Mikä metelöinnissä miellyttää?

"Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä", kirjoittaa Helmi Juntunen noise-musiikin viehätystä käsittelevässä kolumnissaan.

Viehtymykseni meluun saattoi alkaa teinivuosien kesätöissä tehtaan pakkaamossa, kilkuttavien koneiden keskellä. Tai ehkä jo lapsena joku särökitarasta paennut sointu jäi päähäni kiertämään ja kaikumaan ikuisena bordunana.

Melumusiikki eli noise ja sen lähisukulaiset, kuten industrial, ovat keskeinen osa elämääni. Noisen skaala on laaja, etenkin kun mukaan luetaan erilaiset lajista syntyneet fuusiogenret. Omia suosikkigenrejäni ovat harsh noise, power noise ja noise rock. Jo lajien kirjosta voi päätellä, etten ole melumieltymykseni kanssa yksin. Jo lukioaikoinani löysin netistä paljon samanhenkisiä ihmisiä, ja muutettuani Ouluun opiskelemaan tulin hiljalleen tietoiseksi paikallisen noise- ja kokeellisen musiikin skenestä. Lukioikäisenä kuuntelemani melodiattomat ja rytmittömät äänikollaasit eivät enää olleetkaan vain jotain, mille sukulaiset puistelivat naureskellen päitään, vaan osa perinnettä, joka selvästi eli internetin ulkopuolellakin.

 

Melu ja hiljaisuus koetaan usein vastapareiksi, joista hiljaisuus on hyvää ja hyödyllistä ja melu yksiselitteisen vahingollista. Kun puhutaan melusta, tarkoitetaan yleensä sattumanvaraisia, usein epämiellyttäviä ääniä, joita ihminen arjessaan kohtaa.

Melu musiikillisena elementtinä on kuitenkin eri asia. Sillä on tarkoitus, olla osa teosta. Hiljaisuus ja rentoutuminen ovat meditaation ja mindfulnessin suosion myötä nousseet arvostetuiksi, syystäkin. Hiljaisuudella on selkeitä terveyshyötyjä ja se on tuiki tarpeellistakin hektisessä yhteiskunnassamme. Mutta melullakin on paitsi tarkoituksensa, myös hyötynsä.

Noisessa, siis musiikillisessa melussa, on jotain samaa kuin metallimusiikissa, eräänlaista katarttisuutta. Kun kuuntelen äärimmäisiä ääniä, koen vapautuvani. Melu musiikillisena elementtinä miellytti minua aluksi varmaankin sen takia, että se ärsytti, mutta eri tavalla kuin jatkuva melodiaryöpytys, jota ympäristömme on täynnä. En sano, ettenkö olisi silloin ja nytkin nauttinut melodisesta musiikista: välillä vain tunsin tarvetta jollekin aivan muulle kuin kauppakeskusten ja kahviloiden harmittomalle hissimusiikille. Musiikillisessa kontekstissa ja pieninä annoksina melu tuntuu virkistävältä vastalauseelta melodialle.

Laajemmin kokeellisesta musiikista kiinnostuneena arvostan myös noiseartistien ikonoklastista suhtautumista länsimaisen musiikin muotokieleen. Noisen kuuntelu on minulle hieman samankaltainen kokemus kuin maalauksen tai seinävaatteen tarkastelu; mitä signaaleja on oikein pitänyt rääkätä ja miten, että näin erikoisia äänenvärejä on saatu aikaiseksi? Millä perustein niitä on kiedottu yhteen, jotta on saatu valmis kokonaisuus? Satunnaisestiko, vai tarkkaan harkitusti?

 

Noise on minusta parhaimmillaan paitsi arvaamatonta, myös jännittävää ja raakaa. Monien artistien teoksissa ei usein kappalerakenteista voi puhuakaan, vaan häiriöäänten massa etenee vakaasti kuin jäätikkö. Vaikka kyseisen estetiikan mukaan toimivat tai toimineet artistit, kuten japanilainen Merzbow, tulevat varmasti monelle pintapuolisesti asiaan perehtyneelle ensimmäisenä mieleen, melodia ja rytmi eivät ole kokonaan vieraita noisen sateenvarjon alle luettavalle musiikille. Esimerkiksi power noisessa ja noise rockissa kappalerakenteet myötäilevät usein perinteisiä populaarimusiikin kaavoja. 

Noisella on muun kokeellisen musiikin tavoin pitkä historia, ja vuosien saatossa lähes kaikkea on kokeiltu. Noisemusiikin historiassa olisi varmasti monia elementtejä, jotka vetoaisivat myös heihin, jotka eivät miellä olevansa innostuneita koko asiasta. Kansainvälisessä noiseskenessä on valitettavan usein myös muille äärimusiikin suuntauksille yhteisiä piirteitä, joita olisi hyvä kyseenalaistaa laajemminkin. Tökeröt, usein naisiin kohdistuvat väkivaltafantasiat, misogynia, fasismin ihannointi sekä marginalisoituihin ryhmiin kohdistuva syrjintä ovat oikeita ongelmia, joihin noisen piirissä tulisi puuttua aiempaa jämäkämmin.

 

Oulussa noise on nähdäkseni vakiintunut ainakin underground-piireissä osaksi musiikillista maisemaa. Tänä vuonna marraskuussa järjestettävä, jo hiljalleen perinteeksi muotoutuva ja kasvava Kammottava ääni, sähköinen ääni -festivaali on useampana vuonna esitellyt melumusiikkia sekä Suomesta että muualta. Myös Oulun Taiteiden Yössä on kuultu noisea. 

Salonkikelpoisuutta noisemuusikoiden kuitenkaan tuskin tarvitsee haikailla, tai pelätä. Kokeellisen musiikin maailmalla on tosin tapana vuotaa vaikutteita ympärilleen, ja modernissa popmusiikissa kuuleekin ajoittain kaikuja noisesta, vaikkei kenties ihan rajuimmasta päästä.

Olisi silti vaikea kuvitella radiokanavien innostuvan biiseistä, joita kuunnellessa ei tiedä varmasti, onko autoradio lipsunut oikealta taajuudelta vai ei.

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.

Lue lisää:

Hyvinvointiskene keskittyy yksilöön ja jättää varjoonsa vain koko maailman

"Kun ylikorostetaan yksilöllisiä valintoja, sivuun jäävät esimerkiksi sosiaalisen statuksen takia kasautuneet resurssit tai silkan onnenkantamoisen vaikutukset. Itsensä kehittämisprojektit jättävät huomiotta yhteiskunnallisen ulottuvuuden", kirjoittaa Juhani Kenttä ensimmäisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.

Hyvinvointibloggaaja Maria Nordin teki menneen kesän Pride-viikolla somepäivityksen. Siinä hän muistutti, että me kaikki olemme valoa ja vapaita olemaan mitä vain, siispä ”muotoon” tahi identiteetteihin tarrautuminen on turhaa. Päivitystä kritisoitiin transsukupuolisuutta vähättelevänä lausuntona. Olen samaa mieltä ja näen sen havainnollistavan koko hyvinvointiskenen ongelmallisuutta.

Otetaan toinen esimerkki. Jokin aika sitten self help -tubettaja Samuel Glassar vastasi seuraajan kysymykseen itsemurhan pohtimisesta: lopeta itsesi kusettaminen. Ei kukaan oikeasti halua tappaa itseään, täytyy yksinkertaisesti päättää lopettaa noihin ajatuksiin uskominen. Tämän päälle Glassar lisäsi perinteiset kehotukset syödä paremmin, liikkua ja niin edelleen. Jostain syystä hän esiintyy koko videon ajan ilman paitaa. Pitäisikö tulkita tahdikkuutena, että tätä itsetuhoisuuden vähättelyä kuunnellessa näen vain täydellisesti treenatut hartiat ja rintalihakset enkä ihan koko vartaloa sen kadehdittavassa veistoksellisuudessaan?

 

Hyvinvointivaikuttajat ovat oman hyvinvointibrändinsä jatkeita. He edustavat julkisella persoonallaan ja menestystarinallaan oppiensa toimivuutta. He myyvät onneen tietä, joka on toiminut heille itselleen. Sen takana voi olla oman onnistumisen aiheuttama kognitiivinen vinouma, joka viestii, että kuka tahansa kykenee onnistumisiin samoin keinoin. 

