Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.
Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.
Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.
Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.
Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.
On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä!
Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin lähinnä irvokkaalta.
Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan.
Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.
En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi!
Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta.
Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.
