En halua olla autoilija – ja se horjuttaa käsitystä aikuisen elämästä

"Autoilu ei vähene sillä, että autoilijat patistetaan muuttamaan tottumuksiaan. Ainoa keino lienee se, ettei koskaan edes ryhdy ajamaan", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Olen päättänyt, etten koskaan halua omistaa autoa. Päätökseni taustalla on muitakin syitä kuin autoilun saastuttavuus.

Hankin ajokortin myöhäisherännäisenä 22-vuotiaana, koska luulin, että autoilu kuuluisi työhöni toimittajana. Huomasin, että työssäni ei ollutkaan pakko ajaa autoa. Saatoin kulkea useimmille juttukeikoille myös pyöräillen.

En ole oppinut erityisemmin pitämään autoilusta eikä minulla itselläni ole ollut autoa, joten huristelusta ei ole tullut rutiinia. Jokainen kerta ratin takana on ollut tärinää ja kuolemanpelkoa aiheuttava suoritus, vaikka mitään hirveää ei ole sattunut.

Minulla ei ole motivaatiota tottua autoiluun, koska en oikeastaan halua olla autoilija. En halua tuhlata rahojani autoon tai kuulua viiteryhmään, jota leimaavat perään hengittävät törppöilijät ja itsekkäät ohittelijat.

Vihdoin nyt voin myöntää, että minun ei tarvitse opetella pitämään autoilusta tai taipua ”normaaliin” elämään, johon auton omistaminen ilmeisesti kuuluisi.

Harmillista, että autoilun vähentäminen on viime aikoina herättänyt tulehtuneita ja tunteisiin meneviä keskusteluja.

 

Muun muassa opettajana ja tietokirjailijana työskennellyt Joona-Hermanni Mäkinen kirjoitti hiljattain Ylelle kolumnin otsikolla Suomen on päästävä irti autoriippuvuudesta. Tekstissään hän sanoo, että yksityisautoilua on vähennettävä ja joukkoliikennettä lisättävä. Mäkinen kirjoittaa, että autoilu on vaarallista ja vallitsevan ilmastotilanteemme kannalta kestämätöntä.

Twitterissä Mäkistä syytettiin esimerkiksi autoilun demonisoinnista.

Toimittaja Mikko Kekäläinen puolestaan jakoi Mäkisen kolumnin Twitterissä seuraavilla saatesanoilla:

Perheemme luopui autosta 1,5 vuotta sitten, ja elämänlaatumme parani huomattavasti. Liikumme enemmän, saastutamme ja tuhlaamme vähemmän. Rohkaisen kaikkia kokeilemaan! Tässä voi vain voittaa! Lue mietinnän tueksi loistava kolumni.

Kekäläinenkin sai raivoryöpyn niskaansa:

Ihme paskaa. Tervetuloa tänne kokeilemaan, julkiset kulkee kahdesti päivässä. Ellei asu Helsingin ydinkeskustassa, auto on ainoa mahdollinen arjen mahdollistaja tällä hetkellä.

Kummankin saamissa kommenteissa toistuu, että ilman autoa ei pärjää kaupungin ulkopuolella eikä silloin, jos perheessä on lapsia.

 

Mikko Kekäläinen on toimittajavaimonsa Kristiina Kekäläisen kanssa kirjoittanut autottoman lapsiperheen elämästä Carless Whisper -blogiinsa. Perhe asuu Espoossa, mutta väitän, että lapsiperheen autoton elämä onnistuu muuallakin Suomessa.

Kuvitellaan vaikkapa Oulun Ritaharjussa asuva perhe. Bussi kaupungin keskustaan kulkee useita kertoja tunnissa. Oululaisilla maailmanluokan pyöräteillä matka taittuu reilussa puolessa tunnissa. Puolet matkasta voi rullailla pian valmistuvalla pyöräbaanalla. Periaatteessa autoton elämä onnistuisi.

Harvassa kuitenkin taitavat olla ne lapsiperheiden omakoti- tai rivitalot, joiden pihassa ei seiso auto.

Auton tuomasta ylellisyydestä ja helppoudesta on vaikea luopua, koska mielikuvissamme autoilu kuuluu tavalliseen elämään – ja varsinkin aikuistumiseen ja perhe-elämään.

Tottumus ja esimerkki ratkaisevat sen, pitääkö autotonta elämää mahdollisena. Minun on helppo uhota, etten koskaan hanki autoa. Olen nimittäin omin silmin nähnyt, että ilman autoakin on elämää.

Lapsuudenperheessäni autolla on ajanut vain isäni. Äitini kulki liki 20 kilometrin työmatkansa kesäisin pyörällä ja talvisin bussilla. Kauppaan hän on aina polkaissut pyörällä.

 

Autoilun puolesta kampanjoitiin keväällä esimerkiksi kokoomuksen äänellä. Puolue julisti, että autot kuuluvat teille. Autoalan toimijoiden Vapaus valita auto -ohjelma taas halusi herättää keskustelua autoilun tulevaisuudesta, koska auto on monelle ihmiselle välttämättömyys.

Ymmärrän hyvin, että ilman autoa ei pärjää, jos asuu maaseudulla tai julkisten kulkuvälineiden ulottumattomissa. Kaikille autottomuuden ei tarvitse sopia.

Jos päättää elää autotonta elämää, siihen pitää varautua varhain ja rakentaa elämänsä sellaiseksi, ettei ole autosta riippuvainen.

Toivon, että olen osa orastavaa muutosta. Ehkä ilmastoahdistuneet nuoret ovat niitä, jotka jättävät ajokortin hankkimatta ja auton ostamatta. Jos ei ole koskaan tottunut autoilevaan elämään, voi sopeutua arkeen ilmankin omaa nelivetoa.

Maailmassa, jossa autoilu on oletusasetus, on viimeistään nyt julistettava myös vapaus valita autottomuus.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Kerro vaikeuksistasi myös somessa

Viimeisessä kolumnissaan Laura Tauriainen toivoo, että sosiaalinen media olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä.

Joitakin vuosia sitten eräs blogimaailmasta tuttu aviopari erosi. Ero oli monelle järkytys. Mitään merkkejä ei ollut ilmassa, edes vauva.fi:ssä ei oltu juurikaan spekuloitu erolla. Vielä hetki sitten pariskunta oli hehkuttanut onneaan sosiaalisessa mediassa, kunnes parisuhdeonni alkoi yhtäkkiä näkyä sisällöissä yhä harvemmin. Jonkun ajan päästä yleisölle julkaistiin suru-uutiset. Suurimmalle osalle seuraajista ero tuli kuin puskista.

Ei ihme, että ero yllätti – eihän mitään kerrota, ennen kuin kaikki on virallista. Harva puhuu sosiaalisessa mediassa raskaita elämänmuutoksia edeltäneistä vaikeista ajoista. Varsinkaan kaikista suosituimmat ja seuratuimmat.

Kukaan ei päivitä Instagramiin riitelevänsä puolisonsa kanssa päivittäin. Ei kerrota, että käydään pariterapiassa, pidetään taukoa tai harkitaan eroa. Tai että pussaillaan työkaveria firman bileissä ja kadutaan sitä puolisolle seuraavana päivänä.

Harvan elämä on niin auvoisaa kuin some antaa ymmärtää. Vaikka myös tunnetuilla somepersoonilla on vaikeuksia, he pitävät kulissia yllä viimeiseen asti ja kertovat ongelmistaan vasta, kun vaihtoehtoja ei enää ole.

Toisaalta ymmärrän valinnan hyvin. Jokaisella pitää olla oikeus kertoa vain sen verran, kuin kokee itselleen parhaaksi. En osaa edes kuvitella, minkälaisia kommentteja tuhansien tai satojen tuhansien seuraamat somejulkkikset saavat ollessaan tavallista avoimempia. Varmasti paljon kiitosta ja kannustusta, mutta sitäkin enemmän pilkkaa ja ilkeyksiä.

Ymmärrän hyvin, ettei sellaisessa asemassa tee mieli antaa anonyymeille enää yhtään enempää aseita, joilla he voivat sivaltaa jo muutenkin vaikeana aikana. On vain viisasta huomata, milloin oma psyyke tai itsetunto on liian haavoittuvainen ottamaan vastaan lisää kolhuja.

 

Kulissien ylläpitäminen ei rajoitu vain parisuhdeasioihin. Harvoin puhutaan vaikkapa siitä, että töissä on menossa huono jakso, tai kuinka välillä tekisi mieli lähettää lapset maata kiertävälle radalle. Harva kertoo julkisesti, että parhaan ystävän kanssa on riitaa tai naapureihin meni välit poikki. Kukaan ei myönnä, että on rahavaikeuksissa tai velkakierteessä. Ei somessa mainita, että alkoholia tulee tissuteltua päivittäin tai sovitut asiat jäävät tekemättä krapulan takia.

Onneksi hiljaisuuteen on muutama poikkeus. Esimerkiksi sinkkubloggari ja kirjailija Henriikka Rönkkönen on suorastaan brändännyt itsensä paljastelun paronittareksi. Avoimuus on osa Rönkkösen somehahmoa, ja varmasti yksi merkittävä syy hänen suosioonsa. Myös monet äitibloggaajat puhuvat lapsiperhearjen ikävistä puolista. Vanhemmuudesta ja sen haasteista puhuminen on toisaalta hieman ongelmallista, koska lapsia täytyy suojella negatiiviselta huomiolta. Silloin avoimuus jää väistämättä vain tasolle, joka on lasten kannalta suotuisin.

Jos joku kertookin vaikeasta elämäntilanteestaan, se tehdään usein jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi ja koettu joskus aikaa sitten. Vaikka sekin on hienoa ja ihailtavaa, joskus toivoisin, että joku uskaltaisi kertoa ongelmistaan jo silloin kun ne tapahtuvat. Kun tunteet ovat pinnassa. Kun se on täyttä todellisuutta.

Joskus, kun itse olen yrittänyt puhua hankalista asioista, minulle on sanottu, että olisit onnellinen kun sinulla on kaikkea tuota – ihanat lapset, mies, läheisiä ihmisiä, kivoja töitä ja mukava koti. Sitä helposti leimautuu valittajaksi, kun haasteistaan yrittää puhua rehellisesti.

Ihan kuin se, että on jonkun silmissä onnistunut, tarkoittaisi, ettei saisi olla ongelmia. Ihan kuin en arvostaisi kaikkea, mitä minulla on, jos kerron elämääni kuuluvan myös huonoja päiviä.

 

Toivoisin vain, että some olisi muutakin kuin kauniita asioita ja ihmisiä. Ja haluan uskoa, että rohkeus avata myös huonoja hetkiä antaa paitsi muille ihmisille, myös itselle voimaa.

Minä esimerkiksi voisin kertoa, että en osaa aina lopettaa juomista ajoissa, kun olen juhlimassa. Voisin myöntää, että näin kävi viimeksi toissapäivänä. Ehkä tunnustaisin myös, että olin seuraavana päivänä krapulassa, vaikka olisi pitänyt olla lasten kanssa. Saattaisin myös kertoa, että mieheni oli minulle tästä vihainen, koska en pystynyt hoitamaan velvollisuuksiani sovitulla tavalla. Sanoisin myös, että minulla oli siitä kamala olo ja saatoin päättää, että en juo enää koskaan.

Jos uskaltaisin.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Julkinen puhuminen herättää minussa vaistomaisen taistele tai pakene -reaktion – näin lakkasin välittämästä siitä

"Minulle on kerrottu, että esiintymisjännitys häviäisi ajan myötä. Näin ei ole toistaiseksi käynyt – samat fyysiset reaktiot toistuvat aina uudestaan kun puhun suuren yleisön edessä", kirjoittaa Janne Hakkarainen.

Minut valittiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon ensimmäisen kerran marraskuussa 2009. Olin edustajiston jäsen kuusi vuotta ennen kuin siirryin ylioppilaskunnan viestintäasiantuntijaksi.

Muistan vielä sen edustajiston kokouksen, jossa käytin ensimmäisen puheenvuoroni. En enää muista mistä puhuin, mutta muistan kyllä sen, miltä puheenvuoron pitäminen tuntui: sydämeni hakkasi, käteni hikosivat ja oloni oli hermostunut. En ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt puheenvuoroa julkisessa kokouksessa, johon osallistuu useita kymmeniä ihmisiä.

Kun puheenvuoroni lopulta päättyi, olin helpottunut: stressaava tilanne oli ohi. 

Minulle on kerrottu, että esiintymisjännitys häviäisi ajan myötä. Näin ei ole toistaiseksi käynyt – samat fyysiset reaktiot toistuvat aina uudestaan kun puhun suuren yleisön edessä.

 

Olen ollut Oulun kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 2012 lähtien, ja kaupunginvaltuutettuna olen päässyt puhumaan paljon. Hiljattain minut valittiin valtuustoryhmäni puheenjohtajaksi, mikä lisää käyttämieni julkisten puheenvuorojen määrää entisestään – ja samalla siis myös sydämenlyöntieni tiheyttä.

Muutamia vuosia sitten katsoin YouTubesta kokoustaltiointia eräästä Oulun kaupunginvaltuuston kokouksesta, jossa olin pitänyt puheen. Ennen puheeni näkemistä mietin kiusaantuneena, miltä puheeni kuulostaisi ja näyttäisi. Mietin, kuinka pahalta se näyttää, kun puhujan sydän lyö, hän on hermostunut ja vain toivoo, että puheenvuoro olisi mahdollisimman pian ohi.

Päästyäni puheenvuoroni loppuun olin hämmentynyt: jännitykseni ei ollut välittynyt katsojalle lainkaan. Puheeni oli vakaata ja se koostui ymmärrettävistä, johdonmukaisista ja koherenteista pää- ja sivulauseista. Naamanikaan ei punoittanut, vaikka olin muistellut pintaverenkiertoni olleen kyseisen puheenvuoron aikana tavallista intensiivisempää.

Kenties vielä jonain päivänä poliittisia kokouksia taltioidaan niin hyvillä kameroilla, että puhujien jännityksen voi huomata heidän laajenevista pupilleistaan. Onneksi sellaista ei ole näkyvissä aivan välittömässä lähitulevaisuudessa.

 

Tuon puheenvuoron katsomisen jälkeen en ole enää lainkaan välittänyt niistä fyysisistä hermostumisen oireista, joita edelleen julkisesti puhuessani saan.

Se tuntuu omituiselta: vaikka kehossani on käynnistynyt taistele tai pakene -reaktio, ja henkisestikin saattaa edelleen vähän jännittää, olen oppinut olemaan välittämättä siitä.

Toivon, että kokemukseni voi tarjota lohdutusta heille, joita julkinen puhuminen jännittää. Suosittelenkin kaikille rohkeaa heittäytymistä ja piittaamattomuutta jännityksestä.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Internet ei unohda koskaan

"Netti on siitä säälimätön media, että se tallentaa käytännössä kaiken", kirjoittaa Iikka Kivi.

Internetissä ikävästä menneisyydestä on hyvin vaikea päästä eroon.

Netti on siitä säälimätön media, että se tallentaa käytännössä kaiken. Saunailtojen rasistiset vitsit ja faneille takahuoneessa heitetyt rasvarepliikit hukkuvat hetkessä ajan virtaan, mutta netissä sikailusta jää yleensä dokumentti.

Tähän törmäsi myös SDP:n uusi kansanedustaja Hussein al-Taee, joka vaalien jälkeen joutui vastaamaan lukuisiin kysymyksiin netistä löytyneistä vihateksteistään. Teksteissään al-Taee oli kohdistanut vihaa seksuaalivähemmistöihin, etnisiin vähemmistöihin ja juutalaisiin. Tällä hetkellä poliisi selvittää, onko kirjoituksista syytä aloittaa esitutkinta.

Tuore poliitikko vältteli vastuun ottamista tarpeettoman pitkään, mutta lopulta ilmestynyt anteeksipyyntö oli harvinaisen hyvä. Siinä avattiin monipuolisesti sitä, miten vihamielinen ajattelu syntyy ja miten se voi muuttua ajan kuluessa, kun tapaa uusia ihmisiä ja joutuu kyseenalaistamaan näkemyksiään.

Tällaisen perusteellisen käsittelyn etu on siinä, että sen kautta myös muut kuin kohun kohde voivat tarkastella omaa ennakkoluuloista ajatteluaan. Entisenä äärioikeistolaisena löysin tekstistä paljon yhteistä rajapintaa: tiedän hyvin, mitä al-Taee tarkoittaa sanoessaan, että hänen on vaikea tunnistaa vanhoja tekstejään omikseen.

Internetin pitkä muisti on myös kansalaisen etu. Ihmiset eivät voi enää laukoa vuosikausia mitä tahansa hirveyksiä ja tärkeän työn kopattuaan luottaa siihen, että kukaan ei koskaan saa tietää niistä, vaan he joutuvat miettimään sanomisiaan entistä tarkemmin. Ja vaikka populistit muuta tykkäävätkin väittää, kyse ei ole sananvapauden rajoittamisesta vaan muiden paremmasta huomioonottamisesta, mikä on tärkeää yhteiskuntarauhan ja hyvinvoinnin kannalta.

 

Ilmiössä on monta hyvää puolta, mutta yhden asian suhteen pitäisi skarpata: jos ihminen pyytää perusteellisesti ja vilpittömästi anteeksi, silloin meidän tulisi myös antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin.

Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvien ohjaaja James Gunn erotettiin tilapäisesti törkeiden vitsitwiittiensä takia. Ongelmalliseksi Gunnin tapauksen teki se, että hän oli vuosia aiemmin käynyt kyseiset twiitit läpi ja pyytänyt niitä julkisesti anteeksi.

Vaikka Gunn sai lopulta työnsä takaisin, tapaus kuvastaa tarkasti ilmiön karvapuolta: internet mahdollistaa sen, että ihmistä syytetään samoista teoista uudelleen ja uudelleen, vaikka hän on pyytänyt niitä anteeksi ja teoillaan osoittanut, että on sittemmin kasvanut ihmisenä.

Ja jos rakennamme maailman, jossa ihmistä voidaan syyttää ikuisesti hänen vanhoista synneistään, miksi kukaan haluaisi edes yrittää kasvaa paremmaksi ihmiseksi?

Jos menneisyys määrittää meitä lopullisesti, miksi edes yrittää rakentaa parempaa tulevaisuutta?

 

Kirjoittaja on stand up -koomikko ja entinen rasisti. 

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Luova työ vie yöunet, lihottaa ja saa harkitsemaan luovuttamista – mutta tekee myös onnelliseksi

Laura Tauriaisen mukaan luovalla alalla työskentely ei ole erityisen hohdokasta. Siitä huolimatta hän ei vaihtaisi valintaansa.

Kun olin pieni, en osannut haaveilla siitä työstä, jota nyt teen – eihän tekstipainotteisen digimarkkinoinnin suunnittelijan työtä kai ollut olemassakaan. Halusin olla näyttelijä, laulaja tai kirjailija.

Valmistuessani korkeakoulusta en osannut vieläkään haaveilla työstä, jota nyt teen. Copywriter-titteli oli vain etäisesti tuttu, sähköisen markkinoinnin suunnittelijoista en ollut kuullutkaan. Ajattelin, että koska olin opiskellut viestintää mutten markkinointia tai suomen kieltä, minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia mainosalalle.

Oikeastaan ajauduin viestinnän ja markkinoinnin alalle sattumalta. Mikään muu ei kuulostanut kivalta, enkä päässyt opiskelemaan alalle, jonne luulin haluavani. Vasta noin vuoden viestintää opiskeltuani tajusin olevani oikeassa paikassa. Kun ei ole erinomainen missään ja on ihan hyvä monessa asiassa, päätyy näköjään opiskelemaan viestintää.

Pienestä asti olen tiennyt vain sen, että haluan tehdä työtä, jossa saan käyttää luovuuttani. Ja vaikka se onkin nykyisen ammattini paras puoli, se on myös huonoin.

Sillä asia on niin, että luova työ viestinnän alalla ei ole pelkkää kamppisten kehittelyä ja pöhinän nostattamista. Sisällöntuotanto sosiaaliseen mediaan ei ole vain idisten kreailua. Copywriterin työ ei ole ainoastaan nasevia sloganeita. Digimarkkinointi on muutakin kuin Instagramin selaamista.

Vaikka työni on toki kaikkea tuotakin, enimmäkseen se on strategioita, analytiikkaa, matematiikkaa, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä ja kirjoittamista. Excel-taulukoita, Google Adsiä ja Facebookin mainostyökalua. Tarkkailua, avarakatseisuutta ja silmät auki elämistä.

Luovuus viestinnän alalla on tasapainottelua sen välillä, mitä asiakas haluaa, mitä asiakas haluaa maksaa ja mitä asiakas tarvitsee – ja luovuuden asettamista noihin annettuihin raameihin.

 

Työskentely luovalla alalla ei ole kovin hohdokasta. Oikeastaan se on hyvin kuluttavaa, ja kietoo lonkeroihinsa koko elämäsi ja arkesi. Kun työn ja vapaan erottaminen toisistaan on vaikeaa, syntyy olo, että on aina töissä.

Luovuutta ei voi hallita. Luova idea ei kysy lupaa, kun se tulee, eikä se välitä siitä, onko se hyödyllinen tai mahdollinen toteuttaa. Omiin ideoihin ei saa rakastua, sillä minkä tahansa voi joutua hylkäämään ilman sen suurempia seremonioita tai hyvästejä, sillä omasta mielestä hyvä ajatus voikin olla asiakkaan mielestä ala-arvoisen huono

Luovuus ei sammu, kun toimiston oven sulkee takanaan työpäivän päätteeksi, vaan se herättää öisin eikä anna nukahtaa uudelleen. Makaat sängyssä pää täynnä eri voimakkuuksilla kuuluvia ajatuksia: muistitko tarkistaa eilisen tekstin kielioppivirheet? Pitäisiköhän sittenkin ehdottaa asiakkaalle jotain ihan muuta, kun mitä ajattelin? Entä jos en osaa sanoa yhtään mitään järkevää huomisessa palaverissa? Suurimpaan ääneen huutaa ajatus: “SINUNHAN PITÄISI NUKKUA!”

Koska jos et nuku, et ole luova.

Olen itse huomannut rajojen olevan lopulta kaikista tärkeintä luovassa työssä. Rajoja tulee asettaa itselleen, työlleen ja työyhteisölleen.

Vaikka työtään ei voisi unohtaa työajan päätyttyä, työsähköpostien ja -viestien ilmoitukset voi laittaa pois päältä. Sulje ruudut aikaisemmin illalla, äläkä varsinkaan ota puhelinta sänkyyn. Vaikka kotona tekisikin mieli puhua työasioista, se kannattaa silti pitää minimissä. Työkavereiden ja pomon kanssa voi ystävystyä, mutta pientä etäisyyttä kannattaa pitää.

Ja kaikista tärkein neuvo: ei ylitöitä.

 

Vaikka luovuus raastaa, vie yöuneni, lihottaa, vaarantaa mielenterveyteni ja saa minut harkitsemaan luovuttamista noin päivittäin, en usko koskaan valitsevani toisin.

Kaikesta huolimatta työni tekee minut onnelliseksi. Pitää vain huolehtia, etten kuristu sen lonkeroihin.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Jokainen meistä on terapian tarpeessa

"Haluaisin olla rohkeampi, olla omalla esimerkilläni mukana rakentamassa yhteiskuntaa, jossa mielenterveysongelmien ympäriltä on poistunut stigma – onhan omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen kunnioitettava ja ihailtava teko. Silti kokemuksistani julkisesti puhuminen ja kirjoittaminen vaati minulta tämänkin kolumnin osalta voimaa ja pitkän harkinnan", kirjoittaa Asta Salomaa kolumnissaan.

Jos joku mainitsee minulle käyvänsä terapiassa, on se minusta normaali ja varsin arkinen asia, verrattavissa kampaajalla tai hammaslääkärillä käyntiin. Kaikille terapian tarve ei ole tuttua entuudestaan. Siksi mielenterveysongelmat herättävät myös ennakkoluuloja ja leimaamista.

Jotta tabut mielenterveyden ympäriltä saataisiin murrettua, tulisi mielenterveydestä puhua avoimesti, niin julkisesti kuin kahvipöydissäkin.

Olen kokenut eripituisia masennuskausia tasaisesti elämäni ajan. Aloitin terapiakäynnit vuonna 2013 opiskellessani ensimmäistä vuotta musiikkikasvatusta Oulun yliopistossa. Terapia oli minulle positiivinen kokemus; se oli minulle itselleni ja hyvinvoinnilleni varattua aikaa.

Parin vuoden intensiivisen terapiajakson jälkeen elämä tuntui jo paljon aiempaa kevyemmältä ja helpommalta. Vaikka kaikilla ei terapia toki toimi yhtä tehokkaasti, minä sain sen avulla elämäni ja ajatukseni kasaan.

Vuosien varrella olen omista kokemuksistani kertomalla rohkaissut useita opiskelevia ystäviäni hakeutumaan mielenterveyspalveluiden pariin. Silti kokemuksistani puhuminen on ollut vaikeaa. Kesti kauan, jopa vuosia, että uskalsin kertoa terapiassa käymisestä vanhemmilleni ja läheisille ystävilleni.

Edes yliopisto-opintoihini kuuluvalla musiikkiterapian opintojaksolla en uskaltanut reflektoida omia kokemuksiani terapiasta kurssin oppimispäiväkirjassa, sillä pelkäsin sen leimaavan minut jollain tavoin heikoksi luennoitsijan silmissä.

 

Minulle aiheesta puhumista vaikeampaa on sen myöntäminen, että asiasta puhuminen julkisesti tuntuu vaikealta.

Haluaisin olla rohkeampi, olla omalla esimerkilläni mukana rakentamassa yhteiskuntaa, jossa mielenterveysongelmien ympäriltä on poistunut stigma – onhan omasta henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen kunnioitettava ja ihailtava teko.

Silti kokemuksistani julkisesti puhuminen ja kirjoittaminen vaati minulta tämänkin kolumnin osalta voimaa ja pitkän harkinnan. Siksi tänään torstaina 25.4. vietettävä opiskelijoiden mielenterveyspäivä on oivallinen kampanja teeman nostamiseksi esille.

Omassa elämässäni olen huomannut sen, kuinka tärkeää mielenterveydestä puhuminen opiskelijayhteisössä on. Eräs opiskelukaverini, jolle kerroin kokemuksestani terapiasta opintojen alkuvaiheessa, otti monien vuosien jälkeen yhteyttä kiittääkseen minua. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi uskaltanut hakeutua hoidon pariin ilman rohkaisuani. Vaikka olin jo itse unohtanut keskustelun kokonaan, opiskelutoverilleni sanani olivat olleet elämää mullistavia.

 

On väärin, että mielenterveyspalveluiden käyttäminen ja mielenterveydestä puhuminen vaativat yhteiskunnassamme rohkeutta.

Tilannetta ei helpota se, etteivät palvelut myöskään ole helposti saatavilla. Tätä epäkohtaa pyrkii korjaamaan mielenterveyspalveluiden piiriin pääsemisen helpottamista ajava Terapiatakuu-kansalaisaloite. Aloitteen perusteluiden mukaan tällä hetkellä Suomessa vain puolet mielenterveyden häiriötä sairastavista saa tarvitsemaansa hoitoa.

Olen lähes varma siitä, että kenelle tahansa kadulla vastaan tulevalle henkilölle olisi hyötyä omaan henkiseen hyvinvointiin paneutumisesta alan ammattilaisen kanssa. Jokainen meistä on jollain tavalla terapian tarpeessa.

Mikäli tämä teema resonoi myös sinussa, käy allekirjoittamassa Terapiatakuu-kansalaisaloite – vaikkapa opiskelijoiden mielenterveyspäivän kunniaksi.

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää: