Mukavuudenhaluinen nykyihminen tyytyy sosiaalisen median päsmäröintiin oikean aktivismin sijasta.
Maailmankuulu toisinajattelija, yksi eniten siteerattu modernin ajan akateemikko ja Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kieliteteen emeritusprofessori Noam Chomsky totesi 4. toukokuuta 2021 Yhdysvaltalaisen Fordhamin yliopiston opiskelijoiden järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa hyytävän näkemyksensä:
“Teidän sukupolvenne joutuu päättämään jatkaako organisoitunut ihmisyhteiskunta olemassaoloaan, vai ei. Meidän on päätettävä juuri nyt, jatkuuko itsetuhon ja lajituhon kehitys sellaiseen käännekohtaan, josta ei ole paluuta, vai ponnistelemmeko realististen, toteutettavien ja ulottuvilla olevien ratkaisujen kautta, emme ainoastaan ihmiskunnan selviytymiseen, vaan kaikille parempaan elämään.”
Ajatus siitä, että nykyinen sukupolvi ratkaisee inhimillisen elämän jatkuvuuden herättää varmasti muutakin kuin vastuuntuntoa. Pelkoa esimerkiksi. Mutta Chomsky on oikeassa. Ihmiskunnalla on oikeastaan kolme suurta haastetta: ympäristökriisi, sosiaalis-taloudellinen epätasa-arvo ja joukkotuhoaseiden uhka.
Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n huhtikuun alussa julkaiseman raportin mukaan ihmiskunnan on toteutettava merkittäviä päästövähennyksiä kymmenen vuoden kuluessa pysäyttääkseen ilmaston lämpeneminen kriittisenä pidettyyn kahteen asteeseen. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan vuonna 2020 maailman 2153 miljardööriä omistivat enemmän varallisuutta kuin 4,6 miljardia ihmistä varallisuusportaan pohjalla. Bulletin of the Atomic Scientists -julkaisu arvioi tammikuussa ihmisen aiheuttaman joukkotuhon todennäköisemmäksi kuin kylmän sodan aikana asettamalla niin sanotun Tuomionpäivän kellon vain sadan sekunnin päähän “keskiyöstä”.
Yhteiskunnallisiin epäkohtiin on vaikutettu aikaisemminkin. Inhimillistä kehitystä on edistetty historian varrella parhaiten aktivismin avulla. Abolitionistit ajoivat orjuuden lopettamista, suffragetit naisten äänioikeutta, työväenjärjestöt turvallisia työoloja ja parempaa palkkaa. Nämä asiat ovat toteutuneet suuressa osassa maailmaa. Suomessa vaadittiin vuonna 1905 suurlakolla yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja se saatiin ensimmäisenä Euroopassa.
Aktivismilla on saavutettu paljon, vaikka sen harjoittajat ovat olleet usein omana aikanaan hyljeksittyjä toisinajattelijoita. Kansalaisoikeusaktivisti ja pastori Martin Luther King Jr. oli eläessään mielipiteitä jakava ja jopa vihattu hahmo. Etelä-Afrikan rotuerottelun vastainen aktivisti Nelson Mandela oli suuren osan elämästään vangittuna mielipiteidensä vuoksi ja häntä pidettiin kotimaansa lisäksi osassa länsimaista terroristina. Mandela pääsi vankilasta vuonna 1990, voitti Nobelin rauhanpalkinnon työstään rotuerottelun päättämiseksi vuonna 1993 ja tuli valituksi Etelä-Afrikan presidentiksi vuonna 1994. Yhdysvallat poisti Mandelan terroristien listaltaan vasta vuonna 2008.
Sinunkin epäsuosittu ajatuksesi voi olla jonkun ajan päästä valtavirtaa. Edesmennyt brittiläinen parlamentaarikko Tony Benn määritti viisi kysymystä, jotka valtaapitäville tulisi esittää: Mitä valtaa sinulla on, mistä olet sen saanut, kenen intressien vuoksi käytät sitä, kenelle olet vastuussa ja miten pääsemme sinusta eroon? Viimeinen kysymys on erityisen tärkeä. Edistys on vaatinut tähän mennessä sitä, että ihmiset ovat uskaltaneet kyseenalaistaa, vaatia parempaa, organisoitua ja tarvittaessa protestoida vallitsevaa järjestelmää vastaan. Me saamme elää paremmin, nauttia kansalaisoikeuksista ja esimerkiksi äänestää, koska joku joskus uskalsi olla eri mieltä ja aikaansa edellä. Lopulta eliittien on ollut pakko omaksua uudet ajatukset, koska omaksumatta jättäminen olisi johtanut siihen, että heistä hankkiudutaan eroon.
On hyvä, että meidän aikanamme on ihmisoikeusaktivisti Malala Yousaftzain ja ilmastoaktivisti Greta Thunbergin kaltaisia ihmisiä, jotka eivät hyväksy asioita sellaisena kuin ne ovat. He ovat esimerkkejä meille muille.
Esimerkkejä sikäli, kun kontrasti heidän harjoittamansa aktivismin ja turhanpäiväisen some-aktivismin välillä ei voisi olla suurempi. Ajallemme on tyypillistä, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa lyhytaikaiset osallistumistavat, kuten kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, mutta myös sosiaalisen median spontaanisti syntyvät ilmiöt ovat suosittuja samalla, kun sitoutuneempi osallistuminen on menettänyt suosiota. Järjestöjen, puolueiden ja ammattiliittojen jäsenmäärät ovat laskeneet kulta-ajoista, kuten myös äänestysaktiivisuus vaaleissa.
Uusissa menetelmissä on varmasti hyvätkin puolensa, esimerkiksi uusien paikasta riippumattomien “verkostorakenteiden” synnyttämisessä, kuten joku politiikan tutkija sanoisi. Osalle ihmisistä näyttää kuitenkin muodostuneen harhaluulo, että sosiaalisen median aktiivisuus olisi yhtä vaikuttavaa kuin reaalitodellisuuden osallistuminen. Ilmeisesti ihmiset luulevat tekevänsä jotain merkittävää vaihtamalla profiilikuvaansa milloin minkäkin maan lipun värit, tykkäämällä jostain julkaisusta, käyttämällä pinnalla olevaa “hästägiä” tai taivastelemalla samaa mieltä olevien kanssa jollakin palstalla, kuinka eri tavalla ajattelevat ovat väärässä ja tyhmiä.
Internet-ajan mukavuudenhaluisten ihmisten mielessä maailma muuttuu yhtä helposti kuin Woltista saa ruokaa: ilman, että tarvitsee ajatella liikaa tai nostaa hanuriaan penkistä. Motivaattorina toimii tykkäyksistä ja huomiosta syntyvä lyhyt dopamiiniryöppy aidon yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamisen sijaan.
Päsmäröinti somessa ei ole aktivismia. Se oli aktivismia, kun vuonna 1970 Helsingin yliopiston opiskelija-aktiivit Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund joutuivat putkaan osoittaessaan mieltä Persian diktaattori shaahi Reza Pahlavia vastaan. Shaahi vieraili tuolloin presidentti Urho Kekkosen luona.
Eräs eläköitynyt Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian lehtori toivoi pari vuotta sitten, että opiskelijat uskaltaisivat olla nykyään enemmän radikaaleja. Nykyiset yliopisto-opiskelijat ovat kieltämättä aika laimeita suhteessa sukupolveen, joka osallistui Helsingin vanhan ylioppilastalon valtaamiseen.
Entisellä ylä-asteen historian ja yhteiskuntaopin opettajallani vuosikymmen sitten oli periaate, että jos oppilas organisoi mielenosoituksen, hän sai yhteiskuntaopin numeroksi kympin. Sama opettaja myös valitteli, ettei hän veljiensä tavoin ollut koskaan joutunut putkaan. Opettaja ilmoittikin tavoitteekseen joutua putkaan ennen 60-vuotissyntymäpäiväänsä.
Tässä on ideaa. Haluatko siis muuttaa maailmaa? Jätä sosiaalisen median tekovaikuttaminen, järjestä mielenosoitus ja joudu putkaan. Jos syy on oikein hyvä, järkevät ihmiset kyllä ymmärtävät. Ja halu taata inhimillisen elämän ja sivilisaation jatkuvuus on hyvä syy. Niin hyvä, että saatan jopa liittyä seuraan.
