytaikainen stressi on jopa hyödyksi, mutta stressin muuttuessa pitkäaikaiseksi sen haittavaikutukset tulevat esiin. Oppimisvaikeus.fi kirjoittaa stressin vaikutuksesta oppimiseen sivuillaan.

”Stressi voi haitata oppimista monella eri tavalla. Pitkäaikainen tai voimakas stressi voi heikentää keskittymistä ja muistin toimintaa. Stressi voi vaikeuttaa nukahtamista tai huonontaa unenlaatua. Puutteet unessa voivat heikentää oppimista. Pitkään jatkuessaan stressi voi johtaa uupumiseen, johon liittyy kiinnostumattomuus asioihin.”

Aivot, muisti ja mieli ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Jos mieli ei voi hyvin, oppiminen vaikeutuu. Masennus heikentää keskittymiskykyä ja vaikeuttaa uuden oppimista. Onkin tärkeää huolehtia omasta henkisestä jaksamisesta ja mielenterveydestä. Mielekäs, stressitön tekeminen työskentely- ja opiskeluajan ulkopuolella vähentää stressiä ja lepuuttaa aivoja.

Lyhytaikainen stressi motivoi tekemään asioita eteenpäin. Tietoinen tunne siitä, että deadline lähestyy, saa ihmisen tekemään projektiaan eteenpäin tehokkaammin. Itsekuri on myös stressinhallinnassa tärkeää. On kuunneltava omaa kehoa, mieltä ja aivoja. Jos projekti on vaiheessa ja stressiä alkaa kerääntyä liikaa, on hyvä käydä esimerkiksi kävelylenkillä, jotta aivot ja mieli saavat lepoa. Rentouttavan tekemisen ja taukojen olisi hyvä koostua asioista, jotka ovat itselle hauskoja ja mieluisia. Tällöin aivot saavat aidosti muuta ajateltavaa ja hyviä virikkeitä jatkaa varsinaista työntekoa tauon jälkeen. Rentoutuminen vähentää stressihormonien tuotantoa ja selkeyttää omia ajatuksia. Rentoutumista voi harjoitella esimerkiksi lyhyellä meditaatiolla. Kun tunnet stressiä, laita puhelimesta esimerkiksi 5 minuutin ajastin päälle ja keskity ainoastaan hengittämiseen. Tällaisen harjoituksen tavoitteena on saada mieli ymmärtämään, ettei jokaiseen ajatukseen ole pakko tarttua. Voit ajatella sanovasi ”sisään” jokaisella sisäänhengityksellä ja ”ulos” jokaisella uloshengityksellä. Anna ajatusten virrata niin päähäsi kuin pois sieltä.

Rentouttavan tekemisen ja taukojen olisi hyvä koostua asioista, jotka ovat itselle hauskoja ja mieluisia.

Oikeanlaiset tauot edesauttavat palautumista

Stressitaso nousee liian korkeaksi silloin, kun emme pääse palautumaan. Opiskelu on kokopäiväistä työtä. Tentit, kurssitehtävät ja harjoitteluun liittyvät asiat ajautuvat ajatuksiimme ja toimiimme vielä opiskelupäivän iltana. Opiskelijalle suuri haaste onkin löytää selkeä aika palautumiselle ilman kiireen tuntua palautettavista kurssitehtävistä tai tulevista tenteistä.

Toisinaan unohdetaan, että palautuminen tapahtuu iltojen ja viikonloppujen lisäksi myös tauoilla. Iskostunut ajatus siitä, että taukoja saa pitää vasta kun on opiskellut tarpeeksi, on lopulta haitaksi oppimiselle. Kun paloittelemme oppimisen pienempiin, esimerkiksi puolen tunnin, osiin ja pidämme jokaisen osan välissä lyhyen noin viiden minuutin tauon jonkin mielekkään ja rentouttavan asian parissa, aivomme palautuvat jo opiskelun aikana. Opiskelu tuntuu pitempään mukavalta, kiinnostavalta ja mieluisalta. Tauot pitävät myös energiatasot korkealla, jolloin oppiminen on tehokkaampaa.

Se, millainen tauko jokaisella toimii parhaiten, on lopulta yksilöllistä. Toisen aivot palautuvat paremmin hiljaisuudessa, toisen kahvitauolla ystävien kanssa. Itselle sopivan tyylin löytää kokeilemalla. Ajankäytön suunnittelu, ihmissuhteiden ylläpitäminen ja murehtimisen sivuuttaminen ehkäisevät stressiä.

Pomodoro-tekniikasta apua opiskelun jaksottamiseen

Lähestyvä tentti tai kurssitehtävän deadline voivat tuntua vastenmieliseltä urakalta. Oppimateriaalia voi olla niin paljon, ettei tiedä mistä tenttiin lukemisen aloittaisi. Tällöin on hyvä jakaa suuri kokonaisuus pienempiin osiin. Yksi keino opiskelun jaksottamiseen taukoineen on pomodoro-, eli tomaattitekniikka. Tekniikan nimi tulee italian kielen sanasta pomodoro, ’tomaatti’. Opiskelu tapahtuu 25 minuutin jaksoissa. Tavoitteena on työskennellä 25 minuuttia ilman keskeytyksiä. Tähän voi käyttää apuna esimerkiksi puhelimen ajastinta. Kun olet työskennellyt 25 minuuttia, pidä 5 minuutin tauko. Tällaista 25 minuutin työjaksoa ja 5 minuutin taukoa kutsutaan yhdeksi tomaatiksi. Kolmen tai neljän tomaatin jälkeen voit pitää pidemmän, noin 30 minuutin, tauon.

Tekniikan hyötynä on esimerkiksi se, että 25 minuuttia on riittävän lyhyt aika motivoitumiselle ja keskittymiselle. Toisaalta voit yllättyä miten paljon yhden tomaatin, eli noin puolen tunnin aikana voi saada aikaan. Voi olla helpompi ajatella tekevänsä vielä yhden tomaatin, kuin opiskelevansa vielä tunnin.

Unohtaminen on oppimista

Tauot ovat siis tärkeä osa tehokasta oppimista. Ne lataavat aivoja, lieventävät stressiä ja lisäävät oppimisen tehokkuutta. Tauot auttavat myös huomaamaan mitkä asiat ovat muistissa ja mitkä on unohdettu. Kun tietää mitkä asiat eivät pysy muistissa, voi tauon jälkeen keskittyä opiskelemaan niitä asioita. Jos käymme läpi opittuja asioita liian nopeasti ilman kunnon taukoja, emme ehdi unohtaa opittuja asioita. Luomme haitallisen illuusion, jossa luulemme muistavamme kaiken, vaikka todellisuudessa emme voin ole ehtineet unohtaa opittuja asioita. Pidä siis taukoja ja unohda. Mikäli alussa tuntuu, että unohdat paljon asioita, älä huoli. Unohtaminen on voimakkainta uuden oppimisen alkuvaiheessa. Unohtaminen tasoittuu vähitellen.

Unohtaminen on oppimista. Oppiminen vaatii alitajuista tiedon hautumista. Tämä tapahtuu unohtamisen kautta. Samalla unohtaminen auttaa karsimaan hallussa olevan asian opiskelua vaativasta asiasta. Lisäksi kerran unohdettu ja myöhemmin mieleen palautettu asia vahvistaa kyseisen asian oppimista.

Unohtaminen, rentoutuminen, yhteinen aika kavereiden kanssa, mieluisat tauot ja sopivan mittaiset työskentelyajat ovat kaikki edellytyksiä tehokkaalle ja produktiiviselle oppimiselle. Vanhat käsitykset tuntikausien pänttäämisestä on heitetty roskakoriin ja tilalle ovat tulleet stressinhallinta, järkevä ajankäyttö, riittävä lepo ja mielekäs tapa oppia.

Juuso Syngelmä

Suomen kielen maisterivaiheen opiskelija, joka nauttii suuresti hyvistä tarinoista niin lauluissa, videopeleissä, elokuvissa kuin kirjoissa. Kuuntelee äänikirjoja, koska on liian laiska lukemaan itse.

Lue lisää:

Kampuskeskustelu käy kuumana, mutta mitä opiskelija haluaa?

Keskustakampusta suunnitellaan tiuhaa tahtia suljettujen ovien takana. Opiskelijoiden näkemykset tuntuvat jäävän tutun pöhinän jalkoihin. Kysyimme, mitä opiskelijat oikeasti kampukselta haluavat.

TEKSTI Tuuli Heikura

KUVAT Maiju Putkonen

Nykyistä Linnanmaan kampusta on kuvailtu muun muassa kaukana suolla sijaitsevana betonimöhkäleenä, kauppakeskuksen parkkihallina, norsunluutornina ja uimahallina. Kampuksen kylmät betonirakenteet saavat kuitenkin piristystä kirkkain värein maalatuista käytävistä. Massiivinen rakennus tunnetaankin erityisesti värikkäästä arkkitehtuuristaan ja loppumattomista käytävistään.

Linnanmaan yliopistokampus on aikansa tuotos, jonka tilat eivät enää palvele modernin yliopistokulttuurin tarpeita. Kun vuonna 1972 Oulun Yliopiston peruskiveä muurattiin, oli ajatuksena Oulun laajentuminen erityisesti liike-elämän ja innovaatioiden osalta länteen. Yliopiston rakentaminen tähän lokaatioon lukitsi myös Teknologiakylän sijoittamisen Linnanmaalle.

Pian 50 ikävuoden saavuttava Linnanmaan pienoiskaupungiksikin tituleerattu kampus vaikuttaa kuitenkin tulleensa tiensä päähän, kun Oulun yliopisto on aloittanut hankesuunnittelun kampuksen siirtämisestä Linnanmaalta keskustan läheisyyteen Raksilaan vuosikymmenen lopulla. Oli kai jo aikakin, muissa suurissa opiskelijakaupungeissa kun yliopistot jo sijaitsevat keskustan läheisyydessä tukien keskustan palveluiden käyttöastetta.

Oulun Yliopiston mukaan uusi keskustakampus vastaa modernin yliopistomaailman tarpeisiin muunneltavilla, monikäyttöisillä tiloilla ja tulee parantamaan Oulun vetovoimaa yliopistokaupunkina. Lokakuussa 2020 järjestetyn hankesuunnitelman verkkoaivoriihen tuloksena yhtämielisiä oltiin siitä, että tulevaisuuden yliopiston tulisi olla yhteistyöhön nojaava yhteisö. Myös moderni teknologia ja yliopiston merkitys sosiaalisten kontaktien ja verkostoitumisen mahdollistajana korostuivat aivoriihessä.

Keskustelu uudesta kampuksesta on käynyt kuumana. Oulun kaupunginhallitukselle annettiin tilankäytöstä selvitys huhtikuussa. Kokonaisuudessaan kampukselle on annettu suunnitteluaikaa vuoden 2021 loppuun saakka. Hanketta luotsaava rehtori Jouko Niinimäki on kysellyt mielipiteitä tulevasta kampuksesta muun muassa lukiolaisilta ja Keskon ja Arinan johtoryhmiltä. Korkeakouluopiskelijoiden mielipiteet taas tuntuvat usein unohtuvan.

Oulun Ylioppilaslehti halusi selvittää, mitä nykyopiskelijat, jotka ainakin lehden logiikan mukaan ovat korkeakouluopiskelijan arjen asiantuntijoita, kaipaisivat tulevaisuuden kampukselta. Kysyimme siis etägallupin muodossa, millainen olisi loppukäyttäjien unelmien yliopistokampus.


Kyselyssämme nousi selkeitä teemoja ja toiveita niin vanhoilta kuin uusilta opiskelijoilta.

Suuri osa kyselyyn vastanneista toivoo tulevalle kampukselle valoisia ja avaria tiloja sekä runsaasti viherkasveja, jotka tunnetusti lisäävät viihtyvyyttä. Kenties jo kertaalleen kampuksen kanssa muuttaneet peikonlehdet tulisivat myös keskustaan?


“Valoisa, paljon lehtikasveja. Ympäristöasiat ovat huomioitu: ekologisuus näkyy kampuksella kaikissa ratkaisuissa. Mukavia sohvia ja muita alueita, joissa voi viettää aikaa. Melusaaste huomioitu esimerkiksi eristävillä lasiseinillä.”

Sara, 28


Tilojen väreiltä toivotaan poikkeuksetta neutraaleja sävyjä Linnanmaan kampuksella vallitsevan räikeän väripaletin sijaan. Myöskään betoni ja sen tuoma kolkkous ja kliinisyys eivät enää opiskelijoita viehätä. Ehkä harmaita betoniseiniä on tuijoteltu luennoilla jo kyllästymiseen asti, ja vaihtelu virkistäisi, sillä rakennusmateriaaleista puolestaan useassa vastauksessa nousee esille puu. Opiskelijoita kiinnostaa erityisesti myös ekologisuuden huomioon ottaminen kaikissa kampuksen toiminnoissa.

“Vihreitä seiniä, lasikattoja ja paljon luonnonvaloa. Paljon huonekasveja. Puuta käytetty rakennusmateriaalina paljon ja se näkyy erityisesti seinissä. Kauniit kivilaattalattiat, ehkä jopa marmoria tai jotain muuta kaunista kiveä. Murretut värit räikeiden sijaan. Monipuolinen lounasravintolavalikoima. Isompi kirjasto. Enemmän taidetta
seinillä. Paljon paikkoja istua ja hengailla kavereiden kanssa.”

Elin, 26


“Unelmieni yliopistokampus sijaitsisi rauhallisessa ja luonnon ympäröimässä ympäristössä. Luonnossa oleilu auttaa keskittymiseen, rentouttaa ja auttaa siten ajattelua vaativaa työtä ja lisää hyvinvointia. Kampus olisi mahdollisimman ympäristöystävällinen ja kannustaisi sen henkilökuntaa ja opiskelijoita ympäristöystävällisiin valintoihin ja tekoihin. Kampuksella olisi hyvin tilaa ja laitteita omaehtoiseenkin opiskeluun ja sosiaaliseen toimintaan.”

Inkku, 34


Gallupiin vastanneet opiskelijat yhtyvät hankesuunnittelijoiden näkemykseen tilojen käytön kompaktiudesta ja muunneltavista tiloista. Esiin nousevat erityisesti selkeys ja käytännöllisyys, kuin myös resurssien parempi kohdistaminen joustavaa työskentelyä edistäviin toimintoihin.


“Avara ja valoisa. Tilaohjelmaltaan tiiviimpi kuin Linnanmaan kampus ja helpompi navigoida. Vähemmän turhia neliöitä yleisissä tiloissa. Kampukselta olisi myös hyvä löytyä ruokakauppa. Lämmöneristys on tärkeää, nykyinen kampus on talvella todella kylmä ja vetoisa.”

H, 25


Monet kokisivat yliopiston rakentamisen useampiin kerroksiin käytännöllisemmäksi ratkaisuksi. Linnanmaan kampuksella suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa, mikä koetaan navigoinnin kannalta haasteelliseksi.
Kari Virta, jonka luotsaama arkkitehtitoimisto voitti yliopiston suunnittelukilpailun aikoinaan, selkeyttää silloisen tilasuunnittelun funktiota. Hänen mukaansa suunnittelua ohjasi ajatus kävelykadusta, joka halkoo yliopiston päästä päähän tehden siitä ikään kuin pienen kaupungin. Kävelykadun, siis Linnanmaan kampuksen Väylän, varrella on esimerkiksi kahviloita ja ravintoloita, ja sen varrella ihmiset voivat kohdata toisensa vapaasti.


Modernin korkeakouluopiskelun tarpeisiin vastaavat kuitenkin paremmin fiksusti käytetyt neliöt, tilojen monikäyttöisyys ja esimerkiksi ergonomiset ratkaisut.

Myös kaupungin keskustan läheisyys poistaisi tarpeen pienelle kaupungille, sillä kampus olisi luonnollinen osa kaupunkia.


“Kampuksella olisi runsaasti tilaa itsenäiselle opiskelulle, paljon seisomapöytiä ja hiljaisia saleja. Luentosalien akustiikkaan olisi panostettu. Kontinkankaan kampuksen kalliiden designer-puukoristeiden sijaan rahaa olisi budjetoitu pistorasioihin, tietokonepisteisiin ja pieniin ryhmätyötiloihin.

Kampuksen pihalla olisi videovartioidut, suuret ja laadukkaat pyöräparkit – kenen tarvitsee enää käyttää autoa, kun kampus siirtyy keskustaan? Yliopiston pihalla voisi olla esimerkiksi myös yliopiston omia lainapyöriä, joita voisi puhelimen sovelluksella vuokrata ja palauttaa.”

Kontinkankaan Tonttu, 24



”Unelmieni kampuksella olisi paljon itsenäiseen opiskeluun suunnattuja tiloja. Se sijaitsisi keskustassa tai sen tuntumassa kaiken muunkin elämän ytimessä. Pidän siitä, että eri alat ovat lähellä toisiaan, mitä voi olla
vaikea toteuttaa keskustassa. Unelmissani se silti olisi mahdollista. Unelmieni kampuksella olisi suuri kirjasto ja paljon itsenäiseen ja ryhmässä tapahtuvaan opiskeluun suunnattuja tiloja.

Kampuksella olisi myös ajanmukaista välineistöä opiskeluun, läppärilainaamo on hyvä idea, mutta monet koneet ovat aika huonoja. Luentosaleissakin olisi vihdoinkin virtalähteitä. Humus ja Olon kahvila olisivat viihtyisissä tiloissa, joissa olisi sohvia ja viherkasveja. Tilat olisivat mahdollisimman esteettömiä kulkea ja opiskella.”

Unelma-Anelma, 34


Esteettömyyden ja ergonomian lisäksi huomiota vastauksissa saa erityisesti tarve kohtaamispaikoille. Vaikka nykyisen hankkeen suunnitelmissa on tiivistää kampuksen toiminnot pienempään neliömäärään, näyttävät
opiskelijat kaipaavan Linnanmaalle tyypillistä alojen keskittymistä yhdelle kampukselle.


“Keskellä rakennusta voisi olla kohtaamispaikkana ”keidas”: iso suihkulähde, jota ympäröi paljon kasvillisuutta, kukkia ja/tai joku hieno patsas sekä penkkejä ja infotauluja. Aula olisi avointa tilaa, jonka kattoikkunasta näkee
taivaalle ja josta aurinkokin voisi hyvällä tuurilla pilkottaa, ja josta olisi näköyhteys kaikkiin kerroksiin. Lisäksi rakennuksessa voisi olla lasihissit, joista näkymä olisi puoleksi keitaalle ja puoleksi ulos.

Lisäksi isoimmissa luentosaleissa voisi olla pehmeät penkit ja väljyyttä. Rakennus olisi helppokulkuinen, ja eri tiedekunnat voisivat olla kerroksittain. Ylimmässä kerroksessa voisi olla lasikattoinen opiskelijaravintola kattoterasseineen ja siellä voisi olla vähän fiinimpi juhlasali yleisötilaisuuksiin. Julkisivu olisi moderni ja esteettinen. Sellainen ”katseenvangitsija” hyvällä tavalla.”

Idealisti, 25


“Pyramidi: hallintopuoli yläkerroksissa, sitten opetus- ja tutkimushenkilökunnan työhuoneet, sitten luokka- ja ryhmätyötilat. Kakkoskerroksessa oleskelu- ja ravintolatilat, pohjakerroksessa kulku luentosaleihin sekä näyttelytilaa. Myös pienempiä auditorioita pienempien oppiaineiden hyödynnettäväksi. Auditoriot voisivat sijaita pitkälti maan alla, kulku piippuhyllylle katutasosta.”

Murri, 26


Vuoden kestänyt omiin poteroihimme eristäytyminen saa kaipaamaan kontakteja – yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen koetaan opiskelijoiden puolelta tärkeäksi osaksi kampuselämää ja sen tulisi näkyä
myös tilaratkaisuissa.


“Ennen kaikkea toivoisin uuden yliopistokampuksen olevan selkeä. Nykyistä kampusta on kritisoitu sekavaksi, ja monet kokevat liikkumisen yliopistolla hankalaksi. Tällä hetkellä suurin osa tiloista sijaitsee samassa kerroksessa. Itse kokisin selkeämmäksi suunnitella kampuksen rakentamisen ylöspäin moneen kerrokseen. Monet haluavat opetuksen lisäksi opiskella myös itsenäisesti tai ryhmässä kampuksen tiloissa. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää panostaa yleisiin opiskelutiloihin, niin hyvän ergonomian kuin myös viihtyvyyden kannalta.

Lisäksi useille opiskelussa on kouluttautumisen lisäksi tärkeää myös yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden rakentaminen. Viihtyvyyden lisääminen edesauttaa tätä. Ehkäpä kampuksen yhteyteen voitaisiin sijoittaa myös erilaisia harrastustoimintaan liittyviä tiloja. Luonnollisesti ravintoloita ja kahvipaikkoja pitää löytyä runsaasti. Nykyisen kampuksen ravintoloiden tarjonta on hyvin samanlaista. Vaihtelu virkistää, joten olisi mukavaa saada
myös jotain normaalista kouluruoasta poikkeavaa tarjontaa. Moni opiskelija voi olla silloin tällöin valmis maksamaan ruoasta myös enemmän, joten tässä voisi olla paikka myös hieman kalliimpaa hintatasoa tarjoavalle ravintolalle.”

Saana, 26



Opetustilojen lisäksi vastauksissa toivotaan yliopistolle myös laadukkaampia ravintoloita, harrastustiloja ja ainakin ruokakauppaa. Voisiko tulevaisuuden yliopisto vastata siis myös muihin tarpeisiimme kuin tiedonjanoon. Vastausten perusteella toiveena on ainakin se, että tila voisi kutkutella aistejamme myös visuaalisesti miellyttävien ärsykkeiden muodossa. Kysyimme opiskelijoilta tehdyn gallupin lisäksi myös tulevaisuuden visionääreiltä ja korkeakouluopiskelijoilta, mitä he haluaisivat kampuksella nähdä. Hehän tietävät opiskelutarpeensa paremmin, kuin me.


“Uudessa yliopistorakennuksessa voisi olla kukkia, taideteoksia ja joulukuusi sekä muita
puita – smbambu-buita, jotta on viihtyisämpää. Talon vintillä on paljon ikkunoita, joista voi katsoa lintuja katolla, ja haukkakukkia! Seiniin voisi maalata ja mieluiten menisin opiskelemaan paikkaan, jossa on limpskaa pöydällä. Ja
vessanpönttö keskellä tietä. Katolla on röyhtäyssavupiippu, joka osaa myös hikata ja kävellä. Savupiippu on tehty kekseistä, koska kampus on piparkakkutalo. Katolle kulkee silta, jos on nuohoustarvetta. Meidän kampuksella olisi myös paljon eläimiä, kuten pingviinejä, hylkeitä, pandoja ja haukia, jotka uiskentelevat vedessä pöytien ja opettajien penkkien alla.”

Helmi, 5 ja Eelis, 4.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää: