Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 15 42:stä

Yritin kaikkeni, mutta minusta ei tullut somestaraa

Laura Tauriainen halusi tuhansia seuraajia, mutta joutui tyytymään satoihin. “Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä", hän pohtii.

Kolumni

TEKSTI Laura Tauriainen

Vuosien ajan olen kokeillut monia konsteja somesuosion saavuttamiseksi. Haaveilin siitä, että minulla olisi tuhansia seuraajia.

Mutta epäonnistuin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kokeillut eri tapoja, ottanut eri kanavia käyttööni tai antanut haaveelle aikaani. Aloitin yrittämisen jo vuonna 2009, kun perustin ensimmäisen blogini. Promosin blogiani ja itseäni hyvin aktiivisesti aiheeseen liittyvällä suositulla keskusteluforumilla. Annoin lehtihaastatteluja, yhden valtakunnalliseen aikakauslehteenkin.

Sen jälkeen olen kerännyt seuraajia Twitterissä puhumalla tisseistä, poseerannut somekuvissa Sampo Kaulasen ja Tuomas Enbusken kanssa, perustanut YouTube-tilin ja tehnyt sinne mieheni avustuksella hyvin työläitä, mutta ei erityisen hauskoja sketsivideoita.

Ujuttauduin Snapchatin alkuaikojen sisäpiiriin vaivaisilla muutaman sadan katselukerroillani – vain, koska olin siellä ensimmäisten joukossa. Tämän seurauksena pääsin osallistumaan vuoden 2016 Some Awardseihin, jossa otin kimppakuvia suosittujen vloggaajien kanssa.

Olen alkanut kirjoittaa useita blogeja eri aiheista, kuten treenaamisesta, mielenterveydestä ja perhe-elämästä.

Silti suuria massoja ei ole kiinnostanut. Muutama sata seuraajaa siellä, toinen mokoma täällä.

Samaan aikaan olen seurannut, kun aiemmin mainitsemani Snapchat-sisäpiirin muut tyypit ovat menestyneet urallaan upeasti. Minni Väärä ja Paju Dare keräävät suosiota PS Olen vegaani -YouTube-kanavalla. Joonas Pesonen pääsi juuri Clarion-hotelliketjun brändilähettilääksi ja asuu vuoden hotellissa. Mikko Toiviainen taas on luonut hienoa uraa kirjallisuusvaikuttajana. Vain muutamia mainitakseni.

Somesuosion puutteesta huolimatta olen saanut töitä digitaalisen markkinoinnin alalta. Olen työskennellyt Qstock-festivaalin sosiaalisen median tuottajana, ja nyt teen töitä Luova toimisto Rangassa copywriterinä ja markkinoinnin suunnittelijana.

Nämä saavutukset ovat eittämättä hienoja ansioita. Ja periaatteessa ne riittävätkin minulle.

Mutta.

Silti minua harmittaa, etten ole saanut edes muutamaa tuhatta seuraajaa muutaman sadan sijaan. Tuntuu, että isompi seuraajamäärä tekisi minusta uskottavamman sosiaalisen median ammattilaisen. Ehkä se myös hivelisi ekstroverttipersoonaani kuuluvaa huomionhakuisuutta.

Lisäksi tuntuu nololta, että kaikesta tästä yrittämisestä huolimatta en ole onnistunut. Olisin halunnut löytää oman juttuni, joka olisi tehnyt minusta kiinnostavan seurattavan – ilman, että olisin haalinut seuraajani kyseenalaisilla keinoilla.

Google nimittäin kertoo paljon keinoja seuraajamäärien kasvattamiseksi. Voisin huijata ja ostaa seuraajia, tai vaikkapa kehittää itselleni täysin valheellisen someidentiteetin. Nämä ovat vain pari todellista, mutta räikeimmästä päästä olevaa esimerkkiä tavoista, joilla suurta suosiota on tavoiteltu – ja myös saatu.

Seuraajat eivät kuitenkaan tee minusta – tai kenestäkään – parempaa tai arvokkaampaa ihmistä.

Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä.

Haluan silti uskoa, että minä olen kiinnostava. Tämä ihminen, joka olen oikeassa elämässä, on kiinnostava. Se ei vain välity someen.

Ehkä yritän liikaa. Ehkä en tarpeeksi. Ja siksi olen lakannut yrittämästä.

Julkaistu 21.3.2019

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Opiskelija, älä aliarvioi äänesi tärkeyttä!

"Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat", kannustaa Jenna Suorsa.

Kolumni

TEKSTI Jenna Suorsa

Lähtiessäni mukaan ylioppilaskunnan hallitukseen moni tuttavistani kyseli, lähdenkö seuraavaksi mukaan kunnallispolitiikkaan. En pitänyt itseäni koskaan poliittisena nuorena, ja suorastaan kavahdin sitä sanaa.

Minulle politiikka tarkoitti eduskunnan kyselytuntia, jossa karikatyyrit huutelivat toistensa päälle. Siksi politiikka tai poliittiset kysymykset eivät tuntuneet koskettavan minua.

Politiikka merkitsi myös leimaantumista. En halunnut lokeroida itseäni, enkä edelleenkään halua antaa muille sellaista valtaa, että he määrittäisivät minua puolestani.

Tämä mielikuva politiikasta seurasi minua pitkälle aikuisikääni. Alkuperältään politiikka on kuitenkin sanana tarkoittanut asioihin vaikuttamista. Sitä olinkin tehnyt jo opintojen alusta asti opiskelijajärjestö Oulu Entrepreneurship Societyssa ja sitä tein myös ylioppilaskunnassa. Voisi siis sanoa, että aivan huomaamattani olin vuodesta 2015 lähtien tehnyt poliittista vaikuttamistyötä.

OYY:n hallitusvuoden aikana sukelsin muun muassa koulutuspolitiikan maailmaan, vierailin eduskunnassa ja tapasin hyvin erilaisia ihmisiä. Koulutuspolitiikkaan liittyen olin mukana tekemässä ylioppilaskuntien yhteistä työelämäpamflettia, tapasin yliopiston johtoa ja olin mukana järjestämässä kansainvälisten opiskelijoiden työelämätapahtumaa, Löylyä.

Vaikka en vieläkään pidä itseäni kopon asiantuntijana, seuraan sekä yliopistomaailmaan liittyvää uutisointia että politiikkaa koskevia uutisia paljon tarkemmin kuin aiemmin.

Nyt olen myös ymmärtänyt äänestämisen tärkeyden. Erityisesti sen, että opiskelijoiden ja nuorten ääni täytyy saada kuuluviin.

Mielestäni sinun ei tarvitse käydä samanlaista polkua hoksataksesi äänestämisen tärkeyden. Opiskelija, älä aliarvioi oman äänesi tärkeyttä. Elämästäsi löytyy tärkeitä teemoja, joihin sinulla on varmasti halua vaikuttaa jollain tavalla.

Sinulle tärkeitä teemoja voivat olla mielenterveyspalveluiden saatavuuden takaaminen korkeakouluopiskelijoille tai vaikka ilmastonmuutoksen hidastaminen todellisilla teoilla.

Jos omien teemojen löytäminen tuntuu vaikealta, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) eduskuntavaaleihin laatima vaaliohjelma avaa mielestäni opiskelijoiden ajatusmaailmaa hyvin.

Suomen opiskelijakuntien liiton (SAMOK) teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia ammattikorkeakouluopiskelijoista aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa. Toivottavasti myös suurin osa yliopisto-opiskelijoista lähtee vaaliuurnille.

Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat.

Vaalisalaisuus on olemassa syystä. Sinun ei tarvitse kertoa valitsemaasi ehdokasta kellekään vaan riittää, että perustelet valintasi itsellesi.

Ja lopuksi: jos jotakuta jäi mietityttämään niin ei, en ole lähdössä kunnallispolitiikkaan.

Julkaistu 27.2.201927.2.2019

Jenna Suorsa

Monessa liemessä keitetty tapahtumatuottaja ja kauppatieteiden opiskelija. Ihmisten kuuntelija ja loputon pähkäilijä. Tulevaisuudessa haluaisi työskennellä digitaalisen markkinoinnin ja teknologian parissa.

Lue lisää:

Somessa mikään ei ole aidosti aitoa

“Entä jos ei sanottaisi, että joku on aito? Entä jos ei edes yritettäisi väittää, että on olemassa rehellistä somea?” Laura Tauriainen kysyy kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Laura Tauriainen

Kaikki tietävät, että kaikkea somessa nähtyä ei kannata uskoa. Mutta minä väitän, että sosiaalisessa mediassa ei kannata uskoa mitään.

Nyt.fi uutisoi, että radiojuontaja Jaajo Linnonmaa ja hänen julkkisystävänsä kommentoivat toistensa Instagram-kuvia nostaakseen seuraajamääriään. Kukaan ei tiedä varmasti, kuinka hyvin taktiikka oikein toimii, koska Instagram ei kerro algoritmeistään ja niiden toiminnasta julkisesti. Silti oletuksena on, että kun suositut käyttäjät tykkäävät tai kommentoivat Instagram-julkaisua, sen näkyvyys kasvaa.

Linnonmaalla ja hänen kavereillaan on oma viestiryhmä, jonka jäsenet pyrkivät pelaamaan tätä Instagram-peliä. Näitä ryhmiä kutsutaan Instagram-podeiksi, ja niistä kannattaa lukea tarkemmin Nytin jutusta.

Osa ihmisistä suivaantui Linnonmaan porukan toiminnasta siksi, että he kokivat, ettei kuvien sovittu tykkääminen ole aitoa. Kun julkaisuja kommentoidaan ja tykätään seuraajamäärät mielessä, reaktiot eivät ole rehellisiä.

Mutta onko mikään somessa lopulta aitoa?

Monet somehahmot tai sosiaalisessa mediassa aktiiviset organisaatiot ja brändit tavalla tai toisella alleviivaavat aitouttaan.

Esimerkiksi Skam-sarjasta tuttua Ulrikke Falchia kehutaan rehellisyydestä ja innostavuudesta, koska hän esittelee Instagramissa vatsamakkaroitaan tai meikitöntä naamaansa.

Yhtenä syynä aitouden korostamiseen saattaa olla se, että sosiaalisessa mediassa näkee niin paljon ylenpalttista silottelua ja feikkaamista. Instagram on täynnä suosittuja käyttäjiä, joiden somekuvat eivät näytä heiltä itseltään. Joidenkin sometähtien kuvat ovat jo niin photoshopattuja, ettei heitä enää tunnista edes ihmisiksi: vyötäröitä on kavennettu, peppuja pyöristetty ja mikä kamalinta, jopa lasten reisiä ja vatsoja on tasoiteltu. Juuri tällaisten ylisiloiteltujen tilien takia Instagram on tutkitusti mielenterveydelle haitallisin sosiaalinen media.

Vastapainona Instagramissa on myös feikkauksia paljastavia tilejä, jotka esittelevät rinta rinnan IG-tähtien versiot ja käsittelemättömät kuvat ja näin näyttävät, mitä kaikkea on muokattu.

Harjaantumaton silmä ei välttämättä erota kaikkia hienoisia silotteluja tai kavennuksia, mutta jokainen näkee kyllä, jos kuvia on muokattu reippaalla kädellä. Siksi vaarallisimpia saattavat lopulta olla ne käyttäjät, jotka ratsastavat näennäisellä rehellisyydellä.

Sosiaalisessa mediassa kaikki feikkaavat jotain, ja jotain jätetään aina näyttämättä.

Ulrikke Falch on kaunis, nuori ja mediaseksikäs myös vatsamakkaroineen ja aamu-unisine silmineen. Ulrikkella ei ole meikittömillä kasvoillaan esimerkiksi aknea, ruusufinniä tai pahaa silsaa.

Vitiligosta eli ihon pigmenttihäiriöstä tunnettu Winnie Harlow on iso tähti ja huippumalli. Hänellä tuskin olisi somessa miljoonia seuraajia, ellei hän olisi kaikissa kuvissaan niin upeasti stailattu, ammattilaisten meikkaama – ja superkaunis. Hänen aitoutensa ja ihailtu rohkeutensa sopii siis sosiaalisesti hyväksyttävään muotiin.

Mitä tästä kaikesta ajattelevat ne, joilla on ulkonäössään tai itsessään jotain sellaista, joita ei somessa koskaan näe, edes näiden “aitojen sometähtien” feedeissä?

Millä tavalla itsensä arvottaa mies, joka ei koskaan näe sosiaalisessa mediassa ketään itsensä kaltaista? Kenen tarinasta saa voimaa tyttö, joka syystä tai toisesta ei uskalla olla oma itsensä? Entä ne yksinäiset äidit, jotka kokevat jotain, joista eivät edes suorapuheisimmat äitibloggaajat puhu? Saati he, jotka eivät ole cissukupuolisia, joille some-esikuvia ei juuri ole tarjolla?

Entä jos ei sanottaisi, että joku on aito? Entä jos ei edes yritettäisi väittää, että on olemassa rehellistä somea? Osaisimmeko sitten suhtautua sosiaalisen median välittämiin epärealistisiin ihannekuviin terveemmin?

Julkaistu 26.2.2019

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Kun kaikki on mahdollista, elämästä tulee mahdottoman uuvuttavaa

"Vaikka suhtaudun tehokkuuden ilosanomaan kriittisesti, huomaan silti sisäistäneeni sen vaatimukset", kirjoittaa päätoimittaja Anni Hyypiö.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Anni Hyypiö

In English.

Olen aina kadehtinut superihmisiä – heitä, jotka tekevät kymmentuntista työpäivää, juoksevat puolimaratoneja, tekevät vapaaehtoistyötä ja vaikuttavat politiikassa, harrastavat ja lukevat.

En kadehdi heitä vain siksi, että heidän elämänsä näyttää niin kiinnostavalta, vaan myös siksi, että nykymaailma tuntuu olevan tehty juuri heille, aikaansaaville superihmisille.

Elämme tehokkuutta ihannoivassa maailmassa, jossa lähes kaikkea toimintaa voi mitata, ja siten myös aina parantaa. Mittareiden maailmassa on aina mahdollisuus toiminnan tehostamiselle, nopeuttamiselle, parantamiselle aiempaan verrattuna. Sama asia lyhyesti ja tehokkaasti: tulos tai ulos.

Tehokkuusvaatimukset vaikuttavat myös yliopistomaailmassa. Tulosohjauksen ajassa tutkijan ja tutkimusyksikön on todistettava pärjäämisensä tuloksella: sovittu määrä julkaisuja ja tutkintoja on paras tulla, muuten rahahanat väännetään kiinni.

Kontrolli tulee opetus- ja kulttuuriministeriöstä, joka sääntelee korkeakoulujen toimintaa rahoitusmallilla. Nyt malli on muuttumassa taas, vielä aiempaa tutkintopainotteisempaan suuntaan. Viime joulukuussa opiskelijajärjestöt Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK) kritisoivat mallia siitä, että luovuus, yksilölliset oppimispolut ja koulutuksen laatu ovat jäämässä tutkintotuotannon jalkoihin.

Yksi tehokkuuden edistämisen työkaluista on nykyteknologia, joka mahdollistaa tehokkaan työskentelyn missä vain. Teknologian myötä olet periaatteessa aina tavoitettavissa, miksi siis et käyttäisi aikaasi mahdollisimman tehokkaasti: sähköpostia voi lukea puhelimesta missä vain, yhden työpuhelun voi aina soittaa hyvin lomamatkaltakin.

Ja läppärit ja tabletitkin ovat nykyään niin ihanan kevyitä, kyllähän sellaisen voi ottaa mukaan minne vain!

Vaikka suhtaudun tehokkuuden ilosanomaan kriittisesti, huomaan silti sisäistäneeni sen vaatimukset. Jokainen pöytä on potentiaalinen työ- tai opiskelupöytä, jokaisella laiskotteluhetkellä ajatukseni karkaavat kesken oleviin työasioihin.

Mutta kysyn: ovatko tehokkuus ja tuloksellisuus oikeasti ainoita tapoja mitata onnistumista? Ja kuinka kauan tämä malli voi vielä jatkua?

En sano, että muutos olisi aina pahasta: mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi, jos emme uskaltaisi tehdä muutoksia. Silti väitän, että jos ainoa muutoksen tapa on tehostaminen, asioiden tekeminen samoilla resursseilla vielä vain himppusen verran paremmin ja nopeammin, ihminen uupuu ja väsyy.

Ja mitä teemme maailmalla, joka on kyllä viritetty huippuunsa, mutta jonka asukkaat ovat totaalisen väsyneitä elämään siellä?

Olen erityisen huolissani uupuvista nuoristamme. Tutkimusten mukaan opiskelijat ovat entistä masentuneempia ja ahdistuneempia.

THL:n mukaan mielenterveys- ja päihdehäiriöt aiheuttavat pääosan opiskelijoiden terveyshaitoista ja ovat merkittävä syrjäytymisen ja pitkäaikaisen työkyvyttömyyden riskitekijä. Nämä tosiseikat tuntuvat sopivan kovin huonosti yhteen sen kanssa, että myös opiskelijan olisi oltava mahdollisimman tehokas: opintopisteitä on ropistava sovittuun tahtiin, jotta opintotuki ei katkea.

Nuorten uupumiseen on syytä suhtautua hyvin vakavasti. Tulevaisuudessa tarvitsemme nimittäin juuri heitä, jotka jaksavat ja pystyvät taistelemaan suuria, koko maailmaa järisyttäviä globaaleja ongelmia vastaan.

Julkaistu 21.2.201927.11.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Miksi kiltteys ärsyttää?

"En ole kyllästynyt olemaan kiltti, olen kyllästynyt kiltteyden mustamaalaamiseen", kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Pienestä asti olen saanut kuulla, että olen kiltti. Aluksi en uskonut väitettä, koska olen kaikki nämä vuodet enimmäkseen pelännyt aiheuttavani pahennusta.

Välttääkseni pahennusta yritän käyttäytyä kiltisti ja haluan olla mukava ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä. Kun luulen toimineeni tylysti tai sanoneeni jotain tökeröä, sätin itseäni ja poden huonoa omaatuntoa.

Kiltteyden paradoksiin kuuluu se, että tämä miellyttämisenhalu on joidenkin mielestä ärsyttävää. He kannustavat kilttejä näyttämään närhenmunat.

Haluaisin luottaa siihen, että kiltteys on hieno piirre ja tavoiteltava ominaisuus. Valitettavasti ajan henkeen kuuluu kiltteyden nujertaminen.

Kun syötän hakukoneeseen sanan kiltteys, saan esimerkiksi seuraavanlaisia tuloksia: ”Liika kiltteys sairastuttaa: ’Se siirtyy tavalla tai toisella myös omiin lapsiin’” ja ”Oletko liian kiltti? Näin opit pitämään terveesti kiinni omista rajoistasi”.

Otoksen perusteella kiltteys on sairaus.

Hiljattain kirjailija Riikka Pulkkinen kirjoitti kolumnin otsikolla Jos jonkun on alettava kilttien tyttöjen vapaustaistelijaksi, se voin aivan hyvin olla minä. Pulkkinen tunnustautuu kiltiksi ja miellyttämisenhaluiseksi.

Hän kertoo pohtineensa, että loisi romaanihenkilön, joka on kiltti tyttö, mutta kyllästyy rooliinsa. Pulkkinen maalailee mahdollista emansipaatiokertomusta, koska arvelee, että patriarkaattiin ja kiltteyteen kahliutuneet naiset muuttuvat vanhoina katkeran veemäisiksi. Kiltteydestä on vapauduttava.

Asennemuijaksi itseään kutsuva Jenni Janakka kiertää ympäri Suomea pitämässä Röyhkeyskoulu-luentojaan naisille ja on juuri julkaissut asiastaan myös kirjan. Hänen tavoitteenaan on levittää positiivisen röyhkeyden ilosanomaa, jotta naiset ryhtyisivät rintakehä pörheänä tekemään sitä, mitä itse haluavat, etenkin työelämässä. Tämä on Janakan mukaan ”asennemuijaantumista”.

Janakka on ilman muuta hyvällä asialla, mutta en pidä tästä kiltteyden vastaisesta retoriikasta. Tottahan se on, että työelämä on kovaa kilpailua: vahvemmat voittavat. Kynnysmatoiksi asettuvat jäävät kakkosiksi.

Kiltteyden parjaamisessa taitaa olla kyse epämääräisestä käsitteiden määrittelystä. Kiltteys kun näyttää laajentuneen merkitsemään huonoa itsetuntoa.

Mutta eikö kiltteys ennemminkin ole pyrkimystä sopuisuuteen ja yhteistyöhön? Mitä pahaa sellaisessa on?

Myönnän, että huijasin hieman, kun luettelin kiltteys-hakusanalla saamiani tuloksia. Niihin kuuluivat myös nämä: ”Persoonallisuustutkija: ’Kiltteys on pelkästään hyvä piirre, joka tekee elämästä monella tavalla parempaa’” ja ”Kiltteys on aliarvostettua – mutta ystävällinenkin voi kritisoida muita eikä kaikista tarvitse pitää”.

Kilttien ei tarvitse kivuta barrikadeille. Suurinta kapinaa on vain ylpeästi olla kiltti.

Julkaistu 21.2.20193.3.2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Pitäisikö palata takaisin puuhun?

"Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti", sanoo Iikka Kivi.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ensimmäiset ihmisiksi luokiteltavat kädelliset astuivat alas puusta ja alkoivat elää maaeläiminä. Tieteentekijöiden parissa vääntöä käydään tarkasta vuosiluvusta ja siitä, oliko kyseinen kädellinen vielä varsinaisesti ihminen. Evoluutioteorian torjuvat kreationistit pitävät tietysti koko väitettä puhtaana huuhaana.

Pidän teoriaa uskottavana. Sen verran mitä olen suomalaista yhteiskuntaa jaksanut vuodenvaihteen tienoossa seurata, ihan apinalauman tolskaamiselta toiminta näyttää.

Yhteiskunnassamme on noussut esiin vakavia ongelmia: lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja vanhusten heitteillejättöä. Epävarmuutta luo myös yhä konkreettisemmaksi käyvä ilmastonmuutos.

Miten päättäjät – ne yhteisömme jäsenet, joihin luotamme niin paljon, että olemme antaneet heille luvan päättää puolestamme – ovat reagoineet tilanteeseen? Yrittämällä löytää ongelmista mahdollisimman paljon astinlautoja oman suosionsa lisäämiseen ja muiden alaspäin lyömiseen.

Sen sijaan, että olisimme reagoineet ongelmiin pyrkimällä ratkaisemaan niitä asiantuntijoiden osaamista hyödyntäen ja maltillista keskustelua käyden, käytämme vakavasti ihmiselämää vaurioittavia hirveyksiä keppihevosina rumassa valtataistelussa. Juurisyyt jäävät löytymättä, kun on niin kiire löytää syyllisiä.

Itse asiassa tällaisen valtataistelun kuvaaminen apinoiden puuhasteluksi ei ole reilua apinoita kohtaan. Simpanssit kyllä käyvät verisiäkin valtataisteluita nokkimisjärjestyksestään, mutta läheisemmät sukulaisemme bonobot hoitavat asian toista reittiä. Ne setvivät sosiaalisten suhteidensa kiemurat seksillä.

Olisipa meilläkin tilanne tämä. Olisi paljon helpompi suhtautua positiivisesti siihen, että keskusta aikoo panna Suomen kuntoon. Toisaalta en omalta kohdaltani osaa sanoa, kestäisinkö sitä näkyä, kun budjettikiistojen jälkeen Bonobo-Petteri, Bonobo-Juha ja Bonobo-Sampo tulisivat tv-kameroiden eteen lujittamaan hallituksen yhtenäisyyttä.

Takaisin asiaan: ymmärrän, että politiikan nykyinen henki on paljon aiempia vuosia kovempi. Populismin paine pakottaa kaikki poliitikot astumaan pois asiavetoiselta linjalta ja nojaamaan tunteisiin, koska populismia ei voiteta asiapitoisuudella. Lisäksi sosiaalinen media on tehnyt kollegoiden lyttäämisestä entistä helpompaa.

Mutta ongelmia ei ratkota näin. Ongelmia pahennetaan näin.

Siksi tässä nyt pitäisi tehdä jonkinlainen päätös: joko lakkaamme toimimasta kuin stressaantunut simpanssilauma tai palaamme takaisin puuhun. Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista näitä vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti.

Juu, tulee se sukupuutto sitäkin kautta, mutta onpahan ainakin enemmän panemista ja hedelmiä kuin nyt.

Julkaistu 21.2.201927.11.2019

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi