Pitäisikö palata takaisin puuhun?

"Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti", sanoo Iikka Kivi.

Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ensimmäiset ihmisiksi luokiteltavat kädelliset astuivat alas puusta ja alkoivat elää maaeläiminä. Tieteentekijöiden parissa vääntöä käydään tarkasta vuosiluvusta ja siitä, oliko kyseinen kädellinen vielä varsinaisesti ihminen. Evoluutioteorian torjuvat kreationistit pitävät tietysti koko väitettä puhtaana huuhaana.

Pidän teoriaa uskottavana. Sen verran mitä olen suomalaista yhteiskuntaa jaksanut vuodenvaihteen tienoossa seurata, ihan apinalauman tolskaamiselta toiminta näyttää.

Yhteiskunnassamme on noussut esiin vakavia ongelmia: lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja vanhusten heitteillejättöä. Epävarmuutta luo myös yhä konkreettisemmaksi käyvä ilmastonmuutos.

Miten päättäjät – ne yhteisömme jäsenet, joihin luotamme niin paljon, että olemme antaneet heille luvan päättää puolestamme – ovat reagoineet tilanteeseen? Yrittämällä löytää ongelmista mahdollisimman paljon astinlautoja oman suosionsa lisäämiseen ja muiden alaspäin lyömiseen.

Sen sijaan, että olisimme reagoineet ongelmiin pyrkimällä ratkaisemaan niitä asiantuntijoiden osaamista hyödyntäen ja maltillista keskustelua käyden, käytämme vakavasti ihmiselämää vaurioittavia hirveyksiä keppihevosina rumassa valtataistelussa. Juurisyyt jäävät löytymättä, kun on niin kiire löytää syyllisiä.

Itse asiassa tällaisen valtataistelun kuvaaminen apinoiden puuhasteluksi ei ole reilua apinoita kohtaan. Simpanssit kyllä käyvät verisiäkin valtataisteluita nokkimisjärjestyksestään, mutta läheisemmät sukulaisemme bonobot hoitavat asian toista reittiä. Ne setvivät sosiaalisten suhteidensa kiemurat seksillä.

 

Olisipa meilläkin tilanne tämä. Olisi paljon helpompi suhtautua positiivisesti siihen, että keskusta aikoo panna Suomen kuntoon. Toisaalta en omalta kohdaltani osaa sanoa, kestäisinkö sitä näkyä, kun budjettikiistojen jälkeen Bonobo-Petteri, Bonobo-Juha ja Bonobo-Sampo tulisivat tv-kameroiden eteen lujittamaan hallituksen yhtenäisyyttä.

Takaisin asiaan: ymmärrän, että politiikan nykyinen henki on paljon aiempia vuosia kovempi. Populismin paine pakottaa kaikki poliitikot astumaan pois asiavetoiselta linjalta ja nojaamaan tunteisiin, koska populismia ei voiteta asiapitoisuudella. Lisäksi sosiaalinen media on tehnyt kollegoiden lyttäämisestä entistä helpompaa.

Mutta ongelmia ei ratkota näin. Ongelmia pahennetaan näin.

Siksi tässä nyt pitäisi tehdä jonkinlainen päätös: joko lakkaamme toimimasta kuin stressaantunut simpanssilauma tai palaamme takaisin puuhun. Jos emme aio oikeasti yrittää ratkaista näitä vaikeita ongelmia yhdessä toimien, silloin on sama olla apinoita päätyyn asti.

Juu, tulee se sukupuutto sitäkin kautta, mutta onpahan ainakin enemmän panemista ja hedelmiä kuin nyt.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Onnittelut, löysit juuri uuden harrastuksen

"Lintuharrastus laittaa ihmisen väkisinkin välittämään luonnosta ja suojelemaan sitä. Ilmastonmuutoksen merkit näkyvät linnustossa nopeasti. Mitä enemmän aikaa luonnossa viettää, sitä voimakkaammin siitä haluaa pitää huolta", sanoo Iikka Kivi.

Minusta sinun pitäisi harrastaa lintuja.

Onhan se röyhkeä väite, mutta pystyn perustelemaan sen aukottomasti.

Lintuharrastus tekee hyvää ihmisen terveydelle. Luonnossa liikkuminen laskee verenpainetta, kohentaa mielialaa ja parantaa vastustuskykyä.

Myös lintujen katselu itsessään on todistetusti ihmiselle hyväksi. Brittitutkimuksen mukaan siivekkäiden töllöttäminen lieventää masennusta, ahdistusta ja stressiä.  

Lintuharrastus on myös kohtalaisen halpa harrastus. Toki välineleuhottamiseen saa poltetuksi loputtoman määrän euroja, mutta loppujen lopuksi pelkkä hyvä kiikari riittää vuosien harrastamiseen.

Lintujen tunnistamisessa auttavan määrityskirjallisuuden hankkiminen ja maastossa kantaminen on nykyisin edullista ja kevyttä, sillä loistavan Collin’s Bird Guide -oppaan saa älypuhelimeen kympillä. Bonuksena tulevat lintujen ääninäytteet, joita ei paperiversiosta löydy.

Näiden kahden alkuinvestoinnin jälkeen harrastaminen on käytännössä ilmaista. Oulun alue on täynnä toinen toistaan hienompia lintupaikkoja, joihin kaikkiin pääsee näppärästi pyörällä ja useimpiin myös julkisella liikenteellä.

 

Kiitos internetin, hyvät lintupaikat on myös entistä helpompi löytää. Tiira-havaintotietokannasta löytyy satojatuhansia lintuhavaintoja paikkakunnittain jaoteltuina, joten summamutikassa tehdyt puskarämpimiset jäävät vähälle. Eikä tarvitse lähteä kauas: esimerkiksi Hailuoto ja Liminganlahti kuuluvat valtakunnallisesti merkittävimpiin luontokohteisiin ja niissä tipuja on välillä niin tiheään, ettei pysy laskuissa mukana.

Hyvää lisäpotkua starttiin antaa BirdLife Suomen 100 lintulajia -kampanja, jossa pyritään vuoden 2019 aikana havaitsemaan Suomessa sata erilaista lintua. Määrä on aloittelijalle juuri sopiva: ei liian helppo, mutta silti mahdollinen saavuttaa.

Lintujen parista löytää tavallisesti myös ihmisystäviä. Vaikka lintuporukoissa on edelleen ukkovalta ja paikoin hyvin sisäänpäin lämpiävä tunnelma, harrastajakunta monipuolistuu jatkuvasti ja noviisit otetaan entistä helpommin sakkiin mukaan.

Lintuharrastukseen on myös vaikea kyllästyä, sillä se haastaa jatkuvasti oppimaan uutta. Lintujen ulkonäössä, äänissä ja elintavoissa on niin paljon sisäistettävää, että jokaisella retkellä pääsee nauttimaan uuden tiedon omaksumisesta.

 

Lintujen katselu antaa unohtumattomia elämyksiä. Vanhan merikotkan vakaa liito auringonnousussa, helmipöllön puputus pakkasyössä ja tuhansien hanhien massamuutto ovat tapahtumia, jotka eivät pyyhkiydy päästä koskaan.

Ja mikä ehkä tärkeintä, lintuharrastus laittaa ihmisen väkisinkin välittämään luonnosta ja suojelemaan sitä.

Ilmastonmuutoksen merkit näkyvät linnustossa nopeasti. Mitä enemmän aikaa luonnossa viettää, sitä voimakkaammin siitä haluaa pitää huolta.

Näin. Eikö ollut hyvin perusteltu? Nyt sitten vain kiikarikauppaan. Siitä se lähtee.

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Ihastuksia tulee ja menee, mutta gradu pysyy 

"Koska tunne-elämäni ei ole koskaan ollut tasaista ja rauhallista, opintojen kärsimisen määrä ihmissuhde-elämäni myllerryksissä on aina ollut vakio. Viime vuonna toimin poikkeuksellisesti: ensimmäistä kertaa elämässäni hyödynsin suuria tunnevyöryjä opintojeni edistämiseksi", kirjoittaa Asta Salomaa.

Aina kun ihastun, opintoni kärsivät. Aina kun rakkausasioissa menee huonosti, opintoni kärsivät. Ollakseni hyvä opiskelija minun olisi siis varmaan pitänyt kokonaan pidättäytyä kokonaan rakkaudesta – silti mitään en lopulta vaihtaisi pois.

Koska tunne-elämäni ei ole koskaan ollut tasaista ja rauhallista, opintojen kärsimisen määrä ihmissuhde-elämäni myllerryksissä on aina ollut vakio. Kun minulla menee hyvin, olen liian onnellinen keskittyäkseni opiskeluun. Kun kaikki taas kosahtaa, jään vellomaan maailmaa suurempien tuskieni kanssa, ja unohdan autuaasti kaiken muun.

Viime vuonna toimin poikkeuksellisesti: ensimmäistä kertaa elämässäni hyödynsin suuria tunnevyöryjä opintojeni edistämiseksi.

Opintoni olivat olleet seis jo pari vuotta, ja maisteritutkinnostani oli koko ajan puuttunut pelkkä gradu. Koko tuon ajan olen ollut töissä, enkä ole jaksanut tehdä gradua ollenkaan.

Gradun tekemiseen ei ole erityisemmin motivoinut se, että teen eri alan töitä. Vaikka saisinkin gradun valmiiksi, palkkani ei kummemmin nousisi eivätkä mahdollisuuteni työelämässä laajenisi sen kummemmin valmistumisesta. Siis: miksi vaivautua. 

 

Viime toukokuussa koin silloin suurelta tuntuneen sydänsurun, kun lyhyt, mutta minulle hyvin merkityksellinen ihmissuhde loppui. Tunnekaaoksessa minulla oli suuri tarve saada ote omaan elämääni, ja sainkin silloin (hieman masokistisen) idean: mitäpä jos tekisin gradua töiden ohella ja saisin roikkuvan tutkintoni valmiiksi? Sen hetken suruissani ajattelin, että jos kaikki muu elämässä meneekin huonosti, on minulla on ainakin sitten se saavutettuna.

Näin jälkeenpäin tuo ajatus tuntuu tietenkin jo hieman naurettavalta. Vettä on virrannut Plaanaojassa, elämässä on menty eteenpäin. Mutta gradutekstiä on syntynyt tuon päätöksen tuloksena.

Vaikka aluksi gradukirjani kastuivat kyyneliin, sain myös tästä minulle epämieluisaan projektiin tarttumisesta outoja kiksejä. Tuntui, että nyt minä näytän kaikille, jotka epäilevät minua. Mainittakoon, että todennäköisesti ainoa epäilijäni on koko ajan ollut vain minä itse.

 

Olen tehnyt graduani kesästä saakka. Nyt, vasta reilun puolen vuoden päästä sen aloittamisesta, uskallan sanoa, että graduni oikeasti valmistuu. Niin vähän olen omaan tekemiseeni uskonut.

Jos entinen heilani sattuu lukemaan tätä kolumnia, haluaisin kiittää häntä viime kevään vastoinkäymisten aikaansaamasta, tämän hetken elämäni parhaasta asiasta – siitä, että tulen saamaan pitkään roikkuneet opintoni valmiiksi.

Kaikille elämän tunneryöpyissä kahlaaville opiskelijoille haluan lähettää jaksuhaleja. Harmaan ja kiireisen opiskelusuorittamisen keskellä on ok näyttää aidot tunteensa.

Vaikka joillekin tunteellisuus voi olla heikkouden synonyymi, parhaimmillaan tunteellisuus on myös opintoja hyödyttävä suuri voimavara. Tunteiden voimalla voi saada vaikka yhden maisteritutkinnon tehtyä.

 

Muokattu 20.1.2019 kello 22.50: Täsmennetty kohtaa palkankorotuksesta. 

Asta Salomaa

Syntyjään helsinkiläinen, sittemmin oululaistunut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija. Muusikko ja ännännen vuoden musiikkikasvatuksen opiskelija.

Lue lisää:

Ajatteluvirheen anatomia – miksi jokaisen meistä pitäisi kyseenalaistaa itseään enemmän

"Kognitiivisten vinoumien opiskelu sai minut havahtumaan siihen, kuinka usein mainostajat, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja edunvalvontakoneistot pyrkivät hyödyntämään niitä ajaessaan omaa agendaansa", kirjoittaa Janne Hakkarainen kolumnissaan.

Jokainen tietää, että möhläysten, kömmähdysten ja erehdysten todennäköisyys lisääntyy, kun on väsynyt tai stressaantunut.

Hoitaessani viime vuonna erästä työtehtävää tein sarjan päätöksiä, joista lähes jokaista pidin myöhemmin epäonnistuneina. Aloin ihmetellä, miten on mahdollista, että nyt itsestäänselvästi arviointivirheiltä vaikuttavat ratkaisut olivat alun perin tuntuneet järkeviltä, johdonmukaisilta ja ainoilta oikeilta.

Päättelin syyn löytyvän väsymyksestä ja stressistä, mutta vastaus ei tuntunut riittävältä. Halusin tietää täsmällisemmin, millainen arviointivirheen anatomia on.

 

Aloin etsiä lisätietoa. Eräs kollegoistani luki tuolloin Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjaa, ja hän suositteli sitä myös minulle. Kahneman on vuonna 2002 taloustieteen Nobel-palkinnon saanut psykologi, joka on tutkinut vuosikymmeniä päätöksenteon psykologiaa.

Havainnollistaakseen ihmismielen toimintaa Kahneman jakaa sen kahteen eri järjestelmään. Ensimmäinen niistä on nopea ja intuitiivinen, ja toinen hitaammin toimiva, loogisempi ja rationaalisempi. Hänen mukaansa käytämme ensimmäistä järjestelmää, kun paikallistamme jonkin äänen lähdettä tai vaikkapa laskemme paljonko 2 plus 2 on. Toista järjestelmää käytämme, kun annamme jollekulle puhelinnumeromme tai laskemme paljonko 12 kertaa 35 on.

Ensimmäinen järjestelmä on välttämätön, koska elämä olisi liian jähmeää ja vaivalloista, jos jäisimme miettimään kaikkia asioita pitkään. Vaikka suurimman osan ajasta ensimmäinen järjestelmä toimii mainiosti, nopeudessaan se on valitettavasti altis virheille. Tällaisia virheitä ovat esimerkiksi ankkurointivaikutus, haloefekti ja vahvistusvinouma.

Ankkurointivaikutus tarkoittaa, että mieli painottaa liikaa sille ensin tarjottua tietoa. Kahneman ja hänen kollegansa Amos Tversky tutkivat ilmiötä peukaloimalla onnenpyörää siten, että se pysähtyi joko lukuun 10 tai 65. Kun koehenkilö oli pyöräyttänyt pyörää, häntä pyydettiin kirjoittamaan numero ylös – joka siis oli joko 10 tai 65. Sen jälkeen koehenkilöiltä kysyttiin, mikä on afrikkalaisten valtioiden osuus Yhdistyneissä kansakunnissa. He, joilla onnenpyörä oli pysähtynyt numeroon 10, arvioivat osuuden pienemmäksi kuin he, joiden kohdalla pyörä osoitti numeroa 65.

Haloefektistä on kyse, kun henkilöön tai ilmiöön, jolla on jokin myönteinen ominaisuus, liitetään muitakin positiivisia piirteitä. Esimerkiksi kun ihailemasi poliitikko esittää jonkin uuden idean, olet alttiimpi pitämään ideaa parempana kuin inhoamasi poliitikon esittämänä, vaikka idea olisi täsmälleen sama.

Vahvistusvinoumaksi kutsutaan ilmiötä, jossa henkilö on taipuvainen etsimään, tulkitsemaan tai suosimaan sellaista tietoa, joka tukee hänen aiempia uskomuksiaan. Vahvistusvinoumaa esiintyy paljon tunteita herättävissä asioissa.

Nämä kolme edellä mainittua esimerkkiä ovat vain jäävuoren huippu. Loput voi selvittää lukemalla kirjan itse.

 

Kognitiivisten vinoumien opiskelu sai minut havahtumaan siihen, kuinka usein mainostajat, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja edunvalvontakoneistot pyrkivät hyödyntämään niitä ajaessaan omaa agendaansa.

Se on yllättävän helppoa: täytyy vain ruuhkauttaa mielen toinen järjestelmä, joka on vastuussa logiikasta ja rationaalisuudesta. Silloin päätöksenteko siirtyy ensimmäiselle järjestelmälle, joka on nopea ja joka luottaa intuitioon – ja joka on alttiimpi virheille.

Kirjan luettuani luotan itseeni vähemmän, ja kyseenalaistan ajatuksenjuoksuani entistä enemmän. Olennaista oli huomata, että kukaan ei ole turvassa kognitiivisten vinoumien vaaroilta.

Kun sellaiseen lankeaa, sitä ei huomaa: juuri siinä piilee niiden vaarallisuus.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Lisää opiskelijalähettiläitä, kiitos!

“Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus”, kirjoittaa Laura Tauriainen.

Turun Sanomat uutisoi marraskuun lopussa Turun yliopiston aloittaneen opiskelijalähettilästoiminnan. Nyt joukko opiskelijoita tekee sisältöä vuoroviikoin yliopiston Instagramiin. Puolen vuoden mittaisen projektin tavoitteena on saada opiskelijoiden ääni kuuluviin ja viestiä siitä, millaista opiskelijaelämä todellisuudessa on.

Itä-Suomen yliopistolla on samankaltainen lähettiläsjoukko tekemässä Instagram-sisältöä, mutta yliopiston virallisen tilin sijaan erilliselle UEFlähettiläs-tilille. Myös nämä lähettiläät näyttävät yliopisto-opiskelua omasta näkökulmastaan.

Myös Oulun yliopiston Instagram Storiesin puolella on näkynyt esimerkiksi kansainvälisten opiskelijoiden tuottamaa sisältöä, mutta itse feedin julkaisut näyttäisivät olevan pääasiassa viestintätiimin heiniä. On silti mukava nähdä myös oman yliopistomme olevan mukana opiskelijalähettiläiden hyödyntämisessä.

 

Instagram on kanavana juuri oikea tällaiseen sisältöön, onhan se rutkasti vapaamuotoisempi ja vähemmän pönöttävä kuin vaikkapa Twitter tai Facebook, joihin opiskelijoiden tekemä sisältö ei oikein edes istu.

Opiskelijalähettiläiden sisällöt toimivat erityisen hyvin Instagramin Storiesin puolella, missä ne ovat vielä aidompia ja tekijöidensä näköisiä. Sisällöt ovat enemmän hetken tuotoksia, eivätkä niin mietittyjä kuin feedissä. Instagramin alkuperäinen ideahan oli näyttää pieniä, nopeita hetkiä arjesta – olla instant.

Jotain Instagramin hetkellisyydestä on jo kadonnut, sillä nykyään etenkin feedissä näkyvät kuvat ja videot ovat usein ammattilaisten tekemiä, siloteltuja brändisisältöjä. Itse kaipaisin enemmän rosoa myös Instagramin kuvavirran puolelle – ja juuri siihen kaipuuseen opiskelijalähettiläiden postaukset vastaavat.

Opiskelijalähettiläiden edesottamuksista kiinnostuvat tietysti muut opiskelijat ja yliopisto-opinnoista haaveilevat. Silti aito, kiinnostava, opiskelijoiden itsensä tuottama sisältö saa myös kaltaiseni alumnin koukuttumaan. Tulen iloiseksi @uniturku-tilin pienistä tarinoista, joissa opiskelijat kertovat omasta arjestaan. Itä-Suomen sympaattiset UEFlähettiläät esittelevät lempipaikkojaan kampuksella ja antavat hakutärppejä pääsykokeita varten. Näiden hetkien kautta voin jollain tasolla päästä sisälle vaikkapa kasvatustieteiden tai lääkiksen opiskelijoiden elämään.

Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus. Se viestii siitä, että yliopisto pitää opiskelijoidensa näkemyksiä, mielipiteitä ja kokemuksia tärkeinä sekä arvostaa heidän ammattitaitoaan alansa edustajina jo ennen valmistumista.

Toki opiskelijalähettilyydestä voi olla hyötyä myös tulevaa työelämää ajatellen. Kuinka moni opiskelija voi sanoa tehneensä sisällöntuotantoa tuhansille seuraajille suuren organisaation viralliselle Instagram-tilille?

 

Seuraavaksi toivoisin, että yliopistot veisivät tiedeviestintänsä vahvemmin sosiaaliseen mediaan antamalla tutkijoilleen vapaat kädet Instagramissa. Millainen on tutkijan työpäivä? Minkälaisia ajatuksia tutkija päässä ehtii päivän mittaan kulkea? Missä he tykkäävät syödä lounasta, mistä saa yliopiston parhaat kahvit?

Tutkijoita ja heidän työtään nostetaan toki esille jo yliopiston viestinnässä, mutta minä haluaisin nähdä myös virallisten potrettien ja mediatiedotteiden taakse.

Tutkijoiden voisi olla hyvä ottaa sosiaalisen median sisällöntuotantoa käyttöön myös siksi, että populaarin tiedeviestinnän on mukauduttava tähän aikaan ja löydettävä uusia väyliä yleisön löytämiseen. Eipä sekään varmaan haittaisi, jos tutkijan ammattiin saataisiin lisää mediaseksikkyyttä.

Soisin siis opiskelijalähettiläiden löytävän tiensä mahdollisimman monen yliopiston sosiaaliseen mediaan ja inspiroivan tutkijoita kokeilemaan tutkijalähettiläänä toimimista. Oulun yliopisto voisi avata pelin antamalla Insta-tunnarit vaikkapa kirjallisuudentutkija Jyrki Korpualle. Minä ainakin katsoisin hänen boomeranginsa ja superzoomauksensa.

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat turmiollisia tulevaisuutemme kannalta

"Ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien äärellä emme voi jäädä ennakkoluuloisiksi naapuritiedekunnan väkeä kohtaan. Oman alan rajojen sisään jumittuminen on vahingollista myös siksi, että tulevaisuuden työelämässä on opittava uusia taitoja eri tavoin ajattelevilta ihmisiltä", sanoo Sanna Häyrynen.

Humanistit ovat hippejä. Teekkarit miettivät vain prosessikaavioita tai kaljaa. Biologian opiskelijat rämpivät kosteikoissa lintujen perässä. Taloustieteilijät sijoittavat opintorahansa osakkeisiin. Kasvatustieteilijät väkertävät pehmonalleja. Lääkisläisiä motivoivat asema ja raha.

Tällaisia luokitteluja voi lukea esimerkiksi listalta, johon Savon Sanomat on koonnut lukijoidensa kohtaamia stereotypioita opintoalastaan ja lukijoiden omia ennakkokäsityksiä muiden alojen ihmisistä.

Näistä harhaisista luuloista ei kuitenkaan ole etua kenellekään. Ne aiheuttavat me vastaan muut -ajattelua ja kapeuttavat omaa kehittymistämme.

On surullista, jos teekkari alkaa pitää itseään vain yhden asian putkiaivona tai humanisti kuvittelee, ettei voisi osata matematiikkaa. Oikeasta elämästä tiedän kertoa esimerkiksi, että humanisti voi olla rahanhimoinen ja kauppatieteiden opiskelija voi äänestää vasemmistoliittoa.

Ihmiset ovat onneksi latteita stereotypioita monimutkaisempia.

 

Tottahan toki samanmieliset hakeutuvat yhteen ja pitkän ajan kuluessa seura tekee kaltaisekseen. Tykkäämme myös lokeroida näkemiämme ihmisiä ja asioita, jotta ymmärtäisimme, mitä ympärillämme tapahtuu.

Aiheellista on muistaa ehkä jo kliseeksi muodostunut sitaatti toimittaja-kirjailija Walter Lippmannilta: Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele kovin paljon.

Iät ja ajat opiskelijoita on rohkaistu poikkitieteellisiin sivuainevalintoihin, koska yllättävät aineyhdistelmät voivat olla ”hedelmällisiä” ja valtti työelämässä.

Aikoinani päätin noudattaa tätä neuvoa. Kolme vuotta humanistisessa tiedekunnassa opiskeltuani otin sivuaineet sekä silloisesta taloustieteiden tiedekunnasta että kasvatustieteiden tiedekunnasta.

Myönnän, että aluksi saatoin suhtautua epäillen uusia ihmisiä kohtaan. Silti hyvin pian huomasin, että mukavia tyyppejähän he ovat. Oli virkistävä nähdä, miten tehtäviin tarttuvat ihmiset, joilla on asioihin erilainen lähestymistapa kuin minulla.

 

Poikkitieteellisyys on elinehto, jos aiomme ratkaista esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyviä pulmia.

Hiljattain Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin sitä, että tulevaisuuden työelämä vaatii meiltä jokaiselta jatkuvaa oppimista, sillä työ irtaantuu perinteisistä ammateista. Kirjoituksessa muistutetaan, että ammattiin valmistuvan on varauduttava siihen, että hänen työnsä muuttuu vuosien aikana toisenlaiseksi. Jos ei kykene itse muuttumaan, ei voi jatkaa edes omassa ammatissaan. Tekstin loppukaneetti kuuluu, että insinöörillä täytyy olla ymmärrystä kulttuurista ja humanistinkin on tunnettava teknologiaa.

Alavalinnasta huolimatta työelämässä tulee tarvitsemaan vaikka minkälaisia taitoja, joita ei heti osaa aavistaakaan.

 

Jonkin aikaa työelämän kuohuissa pyristeltyäni olen huomannut, että edes ne yliopistossa saamani poikkitieteelliset tiedot eivät yksin riitä. Jotta pääsen eteenpäin, minun on opeteltava koko ajan uusia taitoja ja kyseenalaistettava myös käsitykseni siitä, mitä voin oppia.

Ehkä paljon puhuttu työelämän murros ja katastrofien partaalla pyörivä maapallo tekevät meistä vielä uudenlaisia renessanssi-ihmisiä, joille tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat vain vanha vitsi.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: