Pääkirjoitus: Olen pian maisteri, mutta se ei tunnu saavutukselta

"Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia", kirjoittaa päätoimittaja Iida Putkonen.

Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.

Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.

Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.

Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.

Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.

On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä! 

Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu  kuitenkin lähinnä irvokkaalta. 

Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan. 

Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.

En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi! 

Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta. 

Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Ylioppilaskunta on muutakin kuin jäsenmaksu

"Uusi maailma aukesi edessäni. Pääsin seuraamaan vierestä, miten työkaverini taistelivat opiskelijoiden edunvalvonnan parissa työtunteja laskematta", Katariina Sarja kirjoittaa jäähyväiskolumnissaan.

Aloitin yliopisto-opintoni vuonna 2015 kaupungissa, jossa olin ehtinyt asua hieman yli vuoden. Muistan elävästi sekavan ja jännittyneen tunteen uusien opiskelijoiden aloitusinfossa. Olin uunituore kirjallisuuden fuksi, ja aivan pihalla. En tiennyt yliopistossa opiskelemisesta juuri mitään, saatika, mitä voisin tulevaisuudessa tutkinnollani tehdä. 

Koko orientaatioviikon olin hämilläni ja sekaisin. Informaatiota tulvi päähän sellaisella tahdilla, ettei se pysynyt enää perässä. Selasin ylioppilaskunnalta saatua lukuvuosikalenteria, jossa esiteltiin erilaisia opiskelijajärjestöjä, ylioppilaskuntaa ja sen toimielimiä. Se, miksi olin maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun, ja mitä tuo organisaatio oikeastaan teki, oli minulle pitkälti epäselvää. 

Hain upouuden opiskelijakorttini ja lukuvuositarran ylioppilaskunnan toimistolta. Uutuuttaan kiiltelevä kortti taskussa menin paikalliseen kasvisruokaravintolaan, joka tarjosi Kelan tukemia opiskelija-aterioita. Monipuolinen ja vaivaton lounas tuntui aika mukavalta edulta arkeen.

Opiskelijaruoasta olin tosin päässyt nauttimaan jo aiemmin, testattuani opiskelua ammattikorkeakoulussa. Amk-opinnot eivät ottaneet tuulta alleen, ja sain hyvästellä edulliset lounaat useammaksi vuodeksi. Ammattikorkeakoulussa opiskellessani en kuulunut opiskelijakuntaan, sillä ymmärsin sen merkitystä yhtä vähän, kuin myöhemmin ylioppilaskunnan.

Jyväskylässä vietin aikaani ylioppilastalossa ylioppilasteatteriharrastuksen parissa. Kävin ylioppilaskunnan järjestämissä vapaa-ajan tapahtumissa. Luin ahkerasti paikallista ylioppilaslehteä. Vuosittain hain syksyisin uuden tarran ylioppilaskunnan toimistolta. Annoin ääneni tutuille ehdokkaille edustajistovaaleissa, koska halusin tukea heitä ja heidän edustamaansa ryhmää. Edustajiston funktio oli kuitenkin etäinen.

En koskaan suhtautunut ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamiseen kriittisesti, ja pidin edellä mainittuja ylioppilaskulttuurin tuotteita erittäin positiivisina asioina opiskelijaelämässä. Silti ylioppilaskunnan toiminta jäi minulle suurelta osin pimentoon.

Vuonna 2018 muutin takaisin synnyinkaupunkiini Ouluun, tein harjoittelun tapahtumatuotannon parissa ja aktiivisena kulttuuriharrastajana olin osa erilaisia tuotantoprojekteja.

Vuoden 2019 alussa aloitin projektityöntekijänä OYY:n tapahtumasektorilla, ja kokonaan uusi maailma aukesi edessäni. Pääsin seuraamaan vierestä, miten työkaverini taistelivat opiskelijoiden edunvalvonnan parissa työtunteja laskematta. Edustajiston, hallituksen ja jaostojen luottamushenkilöt muodostivat ainutlaatuisen organisaation, jossa päätöksenteko perustuu vankkumattomaan demokratian ihanteeseen.

Opin, että on olemassa kokonainen y-liike, joka kokoontuu vuosittain yhteen seminaareihin ja liittokokoukseen. Tämä valtava koneisto kätkeytyi palvelutiskin taakse, sen tiskin, jolta minä vuosittain kävin noutamassa lukuvuositarrani.

Näiden vuosien ja oppimiskokemusten jälkeen palaan  maaliskuun alussa takaisin opiskelijan arkeen. Muutaman vuoden mittainen retkeni työelämässä, ja yli kaksivuotinen taival OYY:n toimiston työntekijänä on kuitenkin muuttanut suhtautumistani yliopistoon ja opiskelijaelämään lopullisesti.

Olen oppinut, miten yliopiston päätöksenteko toimii, ja miten ensiarvoisen tärkeää on, että sen toimielimissä istuu opiskelijoita. On uskomatonta, miten paljon hiljaista työtä ylioppilaskunnan työntekijät ja luottamushenkilöt tekevät edistääkseen opiskelijan hyvää elämää. 

Ylioppilaskunta-aktiiveista kasvaa välittäviä, kriittisiä ja yhteistä hyvää ajavia kansalaisia, joilla on hyvät verkostot työelämään siirtyessään. Ylioppilaskunnasta olen löytänyt rakkaita ystäviä, hyviä kavereita ja mukavia tuttuja, ja uskallan väittää, että nämä ihmissuhteet tulevat aina muistuttamaan siitä, että sain kasvaa asiantuntijaksi ylioppilasliikkeessä.

Olen äärimmäisen kiitollinen OYY:n jokaiselle entiselle, nykyiselle ja tulevalle hallituksen jäsenelle, jaostojen toimintaan osallistuvalle, edaattorille, OYY:n piirissä toimivalle järjestöaktiiville ja työntekijälle siitä työstä, jota olette tehneet ja tulette tekemään. Edunvalvonta ei ole sprintti, vaan maraton. Jokainen lenkki tässä ketjussa on varmistanut omalla toiminnallaan opiskelijalle parempaa huomista. 

Paluu takaisin suorittamaan omaa tutkintoani jännittää. Mutta samalla paluu opiskelijaelämään tuntuu turvalliselta: tiedän, että jokaiselle opiskelijalle on olemassa turvaverkko ylioppilaskunnassa, jos sellaista tarvitsee.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Tunnetaitojen harjoittelu voi pelastaa kesätyöstressiltä

Olosuhteet kuitenkin pakottavat ihmisen muuttamaan ajatteluaan. Mitä jos en todella pääsekään tuttuun ja turvalliseen pestiini kesäksi? Lauri Hauru kirjoittaa kolumnissaan.

Epävarmuus toimeentulosta – tuo opiskelijan ikuinen seuralainen lienee tuttu vieras itse kullekin. Jälleen on käsillä aika, jolloin opiskelijoiden kahvipöydät ja Internet-palstat kuhisevat tutusta keskustelusta: Onko kesätyö löytynyt? Jos ei, niin mikä on varasuunnitelma? 

Opiskelu ja työnteko tuntuvat ylipäätään sopivan huonosti samaan yhtälöön. Aikatauluttaminen on haastavaa, jaksamisestakin pitäisi huolehtia, ja jos nämä kaksi asiaa saakin balanssiin, voi ongelmia tulla tulorajojen kanssa.

Itse olen ollut onnellisessa asemassa. Opiskelen täysipäiväisesti ja minulla on vakituinen työpaikka, josta olen ottanut opintovapaata. Keväisin olen marssinut töihin niin kuin en sieltä koskaan poissa olisi ollutkaan.

On ollut helppo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Toimeentuloni on ollut turvattu. Keväisin töitä suurempana huolenaiheena minulla ovat olleet vapun sääennusteet.

Eräät kymppiuutiset sitten muistuttivatkin pilvilinnan hataruudesta. Työskentelen sen verran isossa yhtiössä, että sen yt-neuvottelut ylittävät uutiskynnyksen. Sain kuulla uutisankkurilta, että ammattiryhmäni joutuu noiden neuvottelujen myllyyn jauhettavaksi. Tiedossa voisi olla lähes koko kesän kestävä lomautus.

”Köyhäintalo!” ”Mieron tie!”, pälkähti päähäni. Edes kymppiuutisten perinteinen loppukevennys ei saanut mieltäni rauhoittumaan.

Keväisin töitä suurempana huolenaiheena minulla ovat olleet vapun sääennusteet.

Olin joutunut vieraalle maaperälle. Ensimmäistä kertaa opintojeni aikana jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että asemani ei olekaan itsestäänselvyys.

Viime keväänä valtava määrä opiskelijoita sai maistaa karvasta kalkkia: monet, jotka olivat jo kesätyöpaikan varmistaneet, menettivätkin paikkansa ennen kuin työt ehtivät alkaa. Muidenkin toiveet kesätyöstä romuttuivat työnantajien lomauttaessa henkilöstöään.

Tilanne ei ole vajaan vuoden takaisesta juurikaan parantunut, ja nyt minutkin on repäisty tuohon suohon.

En ole hyvä sietämään epävarmuutta. En ole koskaan ymmärtänyt ohjetta ”ei kannata stressata asioista, joille et voi mitään”. Kyyninen puoleni pitää moista neuvoa mindfulness-hömppänä. Nimenomaan hallitsemattomista asioista minun tuleekin stressata, sillä en mahda niille mitään. Eikö vain?

Olosuhteet kuitenkin pakottavat ihmisen muuttamaan ajatteluaan. Mitä jos en todella pääsekään tuttuun ja turvalliseen pestiini kesäksi? Mitä minulle voisi tapahtua?

Pahimmassa tapauksessa edistän opintojani kesällä ja sopeutan talouttani muuttuneeseen tilanteeseen.

Parhaassa tapauksessa ei lopulta mitään mullistavaa. Saisin mennä töihin kesäksi, kuten tähänkin asti. Pahimmassa tapauksessa edistän opintojani kesällä ja sopeutan talouttani muuttuneeseen tilanteeseen.  Ehkäpä löytäisinkin muuta työtä – jopa opintojani vastaavaa. Entäpä kesäopinnot? Kenties voisin käyttää ylimääräisen ajan tutkintoni edistämiseksi.

En siis joudu puille paljaille. Dramaattisen alkushokin jälkeen nämä ajatukset huojentavat oloani. 

Hallitsemattoman stressin sijaan onnistuin seulomaan ajatukset ja tunteet irti toisistaan. Toisin sanoen sain faktat ja mielikuvituksen tuotteet omiin laareihinsa. Uhkakuvia tulee mieleeni edelleen, mutta ne myös lipuvat omaa vauhtiaan pois – kuten mindfulness-oppaissa konsanaan. 

En ole valaistunut enkä saavuttanut sisäistä harmoniaa, mutta olen kuitenkin alkanut nähdä mahdollisuuksia ja ennen kaikkea alkanut luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Kaikkia ympärillä tapahtuvia asioita ei voi kontrolloida, mutta omia tunteita ja ajatuksia voi kuitenkin oppia järjestelemään ja hallitsemaan. Parhaassa tapauksessa hallitsematon kaaos muuttuu ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, jolloin tulevaisuus näyttää myös positiivisemman puolensa.

Lauri Hauru

Suomen kielen opiskelija, joka pyrkii selventämään sotkuisia ajatuksiaan kuluttamalla hiihtolatuja sekä tuijottamalla luontodokumentteja.

Lue lisää:

Mitä jos elämäsi ongelmat ratkeaisivat hyggeilyllä?

Etätyöpäivä ja Netflixin katselu tehdään samalta sohvalta ja näin on usein hankalaa erottaa työ ja leikki toisistaan. Siksi väitän, että jokainen tarvitsee kotiinsa vähän hyggeä, Petra Uusimaa kirjoittaa.

Hygge ponnahtaa ilmoille aina joulun lähestyessä. Se ei olekaan ihme, sillä tämä aika on sekä ihanan tunnelmallista että stressaavaa.

Nyt etätöiden ja -opiskeluiden keskellä kodista on tullut kaiken keskus. Se, että työskentelemme ja opiskelemme kotoa käsin saattaa pahimmassa tapauksessa tehdä kodista turvattoman. Etätyöpäivä ja Netflixin katselu tehdään samalta sohvalta ja näin on usein hankalaa erottaa työ ja leikki toisistaan. Siksi väitän, että jokainen tarvitsee kotiinsa vähän hyggeä – siitäkin huolimatta, että se saattaa särähtää korvaan kliseisenä hömpötyksenä.

Terminä hygge on peräisin norjan kielisestä sanasta ”hyvinvointi”, vaikka hygge ilmiönä on lähtöisin Tanskasta. Siitä onkin kiteytynyt yksi tanskalaisten keskeisimmistä elämänohjeista. Hygge on kuitenkin sanana vaikea kääntää. Se on enemmän kuin pelkkää rentoilua; se on state of mind, jopa ideologia. 

Vaikka hyggeä myydään oppailla ja sisustuksella, ei hyggeen tarvitse kallista tuoksukynttilää tai pehmeintä peittoa kaupasta, eikä edes hyggeopasta, joka johdattelee oikeaan tapaan rentoutua. Nimittäin, ei ole olemassa oikeaa tapaa hyggeillä. Tunnelma on löydettävissä samalla tavalla rikkinäisistä verkkareista ja vanhoista, nuhjaantuneista villasukista.

Rentoilun lisäksi hyggestä on povattu vastausta kaamokseen. Näin väittää ainakin työterveyspsykologi Tuuli Viranta-Naulapää Ylelle antamassa haastattelussa. Hänen mukaansa loppuvuoteen liittyy maratonimaisuus, sillä ennen vuoden päättymistä yritetään saada kaikki valmiiksi ennen vuoden loppua. Loppuvuosi syö voimavaroja ja pieni ripaus hyggeilyä olisi monelle tarpeen.

Rentoutumiselle on nykymaailmassa hankalaa löytää tilaa.

Joululoma tuntuu rajapyykiltä juuri siksi, että meidät on opetettu aloittamaan vuosi alusta kuin puhtaalta pöydältä. Kiire ei synny pelkästään opiskelutöiden deadlineista, vaan myös vapaa-aikana täytyy olla tuottelias.

Erityisesti korona-aika on saanut meidät täyttämään päivämme pienillä projekteilla. Poikkeustilan aikana netti täyttyi listoista sadasta klassikosta, jotka jokaisen täytyy lukea. Usein näistä listoista sai kuvan siitä, että meillä on yhä enemmän aikaa kaiken keskittyessä kotiin. Todellisuudessa ihminen on yhtä kiireinen etätöiden ja -opiskeluiden täyttämänä aikana, mutta usein jopa stressaantuneempi ja ahdistuneempi.

Uupumus ja väsymys sekä opiskellessa että vapaa-ajalla ovat asioita, joista täytyisi puhua useammin. Vapaa-ajastakin saattaa tulla projekti, kun haluamme käyttää kaiken aikamme itsemme kehittämiseen. Poikkeusoloissa sosiaalinen media sai meidät uskomaan, että ystävämme kirjoittavat esikoiskirjoja ja ovat aloittaneet uuden joogaharrastuksen samaan aikaan kuin itse on juuri maratoonannut yhden tuotantokauden sarjaa parissa päivässä. Jo pelkästään ajatus vapaa-ajan käyttämisestä aina vain itsemme kehittämiseen on asia, jonka täytyisi muuttua. 

