Kategoria: Kolumni

Järjestötoiminnalla ammattiin?

Kolumnistimme Mikko Hakoniemi löysi uran yllättävän mutkan kautta.

Kolumni

TEKSTI Mikko Hakoniemi

Opiskeletko tällä hetkellä unelmiesi ammattia kohti? Onko työskentely tai tietty työtehtävä alallasi sellainen, johon olet aina haaveillut?

Entä jos ei.

Uskon meitä olevan monia Oulun yliopistossa, jotka hakivat opiskelupaikkaa puhtaasti mielenkiinnosta alaa kohtaan ilman varsinaisia haaveita unelmien ammatista. Ajatuksenani oli, että tämä mielenkiinto auttaa minua motivoitumaan ja jaksamaan opinnoissa. Sitä kautta myös tulevaisuuden näkymät täsmentyisivät opintojen ohella. Tämä onnistui mielestäni suhteellisen hyvin, mutta edelleen unelma-ammattia ei oikein tuntunut löytyvän. 

Itse korkeakouluopiskelu on vaihe elämässä siinä missä päiväkotiaika, peruskoulu tai työelämä. Vaikka korkeakoulutus luo valmistuttua valmiudet työelämään, ei siihen tule suhtautua pelkkänä välineenä tai vaiheena työelämään siirtymiseen. On tärkeää muistaa elää siinä hetkessä, jossa olemme elämässä eli opiskelijoina, jotta jaksamme myös pienempien arkisten haasteiden, kuten tehtäväpalautusten, tenttien ja iltaluentojen yli. Vaikka päätöksemme nyt vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, elämme kuitenkin tässä hetkessä emmekä tulevaisuudessa.

Keinoja tehdä opiskeluajoista ikimuistoinen on monia. Sitsit, approt, suunnistukset, juhlapyhien tapahtumat tai opiskelijaporukalla hengailut ovat osa monien opiskelijakokemusta. Näiden taustalla on usein opiskelijajärjestötoiminta, jonka ansiosta kyseisiä kokemuksia saadaan opiskelijoille mahdollistettua. 

Toisaalta opiskelijakokemukseen vaikuttaa myös opiskeluympäristö, kurssirakenteet, sivuainemahdollisuudet ja kurssien mielekkyys. Tämänkaltaiset aiheet ja niihin pureutuva edunvalvontatyö veivät puolestaan minut opiskelijajärjestötoiminnassa mennessään. Hakeuduin järjestöurallani tehtäviin, joissa opin yhä enemmän yliopiston hallinnosta, päätöksentekoketjusta sekä ennen kaikkea siitä, miten opiskelijat voivat vaikuttaa koulutuksellisiin asioihin omassa yliopistossamme.

Tammikuussa aloitin työntekijänä OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana. En olisi pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan itseäni kyseiseen työtehtävään, enkä varmasti olisi tässä tehtävässä ilman sitä osaamista, kokemusta ja työelämätaitoja, joita opiskelijajärjestöissä toimiminen on minulle mahdollistanut. 

Esimerkiksi minulle fuksivastaavana toimiminen on harjaannuttanut organisointikykyä ja ryhmänohjaustaitoja, puhenjohtajuudet johtamis- ja hallinnointitaitoja, kun taas kopona toimiminen on kehittänyt tietotaitoa korkeakoulutuksen ja yliopistohallinnon osalta. Kaikkia näitä on jo opiskelijajärjestöissä, kun ne aidosti sanallistetaan. 

Nämä kokemukset ja taidot voivat luoda aivan uusia ajatuksia siitä, millaista työtä voisi tulevaisuudessa tehdä. Lupaa siis itsellesi ainakin harkita lähtemistä mukaan, kun syksy lähestyy ja monessa opiskelijajärjestössä haetaan jälleen seuraavaksi vuodeksi toimijoita.

Julkaistu

SHARE

Mikko Hakoniemi

Kirjoittaja on koukuttunut kalamies, joka toimii myös OYY:n koulutuspoliittisena asiantuntijana.

Lue lisää:

Kolumni

Mikko Hakoniemi

Miksi edes kouluttaudun?

Kolumnistimme Eetu Leinonen pohtii, mitä tapahtui sivistyksen itseisarvolle koulutuksessa ja yhteiskunnassa.

Kolumni

TEKSTI Eetu Leinonen

Vietin kesällä kolme viikkoa pohjoismaisella kesäkurssilla Tanskassa. Omaan tapaani koin painetta tehdä kokemuksesta elämää mullistavan. Tuntuu siltä, että muut kansainvälisillä kursseilla tai vaihdossa käyneet kertovat saaneensa elämänmittaisia ystävyyksiä ja mullistavia kokemuksia näistä ulkomailla vietetyistä päivistä.

Rupesin siis pohtimaan, miksi olen lähtenyt kesäkurssille ulkomaille. Uuden suuren ystävyyssuhteen kehittäminen kolmen viikon aikana tuntui epätodennäköiseltä. En myöskään ole turistina suuri ikiliikkuja. Pidän siitä, että voin asettua paikoilleni ja hiljalleen kulkea tutustumassa kaupunkiin. En siis kerännyt listalleni valtavia määriä nähtävyyksiä ja kokemuksia niin kuin en koskaan aikaisemminkaan.

Viimeiseksi vaihtoehdoksi oikeastaan jäi oppiminen, sillä en tarvinnut kurssia tutkintooni. Ei tanskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä kurssi taida sopia kovin hyvin suomen kielen pääaineeseeni. Aihe ei kiinnostanut valtavasti, mutta kielten oppiminen kylläkin. Kurssilla oli ihmisiä ympäri Pohjoismaita, ja kuulin jatkuvasti norjaa ja ruotsia sekä tietenkin opettajien puhumaa tanskaa.

Tulin siihen johtopäätökseen, että kurssilla halusin oppia ymmärtämään skandinaavisia kieliä. Se oli tavoite, jossa onnistuin. Kurssikavereihin tutustuminen ja nähtävyyksien kiertäminen yhdessä tuki tätä, joten päädyin luomaan uusia ihmissuhteita ja kiertelemään kaupungilla.

Mieleni perukoille jäi kuitenkin kysymys: miksi minä oikein kouluttaudun? Pidän itse oppimisesta ja uusiin asioihin tutustumisesta. Voisin tehdä kaiken kuitenkin vähemmällä stressillä, jos en joutuisi miettimään kurssien palautuksia ja tenttejä jatkuvasti. En taida tehdä tutkintoani samoista syistä kuin lähdin kesäkurssille.

Olen tehnyt viimeiset vuodet tutkintoani töiden ohessa. Vuosi sitten suurin motivaationi valmistumiseen oli se, että maisterintutkinnolla voisin hakea itseäni kiinnostavia työtehtäviä ja siten taata vakaan toimeentulon. Kulutan siis yliopiston penkkejä, että voisin pärjätä yhteiskunnassa.

Yliopistolaitoksen alkuperäinen tarkoitus taitaa olla jotain muuta. Yliopistolain mukaan yliopistojen ensimmäisiä tehtäviä ovat tutkimuksen ja sivistyksen edistäminen. Nämä ylevät ajatukset eivät ole olleet rehellisesti sanottuna mielessäni kovinkaan usein kursseilla istuessani. 

Olen vain halunnut saada kurssisuorituksen, jotta voisin sanoa läpäisseeni kurssin. En siksi, että voisin sanoa oppineeni kurssisisällöt. Sivistyksen itseisarvo omassa elämässäni on vähentynyt vuosien varrella. Vielä peruskoulussa paloin oppimisen ilosta. Halusin tietää kaiken, mitä oli tiedettävissä. Nyt teen opintoja suurimmilta osin velvollisuudentunteesta.

Väitän, että sivistyksen itseisarvo on kadotettu myös yhteiskunnassamme. Tutkintojen tehtaileminen vaikuttaa olevan tärkeämpää kuin aito oppiminen. Kuitenkin lisäarvo ja innovaatiot luodaan tiedolla, ei tutkinnoilla.

Työpaikkailmoituksia lukiessani huomaan, että moneen tehtävään hakijalta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto. Tutkinto ei kuitenkaan takaa osaamista, vaikka nämä kaksi rinnastetaan suoraan toisiinsa. Jos sivistyksellä ei ole sijaa korkeakouluissamme ja yhteiskunnassamme, koulutamme vain kouluttamisen ilosta. Tarvitaanko maistereita oikeasti, jos oppimiselle ei ole sijaa opinnoissa?

