Pelkäsin paskaa koronakesää, sain kaikkien aikojen Oulu-kesän

“Lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kaikki koronakevään eläneet tulevat muistamaan poikkeusoloista varmasti mitä erilaisimpia tunnelmia sekä hyvässä että pahassa. Omiin muistoihini lukeutuu esimerkiksi joka aamuisen joogaamisen tuloksena erityisen hyvin voinut niska-hartiaseutu. Muistelen lämmöllä kaikkea ruoanlaittoon käytettyä aikaa, jota oli tietenkin tavalliseen arkeen verrattuna ruhtinaallisesti. Muistan paljon kivoja, mukavia juttuja. Erilaisen, mutta ihan hyvältä tuntuneen arjen.

Silti tunnemuistoihin lukeutuu myös ahdistavia sävyjä. Muistan kämmenselkien saippuan rikkoman ihon ja painostavan tunteen ruokaostoksilla. Pohdinnat siitä, pitäisikö kaikkien elintarvikkeiden pakkaukset vielä desinfioida kotona. Läheisten ikävöinnin, ja riskiryhmäläisten puolesta pelkäämisen.

Ja sitten on myös niitä muistoja jotka huvittavat, ja niiden ääneen sanominen nolottaa hiukan. Muistan uhriutuvaa kiukuttelua siitä, että varmaan tämä pandemiapaska nyt sotkee koko tulevan kesänkin ja mikään ei kyllä koskaan enää ole kivaa kun ei pääse festareille eikä ulkomaille.

Kaikista marttyyrin viitan suojissa nyyhkityistä maailman etuoikeutetumman krokotiilin kyyneleistä huolimatta kesä tuli kuitenkin. Lehdet puhkesivat jälleen puihin, aurinko lämmitti samoin kuin ennenkin ja horsmat kukkivat taas tien laidassa. Suomessa tartuntojen määrä lähes tyrehtyi. Hiljalleen rajoitteita purettiin, ja elämä palaili normaaleihin uomiinsa.

Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Minä vietin tänä kesänä ensimmäisen kesälomani vuosikausiin. Ennen koronapandemian rantautumista Suomeen olin haaveillut lähteväni loman kunniaksi ulkomaille. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää mukavalta, vaikka joitain matkustusrajoitteita purettiinkin.

Kun harmistuksesta oli selvitty, seuraava suunnitelma oli Suomi-roadtrip. Käydäpä kaikissa niissä paikoissa, joissa ei ole vielä tullut vierailtua! Tarkoitus oli ahmia kaikki suuret kaupungit sekä pikkukylien taidegalleriat ja kirpputorit. Suorittaa täydellinen, very instagrammable kotimaanmatka.

Tuli heinäkuu ja loma koitti. Mutta Suomen kesä, tuo kiero pirulainen, päätti tietysti himmata lomani kunniaksi kesäkuun täydellisiä biitsikelejä. Ettei nyt vain olisi liian mukavaa ja kaunista! Kyllä sai pieni ihminen ihmetellä, miten sekä globaali pandemia että Suomen säätilat olivat kollektiivisesti juuri minun lomaani vastaan. Nauravat varmaan yhdessä oluttuoppien äärellä, että siinäs roadtrippailet, pidä hauskaa teltassa sateisena yönä senkin kaupunkilaishienohelma!

Kun kumppanini kanssa katsoimme reissun ajankohdaksi suunnitellun viikon sääennustetta ympäri Suomen, huomasimme, että parhaat säät oli luvattu Oulun seudulle. Katsoimme toisiamme sama ajatus mielessä: jäädään kotiin. Jospa kerrankin vain lomailisi kotona ja ottaisi rennosti, täysin suorittamatta. En katunut päätöstä hetkeäkään.

Oulukesämme aikana vierailimme esimerkiksi Taidemuseossa, Turkansaaren ulkoilmamuseossa, Hailuodossa ja Tietomaassa. Söimme pizzaa Tuban terassilla ja nautimme paikallisia pienpanimo-oluita kesäisten iltojen syleilyssä. Uimme meressä ja joessa, ja paistattelimme päivää Hupisaarilla. Ehkäpä suurin elämys oli, kun kävimme kapulalossilla Varjakansaaren hylätyssä sahayhdyskunnassa. Seikkailimme täysin rinnoin, ja kaapissa pölyttynyt termoskassi sai vuosien jälkeen vihdoin kiduksiinsa pillimehuja ja eväsleipiä. Jokaisen seikkailun jälkeen uni maittoi makeasti omassa sängyssä.

Sanotaan, että kaikki suomalaiset kaupungit ovat kauniita kesäkaupunkeja. Oulu ei ole tässä poikkeus. Kauniin lisäksi se on myös eläväinen ja täynnä tekemistä eri asioista kiinnostuneille kaupunkilaisille ja turisteille. Eikä pelkästään kesällä, vaan ympäri vuoden, vaikka välillä sen elämyshakuisuudessaan melkein unohtaa.

Koronakesästä ei tullut sittenkään aivan paska. Siitä tuli kesä, jolloin oma kotikaupunki muistutti parhaista puolistaan ja siitä, että lompakolleen ja ympäristölle voi tehdä valtavan palveluksen katsomalla lähemmäs.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Musiikilla ei tienaa, kenessä on vika?

"Ehkä tulevaisuus on musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä", pohtii Juhani Kenttä kolumnissaan.

Monen ammattiryhmän vaikeudet ovat olleet pinnalla viime kuukausina. Viimeistään koronakriisi osoitti, kuinka paljon muusikoiden toimeentulo jää nykyään keikkamyynnin varaan. 

Pyrin itse suosimaan kotimaisia artisteja juuri tukemisen vuoksi niin keikoilla käymisien kuin levyostoksien suhteen. Silti aika harva levyistä päätyy lopulta hyllyyni, myönnetään. Minua uskollisemmin yhä fyysisen mediaan satsaavat eivät hekään paikkaa sitä, että valtaosa musiikista kuunnellaan nykyään jo striimauspalveluista. Kuten moni jo tietääkin, se merkitsee artisteille huomattavasti pienempiä tuloja kuin perinteinen levymyynti.

Tuloja kertyy vähän etenkin, jos kuuntelija käyttää Spotifyn ilmaisversiota. Tilitettävä rahasumma per kuuntelu riippuu monista tapauskohtaisista seikoista kuten artistin sopimuksesta levy-yhtiönsä kanssa, mutta Spotify Premiumilla kuunnellun kappaleen tuotto on joka tapauksessa moninkertainen. Viime vuonna keskimääräinen tilitys yhtä kappaletta kohti oli 0,00437 dollaria. Ja siitä jakaantuu ensin levy-yhtiölle oma siivunsa.

Spotify on edelleen kirkkaasti suosituin musiikkipalvelu, mutta sen maksuton versio on pysynyt erityisen suosittuna naapurimaihin verrattuna juuri Suomessa. Pohjoismaisten tekijänoikeusjärjestöjen tilaaman tutkimuksen mukaan suomalaisista vain 32 prosenttia maksaa musiikkipalveluista, kun muissa Pohjoismaissa keskimääräinen lukema on jo 49 prosenttia. Maksullisten videopalvelujen tilauksissa olemme niin ikään kitsaampia kuin pohjoismaiset verrokkimme, mutta niitä sentään tilaa jo noin kolme viidestä suomalaisesta. 

Kuluttajan näkökulmasta Spotify on tietenkin luonteva valinta. Ilmaisversiossa puolen tunnin välein soivat mainokset ovat lopulta pieni kiusa niin laajan musiikkikirjaston ja mutkattoman käyttökokemuksen rinnalla. Muissa pohjoismaissa ilmaisversiota perusteltiin vähäisellä kuuntelulla, mutta tutkimukseen vastanneet suomalaiset perustelivat valintaansa juuri palvelun helppoudella. Runsaan kuuntelun ja maksamattomuuden välillä ei koettu ristiriitaa.

Maksullisen version tilaaminen lähettää selkeämmän viestin. Siinä kuluttaja sanoo, että palvelu on hintansa arvoinen. Jos se jättääkin artistit hankalan ansaintamallin armoille, siitä huolehtiminen ei ole hänen ongelmansa. 

Ehkä joku Spotifysta maksava kuluttaja jopa ajattelee, että mitä enemmän hänen kaltaisiaan on, sitä enemmän Spotifylla on myös varaa palvelunsa parantamiseen ja striimauksista tilittämiseen. Itse en pidättäisi hengitystäni moista odotellessa.

Vastikään uutisoitiin, että Spotify osti oikeudet Joe Roganin huippusuosittuun The Joe Rogan Experience -podcastiin sopimuksella, jonka suuruutta on arvioitu jopa 100 miljoonan dollarin arvoiseksi. Sopimus sisältää yksinoikeudet sekä kaikkiin tuleviin että yli tuhanteen aiempaan jaksoon, jotka siirtyvät vuoden loppuun mennessä Youtubesta Spotifyn katalogiin.

Musiikkitoimittaja Ted Gioia arvioi, että artistin tulisi saada kappaleilleen 23 miljardia striimauskertaa, että hän tienaisi Roganin sopimuksen suuruisen summan. Toisaalla arvioidaan, että 26 miljardia olisi lähempänä totuutta. Vertailun vuoksi, koko viime vuosikymmenen striimatuin artisti oli Drake 28 miljardilla striimauskerrallaan ja nekin koostuvat yli kymmenestä pitkäsoitosta sekä lukuisista pienemmistä julkaisuista. 

Suomalainen kevyt musiikki on hyvin suurelta osin suomenkielistä, joten sen realistiset striimaustavoitteet ovat tietenkin täysin eri maata. JVG:n Tarkenee ylitti viime vuonna ensimmäisenä suomenkielisenä kappaleena yli 20 miljoona striimausta ja sen voi luokitella näillä main superhitiksi.

Gioian mukaan 100 miljoonan sopimus viestittää ennen kaikkea, että Spotify asettaa Roganin korkeampaan arvoon kuin yhdenkään artistin koko musiikin historian ajalta. Se on todennäköisesti tuottoisa pelinavaus yhtiölle, koska podcastien oikeuksista ei myöskään tarvitse maksaa rojalteja kolmannelle osapuolelle eli levy-yhtiölle.

Jos taas pienemmät artistit haluavat musiikkinsa kuuluviin, he turvautuvat yhä sekä levy-yhtiöön että sen myötä Spotifyyn, välinpitämättömään jättiläiseen, joka vaikuttaa kaiken lisäksi olevan nyt artistien sijaan kiinnostuneempi uusista aluevaltauksista. 

Uusi sukupolvi ei opi enää ilmaiseen musiikkiin piratismin kautta. Musiikinkuuntelijat tottuvat nyt ilmaiseen sisältöön palveluissa, joissa syntyy vaikutelma suorasta suhteesta sisällöntuottajan ja kuluttajan välillä. Podcastaajat, tubettajat tai Billie Eilishin kaltaiset artistit lataavat tuotoksensa palveluun ilman välikäsiä ja ponnahtavat tähteyteen.

Ehkä tulevaisuus on siis musiikin saralla yhä enemmän yksintoimijoita ja vähemmän levy-yhtiöitä, toisin sanoen vähemmän välikäsiä. Kuluttajakin selviäisi vähemmällä syyllistämisellä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Ylioppilaskuntavuodet opettivat, että muutokseen tarvitaan uteliaisuutta ja sokraattista viisautta

Muutosta haluavan tulee tietää, ettei tiedä kaikkea, kirjoittaa Janne Hakkarainen viimeisessä kolumnissaan Oulun ylioppilaslehdelle.

Vierailin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan toimistolla ensimmäisen kerran syksyllä 2006, jolloin olin juuri aloittanut germaanisen filologian opintoni. Nykyistä huomattavasti kotikutoisempi toimisto sijaitsi tuolloin Puistomannessa, Åströminpuistoa vastapäätä.

Muistan suhtautuneeni ylioppilaskunnan toimintaa esitteleviin hallituksen jäseniin ihaillen, olivathan he valmiita käyttämään omaa aikaansa muiden opiskelijoiden aseman parantamiseksi.

Ylioppilaskunta on lakisääteinen, julkisoikeudellinen yhteisö, jonka olemassaolosta ja tehtävistä säädetään yliopistolaissa. Minun mielestäni tehtävistä selvästi tärkein on opiskelijoiden valmistaminen aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin liberaalin demokratian olemassaolon perusedellytys.

Olen ollut mukana ylioppilasliikkeessä vuodesta 2008 lähtien. Tuolloin minut valittiin OYY:n ympäristöjaoston varapuheenjohtajaksi vaalissa, jossa voitin vastaehdokkaani selkein luvuin. Vastaehdokkaani vaaliohjelmaan sisältyi ilkivaltaisten aloitteiden tehtailua ylioppilaskunnalle ja kaupungille, tavoitteena tukkia näiden hallinto. Oma vaaliohjelmani oli maltillisempi. 

Tuon valinnan jälkeen olen ollut ylioppilaskunnan edustajiston jäsen, sen puheenjohtaja, hallituksen jäsen ja viimeiset neljä vuotta työntekijä. Tuona aikana olen nähnyt läheltä sen, millä lailla ylioppilaskunta on kasvatustehtäväänsä hoitanut. Nyt olen vaihtamassa työpaikkaa, joten aika on sopiva retrospektiiviselle tarkastelulle kuluneen kahdentoista vuoden ajalta. 

Mielestäni olemme onnistuneet hienosti kannustamaan opiskelijoita kriittisyyteen. Se ei ole edes vaatinut erityisiä ponnisteluja, koska meistä monien perusluonteeseen kuuluu lähes oletusarvoinen epäluuloisuus muutokseen.

Aktiivisuuden arviointi on vaikeampaa. Ainakaan emme ole erityisen hyvin onnistuneet kannustamaan opiskelijoita osallistumaan omaan toimintaamme tai yliopiston hallinnon opiskelijaedustajiksi. Ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa äänioikeutetuista äänestää vain vajaa kolmannes, ja hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshaut ovat luonteeltaan jatkuvia. Äänestysaktiivisuus valtakunnallisissa vaaleissa on nuorten keskuudessa harmillisen matalaa, mutta yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa kohtuullista. Tosin äänestysaktiivisuutta ei voi laskea ylioppilaskunnan ansioksi – kyse lienee korkeakoulutuksen positiivisesta ulkoisvaikutuksesta, koska korkeakoulutetut ymmärtävät äänestämisen merkityksen monia muita väestöryhmiä paremmin.   

Sen sijaan valveutuneisuuden edistämisessä meillä on selkeästi parannettavaa. Se ei koske vain ylioppilaskuntaa ja sen jäseniä, vaan koko yhteiskuntaamme. Jotta asioihin voi vaikuttaa ja saada aikaan rakentavaa muutosta, täytyy asioihin perehtyä – erityisesti silloin, kun toiminnan tavoitteena on vaikuttavuus. 

On tietysti kohtuutonta ajatella, että kaikkien pitäisi perehtyä kaikkiin maailman asioihin. Se ei ole edes mahdollista saati järkevää. Sen sijaan haluaisin nostaa esiin kolme ajatusta, joita kannattaa pohtia ennen barrikadeille nousua.

Ensinnäkin: jos viheliäisen monimutkaisiin ongelmiin olisi helppoja ratkaisuja, ne eivät edes olisi ongelmia. Intuitiivinen ratkaisu voi joskus olla oikea, mutta ei läheskään aina.

Toiseksi olen oppinut, että yhteiskunnallinen päätöksenteko sisältää keskenään ristiriitaisten tavoitteiden yhteensovittamista. Se johtaa usein kompromisseihin, joita kukaan ei pidä täydellisenä. Täydellinen on usein riittävän hyvän pahin vihollinen, eikä muutosta parempaan synny välttämättä lainkaan, jos tavoitteena on täydellisyys.

Kolmanneksi: jos esitetty ratkaisu vaikuttaa omituiselta, syynä voi olla historiallinen painolasti. Joskus täydellinen ratkaisu ei onnistu, koska se pitäisi yhteensovittaa menneisyyden ratkaisuihin. Hyviä esimerkkejä tällaisista vaikeuksista ovat laajat tietojärjestelmät, joilla on useiden vuosikymmenien historia. Ilmiötä kutsutaan polkuriippuvuudeksi.

Joskus historiallinen painolasti voi osoittautua niin suureksi taakaksi, että siitä kannattaa luopua kokonaan. Mielestäni hyvä esimerkki sellaisesta vaihtoehdosta on yliopiston hallituksen päätös tehdä hankeselvitys Linnanmaan kampuksen siirtämisestä keskustaan.

Sokrateen mukaan viisas on se, joka tietää, ettei tiedä kaikkea. Minusta tämän oivaltaminen on ainoa seikka, joka kannattaa sisäistää, jos haluaa saada aikaan muutosta. 

Muutosta voi lähteä ajamaan esimerkiksi ensi vuonna edustajisto- ja kuntavaaleissa. Lisäksi ylioppilaskunta valitsee tuolloin myös uudet hallinnon opiskelijaedustajat. Sitä ennenkin avautunee myös lukuisia hallinnon opiskelijaedustajien täydennyshakuja. 

Näiden tehtävien menestyksekkääseen hoitamiseen ja muutoksen edistämiseen riittää edellä mainitun sokraattisen viisauden sisäistäminen ja ripaus uteliaisuutta. Tämän ylioppilaskunta opetti minulle 12 vuoden aikana.

Muokattu 5.6.2020 kello 19.06: Korjattu Åströminpuistoa koskeva kirjoitusvirhe.

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Kaikkea voi tehdä, kunhan sisäinen kriitikko on hiljennetty

"Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa 'luova ja taiteellinen ihminen'", kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Olen vannoutunut taiteen ystävä. Taiteen kokeminen on minulle henkireikä, mutta yhtä lailla hengitän sen tekemistä. Ja nyt sen sitten myönnän: usein taide-elämyksen äärellä en ihaile pelkästään teosta itseään, ihailen myös sen tekijää. Joskus kadehdinkin. 

Saan itseni usein kiinni hämmästelemästä niitä fantastisia näkökulmia, joiden kautta teoksen luonut mystinen nero on onnistunut käsittelemään jotain tiettyä ilmiötä. Taiteen tuottaminen kun monesti mielletään nimenomaan mystiseksi prosessiksi. Taiteilijat ammentavat suuresta inspiraatiovarastostaan aineksia ja kanavoivat ne elähdyttäviksi ja ylevöittäviksi teoksiksi, jotka tuovat vastapainoa meidän tavallisten ihmisten elämään. Taiteilijan aika kuluu punaviiniä siemaillessa, intellektuelleja keskusteluja käyden, siinä ohessa sitten elämästä inspiroituen ja uutta luoden. Taiteilijaksi päädytään juuri syntymällä luovaksi. Hulluuden ja nerouden raja on tietysti myös hyvin häilyvä. 

Totuus on kuitenkin hyvin usein toisenlainen. Taideteoksen synnyttämiseen vaaditaan enemmän kovaa työskentelyä ja itsekritiikin ja keskeneräisyyden sietämistä kuin ylimaallisen inspiraation kanavoimista synnyinlahjana saadun luovuuden avulla. Toki tarvitaan konkreettinen tai abstrakti ajatus, jota teoksella halutaan käsitellä. Tarvitaan myös työvälineitä – niin fyysisiä kuin karttuneita työtuntejakin – jotta teoksen voi toteuttaa. Sitä synnynnäistä nerouttakaan tuskin löytyy keneltäkään.

Suurin edellytys taiteen tekemiselle onkin sisäisen kriitikon hiljentäminen. Usein ihminen pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla ottaa riskejä. Taiteessa tarvitaankin vapautta suhteessa omaan itseen.

Vaikka rakastan kulttuuria ja aikamme suuria taiteilijoita, vihaan taiteilijaneromyyttiä. Haluaisin hajottaa sen säpäleiksi, sillä mielestäni jokainen voi olla ainakin oman elämänsä suuri taiteilija.

Itse tekemisen riemu on yksi maailman tyydyttävimmistä tunteista. En soisi kenenkään jäävän siitä paitsi vain siksi, että kyseenalaistaa omaa osaamistaan, pelkää muiden reaktioita tai ei vain yksinkertaisesti koe olevansa “luova ja taiteellinen ihminen”.

Ammattitaiteen lisäksi rakastan ite-taidetta. Rakastan DIY-meininkiä, jossa taitavat ihmiset tekevät taidetta siksi, että he haluavat ja pystyvät. Tekijät luovat itse puitteet taiteensa toteuttamiselle ja esiintuomiselle, tehden kaiken omilla ehdoillaan. DIY-kulttuurissa elävät paitsi yhteisöllisyys, hyväksyntä ja tietynlainen määrittelevyyttä kavahtava anarkismi, myös suuri palo ja taito tehdä taidetta. Itse tekeminen ei missään nimessä ole huonon synonyymi. 

Tätä tee-se-itse -mentaliteettia soisin nähtävän enemmän jokaisen arjessa. Innostumista omilla käsillä tekemisestä, oman luovuuden tutkailua ja uudelleen löytämistä, itseensä tutustumista ja lopputulosten ihailua – vapaana itsekritiikistä ja muiden mielipiteiden murehtimisesta.

Mitäpä jos alkaisimme oman elämämme taiteilijoiksi – nauttisimme omasta itsestämme ja siitä, mitä osaamme ja haluamme tehdä? Mitäpä jos toisimme omaa persoonaamme esiin jonkin välineen kautta? 

Kaiken taiteilun ei tarvitse edes johtaa mihinkään. Omia teoksiaan ei tarvitse näyttää edes koiralleen saati viedä esille, ellei niin halua. Jo pelkkä tekeminen palkitsee.

Luovuutta voi ja kannattaa herätellä, ruokkia ja treenata. Tutkimalla omaa sisäistä maailmaansa ja tuomalla sen löydöksiä osaksi konkreettista todellisuutta voi itsestään oppia tuntemaan uusia, yllättäviäkin puolia. 

Alkavan kesän kunniaksi haluan kannustaa kaikkia tarttumaan pelottomasti siveltimeen, kynään, soittimeen tai kameraan.

Toivon kaikille vapautta nauttia oman luovan työnsä tuloksista ajatellen, että minä tein tämän, minä nautin tästä, ja tunnen itseni teoksessa. Kehitys voi alkaa vasta uskalluksen kautta. Silti kehittyminenkään ei ole tärkeintä, se on bonus.

Suuresti arvostamani Litku Klemetin sanoin: “kaikkea voi tehdä”. Kokeillaanko sitä?

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Lomautettu homo economicus, näetkö hopeareunuksen?

"Voin vain toivoa, että pysähdystila on saanut muutkin miettimään, mikä omassa ja muiden toiminnassa ei ole kestävää tai yhteistä hyvää edistävää", kirjoittaa Juhani Kenttä kolumnissaan.

Huhtikuun alussa kirjoitin someen, että ensimmäisten eristysviikkojen huomattavin vaikutus omaan oloon tuntui olevan lisääntynyt väsymys. Nukuin tavallista pidempiä yöunia, mutta väsymys pysyi läsnä aamusta iltaan. Järkeilin sen johtuvan siitä, että lisääntyneestä “luppoajasta” huolimatta oli vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Keho ehkä pysyi paikallaan, mutta mieli teki koko ajan töitä, yrittäen etsiä tilanteeseen oikeaa toimintamallia.

Eikä yhtä oikeaa toimintamallia varmasti olekaan.

Jo nyt koronakriisi on vaatinut satojatuhansia kuolonuhreja ja horjuttanut miljoonien ihmisten toimeentuloa. Voi tuntua vähän irvokkaalta ja etuoikeutetulta etsiä tällaisesta tilanteesta hopeareunuksia, mutta kai niinkin on luonnollista toimia.

Vaikka lomautukset ja rajoitustoimet iskivät moneen tärkeään ihmiselämää rikastuttavaan sektoriin, ne rajoittivat samalla myös ylenpalttista kulutusta ja ympäristön tuhoamista. Vain tärkeimmät yhteiskuntaa ylläpitävät alat jatkoivat toimintaansa, kun muu maailma siirtyi eristykseen.

Ja kuinka ollakaan, kun vain olennainen jäi pystyyn, maailmantalous tulee nyt kohtaamaan pahimman laman sitten 1930-luvun. Kun WHO julisti epidemian edenneen pandemiaksi, pörssikäyrät sukelsivat välittömästi. Taloutemme on rakennettu perustalle, jossa hetken aikalisän ottaminen ei ole mahdollista ilman romahdusta.

Ruotsalainen toimittaja Katrine Marçal kirjoittaa teoksessaan Who Cooked Adam Smith’s Dinner? (2012), kuinka suuri osa taloustieteistä perustuu ajatukselle ihmisestä homo economicuksena, voittoa tavoittelevana yksilönä, jonka päätöksiä ohjailevat oma etu ja rationaalinen päättely. Homo economicuksen tekoihin eivät vaikuta tunteet, altruismi tai solidaarisuus. Ne ovat kuuluneet perinteisesti teorian näkymättömälle osapuolelle, miehen taustalla olevalle naiselle, jonka hiljainen hoiva- ja kotitaloustyö mahdollistaa homo economicuksen, käytännössä siis miehen, keskittymisen oman menestystarinansa kirjoittamiseen. Sukupuolittavan asenteen voi nähdä jatkuvan myös palkkatöiden arvottamisessa, jonka vuoksi hoitotyöt pysyvät sekä naisvaltaisina että matalapalkkaisina.

Marçal esittää, ettei yllä kuvattuun muottiin tungettu mies ole homo economicus sen enempää kuin muutkaan sukupuolet. Tosiasiassa kaikkien käyttäytymiseen vaikuttavat monenlaiset tunteet sekä oman yhteisönsä huomiointi. Pikemminkin kovien arvojen talousjärjestelmä on se, mikä voi pakottaa heidät toimimaan omaa luontoaan vastaan.

Vaikka homo economicuksen käsitettä on myös laajalti kritisoitu taloustieteiden sisällä, vähäisesti säädellyt markkinat toimivat yhä sillä oletuksella, että yksilön oman edun tavoittelu toimii samalla yhteisen edun hyväksi – niin sanottu markkinoiden näkymätön käsi ohjaa siis itseään. Kunnes se ohjaa itsensä vuoden 2008 talouskriisin kaltaiseen umpikujaan.

Näkymätön käsi ei itse aiheuttanut lamaa tällä kertaa, koska korona ehti ensin.

Kun nyt naisvaltainen sosiaali- ja terveydenhoitoala kannattelee ylikuormittuneena meitä kaikkia, lomautettu tai muutoin etäisyyttä normaaliarkeen ottanut homo economicus voi nähdä normaalin eri valossa. Kenties esimerkiksi nykyistä tasa-arvoisemmat talouspoliittiset ratkaisut kuten perustulo tuntuvatkin loogisemmalta, kun talousongelmaisten joukko yhtäkkisesti tasapäistyi.

Parin viikon eristyksen jälkeen minusta alkoi tuntua, että olen nyt sillä sairauslomalla, jota psykologi suositteli minulle vastaanotollaan jo kaksi vuotta sitten. Silloin olin ollut sitä mieltä, ettei loma ehkä olisi vielä ajankohtaista, ja jatkoin eteenpäin sinnittelyä.

Jostain tämän kaiken keskeltä huomaan löytäväni tiettyä rauhaa itseni kanssa olemisesta. Aika tuntuu nyt paljon hitaammalta, mutta ehkä sen kuuluukin tuntua tältä. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole muistanut uniani juuri lainkaan, mutta nyt muistan nekin lähes jokaiselta yöltä.

Myös muu maailma on kanssani sairaslomalla. Nyt jos koskaan yksityinen ja universaali kokemus tuntuvat elävän rinnakkain.

Voin vain toivoa, että pysähdystila on saanut muutkin miettimään, mikä omassa ja muiden toiminnassa ei ole kestävää tai yhteistä hyvää edistävää. Toivottavasti emme katso tätä taaksepäin ainoastaan sinä ainutkertaisena aikana, kun jatkuvan kasvun tavoittelu pakotettiin ahtaammalle, edes hetkeksi.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Riitit vievät meitä elämässä eteenpäin – Siksi juhlia kannattaa aina, kun sille on aihetta

”Tästä keväästä opimme, että juhlia kannattaa aina, kun on aihetta, oli kyseessä sitten kesätöiden saaminen, läpimennyt tentti tai killan pyöreät vuodet”, kirjoittaa Ville-Valtteri Visuri.

Tänä keväänä moni opiskelija on erikoisessa tilanteessa. Fukseilla jää väliin uitot, osalla kesätyöt ja useimmilla lähiopetus. Koronakriisin myötä opinnoista on saksittu pois yhteisöllisyys ja jäljelle jää vain villakoiran ydin: prujujen pänttääminen, tentit ja harjoitustyöt. 

Osalle tämä on viimeinen kevät opiskelijana. Valmistuminen merkitsee opiskeluajan loppua ja siirtymistä elämässä eteenpäin. Ihmismieli ei kuitenkaan noin vain hyväksy nykyisen ja tulevan minuuden ristiriitaa. Siksi väliin tarvitaan riitti.

Kastajaiset, ylioppilasjuhlat, valmistuminen, häät, hautajaiset – siirtymäriitit siivittävät muutosta elämäntilanteesta toiseen. Niiden tarkoitus ei ole selittää muutosta pelkästään meille itsellemme, vaan historiallisesti niillä on viestitty myös muutosta yhteisössä: siirtymistä yhdestä ryhmästä toiseen. Akateemisessa maailmassa publiikki merkitsee valmistuvien julkistamistilaisuutta ja siirtymistä opiskelijasta työelämään, osaksi ammattikuntaa.

Ei ole sattumaa, että yliopistomaailman näyttävin perinne on tohtoripromootio, jossa promovendit vihitään munkkilatinan saattelemana tiedeyhteisönsä täysivaltaisiksi jäseniksi. Ja järjestetäänpä joissain yliopistoissa vielä maisteripromootioitakin.

Tänä keväänä valmistuvia eivät välttämättä odotakaan publiikki, kukkakimppu ja kavereiden kanssa suunnitellut valmistujaiset. Vuosien aikana latautunut kutkuttava odotus valmistumisesta purkautuu tyhjyyteen kuin puristuksissa ollut jousi.

Tutkintotodistus kirjekuoressa, tässäkö tämä nyt oli? 

Thomas Mannin klassikkokirjassa Buddenbrookit (1901) samannimisen kauppahuoneen tarmokas esikoislapsi Thomas Buddenbrook etenee senaattoriksi ja saa lopuksi rakennutettua talon, joka on vielä suurempi ja loisteliaampi kuin hänen esi-isiensä rakentama sukutalo. Työnsä uuvuttama Thomas ei kuitenkaan osaa iloita uudesta talostaan, joka näyttäytyy hänelle vain pienempien ja suurempien uhrausten monumenttina. Päämäärä ei ollut hänelle kuljetun matkan väärti.

Lähes yhtä tärkeää kuin se, että omaksuu kursseilla opitut menetelmät, on se, että viettää nuoruutensa parhaat vuodet ajattelua stimuloivassa seurassa ja ympäristössä. Ei ole siis haitaksi, vaikka opiskelujen sivussa nauttiikin matkasta kohti oman alan asiantuntijuutta.

Menneen vapun haikeus vappupäivän iltana, yhteiset hetket kiltahuoneella, ryhmätöiden vääntäminen alkuillasta ja yhteinen jännitys tenttituloksista ovat kaikki kokemuksia, joita ei välttämättä enää myöhemmin elämässä tule vastaan. Puhumattakaan maailmanparannuksesta Humus-kuppilassa. 

Helpommin sanottu kuin tehty! Yliopisto-opiskelusta on tullut aiempaa tutkintokeskeisempää ja suoritusajaltaan tavoitteellisempaa. Opiskelijajärjestöillä onkin haaste muuttua mukana siten, ettei opiskelijajärjestöissä toimimista koeta opintoja hidastavana riippakivenä, vaan opintoja ja työelämävalmiuksia tukevana yhteisöllisenä toimintana. 

Tästä keväästä opimme, että juhlia kannattaa aina, kun on aihetta, oli kyseessä sitten kesätöiden saaminen, läpimennyt tentti tai killan pyöreät vuodet. Koskaan ei tiedä, milloin kohdalle osuu poikkeustilanne, jossa publiikki jää väliin.

Onneksi vapunvietto ei ole koskaan ollut olosuhteista kiinni: joskus on satanut, toisinaan on paistanut ja tällä kertaa ollaan ensimmäistä kertaa etäyhteyksien päässä. Ehkäpä tästä vapusta tulee lopulta se mieleenpainuvin!

Ville-Valtteri Visuri

Ajoittain Humus-kuppilassa päivystävä dosentti.

Lue lisää: