Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 11 42:stä

Oudot instrumentit saavat pohtimaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia

"Minusta on jännittävää, ettei kukaan kykene tarkasti ennustamaan, mikä on elektronisen musiikin seuraava suunnannäyttäjä", kirjoittaa Helmi Juntunen.

Kolumni Kulttuuri

TEKSTI Helmi Juntunen

TR-808 ja TB-303. Nämä kirjainyhdistelmät kuulostavat kenties kryptisiltä, mutta monille elektronisen musiikin ystäville, kuten minulle, nuo nimet ovat erittäin tuttuja.

Ensimmäinen on rumpukone, toinen taas on bassosyntetisaattori. Kumpaakin japanilaisen Roland-yhtiön valmistamaa syntetisaattoria pidettiin aikanaan outona, jopa kelvottomana.

Rockbändin rytmiosioita, eli akustisia rumpuja ja bassoa, korvaamaan suunnitellut laitteet eivät kuulostaneet juurikaan esikuviltaan. Niissä oli kuitenkin omalaatuista viehätystä. Tarvittiin vain muutama kokeilunhaluinen muusikko tuomaan instrumenttien potentiaali esiin ja nostamaan ne muidenkin kuin meidän synanörttien tietoisuuteen.

Etenkin TR-808 on saavuttanut laajan kulttisuosion ja tullut pysyväksi osaksi elektronisen musiikin äänenmaisemaa. Usein sen tärkeyttä elektroniselle musiikille on verrattu sähkökitaran asemaan rock-musiikissa ja sitä onkin emuloitu ja versioitu loputtomiin. Molemmat syntetisaattorit ovat olleet esimerkiksi teknon ja housen kehityksessä erittäin tärkeitä. Useat oululaiset opiskelijatkin kuulevat TB-303:a joka vappu – ainakin minun korvieni mukaan sitä on käytetty Imperion kappaleella Amor Infinitus.

Mielestäni ei ole oleellisinta, mikä soitin on noussut ikoniseen asemaan, vaan oleellista on, mikä tekee soittimesta niin aikaa kestävän kuin vaikkapa TR-808 – ja voisiko mikä tahansa soitin nousta yhtä suosituksi?

Omaleimaisuus voisi olla yksi suosion syy, matala hinta kenties toinen. Soittimet, joilla voi helposti ja suhteellisen pienellä rahallisella panostuksella luoda uudenlaista musiikkia, vetoavat muusikoihin. Soittimen hinta kohoaa arvostuksen myötä, jolloin pienen budjetin toimijat siirtyvät etsimään uusia.

Mainitut soittimet ovat kuitenkin peräisin 80-luvulta ja ne ovat vakiinnuttaneet asemansa jo ajat sitten. Mikä nykypäivän syntetisaattori voisi nousta tulevaisuuden TR-808:ksi?

Itse vastaan, että tuskin mikään. Suuri osa syntetisaattorivalmistajista pelaa varman päälle ja keskittyy varioimaan menneitä hittisoittimia. Siten uudet innovaatiot ovat harvassa.

Minusta on jännittävää, ettei kukaan kykene tarkasti ennustamaan, mikä on elektronisen musiikin seuraava suunnannäyttäjä. Asiaa pohtiessaan on vaihtoehtoisten tulevaisuuksien äärellä.

Uskaltaisin kuitenkin mennä takuuseen siitä, että tulevaisuus kuulostaa joltain, mitä en osaa edes kuvitella.

Julkaistu 6.11.201914.11.2019

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.

Lue lisää:

Älä anna vyyhdin lamaannuttaa, tee yksikin teko

"Niin kauan kun vastapuheet ärsyttävät minua, tiedän, etten ole menettänyt kaikkea toivoa", kirjoittaa Juhani Kenttä.

Kolumni

TEKSTI Juhani Kenttä

Lokakuun puolivälissä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistamat Unicafe-ravintolat julkistivat aikomuksensa lopettaa naudanlihan tarjoilun ensi helmikuussa. Päätöksen taustalla on halu pienentää hiilijalanjälkeä.

Uutista seuranneesta keskustelusta saattoi bongailla kirjavan kavalkadin jo hyvin tutuksi tulleita vastalauseita. Niistä ehdoton inhokkini on se, jossa vähätellään mitä tahansa tekoa julistamalla, että yksittäisillä teoilla ei ole mitään merkitystä. Tässä tapauksessa yhden ruoka-aineen kieltämisellä ei yksistään hillitä ruoantuotannon päästöjä merkittävästi, koska kyseinen asia ei ole niin mustavalkoinen.

Ei kai kukaan niin väittänytkään. On se kuitenkin askel eteenpäin.

Itse ajattelen ilmastonmuutosta jotakuinkin päivittäin. Ahdistun säännöllisesti ja kyseenalaistan, onko perusteltavissa ylläpitää toivoa elinkelpoisesta tulevaisuudesta.

Yllä mainitun kaltaiset kommentit eivät varsinaisesti lievitä ahdistustani, mutta jotain ne tekevät. Ne ärsyttävät. Se tarkoittanee ainakin sitä, etten ole vielä täysin hyväksynyt tilannetta tyystin lohduttomana ja vaipunut apatiaan.

Miksi vaivautua kritisoimaan, jos yksi teko ei todella merkitse mitään? Harva niistäkään teoista taitaa tapahtua tyhjiössä ilman vaikutusta ympäristöönsä, vaikka se ei olisikaan välittömästi ilmeistä. Aivan kuin yrittäminen itsessään ja siihen uskominen olisi jotenkin noloa. Aina kai kannattaa edes yrittää.

Oma tuore yritykseni tehdä jotain konkreettista oli se, että tein kertalahjoituksen Luonnonperintösäätiölle. Säätiön verkkosivuilla kerrotaan, että jokainen lahjoitus käytetään metsien suojelualueiden ostoon. Yhdellä eurolla ostaa ”itselleen” kaksi neliötä suomalaista ikimetsää, joka sitoo hiiltä hiilinieluksi ja tekee niin osansa ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Kuulen jo päässäni kaikki vastalauseet tähänkin. Se oli mittakaavassaan täysin mitätön teko. Mikset käyttänyt rahaa johonkin vielä järkevämpään? Tuo toinen haitallinen tekosi kumoaa tämän. Kyllä tämä on vain hyvesignaloijan jeesustelua ja Titanicin kansituolien järjestelyä.

Itse en tiennyt suojelumahdollisuudesta ennen kuin satuin lukemaan yksittäisen twiitin aiheesta viime keväänä. Vaikka se ei saanut minua toimimaan heti, jonnekin ajatus jäi selvästi kytemään.

Jos yksikin tämän lukija päätyy nyt tai myöhemmin googlaamaan Luonnonperintösäätiön toimintaa, on tämänkin kirjoittamisella ollut jotain arvoa.

Ja niin kauan kuin nuo vastapuheet ärsyttävät minua, tiedän, etten itsekään ole menettänyt kaikkea toivoa.

Julkaistu 6.11.201915.11.2019

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän välitän

"Väitän, että vaikeina aikoina tarvitsemme juuri yrittämistä. Sitä, että välittää asioista. Sitä, että pitää asioita tärkeinä. Sitä, että jaksaa rakentaa hajottamisen sijaan", kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Anni Hyypiö

Marraskuuta on totuttu pitämään pimeyden kuukautena. Tätä tekstiä kirjoittaessani Oulussa päivän pituus on seitsemän ja puoli tuntia. Aurinko tuntuu vain käväisevän hetkellisesti taivaalla, ja yhtä lailla pimeää on yliopiston pääoven avatessa ja sulkiessa.

Synkältä on silti tuntunut jo pitkään ennen marraskuuta. Huonoja uutisia ryöppyää ilmoille aiheesta kuin aiheesta. Ihmiset jatkavat mieletöntä sikailuaan niin somessa kuin tosielämässäkin. Ilmastonmuutosta koskevat ennusteet nostavat kylmän hien otsalle.

Tänä syksynä kaipaan valoa ehkä enemmän kuin koskaan.

Kun puhun valon tarpeesta, en puhu jouluvaloista tai kirkasvalolampuista, vaikka marraskuun lopussa seitsemättä kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin teokset mieltä sinänsä valaisevatkin.

Mielestäni pimeyden voittamiseen tarvitsemme ennen kaikkea toivoa, lupausta paremmista ajoista.

En tarkoita sitä, että tarvitsisimme tähän maailmaan yhtään enempää korneja mietelauseita tai karmeita latteustsemppauksia. En sitä, että kielteisestä asiasta etsittäisiin aina väkisin jokin hopeareunus. Enkä varsinkaan sitä, että ikävistä asioista kirjoitettaisiin vain kivoja ja piristäviä juttuja, vaikka tätäkin minulta on toimittajana toivottu.

Mielestäni tarvitsemme realistista ja todenmukaista tietoa siitä, kuinka asian tila on, mutta myös kannustusta toimia muutoksen eteen. Esimerkkejä siitä, kuinka voimme itse vaikuttaa omalla toiminnallamme, ja lisää motivaatiota toimia muutoksen eteen.

Nihilistisessä lamaantumisessa on oma vinha viehätyksensä. Olen itsekin vaalinut pitkään ja hartaasti omassa elämässäni kainuulaisen verenperinnön tuomaa “mitäpä se hyvejää” -asennetta. Sen voi ulottaa oikeastaan mille tahansa elämänalueelle, kaiken voi aina ennakkoon torjua muutamalla sanalla: miksi edes yrittää, pieleen menee kuitenkin. Asenne suojelee ikäviltä kolhuilta: kun ei edes yritä, ei joudu koskaan pettymään.

Silti väitän, että vaikeina aikoina tarvitsemme juuri yrittämistä. Sitä, että välittää asioista. Sitä, että pitää asioita tärkeinä. Sitä, että jaksaa rakentaa hajottamisen sijaan.

Nuorempana pidin asioista välittämistä nolona. Oli viileää olla välinpitämättömän epäkiinnostunut kaikesta – maailman tilasta, muiden mielipiteistä, siitä, oliko oma käytös satuttavaa vai ei. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän välitän.

Kaipaan siis valonliekkejä, merkkejä valosta pimeyden keskelle. En niinkään vain hyviä uutisia (vaikka niitäkin on mukavaa kuulla), vaan vakuutusta siihen, että asioille voi vielä tehdä jotain. Luottamusta siihen, että asiat voisivat olla vielä paremmin, ja että haluamme tehdä asialle yhdessä jotain.

Sillä miten voisimme jatkaa huomiseen, ellemme uskoisi siihen, että asiat voisivat olla myös paremmin? Jos kaikki menee vain jatkuvasti, poikkeuksetta ja vääjäämättömästi päin helvettiä, miksi vaivautuisimme enää puuttumaan mihinkään?

Toivo ja toiveet ovat myös vuoden viimeisen printtilehden teema. Lehdessä kysyimme muun muassa sitä, mikä herättää tutkijoissa toivoa.

Essi Erkkilä kirjoittaa vain printtilehdessä julkaistavasta jutussa siitä, miksi SYL:n esitys opiskelijoiden lomantarpeesta – eli toive paremmasta nykyhetkestä – kirvoitti niin valtavan julkisen raivon. Anca M. Catana kirjoittaa oululaisopiskelijoiden tulevaisuudenhaaveista, Filip Polák taas siitä, onko suomen kielen oppiminen mahdollista.

Toivon sinulle valoa syksyysi, hyvä lukija.

Julkaistu 6.11.20196.11.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

En ymmärtänyt, että minustakin olisi voinut tulla insinööri

"Esikuvien puute teknologia-aloilla työskentelevistä naisista kavensi käsitystäni omista mahdollisuuksistani. Nyt jos koskaan on tärkeää, että myös tytöt kiinnostuvat muustakin kuin naisvaltaisista aloista", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Lapsena pelasin Super Mariota ja Tetristä. En koskaan miettinyt, miten pelit ovat saaneet alkunsa tai hoksannut, että minäkin voisin joskus luoda sellaisia.

Kukaan ei kertonut, että se olisi mahdollista.

Pelitkään eivät sen koommin kiinnostaneet, kun hevoskirjat ja pianonsoitto veivät mennessään.

Koulussa matematiikka, fysiikka ja kemia tuntuivat jotenkin maailmasta irrallisilta ilmiöiltä, vaikka nyt tajuan, että ne ovat tätä maailmaa konkreettisimmillaan. Myönnän suorastaan inhonneeni matematiikkaa ja luonnontieteitä – pidin niitä tylsinä ja omaan tyttömaailmaani sopimattomina.

Viihdyin paremmin humanististen ja taideaineiden parissa. En tiedä, ohjasivatko minua luontaiset taipumukseni vai ympäristö, joka vei mieltymyksiäni tiettyyn suuntaan siksi, että olen naispuolinen henkilö.

Kun olin teini-iässä, kemisti-isäni kyllä yritti vihjata minulle, että teollisuudessa ja vaikkapa lennonjohdossa voisi tienata mukavasti. Nauroin räkäisesti ja mietin, eikö hän tunne tytärtään ollenkaan, kun hän kuvittelee minun lähtevän tuollaisille urille. En voinut kuvitella itseäni nuorena naisena noissa tehtävissä.

Jälkikäteen voisin sepittää, että ryhdyin humanistiksi kapinahenkeä ilmentääkseni. Todellisuudessa taisin olla kuitenkin hieman kapeakatseinen ja jumittunut käsityksiini omista mahdollisuuksistani.

Kenenkään ei pitäisi enää ajatella niin sukupuolittuneesti kuin itse ajattelin.

Helsingin Sanomien artikkelissa Sukupuolittuneet polut (30.9.2019) todetaan, että koulutusvalinnat ovat Suomessa EU-maista vahvimmin eriytyneet sukupuolen mukaan. Tytöt suuntaavat sosiaali-, terveys- ja kasvatusaloille, pojat teknisille aloille.

Artikkelissa viitataan OECD:n vertailuun, jonka mukaan Suomessa vuonna 2017 luonnontieteiden, teknologian, insinööritieteiden ja matematiikan uusista opiskelijoista vain 22 prosenttia oli naisia. Sosiaali- ja terveysalan uusista opiskelijoista sen sijaan 83 prosenttia oli naisia.

Hesarin artikkelin yhteydessä on laskuri, joka kertoo Oulun yliopistossa 2017 aloittaneiden osalta seuraavia lukuja: terveys- ja hyvinvointialoilla sekä kasvatustieteissä fukseista naisia oli 81 prosenttia, humanistifukseista naisia oli 68 prosenttia, luonnontieteissä 49 prosenttia, kauppatieteessä 38 prosenttia ja tekniikan aloilla 23 prosenttia. Tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen uusista opiskelijoista vain 12 prosenttia oli naisia.

Jako on selvä. Maailmamme on teknologisoitunut ja teknologisoituu vain entistä enemmän, mutta tuon muutoksen luojien joukossa on sukupuolivinouma.

Helsingin yliopistossa naisten osuus tietojenkäsittelyn opiskelijoista on ollut viime vuosina kasvussa.

Tätä tekstiä varten pyysin Oulun yliopiston tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnalta lukuja tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen fuksien sukupuolijakaumasta. Vuonna 2018 aloittaneista naisia oli 19 prosenttia, joka on nousua esimerkiksi vuonna 2016 olleesta 11 prosentista. Vuonna 2014 naisten osuus tietojenkäsittelyn ja tietoliikenteen fukseista keikkui 17 prosentissa, joten aloittaneiden määrässä on ollut vaihtelua viime vuodet.

Tyttöjä on onneksi vihdoin alettu toden teolla kannustaa tekniikan pariin. Tämän päivän tytöt tietävät mahdollisuutensa jo vähän paremmin kuin minä aikoinani.

Esikuvien ykkönen lienee koodauslähettiläs Linda Liukas, joka avaa ohjelmoinnin maailmaa lapsille Hello Ruby -kirjojensa avulla ja on ollut perustamassa Hives Helsinki -koodauskoulua sekä maailmalle levittäytynyttä Rails Girls -yhteisöä, joka tarjoaa ohjelmoinnin opetusta naisille. Samaa tekee kotimaassa myös Mimmit koodaa -projekti.

Jokin aika sitten bongasin, että työnantajani BusinessOulu on mukana Oamkin vetämässä Sinä osaat -hankkeessa, jossa teknologia-alaa tehdään tytöille tutuksi ja hankitaan tytöille TET-paikkoja Oulun seudun ja Kainuun teknologiayrityksistä.

Tällaisia kannustajia ja esikuvia tarvitaan lisää. Sellaiset olisivat aikanaan ehkäpä avartaneet omaakin ajatteluani.

Tytöillä on nyt hyvä syy innostua tekniikasta ja ei-tyypillisistä naisaloista, kun ilmastonmuutoksen hillitsemiseen voidaan vaikuttaa juuri teollisuuden ja tekniikan kautta.

On väärin asettaa tulevaisuuden pelastamisesta vastuu seuraaville sukupolville, mutta uskoni on silti heissä.

Toivottavasti parinkymmenen vuoden päästä meidän ei tarvitse enää lukea artikkeleita tai kolumneja siitä, miten koulutusaloilla on epätasaisesti miehiä ja naisia.

Viisikymppisenä haluan lukea lehdestä (tai joltain muulta alustalta), että sukupuoliltaan moninaiset asiantuntijaryhmät yhdessä kehittävät ratkaisuja paremman tulevaisuuden puolesta – sekä hoitavat ja opettavat, mutta se onkin sitten jo toisen tekstin aihe.

Julkaistu 15.10.201914.11.2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Halloped käyttää opiskelijan ääntä päätöksenteossa – Sinäkin voit olla dominoefektin käynnistäjä

"Jos opiskelijat eivät itse ole kantaansa kertomassa, heidän näkökulmansa voi unohtua päätöksenteosta", kirjoittaa Sanna Kangasniemi. Hänen mukaansa opiskelijoiden näkökulmien sekä visioiden tulee näkyä ja kuulua yliopistolla.

Kolumni

TEKSTI Sanna Kangasniemi

In English

Mitä tehdä, jos ruuan laatu on heikentynyt, opintosuunnitelma on kohtuuttoman kuormittava tai lukujärjestyksen aikataulu ei vastaa todellisuutta? Silloin voi olla yhteydessä hallinnon opiskelijaedustajaan eli hallopediin. He tekevät arvokasta työtä paremman Oulun yliopiston puolesta toimimalla opiskelijoiden edustajina työryhmissä ja hallinnon päättävissä elimissä.

Jos opiskelijat eivät itse ole kantaansa kertomassa, heidän näkökulmansa voi unohtua päätöksenteosta. Heitä todella kannattaa kuunnella, ovathan opiskelijat oman opiskelunsa ja arkensa parhaat asiantuntijat.

Suomessa niin julkishallinnolliset yliopistolaitokset kuin säätiömuotoiset säätiöyliopistotkin perustuvat ajatukselle akateemisesta yhteisöstä, jonka ytimen muodostavat professorit, yliopiston henkilökunta ja opiskelijat. Näin varmistetaan, että akateeminen yhteisö käyttää päätöksenteossa kaikkea osaamistaan. Nämä kolme ryhmää johtavat myös Oulun yliopistoa edustuksellisesti niissä toimielimissä, joista on säädetty yliopistolaissa ja yliopiston johtosäännössä. Jotta opiskelijoiden näkökulmat ja visiot näkyisivät ja kuuluisivat yliopistolla, tarvitaan juuri hallopedeja.

Opiskelijaedustajan tehtävässä halloped pääsee tutustumaan suuren tieteellisen laitoksen johtamiseen. Hallopedina opiskelija oppii kokous- ja neuvottelutaitoja ja pääsee avartamaan omaa näkemystään yliopiston päätöksenteosta eri hallinnon tasoilla. Vaikuttamisen paikkoja on monia. Yliopiston ylin päättävä elin on hallitus, joka päättää muun muassa Oulun yliopiston toiminnan ja talouden keskeisistä tavoitteista sekä strategiasta. Vaikuttamistyötä tehdään myös yliopistokollegiossa, koulutusneuvostossa ja koulutuksen johtoryhmässä, tiedekuntien hallituksissa, johtoryhmissä ja koulutustoimikunnissa sekä tutkinto-ohjelmatiimeissä. Lisäksi yliopistolla toimii terveys- ja hyvinvointityöryhmät, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunta, tiedekunnittaiset tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmät sekä kaksi ravintolatoimikuntaa.

Hallopedin tehtävässä oppii siis niin yliopiston laadunhallinnasta, henkilöstöasioista kuin opetuksen kehittämistyöstäkin. Opiskelijaedustaja pääsee myös luomaan kontakteja akateemisen yhteisön muihin edustajiin. Keskustelu ja näkemysten vaihtaminen eri ryhmien kesken ovatkin arvokas osa työtä.

Yliopiston sisäisten hallinnollisten toimielimien lisäksi opiskelijat vaikuttavat Oulun yliopiston ulkopuolisissa toimielimissä, kuten Unirestan, Oulun ylioppilasavun ja PSOASin hallituksissa, valtakunnallisesti toimivassa YTHS:n valtuuskunnassa ja paikallisesti toimivassa YTHS:n Oulun terveyspalveluyksikön johtokunnassa. Opiskelijoiden äänen kuuluminen ei siis rajoitu vain yliopiston seinien sisälle.

Olen itse toiminut hallinnon opiskelijaedustajana duaalimallin toisella puolella ammattikorkeakoulussa. Osallistuin päätöksentekoon korkeakoulun sisäisissä ja ulkoisissa toimielimissä, kuten kampuskohtaisissa opiskelijahyvinvointiryhmissä, kampuksen opintokollegiossa ja tutkinto-ohjelmatiimissä. Opiskelijaedustajana huomasin nopeasti, ettei kaikki ole niin yksinkertaista ja helposti muutettavaa kuin miltä se voi opiskelijan silmin näyttää. Esimerkiksi Oulun ammattikorkeakoulussa toisen opintopsykologin tarve oli tunnistettu ja tunnustettu, mutta silti palkkaamiseen johtava päätös vaati ylivuotista lobbaustyötä sekä useita selvityksiä ja konsultointia eri toimielinten kesken. Korkeakoulua pyörittääkin valtava hallinnollinen koneisto, joka tarkkailee ja tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat muun muassa opiskelijan hyvinvointiin, opetuksen laatuun ja korkeakoulun maineeseen.

Olen silti huomannut, että jo yhdellä päätöksellä voi olla dominoefektin kaltainen vaikutus, jossa yksikin asia tai ihminen saa aikaan tapahtumien sarjan. Siksi kehotan kaikkia hakemaan hallopediksi: juuri sinä voit olla se ensimmäinen domino, joka saa aikaan muutoksen.

Oulun yliopistossa toimii yli sata OYY:n hallituksen tai edustajiston valitsemaa hallinnon opiskelijaedustajaa. Avoimia paikkoja voi hakea lokakuun alusta alkaen halloped.fi -sivuston kautta.

Julkaistu 4.10.20194.10.2019

Sanna Kangasniemi

OYY:n sosiaalipoliittinen asiantuntija, jonka mielestä jokainen päivä on mahdollisuus.

Lue lisää:

Mikä metelöinnissä miellyttää?

"Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä", kirjoittaa Helmi Juntunen noise-musiikin viehätystä käsittelevässä kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Helmi Juntunen

Viehtymykseni meluun saattoi alkaa teinivuosien kesätöissä tehtaan pakkaamossa, kilkuttavien koneiden keskellä. Tai ehkä jo lapsena joku särökitarasta paennut sointu jäi päähäni kiertämään ja kaikumaan ikuisena bordunana.

Melumusiikki eli noise ja sen lähisukulaiset, kuten industrial, ovat keskeinen osa elämääni. Noisen skaala on laaja, etenkin kun mukaan luetaan erilaiset lajista syntyneet fuusiogenret. Omia suosikkigenrejäni ovat harsh noise, power noise ja noise rock. Jo lajien kirjosta voi päätellä, etten ole melumieltymykseni kanssa yksin. Jo lukioaikoinani löysin netistä paljon samanhenkisiä ihmisiä, ja muutettuani Ouluun opiskelemaan tulin hiljalleen tietoiseksi paikallisen noise- ja kokeellisen musiikin skenestä. Lukioikäisenä kuuntelemani melodiattomat ja rytmittömät äänikollaasit eivät enää olleetkaan vain jotain, mille sukulaiset puistelivat naureskellen päitään, vaan osa perinnettä, joka selvästi eli internetin ulkopuolellakin.

Melu ja hiljaisuus koetaan usein vastapareiksi, joista hiljaisuus on hyvää ja hyödyllistä ja melu yksiselitteisen vahingollista. Kun puhutaan melusta, tarkoitetaan yleensä sattumanvaraisia, usein epämiellyttäviä ääniä, joita ihminen arjessaan kohtaa.

Melu musiikillisena elementtinä on kuitenkin eri asia. Sillä on tarkoitus, olla osa teosta. Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä.

Noisessa, siis musiikillisessa melussa, on jotain samaa kuin metallimusiikissa, eräänlaista katarttisuutta. Kun kuuntelen äärimmäisiä ääniä, koen vapautuvani. Melu musiikillisena elementtinä miellytti minua aluksi varmaankin sen takia, että se ärsytti, mutta eri tavalla kuin jatkuva melodiaryöpytys, jota ympäristömme on täynnä. En sano, ettenkö olisi silloin ja nytkin nauttinut melodisesta musiikista: välillä vain tunsin tarvetta jollekin aivan muulle kuin kauppakeskusten ja kahviloiden harmittomalle hissimusiikille. Musiikillisessa kontekstissa ja pieninä annoksina melu tuntuu virkistävältä vastalauseelta melodialle.

Laajemmin kokeellisesta musiikista kiinnostuneena arvostan myös noiseartistien ikonoklastista suhtautumista länsimaisen musiikin muotokieleen. Noisen kuuntelu on minulle hieman samankaltainen kokemus kuin maalauksen tai seinävaatteen tarkastelu; mitä signaaleja on oikein pitänyt rääkätä ja miten, että näin erikoisia äänenvärejä on saatu aikaiseksi? Millä perustein niitä on kiedottu yhteen, jotta on saatu valmis kokonaisuus? Satunnaisestiko, vai tarkkaan harkitusti?

Noise on minusta parhaimmillaan paitsi arvaamatonta, myös jännittävää ja raakaa. Monien artistien teoksissa ei usein kappalerakenteista voi puhuakaan, vaan häiriöäänten massa etenee vakaasti kuin jäätikkö. Vaikka kyseisen estetiikan mukaan toimivat tai toimineet artistit, kuten japanilainen Merzbow, tulevat varmasti monelle pintapuolisesti asiaan perehtyneelle ensimmäisenä mieleen, melodia ja rytmi eivät ole kokonaan vieraita noisen sateenvarjon alle luettavalle musiikille. Esimerkiksi power noisessa ja noise rockissa kappalerakenteet myötäilevät usein perinteisiä populaarimusiikin kaavoja.

Noisella on muun kokeellisen musiikin tavoin pitkä historia, ja vuosien saatossa lähes kaikkea on kokeiltu. Noisemusiikin historiassa olisi varmasti monia elementtejä, jotka vetoaisivat myös heihin, jotka eivät miellä olevansa innostuneita koko asiasta. Kansainvälisessä noiseskenessä on valitettavan usein myös muille äärimusiikin suuntauksille yhteisiä piirteitä, joita olisi hyvä kyseenalaistaa laajemminkin. Tökeröt, usein naisiin kohdistuvat väkivaltafantasiat, misogynia, fasismin ihannointi sekä marginalisoituihin ryhmiin kohdistuva syrjintä ovat oikeita ongelmia, joihin noisen piirissä tulisi puuttua aiempaa jämäkämmin.

Oulussa noise on nähdäkseni vakiintunut ainakin underground-piireissä osaksi musiikillista maisemaa. Tänä vuonna marraskuussa järjestettävä, jo hiljalleen perinteeksi muotoutuva ja kasvava Kammottava ääni, sähköinen ääni -festivaali on useampana vuonna esitellyt melumusiikkia sekä Suomesta että muualta. Myös Oulun Taiteiden Yössä on kuultu noisea.

Salonkikelpoisuutta noisemuusikoiden kuitenkaan tuskin tarvitsee haikailla, tai pelätä. Kokeellisen musiikin maailmalla on tosin tapana vuotaa vaikutteita ympärilleen, ja modernissa popmusiikissa kuuleekin ajoittain kaikuja noisesta, vaikkei kenties ihan rajuimmasta päästä.

Olisi silti vaikea kuvitella radiokanavien innostuvan biiseistä, joita kuunnellessa ei tiedä varmasti, onko autoradio lipsunut oikealta taajuudelta vai ei.

Julkaistu 27.9.201914.11.2019

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.