Julkaistu

SHARE

Eetu Leinonen

Kirjoittaja on tilastotieteilijä ja suomen kielen opiskelija, joka on vahingossa onnistunut kaveriporukoissa brändäämään itsensä keltaisella tuulitakillaan.

Lue lisää:

Kolumni

Eetu Leinonen

Paska kolumni, mutta tulipahan tehtyä

Kolumnistimme Maiju Putkonen pohtii, kannattaisiko aikuisenakin kokeilla asioita, joissa on huono.

Kolumni

TEKSTI Maiju Putkonen

Lapsena olin hyvä kaikessa. Tykkäsin milloin mistäkin tekemisestä: pelasin pleikkarilla, leikin kaste­madoilla, piirsin, lauleskelin poltettujen CD-levyjen tahtiin ja tykkäsin paistaa jauhelihaa pannulla. Ehkä aikuiset ulkopuolella pystyivät näkemään, että olen tietyissä asioissa hyvä, mutta minusta tuntui, että pystyn mihin vaan, jos tilaisuus tulee kohdalle.

Minun annettiin auttaa ruoanlaitossa, pihatöissä, seinien maalaamisessa, kynsien lakkaamisessa ja lukemat­tomissa muissa asioissa, siitä huolimatta, että olin niissä surkea. Olisi ollut miljoona kertaa nopeampaa tehdä moni asia itse, mutta vanhempani ymmärsi­vät, että on minulle tärkeää saada tehdä asioita juuri siksi, että olin niissä sysipaska. Miten muuten olisin oppinut kuin kaatamalla välillä maidot pöydälle tai värittämällä vahingossa pöydän puolelle?

Aikuisille odotukset ovat erilaiset. Työelämässä ei ehkä olekaan olennaista antaa kaikkien piirrellä pitkin seiniä, mutta entä vapaa-ajalla? Jossain vaiheessa lokeroidumme: lapsuuden harrastuksista oudoimmat karsiutuvat pois, opiskelemme tietyn tutkinnon ja teemme tiettyä työtä. 

Moni meistä jatkaa lapsena opittuja harrastuksiaan. Minä piirrän, pelaan ja paistan vegejauhista. On mukavaa olla hyvä asioissa, joita tekee. Mutta päästämmekö itsemme liian helpolla aikuisina? Entä jos tekisi mielelle hyvää myös tehdä jotain siitä huolimatta ja jopa sen takia, että on siinä aivan paska?

Olemme tottuneet häpeämään ja ujostelemaan, miettimään sitä, mitä muut ajattelevat meistä. Olin pienenä kympin tyttö. Identiteettini on rakentunut sen ympärille mitä osaan ja missä olen hyvä. Minulle on todella vaikeaa olla huono asioissa muiden nähden; sehän tarkoittaisi identiteettitasolla sitä, että olen kokonaisvaltaisesti vähän kökkö tyyppi.

Kieltäydyn tiettyjen lautapelien pelaamisesta, koska tiedän pettyväni itseeni, jos häviän. En suostu harrastamaan frisbeegolfia, koska se aiheuttaa minussa silmitöntä raivoa. En tule koskaan ajamaan autoa Helsingissä, koska olen varma, että ajaisin pahki ratikkaan ja joutuisin iltauutisiin. Tilttaan täysin, jos muut huomaavat huonouteni enkä pysty suhtautumaan itseeni aina myötätuntoisesti. Siksi vältän tilanteita, joissa petyn omiin kykyihini.

Mutta tässäpä vasta herkullinen haaste: entä jos olisikin mahdollista tehdä asioita huonosti yksin ja pitää silti hauskaa? Minun ei tarvitse haastaa itseäni pelaamaan mitään pallopeliä, sillä ennemmin syön omat hampaani. Mutta teen huonosti asioita, joista kukaan muu ei saa koskaan tietää. Se on minulle sopiva tapa haastaa itseäni oppimaan.

Ompelin pari vuotta sitten itselleni mekon, jonka toinen tasku meni vahingossa väärin päin, enkä koskaan vaivautunut korjaamaan sitä. Joudun joka kerta tunkemaan puhelinta siihen taskuun vähän väkivalloin, mutta se ajaa silti asiansa. Jos pyrkisin aina täydellisyyteen, moni hauska asia jäisi kokonaan tekemättä. Jäisin odottamaan sitä päivää, kun jaksan lukea ompelukirjan ja katsoa neulontavideoita, ja kohta olisinkin 80-vuotias.

Siispä tänä vappuna haastan sinua, lukija, tee jotain huonosti ja nauti siitä. Älä kerro kenellekään, että mokasit, että teit huonosti, olisipa voinut tulla parempikin, ensi kerralla teen kunnolla. Kokeile olla huono ja keskeneräinen ja voitkin yllättyä siitä, että tehty on parempi kuin täydellinen.

Julkaistu

SHARE

Maiju Putkonen

Päivisin kasvatuspsykologian maisteri, öisin kuvittaja ja kulttuurin kuluttaja.

Lue lisää:

Kolumni

Maiju Putkonen

Vakautta rahoitusmalliin

Korkeakoulut kaipaavat ennakoitavuutta rahoitukseen jatkuvien muutosten sijaan, kirjoittaa tiedeviestinnän opiskelija ja korkeakoulupolitiikan innokas seuraaja Kalle Parviainen.

Kolumni

TEKSTI Kalle Parviainen

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) ja korkeakoulujen välinen rahoitusmalli sopimuskaudelle 2025–2028 on valmistumassa. Reilun vuosikymmenen takaisen yliopistolain uudistuksen jälkeen rahoitusmallia on muutettu muutaman vuoden välein. Käytännössä muutokset ovat lähes jatkuvasti vähentäneet resursseja ja vieneet korkeakoulut tehostamiskuurista toiseen. Kansainvälisesti vertailtuna maamme rahoitusmalli on poikkeuksellisen tulosperusteinen.

En haikaile menneiden aikojen perään, vaan kaipaan monen muun tavoin vakautta ja ennustettavuutta yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen. Rahoitusmalli on voimassa aina yhden sopimuskauden, eli neljä vuotta kerrallaan. Tämä on korkeakouluympäristössä todella lyhyt aika. Aivan kuten Professoriliittokin on useaan otteeseen linjannut, perusrahoituksen osuutta tulisi suurentaa. Tämä tarkoittaa ennakoitavaa rahavirtaa, joka mahdollistaisi toiminnan suunnittelun ja kehittämisen pidemmällä aikajaksolla. Tietyn suuruinen kiinteä potti ei olisi riippuvainen julkaisujen tai tutkintojen määrästä.

Syksyllä Oulun ylioppilaslehdessä huomautettiin, että nykyinen rahoitusmalli ei suinkaan kannusta uuden tekemiseen vaan nykytilan säilyttämiseen. Oulussa rahoitusmalli ei esimerkiksi houkuttele yhteistyöhön Linnanmaan kampuksella olevien yliopiston ja ammattikorkeakoulun välillä, eikä muutosta tähän ole näkyvissä. Yhteistyöopintojen painoarvo myös uudessa rahoitusmallissa säilyy yhdessä prosentissa. Uusien toimintojen toteuttamiseen tarkoitettu strategiaperustainen rahoituspotti laskee myös merkittävästi, joten uudet avaukset todennäköisesti loistavat poissaolollaan.

Uusi rahoitusmalli tarjoaa kovin ristiriitaista viestiä. Valtionjohto on painottanut elinikäistä oppimista vuosien ajan, mutta tuoreessa rahoitusmallissa opiskelijan suorittamasta toisesta samantasoisesta tutkinnosta korkeakoulut saavat entistä pienemmällä kertoimella rahaa. Nykyisestä jatkuvan oppimisen potista taas siirretään painopistettä ensimmäistä tutkintoaan suorittaville opiskelijoille. Myös kansainvälisten opiskelijoiden osuus otetaan pois jatkuvan oppimisen tuloksista, mikä sotii täysin monia kansainvälisyyteen liittyviä kirjauksia vastaan. Nämä keinot saattavat hetkellisesti parantaa korkeakoulujen läpäisevyyttä, mutta ne ovat pois elinikäisestä oppimisesta, jonka perään työelämä on viime vuosina huutanut.

Merkittävin muutos tulevaan rahoitusmalliin löytyy koulutuspolun alkupäästä: jatkossa korkeakoulut saavat rahaa opiskelijoiden sisäänotosta. Vaikka tämän voikin nähdä loogisena jatkumona yhteishaun ensikertalaiskiintiöille, on muutos silti merkittävä. Mikä korkeakoulu uskaltaa ensimmäisenä kasvattaa sisäänottomääriä koulutusaloilleen merkittävästi suuren tilipäivän toivossa? Osan rahoituksesta ratkaisee siis aloittavien opiskelijoiden määrä eikä heidän valmistuminen.

OKM:n työryhmämuistio toteaa uuden rahoitusmallin tukevan korkeakoulujen profiloitumista. Rahoitusmalli on kuitenkin käytännössä ohjannut korkeakouluja tuottoisille aloille ja samankaltaisiin koulutusohjelmapaletteihin. Kilpailu muiden korkeakoulujen kanssa on kovempaa kuin ennen.

Muutamankin prosenttiyksikön muutos rahoitusmallin sisällä voi olla yksittäiselle korkeakoululle tai koulutusalalle merkittävä tekijä. Koska korkeakoulut tekevät sitä, mistä niille maksetaan, niin muutoksilta opiskelijoiden ja henkilökunnan arjessa ei voida välttyä. Toivottavasti uudella rahoituskaudella korkeakoulujen sisäiset muutokset ovat maltillisia ja tarkkaan harkittuja.

Uusi rahoitusmalli lyödään lukkoon keväällä 2024. Historian perusteella seuraavan kauden sorvaus – ja valmistautuminen uusiin muutoksiin – aloitetaan saman tien.

Julkaistu

SHARE

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Kolumni

Kalle Parviainen

Opiskelun arvokkain anti ei löydy tenttikirjoista

Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa.  Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän […]

Kolumni

TEKSTI Juho Niemelä

Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa. 

Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän yhteisöllisyydelle, kuten ainejärjestötoiminnalle tai opiskelijapolitiikalle, minulta ei aikaa herunut. Pidin niitä turhanpäiväisinä, koska niissä osaamista ei voinut mittauttaa arvosanoin. 

Toimintatapa toi monta hyvää arvosanaa ja toimi jokseenkin hyvin opintojen ajan. Seinä tuli kuitenkin vastaan valmistumisen jälkeen, kun oli aika siirtyä työelämään. Opintojen aikaiset tavat suorittaa eivät enää päteneetkään eivätkä arvosanat taanneet menestystä. Verkostoille ja yhteisöille olisi ollut sitä vastoin käyttöä. Harmi vain, että juuri ne minulta puuttuivat. Niinpä tiestä työelämään tuli tuskainen ja kivinen. 

Olen myöhemmin lukenut ihmisen identiteettien parissa uraauurtavaa tutkimusta tehneen psykologi Erik Eriksenin ajatuksia rooleista yhteiskunnassa. Hänen mukaansa tarvitsemme itsellemme esimerkiksi ammattilaisen tai opiskelijan roolin, jonka täyttäessämme tunnemme itsemme arvokkaaksi osaksi yhteiskuntaa. 

Omassa tapauksessani olin sitonut itseni niin tiukasti opiskelijan roolin täydelliseen täyttämiseen, että siitä luopuminen oli viedä itsekunnioituksen mukanaan. Omaa arvoa ja identiteettiä ei pitäisikään koskaan sitoa vain suorituksiin ja menestykseen. Toisaalta juuri näitä poliitikot ja yhteiskunnallinen keskustelu yhä kovemmin äänenpainoin opiskelijoilta vaativat. 

Koko nuoren elämä tuntuu muutetun tehokkaaksi valmistautumiseksi työelämään. Opiskeluajalle on varattu pelkkä välinearvo, joka realisoituu vain, jos opiskelijasta kasvaa tuottava yksilö yhteiskuntaan. Meille tarjoillaan kiristyvää kilpailua ja kasvavaa epävarmuutta. Juuri siksi oman arvonsa sitominen suorittamiseen on niin vaarallista. Epävarmassa maailmassa suoritusten merkitys saattaa kadota ja oman arvostuksen ylläpitäminen edellyttää yhä uusia suorituksia. Kun ne eivät enää riitä, on tarjolla pelkkää näköalattomuutta. 

Suorituksia tai menestystä tärkeämpiä ovatkin asiat, jotka antavat meille pysyvän merkityksen ihmisenä ilman ainoatakaan opintopistettä tai saatua työpaikkaa. Niitä ovat perhe, yhteisöt, joihin kuulumme sekä ystävät. Kahden jälkimmäisen hankintaan kannattaa panostaa myös opiskeluaikana, sillä ystävyyden arvoon ei voida puuttua yhdessäkään hallitusohjelmassa. 

Aionkin itse käyttää toisen mahdollisuuteni opiskelijana eri tavalla kuin ensimmäisen. Suorituksilla loistamisen sijaan haluan olla osa yhteisöä, hengailla Humuksessa, uskaltautua mukaan ainejärjestö toimintaan ja heittäytyä keskusteluihin. Haluaisin rohkaista tähän myös muita kaiken suorittamisen puristuksessa. Jos minut suoritusten sijaan muistetaan mukavana opiskelutoverina tai innostavana keskustelukumppanina poistuessani Oulun yliopiston ovista toista kertaa, olen oppinut jotain sellaista, mitä ei voi tenttikirjasta päntätä.

Tätä kirjoittaessa mieleen palautuvatkin lukion ruotsinopettaja Hirvosen minulle lausumat sanat yrittäessäni pyristellä mukana A-ruotsin ryhmässä: ”Et sä Niemelä tätä ruotsia juuri osaa, mutta sä oot niin mukava tyyppi, että pysy vaan täällä.” 

Ruotsin arvosanat jäivät lukioon, Hirvosen sanat mieleen. Ne ovat kantaneet pitkälle.

Julkaistu

SHARE

Juho Niemelä

Kirjoittaja on tiedeviestinnän opiskelija, joka etsii ihmisyyden ydintä pitkillä eräretkillä ja haaveilee Etelänavalle hiihtämisestä sekä kielimatkasta Ruotsiin.

Lue lisää:

Kolumni

Juho Niemelä

Yhdysvalloissa Ukrainan avustuksella leikitään niin kauan kuin se toimii, tai kunnes on liian myöhäistä

Ukrainan tuen tyrehdyttäminen puree otsikoissa ja poliittisena pelimerkkinä, mutta millä hinnalla?

Kolumni

TEKSTI Toni Keränen

Yhdysvaltalaisessa komedia-animaatiosarjassa South Parkissa todetaan, että vaaditaan tarkalleen 22,3 vuotta, kunnes traaginen aihe muuttuu hauskaksi. 

Tätä kirjoittaessa Euroopassa on käyty Ukrainan ja Venäjän välistä sotaa lähes 700 päivää. Todellisuudessa Ukraina on ollut enemmän tai vähemmän sotatilassa ainakin vuodesta 2014 alkaen. Vaikka ottaisi huomioon vain lyhyemmän aikajanan, on sodan ympärillä kuultavassa keskustelussa havaittavissa yhä enemmän väsymystä ja puutumista. 

Uutisoinnin sävy sodasta on muuttunut ajan myötä pessimistisemmäksi sekä talouskeskeisemmäksi. Presidentinvaaleihin valmistautuvassa Yhdysvalloissa tuesta Ukrainalle on muodostunut poliittisen väännön ja ääntenkalastelun ase. 

Vähenevissä määrin mediassa käsitellään sodan humanitäärisiä vaikutuksia. Yhdysvaltojen kansalaiset pohtivat päivittäisen arkensa kallistuessa, miksi heidän rahojaan upotetaan kaukaisen valtion puolustamiseen. Tällä aiheella tullaan pelaamaan vaalien lähestyessä vielä monta erää. 

South Parkin teorian mukaan vaaditaan siis 22,3 vuotta, että tragediasta tulee hauskaa. Kuinka kauan vaaditaan, jotta emme piittaa enää sodan aiheuttamasta kärsimyksestä?

Meille eurooppalaisina ja tuoreina natolaisina Yhdysvallat ja heidän politiikkansa on ehkä lähempänä kuin maantieteellinen sijainti antaa myöden. Se vaikuttaa ja näkyy meidän uutissyötteissämme valtavalla voluumilla, vaikka valtion sijainti on kovin kaukana esimerkiksi Suomen itärajasta. 

Jälkimmäisen tekijän vuoksi heidän poliittisten johtajien on mahdollista leikitellä ajatuksella, jossa ikään kuin eurooppalaiseen turvallisuuteen käytettävät rahat hyödynnettäisiin oman kansan hyvinvoinnin edistämiseen. Samaan aikaan Yhdysvaltojen asevoimat jatkavat rooliaan maailmanpoliisina pommittamalla muun muassa Jemeniä ja toteuttamalla montaa muuta rauhantyötä yhtäaikaisesti. 

Turvallisuuspolitiikan asiantuntijat kertovat, että kabinettien suljettujen ovien takana keskustelut puolustusyhteistyöstä ja sodasta kärsivien maiden materiaalituesta ovat todellisuudessa pehmeämpiä ja neuvottelevampia, kuin otsikot poliitikkojen puheista antavat olettaa. 

Keskustelimme aiheesta eräällä luennolla amerikkalaisen ja ukrainalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Esiin nousi kysymys siitä, miksi kansan kärsimystä voidaan käyttää poliittisena aseena. 

Entinen Yhdysvaltain presidentti ja todennäköisesti tuleva republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump potki valtakaudellaan eurooppalaisia kiinnostumaan omasta puolustuksestaan. Puheet Ukrainan tuen lopettamisesta jatkavat samaa kaavaa. 

Erityisesti Suomessa tähän ajatukseen on tehokkaasti lähdetty mukaan. Huomattavaa oli myös se, kuinka aiemmin puolustuksensa alasajanut Ruotsi suorasanaisesti kehotti maataan valmistautumaan sotaan. 

Parikymppisen opiskelijan näkökulmasta tuntuu kovin masentavalta ajatukselta, että aikuiselämän varsinaisille alkuvuosille maalataan kuvaa sodan täyttämästä ympäristöstä. 

Haluan uskoa, että sodan varjo ei todellisuudessa olisi niin tumma kuin annetaan olettaa. Nykyinen tilanne on kuitenkin todiste siitä, että Ukrainassa toiveet turvallisesta tulevaisuudesta muuttuivat noin 700 päivää sitten yhdessä yössä. 

Tilanteen mahdollisuus tuli lähemmäs ollessani Saksassa. Itseni tavoin israelilainen vaihto-opiskelija oli saapunut Keski-Eurooppaan tavoittelemaan haaveitaan ja kasvamaan ihmisenä. 

Vaihtojakson seitsemäntenä päivänä uutiset Israelin tapahtumista sai alkuinnostuksen vaihtumaan syyllisyyden tunteeseen. Hän koki, että hän oli jättänyt perheensä ja paennut todellisuuden luota. 

Noihin aikoihin Suomen aluevesillä tapahtunut kaasuputkisabotaasi sai alkuhähmäisyydessään ajattelemaan vastaavaa tilannetta. Jos se olisi ollut sodan eskalaation lähtölaukaus, tuntisinko itseni tuhansien kilometrien päässä syylliseksi?

Jos haluaa rauhaa, on valmistauduttava sotaan. Sen ajatuksen pohjalta on positiivista, että olemme toden teolla aloittaneet varautumisen myös pahimpaan. 

Erityisesti jokaisen nuoren pitäisi pystyä näkemään itsensä viiden vuoden päästä unelmiensa parissa. Toisin kuin amerikkalainen piirrossarja kertoo, millä tahansa muulla vaihtoehdolla on pidemmät, kuin 8145 päivän mittaiset arvet.

Julkaistu

SHARE

Toni Keränen

Journalismin opiskelija, joka viihtyy urheilun ja podcastien parissa, sekä arvostaa suomalaista saunailtakulttuuria.

Lue lisää:

Kolumni

Toni Keränen