Oma mielenterveyteni alkoi oireilla toden teolla juuri silloin, kun olin aikuisikäni parhaassa fyysisessä kunnossa, ruokavalioni oli terveellisimmillään ja tuloni tasaisimmat vuosikausiin. Uusia ystäviäkin oli. Vaikka syynäilemällä elämääni löysin paranneltavaa, en voi sivuuttaa ympäristön ja maailmantilan merkitystä tuntemuksilleni. Lieneekö tarpeen kerrata tätä lehteä lukevalle, kuinka joka kolmas kaltaiseni opiskelija potee psyykkisiä ongelmia opiskelujensa aikana. Tulevaisuudessa siintää näkymä, jossa olemme kenties valmistuneet jo valmiiksi uupuneina arvaamattomille silpputyömarkkinoille, jossa voi sitten yrittää lyhennellä lainoja suurten ikäluokkien eläkepommien yhteydessä. Pitää toki myös muistaa osallistua synnytystalkoisiin, istuttaa puita ilmastonmuutosta torjumaan ja pyrkiä pysymään alati työkykyisenä.

 

Identiteettinsä tuotteistaneet influensserit ovat burnout-sukupolven voittajia, mutta pelatessaan tämän vallitsevan pelin säännöillä he myös edellyttävät häviäjiä. He opettelivat kroolaamaan koskessa, eivät muuttaneet virtausta meille muille.

Kun ylikorostetaan yksilöllisiä valintoja, sivuun jäävät esimerkiksi sosiaalisen statuksen takia kasautuneet resurssit tai silkan onnenkantamoisen vaikutukset. Itsensä kehittämisprojektit jättävät huomiotta yhteiskunnallisen ulottuvuuden. 

Jossain varmaan on vaikuttajia, jotka puhuvat vakavissaan esimerkiksi kapitalismin vaikutuksista, äärioikeiston noususta, ilmastonmuutoksesta ja meidän kaikkien kollektiivisesta vastuusta maailmankansalaisina, mutta tutkalleni heitä ei juuri osu. Greta Thunbergin kutsuminen influensseriksi tuntuu väärältä, vaikka sitähän hän todella on.

Jos on varaa keskittyä täysipainoisesti itsensä yksilölliseen kehittämiseen ja olla ajattelematta politiikkaa ja kansalaisosallistumista, se kielii etuoikeutetusta asemasta. Miten sukupuolivähemmistöön kuuluva pyrkii olemaan silkkaa valoa, jos sortavat rakenteet uhkaavat sosiaalisia oikeuksia ja vapauksia? 

Ja enkö itsekin ole vain yksi kollektiivisten ongelmien ruumiillistuma? Ei kaikkea voi hoitaa pelkillä supersmoothieilla ja mielenhallinnalla.

Vaikka oman pesän siivoaminen voi olla monelle ihan hyvä ensimmäinen siirto, ei pidä silti rakastua liikaa omien nurkkien puhtoisuuteen.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Mitä enemmän tapaamme toisiamme, sitä epätodennäköisemmin tapamme toisiamme

"Opiskelijavaihdon vähentyminen on valtava menetys sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Vaihto-opiskelu ei ole pelkästään opintopisteiden suorittamista, vaan tutustumista vieraaseen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin ajatella", kirjoittaa Janne Hakkarainen kolumnissaan.

Muistelen omia vaihto-opintoaikojani usein. Erityisen mieleenpainuvia kokemuksia olivat chemnitziläisen opiskelija-asuntolamme pihalla vietetyt illanvietot, vierailu Buchenwaldin keskitysleirillä ja Christopher Street Dayn vietto Dresdenissä.

Taloussanomat uutisoi viime viikolla, että vaihtoon lähtevien korkeakouluopiskelijoiden määrä on laskenut 15 prosentilla vuoteen 2016 verrattuna. Suomen ylioppilaskuntien liiton arvion mukaan syynä on edellisen vaalikauden opintorahaleikkaukset. Eurostudent-tutkimuksen mukaan suurin este kansainväliselle vaihdolle on opiskelijan varallisuus, joten liiton tulkintaan opintorahaleikkausten ja vähentyneen kansainvälisen opiskelijavaihdon yhteydestä on helppo uskoa. Vaikka kuluvalla vaalikaudella opintoraha on luvattu sitoa indeksiin, korjausliike on vaatimaton suhteessa edelliskauden leikkauksiin.

Opintorahan euromääräinen pienentyminen ei ole ainoa kansainvälisen vaihto-opiskelun hidaste. Toinen on esimerkiksi opintotukikuukausien määrän rajoittaminen ja porrastaminen alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon. Ylioppilaskunnan koulutuspoliittinen asiantuntija Valtteri Törmänen on käyttänyt asiasta osuvaa vertauskuvaa: opiskelijalla on vähemmän askelia käytettävissään opintopolullaan. Koska aikaa on vähemmän, ja harha-askeleet kostautuvat, niitä yritetään välttää. 

 

Opiskelijavaihdon vähentyminen on valtava menetys sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta. Vaihto-opiskelu ei ole pelkästään opintopisteiden suorittamista, vaan tutustumista vieraaseen kieleen, kulttuuriin ja tapoihin ajatella. Vaihto-opiskelun kautta opiskelija oppii elintärkeitä työelämätaitoja, joita tarvitsee yhä tiiviimmin verkostoituvassa maailmassa.  

Minulla on ollut mahdollisuus käydä vaihdossa peräti kaksi kertaa: ensin kuukauden lukiolaisena Essenissä ja myöhemmin neljä kuukautta yliopisto-opiskelijana Chemnitzissä. Jälkimmäiseen vaihtoon sain tukea Euroopan unionin Erasmus-vaihto-opiskeluohjelmasta. 

Ei ole sattumaa, että juuri EU on luonut oman vaihto-opiskeluohjelmansa. Vaihto-opiskelun aikana opiskelija luo suhteita yli valtioiden rajojen. Kun olemme luoneet kaupallisia, kulttuurisia ja henkilökohtaisia siteitä koko mantereen laajuisesti, uhka unionin jäsenmaiden välisistä sodista on romahtanut. Näin ei aina ollut, vaan mantereemme historia on sotainen, raaka ja verinen. 

Oikeastaan voi sanoa: mitä enemmän tapaamme toisiamme, sitä epätodennäköisemmin tapamme toisiamme. Euroopan unionia sanotaan usein osuvasti maailmanhistorian onnistuneimmaksi rauhanprojektiksi. Tästä syystä unionille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2012. 

 

Oma vaihto-opiskeluni oli kiehtova kurkistus saksalaiseen mielenmaisemaan. Saksalaisessa maahanmuuttovirastossa asiointi ja pankkitilin avaaminen olivat sellaisia hallinnollis-byrokraattisia kokemuksia, joiden jälkeen en ole enää valittanut kotimaisen viranomaisasioinnin raskaudesta. Opin siis näkemään minulle jo ennestään tuttuja asioita uudessa valossa.

En ole kuullut kenenkään sanovan, että katuisi vaihtoon lähtemistä. En ole kuullut kenenkään sanovan, että ei olisi oppinut vaihdossa jotain merkityksellistä. Monille, mukaan luettuna itselleni, vaihto-opiskelu oli merkittävä askel itsenäistymisessä ja aikuiseksi kasvamisessa. Ensimmäistä kertaa olin vastuussa kotitalouteni kaikista askareista ilman mahdollisuutta saada apua kotiväeltäni.

Henkisen kasvun lisäksi sain mahdollisuuden seikkailuun, jota en voi enää kokopäivätöissä käyvänä varhaiskeski-ikäisenä kovin helposti toistaa. Matkustin junalla ja linja-autolla ympäri Eurooppaa, koska Saksasta oli edullisempaa ja helpompaa käydä yhden kesän aikana Ranskassa, Puolassa, Tsekissä ja Itävallassa kuin Oulusta käsin. 

Olen surullinen, että taloudellinen kynnys lähteä kansainväliseen opiskelijavaihtoon on aiempaa korkeampi. Omana opiskeluaikanani opintososiaaliset puitteet olivat nykyistä paremmat: opintotukikuukausia oli enemmän, opintoraha oli suurempi eikä tukikuukausia oltu sidottu alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon. 

Käytin oman vaihto-opiskeluni rahoittamiseen Erasmus-stipendin ja opintorahan lisäksi myös opintolainaa. Muistan tuolloin miettineeni, kadunko vaihto-opiskeluni rahoittamista opintolainalla, kun laina tulee maksuun. 

Nyt, kun olen jo muutaman vuoden ajan lainaa maksanut, vastaus on selkeä: en kadu. 

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Oman virheen myöntäminen tuntuu hirveältä, mutta on hyväksi sinulle ja yhteiskunnalle

Kasvojen menettäminen on ihmiselämän viheliäisimpiä tunteita, ja siksi sitä välttää viimeiseen asti. Silti sitä kannattaisi tehdä mahdollisimman usein, kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Tänä keväänä näin jotain niin upeaa ja niin hirveää, että se jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Netflixiin huhtikuussa saapunut kuusiosainen sketsisarja I think you should leave with Tim Robinson näyttää, mitä seuraa, jos joku kerta kaikkiaan kieltäytyy menettämästä kasvojaan.

Ensimmäisessä näkemässäni sketsissä työhaastattelussa ollut hahmo (Tim Robinson) lähtee ravintolasta ja työntää ovea väärään suuntaan. Kauhistuttava hymy kasvoillaan Robinson pinnistelee ja survoo ovea väärään suuntaan niin kauan, että se nousee saranoiltaan – ja kas, näin sen voi työntää auki. Näin hahmo kyllä säästyy nolon asian myöntämiseltä (hän mokasi työntämällä ovea väärään suuntaan), mutta korjaa sen niin, että siitä tulee alkuperäistä tekoa tuhat kertaa kamalampi.

Tämä on sketseistä miedompia. Kiusallisuusprosentti nousee toisissa sketseissä niin korkeksi, että heikkohermoinen joutuu vääntämään äänenvoimakkuuden pois päältä.

Vaikka Tim Robinsonin kauheat tilanteet ovat liioiteltuja, niiden takana piilee ikiaikainen viisaus: kasvojen menettäminen on ihmiselämän viheliäisimpiä tunteita, ja siksi sitä välttää viimeiseen asti.

 

Oman virheen myöntäminen on kieltämättä aivan hirveää. Olen itse aina kammonnut hammaslääkärillä käyntiä. En siksi, että pelkäisin toimenpiteitä, vaan siksi, että lääkärin ilmoitukset taas uusista rei’istä ovat merkki epäonnistumisesta hammaslangan käyttämisessä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että oma virheeni tulee ammattilaisen toimesta nähdyksi.

Toinen mieltäni kaivertava karmeus ovat oikaisut. Ne ovat hyvin tarpeellisia osoituksia siitä, että media ottaa vastuun mokistaan ja korjaa virheensä. Mutta voi hyvät hyssykät, miten sydämestä kouraisee oikaisuja kirjoittaessa.

Tänä vuonna olen kenties sekoillut ja mokaillut niin paljon, ettei virheiden myöntäminen tunnu yhtä pahalta. Itse asiassa se tuntuu jopa aika vapauttavalta. Sen ajan, jonka aiemmin käytti murehtimiseen siitä, huomasiko joku mokani, voi käyttää ihan johonkin muuhun – vaikka kiusallisten sketsien katsomiseen.

Your fear of looking stupid is holding you back, luin kerran seinään spreijatusta graffitista, ja minusta se on aivan totta.

 

Virheiden myöntämisellä on myös yhteiskunnallinen aspekti. Kasvojen menettämisestä kieltäytymisestä saa paljon hupaisia sketsejä, mutta kyseessä on oikea ongelma. Kieltäytyminen omien virheiden tunnustamisesta vie mahdollisuuden ja halun muutokseen. Ken ei havaitse itsessään vikaa eikä kuuntele kritiikkiä, hän ei koskaan myöskään kasva ihmisenä.

Erityisesti ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa olen kasvavalla kauhulla seurannut sitä häikäisevän itsevarmaa tapaa, jolla osa keskustelijoista sivuuttaa tieteellisen tutkimuksen tulokset. Tätä perustellaan sillä, että arvostetuissa julkaisusarjoissa julkaistu tutkittu tieto on poliittisesti värittynyttä tai peräti valheellista, kun taas itse hankittu tieto on oikeaa ja aitoa.

On ollut häikäisevää huomata, kuinka osa ihmisistä kokee oman päättelynsä olevan aivan ylivertaista tiedeyhteisön tuottamaan tietoon nähden. Ylivertaisuusvinouma, joka tunnetaan myös nimellä Dunning-Kruger-vaikutus, todella on keskuudessamme – mitä vähemmän tiedät ja osaat, sitä enemmän haluat keulia taidollasi ja tietämykselläsi.

 

Mutta muistatko, sinä olet ihminen. Erehtyväinen, puutteellinen, mokaileva, monesti oikeassa, usein väärässä – siis inhimillinen. Virheet tuntuvat hirveiltä, mutta niiden olemassaolon myöntäminen vapauttaa.

Kasvojen menettämisestä tulee kerta kerralta helpompaa. Suosittelen sitä siksi lämpimästi aivan kaikille. Aloita vaikka jo tänään.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Maisteriudesta on kadonnut hohto – ja se on oikeastaan hyvä asia

"Arjen maisterius on sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa", kirjoittaa Sanna Häyrynen kolumnissaan.

Osallistuin vähän aikaa sitten kahvipöytäkeskusteluun kahden opiskelijan ja kolmen valmistuneen maisterin kanssa. Me maisterit innostuimme antamaan sillä kuuluisalla rintaäänellä ryyditettyjä ohjeita gradun tekemiseen.

”Ei kannata yrittää tieteellistä läpimurtoa.”

”Älä kuvittele voivasi vastata kovin moneen kysymykseen.”

”Ei tarvitse tavoitella hyvää arvosanaa, koska ei sitä kukaan kysy koskaan.”

Jäimme pohtimaan, miksi gradusta ja kursseista tavoitellaan viitosia, kun niitä ei valmistumisenjälkeisessä elämässä pääse oikein missään esittelemään.

Joskus työnhaun epätoivoissa olen itsekin kyseenalaistanut, mitä merkitystä koko tutkinnolla on, kun se ei tehnytkään minusta työnhakumarkkinoiden kuumaa valuuttaa, vaan yhden yleismaisterin tuhansien joukossa. Olen kuitenkin varma, että jos minulla ei olisi tutkintoa, sen perään kyseltäisiin. Tuskin olisin nykyisessä työssänikään ilman maisterinpapereita.

 

Kun opiskeluaikana muodostunut tuttavapiiri pullistelee maistereita tai sellaisiksi päätyviä, suoritettu tutkinto ei ole millään tavalla erityinen juttu. Maistereitahan nyt on joka nurkalla!

Maisteriudella on vaikea ylpeillä, sillä maisterius on kärsinyt inflaation. Joitakin kymmeniä vuosia sitten saatettiin ihastella, kun maisteri saapui isolta kirkolta maalle ylioppilaslakki päässään – jos mustavalkoisia Suomi-filmejä on uskominen.

Ehkä maisterius on siksikin kantajalleen hankalasti käsiteltävää, että räjähdysmäisestä maisteripopulaation kasvusta johtuen suuri osa maistereista on ensimmäisen tai toisen polven maistereita.

Minäkään en ole tekemisilläni kulkenut pitkin suvun perinteiden polkua. Ennemminkin olen astunut vieraalle maaperälle, jolla tallustellessani en tiedä, miten pitäisi olla. Onko tutkinto merkityksetön pikku juttu vai yksi elämäni suurimmista saavutuksista?

Maisterius ei määritä identiteettiäni enkä aktiivisesti miellä kuuluvani joukkoon nimeltä maisterit. Joskus havahdun siihen, että totta tosiaan, olen maisteri, kuinka mahtavaa!

Maisteriudella mässäily tuntuu silti turhalta alleviivaukselta. Vielä ysärillä oli hauskaa, kun Alivaltiosihteerin humoristit näsäviisastelivat tituleeraten itseään maistereiksi. Nyt sellainen tuoksahtaisi tunkkaiselta jopa sketsiviihteessä.

Etuliitteitä tai identiteettejä tärkeämpää maisteriudessa on se, että tutkinnon suorittaja mitä todennäköisimmin on opintojen aikana harjaantunut hahmottamaan kokonaisuuksia ja jaksaa istua pakertamassa.

Arjen maisterius on nimittäin sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa. Samalla voi olla iloinen siitä, että on monien muiden tavoin etuoikeutettuna hyvinvointivaltion ihmisenä saanut hankkia ylemmän korkeakoulututkinnon ja ainakin jonkin verran käsitystä maailmanmenosta.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Yliopistoelämässä akateeminen analyyttisyys kohtaa mututuntuman

"Yliopistossa opetellaan kriittinen ajattelutapa. Mutta kumpaa tulisi opiskelijaelämässä painottaa, analysointia vai mututuntumaa", kysyy Essi Erkkilä kolumnissaan.

Yliopisto-opintojen aikana yksi tärkeimmistä oppimistavoitteista alasta riippumatta on kriittinen ja looginen ajattelutapa. Aloittaessani biokemian opinnot luonnontieteellisessä tiedekunnassa, nyt jo n. vuotta sitten, mututuntuma eli “musta tuntuu” -tyyppinen arvailu oli kirosana. Luonnontieteissä kaiken perusta on vahva loogisuus, syyt ja seuraukset. Ilmiöt ja asioiden tapahtumakulut pyritään järkeistämään ja miettimään niille loogisia, tieteeseen perustuvia selityksiä.

Valistunut arvailu ja fiilistely voivat olla mukavia hupsutuksia tenttipapereita tarkistavalle professorille, mutta akateemiseen ajatteluun ne eivät kuulu, eikä niistä myöskään herunut pisteitä tentissä.

Loogisuus ja kriittinen ajattelutapa ovat kaikille opittavissa olevia asioita. Näihin myös yliopisto-opinnot suorittajaansa valmistavat, sillä tieteessä kriittisyys, faktat ja tutkittu tieto ovat kaiken perusta.

Tämä tieteen pyhä kolminaisuus on erityisen tärkeää, kun elämme aikaa, jolloin huuhaa ja valheellisille oletuksille perustuvat väitteet vavisuttavat tutkitun tiedon asemaa. Analyyttisuuden merkitystä osana ajattelua ei tulisi siis yhtään aliarvioida.

 

Joskus akateemikkokin voi kompastua omaan loogisuuteensa. Illan pimeinä tunteina tulee pohdittua sekä omia että maailman murheita. Omaa elämäänsä analysoi täikamman tiheästi, jokainen valinta kyseenalaistetaan ja puretaan atomeiksi, ja prosessin sivutuotteena syntyy stressiä ja unettomana ruttuun pyörittyjä lakanoita. Olenko oikealla alalla, mitä haluan elämältä, menenkö varmasti oikeaan suuntaan?

Useammat lakanat yöllä ruttuun murehtineena uskallan väittää, ettei elämässä koskaan ole oikea aika millekään. Aina jokin ulkoinen tekijä, olosuhteet tai ajoitus voisi olla hitusen verran parempi. Kuten uuden parisuhteen aloittaminen kaupungissa, josta olet muuttamassa kesän jälkeen satojen kilometrien päähän opiskelemaan unelma-alaasi. Tässä yhtälössä akateeminen puoleni havainnoi paljon asioita, jotka eivät varsinaisesti puoltaneet suhteen kannalta positiivista ratkaisua.

Onneksi joskus jopa luonnontieteilijä uskaltaa heittää analyyttisyyden roskiin, tai ainakin antaa tilaa myös mututuntumalle. Olosuhteet ja ajoitus eivät aina ole täydelliset, mutta joskus riittää, kun ne tuntuvat hyviltä ja saavat sinut hymyilemään.

 

Uuden lukuvuoden kynnyksellä haluaisin lempeästi muistuttaa kaikkia opintojen pariin palaavia tai niitä aloittavia luottamaan analyyttisyyden lisäksi myös mutuiluun. Yliopistosta saa tiedot ja taidot analyyttiseen ajatteluun, sen aikana tapahtuvasta elämästä taas eväät hyvään mutuiluun.

Analyyttisyys ja mututuntuma on toki tärkeää osata myös erottaa toisistaan. Esimerkiksi tenttivastauksissa ja terveysasioissa kannattaa aina luottaa analyyttisyyteen ja tutkittuun faktaan. Joissakin muissa elämänvalinnoissa kannattaa uskaltaa luottaa siihen intuitioon. Se saattaa tuoda mukanaan paljon hyviä ja arvokkaita asioita, kuten VR:n sarjalipun matkoille toiseen kaupunkiin.

Kuten eräs luonnontieteilijäkollegani kerran etevästi asian tiivisti: opintoihin on syytä suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella, muttei tosissaan. Tenttikirjoja kannattaa siis ahkerasti avata, mutta joskus myös sulkea, jos mutusi niin kertoo.

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää: