Kategoria: Kolumni

Joitakin vuosia sitten eräs blogimaailmasta tuttu aviopari erosi. Ero oli monelle järkytys. Mitään merkkejä ei ollut ilmassa, edes vauva.fi:ssä ei oltu juurikaan spekuloitu erolla. Vielä hetki sitten pariskunta oli hehkuttanut onneaan sosiaalisessa mediassa, kunnes parisuhdeonni alkoi yhtäkkiä näkyä sisällöissä yhä harvemmin. Jonkun ajan päästä yleisölle julkaistiin suru-uutiset. Suurimmalle osalle seuraajista ero tuli kuin puskista.

Ei ihme, että ero yllätti – eihän mitään kerrota, ennen kuin kaikki on virallista. Harva puhuu sosiaalisessa mediassa raskaita elämänmuutoksia edeltäneistä vaikeista ajoista. Varsinkaan kaikista suosituimmat ja seuratuimmat.

Kukaan ei päivitä Instagramiin riitelevänsä puolisonsa kanssa päivittäin. Ei kerrota, että käydään pariterapiassa, pidetään taukoa tai harkitaan eroa. Tai että pussaillaan työkaveria firman bileissä ja kadutaan sitä puolisolle seuraavana päivänä.

Harvan elämä on niin auvoisaa kuin some antaa ymmärtää. Vaikka myös tunnetuilla somepersoonilla on vaikeuksia, he pitävät kulissia yllä viimeiseen asti ja kertovat ongelmistaan vasta, kun vaihtoehtoja ei enää ole.

Toisaalta ymmärrän valinnan hyvin. Jokaisella pitää olla oikeus kertoa vain sen verran, kuin kokee itselleen parhaaksi. En osaa edes kuvitella, minkälaisia kommentteja tuhansien tai satojen tuhansien seuraamat somejulkkikset saavat ollessaan tavallista avoimempia. Varmasti paljon kiitosta ja kannustusta, mutta sitäkin enemmän pilkkaa ja ilkeyksiä.

Ymmärrän hyvin, ettei sellaisessa asemassa tee mieli antaa anonyymeille enää yhtään enempää aseita, joilla he voivat sivaltaa jo muutenkin vaikeana aikana. On vain viisasta huomata, milloin oma psyyke tai itsetunto on liian haavoittuvainen ottamaan vastaan lisää kolhuja.

Kulissien ylläpitäminen ei rajoitu vain parisuhdeasioihin. Harvoin puhutaan vaikkapa siitä, että töissä on menossa huono jakso, tai kuinka välillä tekisi mieli lähettää lapset maata kiertävälle radalle. Harva kertoo julkisesti, että parhaan ystävän kanssa on riitaa tai naapureihin meni välit poikki. Kukaan ei myönnä, että on rahavaikeuksissa tai velkakierteessä. Ei somessa mainita, että alkoholia tulee tissuteltua päivittäin tai sovitut asiat jäävät tekemättä krapulan takia.

Onneksi hiljaisuuteen on muutama poikkeus. Esimerkiksi sinkkubloggari ja kirjailija Henriikka Rönkkönen on suorastaan brändännyt itsensä paljastelun paronittareksi. Avoimuus on osa Rönkkösen somehahmoa, ja varmasti yksi merkittävä syy hänen suosioonsa. Myös monet äitibloggaajat puhuvat lapsiperhearjen ikävistä puolista. Vanhemmuudesta ja sen haasteista puhuminen on toisaalta hieman ongelmallista, koska lapsia täytyy suojella negatiiviselta huomiolta. Silloin avoimuus jää väistämättä vain tasolle, joka on lasten kannalta suotuisin.

Jos joku kertookin vaikeasta elämäntilanteestaan, se tehdään usein jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi ja koettu joskus aikaa sitten. Vaikka sekin on hienoa ja ihailtavaa, joskus toivoisin, että joku uskaltaisi kertoa ongelmistaan jo silloin kun ne tapahtuvat. Kun tunteet ovat pinnassa. Kun se on täyttä todellisuutta.

Joskus, kun itse olen yrittänyt puhua hankalista asioista, minulle on sanottu, että olisit onnellinen kun sinulla on kaikkea tuota – ihanat lapset, mies, läheisiä ihmisiä, kivoja töitä ja mukava koti. Sitä helposti leimautuu valittajaksi, kun haasteistaan yrittää puhua rehellisesti.

Ihan kuin se, että on jonkun silmissä onnistunut, tarkoittaisi, ettei saisi olla ongelmia. Ihan kuin en arvostaisi kaikkea, mitä minulla on, jos kerron elämääni kuuluvan myös huonoja päiviä.

Toivoisin vain, että some olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä. Ja haluan uskoa, että rohkeus avata myös huonoja hetkiä antaa paitsi muille ihmisille, myös itselle voimaa.

Minä esimerkiksi voisin kertoa, että en osaa aina lopettaa juomista ajoissa, kun olen juhlimassa. Voisin myöntää, että näin kävi viimeksi toissapäivänä. Ehkä tunnustaisin myös, että olin seuraavana päivänä krapulassa, vaikka olisi pitänyt olla lasten kanssa. Saattaisin myös kertoa, että mieheni oli minulle tästä vihainen, koska en pystynyt hoitamaan velvollisuuksiani sovitulla tavalla. Sanoisin myös, että minulla oli siitä kamala olo ja saatoin päättää, että en juo enää koskaan.

Jos uskaltaisin.