Väitän, että avain muutokseen löytyy hyggeilystä, sillä sen ei missään nimessä pidä olla ylisuoriutumista. Jokaisen täytyisi aikatauluttaa itselleen kalenterissa hyggeilyhetkiä, jolloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Joskus tämä hetki käytetään johonkin aivan muuhun kuin Sodan ja rauhan lukemiseen. Se voi olla päivätorkut, hiusten peseminen tai Youtuben syvyyksiin unohtuminen pariksi tunniksi.

Sen sijaan, että meistä tulisi mestarimaalareita tai -kirjoittajia, hyggeily vapaa-aikana opettaa meille vain ominaisimman tavan rentoutua. Se voi olla suomalaiselle tavalle tyypilliset kalsarikännit, Netflixin tuijottaminen tai kaveriporukalla kokoontuminen. Ja kun lisäät tähän kynttilän ja villasukat, voit jo sanoa hyggeileväsi.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Zoom on uusi normaali – niin on myös valvova katse

Etätyöskentely ei pelkästään tee kodista työpaikkaa, se pyytää sinua myös jakamaan kotisi yksityisimmän nurkan muiden nähtäväksi, Juhani Kenttä kirjoittaa.

Opiskelujen ja töiden suorittamisesta etäyhteyksien välityksellä on tullut tavanomaista. Vaikka emme ole fyysisesti läsnä, olemme saattaneet kuitenkin joutua paljastamaan itsestämme enemmän kuin mihin olimme tottuneet. Meihin kohdistuva katse on muuttanut muotoaan.

Jo keväällä kirjoitettiin uudesta ilmiöstä nimeltä Zoom-uupumus kun videoyhteydet Zoomin kautta loivat uusia paineita kurssiosallistumiseen. Kun opiskelija osallistuu videoyhteydellään luennolle, hänen kasvoihin kiinnittyy pitkittynyttä ja tarkentunutta huomiota. Tämän huomattiin nostavan ahdistusta esimerkiksi siitä, että täytyy ikään kuin esittää läsnäoloa sen sijaan, että voisi luottaa luontaisen kehonkielensä viestivän sen samassa tilassa oleville. Samalla kun itse ylianalysoi omaa elehdintään Zoom-näkymästä, videokuvan kautta tulee paljastaneeksi myös pienen osan kodistaan. Itsestäänselvyydeltä tuntunut rajaus kodin piiristä yksityiseksi asiaksi on kadonnut. 

Monen kurssin suoritustapaan sisältyy myös oman esityksen pitäminen, jolloin meitä pyydetään jakamaan tietokoneen näyttömme kaikille muille osallistujille. Emmehän muutenkaan voi esitellä materiaalimme muille. Näyttö ei kuitenkaan ole yhtään sen vähemmän henkilökohtainen asia.

Kannettava tietokoneeni on irrottamaton osa elämääni. Sen kautta hallinnoin lähes kaikkia elämäni osa-alueita, niin opintoihin ja työhön liittyviä tehtäviä kuin myös arjen pyörittämistä, yhteydenpitoa ystäviin ja kaikkea muuta vapaa-aikaani liittyvää, myös niitä salaisimpia mielihalujani. Mitä enemmän minulla on rautoja tulessa, sitä luultavammin läppärin näyttöni heijastaa tätä tilannetta avonaisten projektien ja selaimen välilehtien määrässään. Katso näyttöäni ja näet koko sekavan elämäni pienoiskoossa. 

Etätyöskentely ei pelkästään tee kodista työpaikkaa, se pyytää sinua myös jakamaan kotisi yksityisimmän nurkan muiden nähtäväksi. Muistithan varmasti siivota sen ennen vieraiden tuloa.

Kun pidän esitelmää, ahdistun nyt siitä, että enhän vain poikkea jaetun näytön tilassa esitelmästäni mihinkään. Mitä jos unohdin lisätä esitelmään jotain ja joudun nyt kaivamaan sen esiin koneeltani. Yksityiselämästäni on lukuisia vihjeitä niin työpöydällä, välilehdissä kuin resurssienhallinnan sivusarakkeessa, jossa näkyy viimeisimpänä avatut kansiot. Olen suhteellisen avoin elämästäni, mutta sille avoimuudelle on elinehtona, että voi itse hallita sitä, kuinka paljon antaa itsestään. Moni tunnistanee sen hätääntyneen reaktion, kun näyttää kaverille kuvaa puhelimestaan ja hän alkaa yllättäen selata kuvahistoriaa taaksepäin. Ei kai sinne jäänyt jotain intiimiä, jotain vain harvojen valittujen silmille sallittua.

Jos ei ole mitään salattavaa, ei ole mitään pelättävää, voisi joku tokaista.

Periaatteen vuoksi voi silti kavahtaa, kun tunnistaa hierarkioiden näkyvän myös tässä tilanteessa. Lehtoreilla tai esimiehillä on työpaikkojensa tarjoamat toimistot ja työkoneet merkittävästi useimmin kuin alaisillaan tai oppilailla. Työ- ja siviiliminä on siis paljon helpompaa pitää erillään toisistaan. Totta kai hekin pyrkivät vain parhaansa mukaan mukautumaan vaikeaan tilanteeseen. Hyvä olisi silti tunnistaa, ettei työhuoneen suojasta luennointi ole samalla viivalla kuin toisen kotiin ulottuva katse.

Poikkeustilan aiheuttamassa vauhtisokeudessa voi syntyä virhearviointeja itse kullekin. Toukokuussa Oulun poliisille tehtiin jopa tutkintapyyntö teknillisen tiedekunnan etätenttien järjestelyistä. Poliisi joutui tutkimaan, voisiko kotonaan tenttineiden opiskelijoiden videovalvontaa tulkita kotirauhan rikkomisen rikosnimikkeen alle. Kesäkuussa Oulun yliopisto päivitti ohjeistukseensa, ettei sen tule jatkossa hyödyntää videovalvontaa usean opiskelijan tenteissään ja esitutkintaa ei lopulta tehty.

Tenttiohjeistusta lukuun ottamatta opiskelu jatkui kuitenkin sellaisenaan, Zoom ja Teams uusina luentosaleina. Jos varjelee yksityisyyttään, voinee kai rimpuilla oletettua jakamista vastaan kurssin sisällä tai valita suosiolla kurssista itsenäisen suoritusmuodon.

Mitä jos kuitenkin automaattisen avoimuuden sijaan lähdettäisiin siitä, että kotirauhastaan saa yhä pitää kiinni myös etätyön aikana ilman että saa vaikean ihmisen leimaa?

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kännisen opiskelijan kuva kyllästyttää

Alkoholin kuuluminen opiskelijaelämään on kulunut kuva, kertoo Essi Erkkilä.

Alkusyksystä sain eteeni erään mobiilimaksusovelluksen mainoksen Jodelissa. Mainoksessa haalareihin sonnustautunut opiskelija havahtuu sohvalta. Avatessaan puhelimensa maksusovelluksen, liittyvät kaikki viimeisimmät rahasiirrot kännäämiseen: on otettu shottia, drinkkiä ja juomaa tuplana. Kaiken kruunaa loppuillan “taksu” kotiin. Mainoksen seurauksena tunsin turhautumista, kyllästymistä ja myötähäpeää. Miksi opiskelijakulttuuria edelleen markkinoidaan tunkkaisella vanhan viinan lemulla? 

Vaikka kuppia ei nosta opiskelija, aihepiiri on täynnä tunnelatausta. Alkoholikeskusteluja suorastaan vältellään, sillä usein ne aiheuttavat epämukavuutta. Juomisen lukuisat lyhyen ja pitkän aikavälin haittavaikutukset ovat yleisesti tiedossa: ryyppääminen ei ole terveellistä ja “ainahan sitä voisi vähän vähentää”. 

Toisaalta kupittelulla on vakiintunut paikka osana sosiaalisia tapahtumia, joihin liittyy täysin toisenlaisia tunteita. Työviikon päätteeksi nautitaan after workeista, illallisella otetaan lasi punkkua ja saunassa kaljat. Näissä tilanteissa tunteet ovat vahvasti positiivisia: rentoutumista, hauskanpitoa ja nautintoa. Kokemamme tunteet ovat täysin toisenlaisia, kuin ne jotka tekevät aiheesta epämukavan. Alkoholista keskusteleminen onkin ehkä juuri siksi niin vaikeaa, koska sen ympärille liittyy laaja ja ristiriitainen tunneskaala. 

Yksi keskustelua vaikeuttava tekijä on aiheeseen ladattu vahva hyvä vastaan paha -asetelma. Täysin holittomat tai maltillisesti alkoa ottavat ovat “parempia ihmisiä”. Jos kuppi taas maistuu enemmän, leimautuu helposti “huonommaksi ihmiseksi”. Tässä kohtaa alkoholisuhteen monimutkaisuus jo paljastuukin, sillä tilanne voi yhtä hyvin olla myös täysin päinvastoin ja kovimmalla viinapäällä varustettuihin tyyppeihin voidaan kohdistaa ihailua. Ilman alkoholia viihtyviin ihmisiin puolestaan voidaan suhtautua takakireinä, tylsinä tai tuomitsevina persoonina. 

Mitä tekemistä tällä sitten on tunteiden kanssa? Lähestulkoon kaikki! 

Psykologi Jarkko Rantanen on kirjoittanut ja puhunut paljon tunteista. Rantasen mukaan tunteet vaikuttavat toimintaamme jopa enemmän kuin järki. Perustelemme tekemisemme järjellä, mutta tunteet ovat tekemiseen vaadittava voima. 

Tunteet vaikuttavat siten myös oleellisesti toimintaamme ja käsityksiimme alkoholin suhteen. Opiskelijana alkoholi liittyy usein tilanteisiin, joissa toimintaan vaikuttavia tunteita voivat olla esimerkiksi pelko ulkopuolisuudesta, jännitys ja paineet tietynlaisen “opiskelijan identiteetin” odotuksien täyttämisestä. 

Näitä odotuksia rakennetaan sekä opiskelijakunnan sisällä että ulkopuolella. Rakentamisen keinoja voivat olla puhetyylit, mainonta, kuvat ja kirjoitukset. Samalla ilmaistaan myös tunteita. Viime aikainen uutisointi opiskelijoiden koronabileistä on ollut surullista luettavaa. Vaikka bileet ja massatapahtumat ovat näinä aikoina huono valinta, tulisiko yhteiskunnan silti katsoa myös peiliin? 

Julkisessa keskustelussa opiskelijan identiteettiä on vahvasti rakennettu juhlimisen ympärille. Ehkä jos keskustelun painopistettä tietoisesti siirrettäisiin koskemaan myös muita puolia opiskelusta, eivät bileetkään olisi niin hallitsevassa asemassa osana opiskelijakulttuuria. 

Jotta voisimme muuttaa keskustelua alkoholista ja siihen liittyvistä rituaaleista, kuten opiskelijoiden alkoholikulttuurista, täytyisi ensin purkaa aiheen ympärille muodostettua tunnelatausta. Tämä ei tapahdu toisintamalla mainonnassa pinttyneitä ja stereotyyppisiä mielikuvia ryyppäävistä opiskelijoista. Kenenkään suhde alkoholinkäyttöön ei määritä häntä opiskelijaksi. Elämme aikaa, jolloin tämän tulisi olla selvää jokaiselle taholle, myös yrityksille. 

Modernin opiskelijaidentiteetin rakentamiseksi voisi sen sijaan käydä esimerkiksi keskustelua opiskelijan monista kasvoista: opiskelija voi olla alanvaihtaja, perheellinen, työssäkäyvä tai vaikkapa ammattiurheilija. Olisikin tärkeää pohtia, miten moninaisia tunteita opiskelijana olemiseen voidaan liittää, eikä vain toisintaa vanhentuneita mielikuvia opiskelijoista. 

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää: