Koneet tulevat, olemmeko valmiita?

Kolumnistimme Maria on valjastanut tekoälysovellutukset oman työnsä tueksi, ja huvitellutkin.

Se tuntuu niin… käytännölliseltä. Vapauttavalta. Kuin pieneltä ihmeeltä. 

Haastattelujen litterointi on ollut ehdottomia inhokkityövaiheitani sekä opiskelijana että toimittajana, mutta nyt tekoäly hoitaa homman muutamassa minuutissa. Syötän sille vain äänitiedoston, ja valmista tulee ilman, että nauhaa tarvitsee edes kuunnella. 

Tekoäly on jo nyt osa suurten toimitusten työprosesseja, myös Suomessa, eivätkä pienet mediat tai freelanceritkaan voi enää kauaa pysyä pimennossa – jos aikovat pärjätä.

ChatGPT:n kaltaisilla kielimalleilla on hyödyllisiä sovellutuksia monilla eri aloilla, myös toimittajan työssä. Minä olen esimerkiksi automaattisen litteroinnin lisäksi pyytänyt tekoälyltä ideointiapua – voin löytää laajojen aineistojen perusteella juttuaiheita, joita en muuten itse äkkäisi. 

Toistaiseksi olen tosin enimmäkseen huvitellut ChatGPT:n kanssa ja kysellyt siltä kysymyksiä, kuten: “Mikä on elämän tarkoitus?” “Kuka olet ja mitä haluat?” sekä “Voisinko pyörittää omaa mikrovaltiotani vuoden ajan yhden Iskander-ohjuksen hinnalla (noin kolme miljoonaa dollaria)?”

Kysymys siitä, mitä tekoäly haluaa on esitetty myös vakavissaan. Tänä vuonna jopa useat tekoälytutkijat ovat varoittaneet, että jos kehitykselle ei aseteta rajoja, ihmiskuntaa voi pian kohdata katastrofi.

Esimerkiksi MIT:n professori Max Tegmark puhui kesällä Sveriges Radion Sommarpratare-ohjelmassa siitä, kuinka vaikeaa tekoälyä on saada ymmärtämään ihmisiä ja heidän päämääriään. 

Tekoälyoptimistit unelmoivat, että koneet voivat ratkaista maapalloa kohtaavat viheliäiset ongelmat. Mutta pystyvätkö ne tekemään sen niin, että samalla kunnioitetaan ihmisten monimutkaisia käytösmalleja, moraaliarvostelmia, päämääriä, tunteita ja, noh, olemassaoloa ylipäänsä?

Todennäköisesti suurimmat lähitulevaisuuden riskit liittyvät kuitenkin tekoälyn ihmiskäyttäjiin. Edistynyt teknologia autoritääristen valtioiden hyppysissä on vaarallinen ase. Kiina käyttää jo nyt tekoälyä esimerkiksi uiguurivähemmistön kontrollointiin. Euroopan unionin kaltaisilla toimijoilla onkin haastetta pysyä mukana teknologian kehityksessä, mutta kunnioittaa silti ihmisoikeuksia. 

Ja oma lukunsa ovat tietenkin yksittäiset rikolliset toimijat, jotka voivat valjastaa tekoälyn omiin hämäriin tarkoituksiinsa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tekoäly ei ole mikään itsestään tietoinen monoliitti, ainakaan vielä. On vain kokoelma erilaisia ihmisen luomia ja kouluttamia sovellutuksia. 

Jotkut niistä voivat renkinä pysyessään vapauttaa ihmisiä keskittymään olennaisiin asioihin. 

Varmaa on ainakin se, että kaukana ei ole aika, jolloin ihmiset sijoittuvat työmarkkinoilla eriarvoisesti sen mukaan, ketkä osaavat hyödyntää tekoälyä ja ketkä eivät. 

ChatGPT muuten vastaa itseään koskeviin kysymyksiin aina toteamalla, että se on tietokoneohjelma, jolla ei ole henkilökohtaisia päämääriä. Ah, mutta niinhän se haluaa meidän uskovan. 

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Syksyn yliopistovaltauksissa oli kyse toimeentuloa suuremmista asioista

Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina. Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka […]

Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina.

Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka on esitetty Suomessa pitkään vailla vaihtoehtoa. Kuten Sipilän hallitus kahdeksan vuotta aiemmin, myös Orpon kabinetti esittää kieron talouspolitiikkansa ”vastuullisena”, kuin taattonsa perintöä vaaliva poika. Isä kuritti raipalla, poika piikkiruoskalla.

Maailmalla säästöpolitiikan kriitikoihin kuuluva taloustieteen nobelisti ja Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on pitkään painottanut, että julkisten menojen leikkaukset heikentävät kokonaiskysyntää ja verotuloja. Tätä kautta ne kasvattavat sitä valtiontalouden alijäämää, jota pitäisi kuroa umpeen. Vallitsevaa talousteoriaa vastaan asettumiselle on hyvät perusteet.

Niitäkin toki on, jotka väittivät mielipidekirjoituksissa, että opiskelijat olisivat hyväosaisia. Eduskunnassa puhuttiin tekoripsistä ja kalliista partavedestä. Väitteiden uskottavuus on sillä tasolla, että ne voi jättää omaan arvoonsa. Nykyisellä linjalla opiskelijoista taatusti tulee heikompiosaisia. Puheet rahan priorisoimisesta ”aidosti apua tarvitseville” on huono silmänkääntötemppu. Nykylinjalla isketään myös työttömien turvaan, työntekijöiden asemaan ja säästetään terveydenhuollosta. Samalla yli 10 000 euroa kuukaudessa tienaavien verotus kevenee eniten. On kiistatonta, että Orpon ja Purran hallitus on yläluokkaisten suomalaisten etujen ajaja.

Hallituksen arvostelua tärkeämpääkin on nuorten poliittisen aktiivisuuden kohoaminen. Toimeen tarttuivat juuri sen sukupolven edustajat, joita on moitittu kaikin tavoin yhteiskunnallisesti passiivisiksi. Sille, että juuri he löytävät suoran toiminnan keinot on nimittäin nyt tilausta.

Koulutusjärjestelmämme mukailee suoritusyhteiskunnan ihanteita ja tähtää tuottamaan enemmän korkeasti koulutettuja, entistä nopeamassa ajassa ja pienemmällä rahallisella tuella. Opiskelusuunta tulee tietää yhä nuoremmalla iällä.

Korkeakouluissa on paljon yhteisön ulkopuolelle jääneitä ihmisiä ja korona-aika vain lisäsi heidän määräänsä. Yksinäisyys on lisääntynyt nuorten keskuudessa, samoin mielenterveysongelmat.  Ympäröivän yhteiskunnan konsumeristiset arvot ihannoivat kilpailua, taloudellista vaurautta ja egoismia. Kaikki tämä kielii jälkiteollisen kapitalistisen yhteiskunnan syvälle juurtuneesta ihmisvastaisuudesta. Sen periaatteet on kyseenalaistettava, mikäli haluamme elää aidosti vapaina.

Sille on onneksi myös vaihtoehto. Yliopiston tehtävänä ei pidä olla kasvattaa elinkeinoelämälle ja julkiselle vallalle kuuliaisia alamaisia, vaan uteliaita ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä, jotka pystyvät ratkomaan aikamme ongelmia. Jos pidät ihmistä laiskana, joka ei valmistu maisteriksi ajallaan, jota pitää sanktioida ja kontrolloida, hänestä tulee sellainen. Jos kohtelet ihmistä ahkerana, luotettavana nuorena, annat hänelle vapautta ja vastuuta, mutta myös tukea itsensä kehittämisessä, hänestä tulee sellainen. Se miten kohtelemme toisiamme, kertoo jotain ihmiskuvastamme. Päättäjiemme ihmiskuva on paljonpuhuva. 

Toivon, että syksy 2023 muistetaan siitä, kun uusi sukupolvi heräsi yhteiskunnallisesti. Toivon, että sen kyky olla vakuuttumatta auktoriteeteista ja tahto olla hyväksymättä epäoikeudenmukaisuutta jatkuu myös vanhempana ja valtaa alaa yhteiskunnassamme. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. On aika käyttäytyä sen mukaisella tavalla.

Ja kun he seuraavan kerran osoittavat mieltään, on tässä vapaasti käytettäväksi yksi banderolliteksti. Sen on inspiroinut Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -teos. 

”Työni minä teen, mutta konttaan en rupee”.

Waltteri Niiranen

Filosofian maisteri pääaineena yleinen historia. Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Siperia opettaa ja yliopisto kasvattaa

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista. 10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta.  En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut […]

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista.

10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta. 

En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut tekemisissä kyseisen henkilön kanssa, mutta silti hänen sanansa jäivät kaikumaan. Nyt maisteriksi valmistumisen kynnyksellä voin pikkumaisesti osoittaa taas yhden minua epäröineen luulot vääriksi. Onneksi tutkinnosta jää käteen hieman muutakin.

Matkani ekonomiksi ei ollut se kaikista suoraviivaisin. Valmistuin Oulun ammattikorkeakoulusta tradenomiksi ja välissä pohdin medianomi-opintoja. Kun haku Oulun kauppakorkeakoulun maisteriohjelmiin aukesi, hain hetken mielijohteesta tylsistyneenä pelkkään työntekoon ajatellen, että eihän minun tarvitse ottaa paikkaa vastaan, jos se ei siinä vaiheessa tunnukaan enää hyvältä idealta. Kävi ilmi, että päätös opiskelusta Oulun yliopistossa toikin minut juuri siihen pisteeseen, mihin pyrin pohtiessani medianomi-opintoja.

En missään vaiheessa kokenut välttämättä tarvitsevani ekonomin papereita. Uudet opinnot avasivat kuitenkin lopulta maailmankuvaani suunnattomasti. Jo pian alkoi selkeytyä, millaiset urapolut minulle ovatkaan mahdollisia. Liityin Oulun ylioppilaslehden avustajajoukkoon testatakseni siipiä luovalla alalla. Ilmeisesti siivet kantoivat, sillä kahdeksan kuukautta myöhemmin olin kirjoittamassa työsopimusta päätoimittajaksi.

Vuosi 2021 oli myös ensimmäinen vuosi, kun tein töitä arkipäivisin toimistoaikoina enkä öisin ja viikonloppuisin. Arkirytmin muutos avasti huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen elämään, kun elin samaan tahtiin valtaväestön kanssa. Löysin rinnalleni joukon vahvoja naisia, jotka jokainen on laajentanut maailmankatsomustani, auttanut vaikean elämäntilanteen yli ja opettanut uskomaan itseeni, vaikkakin välillä ratakiskosta vääntäen. He auttoivat minua näkemään, mikä elämässä on hyvää, kokemisen arvoista ja nautinnollista. 

Ammattikorkeakoulu oli minulle kymmenen vuotta sitten opintoja aloittaessa juuri se oikea vaihtoehto ja koen saaneeni ne opit, joita tarvitsin markkinoinnin alan töiden harjoittamiseen. Mutta maisteriohjelmassa pääsin sukeltamaan syvälle tieteeseen ja teoreettiseen puoleen. Se toi uutta puhtia alaa kohtaan.

Kuitenkin merkittävimpinä tekijöinä koulutus kasvatti ammatillista itseluottamusta, omien rajojen tunnistamista, henkistä kanttia sekä monia työelämässä arvokkaita taitoja, joita en jaksa alkaa tässä listaamaan – kuulette ne kyllä kursseilla. Vaikka yliopistoon hakeudutaan tutkinnon perässä, kasvattaa se kuitenkin eniten henkisesti.

Syyskuussa Oulun yliopistosta astelee ulos maisterin paperit kädessä täysin eri ihminen, kuin millaisena saavuin tänne kolme vuotta sitten. Ja ehkä myös 200 euroa rikkaampi.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Vesa Suomisen viimeinen essee

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä. Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti […]

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä.

Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti vuosia edeltävästi tutulta kirjoittajalta Vesa Suomiselta. Viesti oli noin kolmen sivun pituinen tuttuun perusteelliseen tapaan. Olin vuosia aiemmin kirjoittanut systemaattisen analyysin hermeneuttisen teorian, johon myöhemmin Vesa kirjoitti sovellettavuutta tai käännöstä LID-alalle tai informaatiotutkimuksen alalle, miten haluaakaan muotoilla. 

Vesa halusi tiedustella tekstin pituusrajaa, joka meidän toimituksessamme on lähinnä viitteellinen. Suosittelemme lähinnä kirjaa 100 sivun kohdalla. Katsoin ensimmäisen luonnoksenn, josta näkyi jo, että kyllä tästä tekstistä hyvä vielä tulee, aineksissa oli runsaudenpulaa ja liikkeessä olevia argumentteja. Tekstin aineksista sai magnum opusmaisen kuvan, vaikka kyse oli tieteellisestä vertaisarvioitavasta esseestä. Mutta sellaisia ajatuksia olin tottunut Vesalta odottamaan. 

Teeman koonti oli työläs prosessi, jota hyvin kuvaa tämä edeltävien vuosien viestin loppu:

”PS. kuuntelin podcastisi. Itse olenkin koko kesän tuskaillut ehkä yli-innokkaan intuitioni tuottamassa umpikujassa, kun olen miettinyt, että olisiko Gabriel Naudén muutoin ilmeisen teknokraattisessa käsitykseen historiasta poliittisten operaatioiden mallikirjana jotenkin liitettävissä sellaista suhtautumista hiastoriaan ja traditioihin, mitä löytyy tietenkin Gadamerilta, mutta myös jo Gimbattista Vicolta vähän Naudén jälkeen ja ehkäpä katolisen kirkone apostolisesta traditiostakin hyvästi Naudéta aikaisemmin (mutta myös hänen aikanaan ajankohtaisesti – ainakin periaatteessa ja yleisemmin, vaikkei ehkä juuri hänelle).”

Vesa Suominen oli uuttera, asiantunteva ja erittäin lukenut tutkija ja pidetty opettaja (kuultu myös kolmannelta osapuolelta, mutta arvasin). Tutkijana Vesa edusti holistista tutkimuspainotusta ja oli perehtynyt erityisesti holismin aatelislajiin, hermeneutiikkaan. Se tarkkuus, mihin Vesa yleensä pyrki myös löytyi, mutta holistinen teoriapainotus on merkittävästi raskaammasta päästä ja vaatii enemmän aikaa. Kirjoituksen prosessointiaika oli ollut pitkä, mutta kirjoituksen ensimmäinen versio oli jo hyvin lähellä valmista.

Sitten eräänä syksyn päivänä sain puhelun, jossa Vesa totesi, että nyt voi käydä niin että tällä projektilla on terveyden nähden aikaraja. Tiedustelin vointia. mutta palasimme niin sanotusti sorvin ääreen jo saman puhelun aikana. Vaikka huono uutinen olikin se ei olennaisesti vaikuttanut Vesan työmoraaliin ja kirjoittaminen näyttäytyi edelleen tärkeänä. 

Ei voinut muuta kuin jatkaa. Versioita, pohdintaa ja rajauksia kaksi kuukautta. Essee muotoutui intensiivisemmin, keskustelut laajentuivat klassisista filosofista ajatuksista nykytieteen ja sivistyksen perusedellytyksiin. Välillä puhelu jouduttiin lopettamaan aiemmin kuin oli tarkoitus. Olin optimistinen, että Vesa saisi esseen liki valmiiksi vertaisarviointiin. Kuitenkin pieni pelko oli, että miten tässä käy. Ryhdyin etsimään arvioijia, kun kirjoitus oli lähestymässä loppusuoraa. Rohkaisin Vesaa, että tässä on vielä tärkeä kirjoitus myös alan filosofisena koontina. Teksti oli mielestäni alakohtaisen tieteenfilosofian timanttia, jota vielä hiottiin säihkyvään muotoonsa. 

Sitten sain Vesan vaimolta viestiä, että olisi hyvä, jos voisin saattaa esseen loppuun vertaisarviointiin ja editoida tekstin. Vertaisarviointi ei kysynyt tilannetta ja valitettavaa oli, että sen puoltavat tulokset tulivat myöhässä. Editoin tekstiä vielä edellisen editoinnin jälkeen loppuun kuusi tuntia ja mainitsin läheiselle kaverille, että olin kova jätkä ja itkin vain kolme tuntia. Lopputulos on luettavana Metodologia-lehden tämän vuoden 2023 numerossa IV

Tunsin kaikesta huolimatta voitonriemua. Vesan sanat ja ajatus tiedemaailmalle jatkuivat hänen kuolemastaan riippumatta vielä viimeisen kerran. Mielestäni Vesa ansaitsisi tieteilijänä sankarihautauksen esimerkillisestä tieteellisestä työstä, mutta tiedän ettei hän olisi halunnut sitä. Vaikka Vesa ei ollut emeritus professori, niin opin tästä silti mitä täysin palvellut tarkoittaa. Lopetan viestini Vesan viimeisestä työstä runooni tieteen tekemisestä. Kiitän kaikkia heitä, jotka auttoivat Vesaa loppuun saattamaan hänen työnsä.

Scientist

Scientists hold one of the highest privileges
The privilege of carrying one of the torches of humanity
Scientists can stumble, lose hope and despair
But they can never carry ill will
Those who do not shelter scientists in need cannot be true intellectuals
With only power and freedom of mind
Scientist is the guardian of human spirit and the human condition
Even in struggle task of the scientist is to dare
For many will not
We must examine our failings to proceed
Those who never err will never learn deeply
No scientist can achieve greatness without trials
No scientist can hold their ground without arguments
Scientist must meet success and disaster with same eyes
As a scientist, we carry the weight of science through our words
It is not a task of leisure
Its nature asks for longevity and time
Through our lives, we give the weight of science

Ari J. Tervashonka

Teksti: Ari Tervashonka

Kahden kerroksen väkeä

“Suomi tarvitsee kunnianhimoisia rakenteellisia uudistuksia, jotka tukevat työllisyyttä, talouskasvua ja julkista taloutta.” Näin toteaa Valtionvarainministeriön virkamiespuheenvuoro. Yhtenä uudistuksena 8.12.2022 julkaistussa puheenvuorossa esitetään lukukausimaksuja kaikkiin korkeakoulututkintoihin.  Ehdotus on talouden näkökulmasta ymmärrettävä. Korkeakoulutusta halutaan lisätä, mutta se olisi toteutettava ilman ylimääräistä valtion velkaantumista. Oikeastaan parasta olisi, jos koulutuksen määrä ja laatu kasvaisivat, mutta menot silti supistuisivat. Jo […]

“Suomi tarvitsee kunnianhimoisia rakenteellisia uudistuksia, jotka tukevat työllisyyttä, talouskasvua ja julkista taloutta.” Näin toteaa Valtionvarainministeriön virkamiespuheenvuoro. Yhtenä uudistuksena 8.12.2022 julkaistussa puheenvuorossa esitetään lukukausimaksuja kaikkiin korkeakoulututkintoihin. 

Ehdotus on talouden näkökulmasta ymmärrettävä. Korkeakoulutusta halutaan lisätä, mutta se olisi toteutettava ilman ylimääräistä valtion velkaantumista. Oikeastaan parasta olisi, jos koulutuksen määrä ja laatu kasvaisivat, mutta menot silti supistuisivat. Jo nyt korkeakouluilla on mahdollista periä lukukausimaksuja EU ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Lukukausimaksujen yksityiskohdat, kuten maksujen suuruuden ja sen, mihin niistä saatava raha käytettäisiin, ministeriö jättäisi korkeakoulujen selvitettäväksi.

Virkamiespuheenvuorossa painotetaan, että opintojen maksullisuus voidaan toteuttaa sosiaalisesti kestävästi kehittämällä tukijärjestelmää. Mallia otettaisiin luultavimmin Britanniasta, jossa lukukausimaksujen takaisinmaksu on sidottu tutkinnon suorittamisen jälkeiseen tulotasoon. Tutkinnon suorittanut, huonosti palkattu ihminen voi saada jopa kaikki lukukausimaksunsa anteeksi, mikäli ansiot jäävät riittävän alhaisiksi. Opintojen alkaessa tai niiden aikana lukukausimaksuja ei siis tulisi maksettavaksi.

Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoron taustamuistiossa on kuitenkin useita huolestuttavia kohtia. Muistiossa todetaan, että korkeakoulut voisivat lukukausimaksujen avulla erikoistua: opiskelija voisi päättää valitseeko lukukausimaksuja perivän korkeakoulun, jossa on tarjolla enemmän pienryhmäopetusta vai koulun, joka tukeutuu enemmän edullisempiin opetusmenetelmiin.

Maksuton koulutus on ollut suomalaisen sivistyksen kulmakivi – mutta kauanko vielä?

On naiivia todeta, että opiskelija voisi valita kalliimman tai edullisemman yliopiston. Tietystihän se joillekin onnekkaille on valinta, samoille opiskelijoille joilla on mahdollisuus valita mistä päin kaupunkia he haluaisivat vanhempiensa ostavan opiskeluajan yksiön heille.

Nykyisen tutkimustiedon mukaan vähävaraisemmista taustoista tulevat opiskelijat ovat kuitenkin vähemmän halukkaita ottamaan lainaa. Samanlaisen “valinnan” vähävarainen voi tehdä päättäessään sijoittaako opintolainansa rahastoihin, ja syökö opintoajan pelkkiä papuja ja riisiä. 

Lukukausimaksut ohjaisivat Suomen korkeakoulujärjestelmää kahden kerroksen malliksi, jossa hyväosaiset maksaisivat paremmasta ja laadukkaammasta koulutuksesta, ja vähävaraisten olisi tyydyttävä halpatutkintoihin.

Mikä yliopisto edes haluaisi profiloitua edullisempien opetusmenetelmien yliopistoksi? Erityisesti Pohjois-Suomen ja maakuntien yliopistojen kannattaa pitää eriarvoistumisen uhka mielessä. Jo nyt nuoret ihmiset valuvat pääkaupunkiseudulle koulutuksen ja työn perässä. Miksi kukaan haluaisi enää opiskella maakuntien yliopistoissa, jos se tarkoittaa huonompaa työtilannetta tulevaisuudessa. 

Lukukausimaksuilla olisi kiistaton vaikutus työmarkkinoihin, ja eniten koulutuksestaan maksanut olisi luonnollisesti myös arvokkainta työvoimaa. Ei kai kukaan palkkaa massaluennoilla kouluttaunutta lääkisopiskelijaa, jos vaihtoehtona on leikkaussaleissa karaistunut opiskelija.

Valtiovarainministeriö on julkaissut puheenvuoroja jo vuodesta 1991 lähtien, ja niiden vaikutus on ollut merkittävä säästölistauksia tehtäessä. Tulevalla eduskunnan vaalikaudella säästöpaineet ovat suuremmat kuin ehkä koskaan ennen. Maksuton koulutus on ollut suomalaisen sivistyksen kulmakivi – mutta kauanko vielä?

Olli Laitinen

Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Viestinnän kandidaatti ja tiedeviestinnän maisteriopiskelija. Haaveilee laadukkaasta yleiskoneesta.

Lue lisää:

Kunpa vastaan ei tulisi ketään tuttua

Ennen lomaa koittaa usein opiskelijan arjessa hetki, jolloin palautetaan viimeiset tehtävät, pakataan, ostetaan juna- tai bussiliput tai lastataan auto täyteen ja suunnataan kohti kotia. Kodilla tarkoitan tässä sitä paikkaa, jossa kasvoi teiniksi, tai jopa aikuiseksi. Ei sitä pientä opiskelijayksiötä, jonka jääkaapissa odottaa vain valo ja eilisen nuudeliannoksen jämät. Lapsuudenkoti itsessään saattaa herättää lämpimiä muistoja. Sinne […]

Ennen lomaa koittaa usein opiskelijan arjessa hetki, jolloin palautetaan viimeiset tehtävät, pakataan, ostetaan juna- tai bussiliput tai lastataan auto täyteen ja suunnataan kohti kotia. Kodilla tarkoitan tässä sitä paikkaa, jossa kasvoi teiniksi, tai jopa aikuiseksi. Ei sitä pientä opiskelijayksiötä, jonka jääkaapissa odottaa vain valo ja eilisen nuudeliannoksen jämät.

Lapsuudenkoti itsessään saattaa herättää lämpimiä muistoja. Sinne matkustaessa joutuu kuitenkin usein ohittamaan vanhan koulun, urheilukentän, lapsuudenystävien kotitaloja tai paikan, jossa entisen ihastuksen kanssa pussaili. Ja ehkä riiteli ja erosi.

Joistakin tämä tuntuu ihanalta nostalgiatripiltä. Onneksi olkoon, jos olet yksi heistä. Kaikissa vanhat kulmat eivät kuitenkaan aiheuta riemua, vaan enemmänkin pakokauhua. Ajatus entisen yläasteen kulmilla kävelemisestä tai tutussa lähikaupassa käynnistä voivat tuntua lamauttavilta.

Olen jutellut asiasta paljon tuttujeni kanssa ja huomannut, etten ole ainoa, jota kotipaikkakunnalle paluu ahdistaa. Keskusteluissa on noussut usein esiin ajatus, johon monen on varmasti helppo samaistua: ”kunpa ei tulisi vastaan ketään tuttua”.

Kotikunnan kyltin ohittaminen saa sydämen tykyttämään ja posket punoittamaan. Rapistunut nuorisotalo puistattaa ja aiheuttaa ahdistavia takaumia teinivuosilta. Tekee mieli puristua kasaan ja palata takaisin nykyiseen turvalliseen arkeen. Jos ahdistus saa suuret mittasuhteet, voi kotiin palaaminen olla todella stressaavaa.

Psykopodiaa-podcastissa psykologi Nina Lyytinen keskustelee psykologian ilmiöistä muiden asiantuntijoiden kanssa. Podcastin Stressin ja ahdistuksen säätely -jaksossa vieraana oleva psykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo ahdistuksen olevan fysiologinen tunne. Ahdistus voi siis näyttäytyä myös fyysisinä oireina, joita ovat esimerkiksi ruuansulatuskanavan häiriöt, sykkeen kohoaminen, lihaskireydet ja jopa kipu.

Markuksela kehottaa miettimään oman ahdistuksen triggereitä, eli mitkä asiat laukaisevat sen. Jaksossa todetaan, että ahdistuksesta kärsivä ihminen kuulee usein sanat: ”yritä olla ajattelematta sitä”. Markuksela kuitenkin rohkaisee sallimaan itselle lyhyen hetken, jolloin voi luvan kanssa märehtiä ahdistavaa asiaa, eikä keskittyä työntämään sitä pois mielestä.

Kokeilin sallia itselleni hetken, jolloin pohdin, ahdistuin ja märehdin asiaa huolella. Huomasin, että en pidä kovinkaan paljon teiniaikaisesta itsestäni. Hän oli holtiton, itsekeskeinen ja epävarma – kuten teinit usein ovat. Kotipaikkakunta saa minut automaattisesti muistelemaan juuri näitä vuosia elämästäni.

Yleensä tiedostan, etten ole enää samanlainen kuin teininä, mutta vanhaa koulua tuijottaessa entisestä itsestä on vaikeampaa pyristellä irti. Tuntuu, kuin joutuisi hetkeksi imaistuksi takaisin menneeseen, vaikka on kulkenut pitkän matkan kasvaakseen siitä pois – ja se ahdistaa.

Helposti myös kuvittelee muiden näkevän sinut samanlaisena kuin olit nuorisoseuran kesädiskossa joskus vuonna 2007. Siksi vanhaan tuttuun törmätessä saattaa tulla äkillinen halu piiloutua. Tuntuu kuin täytyisi todistella, että näetkö kuinka aikuistunut olen nykyään, enkä lainkaan se sama tyyppi, jonka sinä muistat. En kuitenkaan suosittele tekemään näin, sillä luultavasti häntä ei kiinnosta.

Lähetän voimia kaikille, jotka saavat näppylöitä jo vanhan kouluruokalan ajattelemisesta, tai hengenahdistusta entisen Siwan seinustalla nököttävästä moporivistöstä. Kun seuraavan kerran palaat kotiseudulle, muista, että palaat sinne vahvempana itsenäsi, vaikka olisitkin vielä pohjimmiltasi sama tyyppi kuin siellä asuessasi.

Voit päättää ottaa hiukan etäisyyttä koko paikkaan, tai voit pikkuhiljaa alkaa rakentaa tilannetta, jossa kotipaikkakunta ei enää ahdista. Ehkä vielä joskus muistelet siellä elettyä elämää ilolla. Joka tapauksessa, valinta on sinun.Itselläni ahdistusta helpotti lopulta kliseinen, mutta tehokas aika.

Essi Markkula

Ylen toimittaja ja pian valmistuva journalisti. Kotoisin noin 5 000 asukkaan Sievistä, josta ei enää niin usein ahdistu, vaan palaa kotiin muistelemaan lämmöllä teinirakkauksiaan, hölmöilyjään ja huolettomampaa nuoruutta.

Lue lisää: