Kategoria: Kolumni

Opiskelija, sinä selviät! – Lue viimeisten viikkojen vinkit Oulun etäyliopistoon

"Oletko jäänyt yksin etäopiskelemaan viimeisten tenttien ja palautusten kurkkiessa kalenterista? Ei hätää, kyllä siitäkin selvitään. Viimeinen vaihe on yleensä pahin – ja onneksi pian jo ohi", kirjoittaa kokenut etäopiskelija Aino Pöykkö.

Kolumni

TEKSTI Aino Pöykkö

Epäonnen alkupiste oli tarkalleen perjantai 13. päivä. Yli kuukausi sitten koronakevät koitti ja lipastokin laittoi “suljettu toistaiseksi” -lapun luukulle.

Oletko jäänyt yksin etäopiskelemaan viimeisten tenttien ja palautusten kurkkiessa kalenterista? Ei hätää, kyllä siitäkin selvitään. Viimeinen vaihe on yleensä pahin – ja onneksi pian jo ohi. Sitten jäljellä ovatkin enää kesätyöttömän kesäopinnot ennen syksyä ja paikan päälle palaamista.

Etäopiskelu olkoon ilomme! Tämä kakkosvuoden humanisti vietti fuksivuotensa sairauslomalla ja koki kotiopiskelun niin omakseen, ettei ole paljon käynytkään kampuksella. Voin toimia nyt vertaistuutorinasi ruudun ja näppäimistön välityksellä.

Ensiksikin haluan onnitella sinua: onneksi olkoon, olet pian napannut ensinoppasi Oulun etäyliopistosta! Täällä välimatkat ovat lyhyitä, ryhmäkoot pieniä ja digitaalisuus alansa huippua. Luentosali on siellä missä sinäkin. Olet voinut viettää vaikka koko päivän sohvalla,  ja olla silti ahkera opiskelija. Kätevää vai mitä?

Monilta osin opiskelijan elämä ei ole muuttunut, vaikka yliopisto etääntyy. Matkasi luennoille ja tentteihin ovat vain lyhentyneet kuudesta kilometristä kuuteen metriin.

Joko olet noussut sängystä ja laittanut vaatteet päälle? Hyvä, sitten vain aamupalan kautta viimeiselle luennolle! Kyllä, puhuin aamupalasta, en iltapäiväbrunssista. Olen itse havainnut vuorokausirytmin kivaksi kaveriksi, ja pyrkinyt siksi aloittamaan hommat ihmisten aikaan – siis viimeistään aamukymmeneltä.

Luennot alkavat, vaikka ei luentoja olisikaan. Aikanaan ne myös päättyvät. Minä merkitsen työajat kalenteriin. Se on samaan aikaan lukujärjestys ja to do -lista. Varsinkin silloin kun kirjoitan viikon opiskelutehtävät näkyviin erilliselle periodiaukeamalle. Sieltä ne on kätevä sovittaa kalenteriin.

Oikein kovasti panostavat voivat tehdä pienen ulkoilukierroksen ennen hommiin ryhtymistä. Pyöräile vaikka kotisi ja yliopiston puoliväliin – tai johonkin muualle. Iltapäivällä voit toistaa rutiinin. Ulkoilu ehkäisee mökkihöperöitymistä, mutta muista välttää väkijoukkoja, äläkä ainakaan koskettele ketään.

Opiskelua ei ole pakko aloittaa aamukymmeneltä ellei se tunnu luontevalta. Pääasiana on, että hyödynnät parhaan vireystilasi opiskeluun. Somen, virtuaaliviholliset sun muut viihteet voivat odottaa vähemmän virkeitäkin aivoja, palautettava essee ei. Voit myös sopia jotain pakollista menoa – esimerkiksi tärkeän puhelun – heti aamuun. Varmasti tulee noustua ylös.

Etäyliopiston pukukoodi on suomalaiseen tapaan vapaa. Luennolle voi ilmestyä vaikka pyjama päällä, eikä kukaan sano mitään. En silti suosittele yöpukua opiskelijamuotina. Kokoaikaisesta asusta 24/7 tulee äkkiä likainen tai kipeä olo. Vaihda siis edes verkkareihin.

Innostuneimmat voivat vaikka stailata paitansa ja sukkansa  sävy sävyyn alaosan kanssa. Tämä siis vain vinkiksi heille, jotka tekevät sitä normaalistikin. 

Koronakriisi ei ole suuren elämänmuutoksen kevät. Siinä itsessään on muutosta jo kylliksi.

Julkaistu

SHARE

Aino Pöykkö

Toisen vuoden etäopiskelija, joka pohtii vielä valintaansa tieteiden ja aatteiden historian sekä pelkän historian välillä.

Lue lisää:

Kolumni

Aino Pöykkö

Olet lukija, luet miten tahansa

"En jaksa enää kuunnella marmatusta lukemisen katoamisesta teknologiayhteiskunnassa. Eikö ole parempi, että Netflix tai YouTube vaihtuu edes hetkeksi äänikirjaan?" kirjoittaa Petra Uusimaa kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Petra Uusimaa

Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista ollenkaan? Tyhmistyykö ihminen äänikirjoja kuunnellessa?

Näitä kysymyksiä on pohdittu äänikirjoja koskevassa keskustelussa.

Kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti 29.12.2019 Helsingin Sanomissa kirjallisuuden yksinkertaistuvan ja tyhmentyvän ”äänen ylivallan alla”. Lindstedt kertoi pelkäävänsä sitä, että kirjailijat alkavat työstää teoksiaan enemmän äänikirjaformaattiin sopivammaksi – siis suuhun sopivaksi. Tämä kehitys saattaisi lopulta kadottaa tekstistä kirjallisuuden ominaispiirteet.

On kuitenkin etuoikeutettua (kuten Maryan Abdulkarim kirjoittaa) väittää, että äänikirjat ovat vaaraksi “todellisen” kirjallisuuden katoamiselle. Äänikirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös heille, jotka eivät terveytensä tai elämäntilanteensa takia kykene lukemaan painettua tekstiä.

Yksi äänikirjadebatin keskeisiä kysymyksiä on se, rapauttaako kirjan kuunteleminen lukutaitoa. Osa vie keskustelun vielä pitemmälle ja väittää, että äänikirjojen kuunteleminen ei ole lukemista ollenkaan. Kuka nyt oikeasti voi sanoa lukeneensa James Joycen Odysseusta, jos on kuunnellut sen vain äänikirjana?

Mielestäni lukeminen täytyy nähdä laajempana toimintona, sillä äänikirjaa kuunnellessa ihminen prosessoi tekstiä, vaikka ei fyysisesti sitä näe.

Lukutaidon ja luku-innon rappeutuminen eivät ole turhia huolia. Mediassa on lähivuosina puhuttu erityisesti lasten ja nuorten lukemisen vähentymisestä. Lukukeskuksen toiminnanjohtaja Ilmi Villacís kertoo MTV:lle antamassa haastattelussa (8.1.2019), että vanhempien antama esimerkki vaikuttaa myös siihen, kuinka kiinnostuneita lapset ovat lukemisesta. 

Lukuinnon kasvattamiseksi tarvitaan myös uudenlaisia, jokaisen tavoitettavissa olevia innovaatioita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat äänikirjapalvelut, jotka tarjoavat kirjoja kuunneltavaksi. Siksi uskon, että juuri äänikirjat voivat johdatella lukuharrastuksen aloitukseen. Ne ovat kirjaa helposti lähestyttävämpiä siksi, että niitä voi kuunnella esimerkiksi lenkkipolulla, tiskatessa ja siivotessa.

En tule koskaan kadottamaan uuden kirjan ostamisen iloa, vaikka kuuntelenkin muun lukemisen rinnalla miltei päivittäin äänikirjoja. Se, että valitsen äänikirjan fyysisen kirjan sijaan, ei tarkoita sitä, että väheksyisin perinteistä lukemista.

Lukeminen on fyysinen kokemus. Siihen kuuluvat paperin tuntu, kirjan tuoksu ja sivujen kääntämisestä lähtevä ääni. Se, miltä kirja tuntuu, linkittyy lapsuuden muistoihin. En voisi kuvitella, että hylkäisin pölyä keräävät kirjakasat ja siirtyisin pelkästään äänikirjapalveluiden käyttäjäksi. 

Näin koronan aikaan fyysisen kirjan tärkeys on jopa korostunut. Kun kirjastot suljettiin, mielessäni kävi ensimmäisenä pakokauhu siitä, kuinka kirjat tulevat loppumaan. Kotoani löytyneiden vanhojen lukemattomien kirjojen lisäksi äänikirjat ja sähköiset lukulaitteet ovat lievittäneet pelkoa lukemisen loppumisesta. Kaipuu kirjastoon tai kirjakauppaan on kuitenkin edelleen suuri, ja lievitän ikävääni kotimaisten nettiantikvariaattien sivuilla.

Äänikirjat ovat saaneet pysyvän sijan elämässäni. Kun mieli hortoilee eikä pysty keskittymään sanojen lukemiseen, tuo hyvä äänikirja minulle rauhaa. Yksi parhaista tavoista stressin selättämiseen on kutoa äänikirjaa kuunnellen. Äänikirja on helppo ottaa mukaan kävelylle tai kauppaan, vaikka joskus kirjaan uppoutuneena huomaankin eksyneeni tai unohtaneeni ostaa jonkun tietyn asian.

En jaksa enää kuunnella marmatusta lukemisen katoamisesta teknologiayhteiskunnassa. Eikö ole parempi, että Netflix tai YouTube vaihtuu edes hetkeksi äänikirjaan? Äänikirjan kuunteleminen tai e-kirjan lukeminen puhelimella voi olla askel kohti päivittäistä lukuharrastusta. 

Jokaiselle täytyisi antaa lukurauha; rauha lukea millä tavalla tahansa, kunhan vain lukee.

Lue lisää: Viikon 51 Tiedekysymys: Onko äänikirjojen kuunteleminen lukemista?

Julkaistu

SHARE

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kolumni

Petra Uusimaa

Suoritukset tuovat järjestystä outoon kevääseen

"Etenkin kriisin keskellä suoritteiden tekeminen ja listaaminen tuo järjestystä kaaokseen. Tarmokas puuhastelu luo uskoa siihen, että vaikka muuten elämme keskellä mieletöntä kaaosta, jokin asia menee silti eteenpäin – edistyy, valmistuu, tulee päätökseen", kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Anni Hyypiö

Tämä kummallinen kevät muutti suhtautumisemme ajankäyttöön. Maaliskuun puolivälin jälkeen ei ole ollut asiaa entiseen tapaan vierailuille, bileille, elokuvateattereihin, kahviloihin, kirjastoihin tai kokouksiin. 

Kodin ulkopuoliselta elämältä sulkeutuminen on vapauttanut käyttöömme aikaa: kun kalenteri tyhjenee menoista, olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä vaikka mitä. Kerrankin olisi siis aikaa siivota keittiön kaapit, lukea klassikoita, kuunnella äänikirjoina klassikoita, leipoa hapanjuurileipää, katsoa sinfoniaorkestereiden etälähetyksiä, kirjoittaa kirjeitä tärkeille ihmisille, aloittaa juoksukoulu ja ilmoittautua puolimaratonille, kilistellä kavereiden kanssa zoom-aftereilla. 

Nyt olisi siis hyvä aika tehdä kaikki ne asiat, joita normaalissa arjessa ei ehdi tehdä.

Koska asun kahden etätöitä tekevän aikuisen muodostamassa taloudessa, työpäivieni jälkeiset tunnit ovat olleet pääasiassa vapaita velvoitteista. Kun on siis kerrankin ollut aikaa, olen käyttänyt poikkeustilaa erilaisten suoritteiden tekemiseen: siivonnut kaappeja, leiponut pikkurieskoja ja kakkuja, kirjannut ylös juoksuminuutteja. (Ostin myös uuden sieni- ja kasvikuivurin, hinta 39,90.) 

Syynä tälle on pelko siitä, että jos nyt en tee kaikkia hyödyllisiä, kehittäviä ja opettavaisia asioita kun kerrankin aikaa olisi, en tee niitä koskaan. Silloin koko poikkeustila olisi mennyt hukkaan. 

Vasta myöhemmin olen herännyt miettimään sitä, miksi kriisitilanne ylipäänsä pitäisi käyttää hyödyksi. 

Vaikka pidän kotoilua myös rentouttavana puuhana sinänsä, olen välillä miettinyt, tuotammeko nyt leipomis-, siivoamis- ynnä muita -suoritteita myös siksi, että olemme niin kasvaneet ja tottuneet siihen jatkuvan toiston myötä. Niin opinnoissa kuin työelämässä meitä jatkuvasti mitataan ja arvioidaan tuottamiemme suoritusten perusteella. Jotta voimme osoittaa olevamme tuottavia ja aikaansaavia yksilöitä, tarvitaan jotain, jota voi mitata. 

Toisaalta etenkin nyt kriisin keskellä suoritteiden tekeminen ja listaaminen tuo järjestystä kaaokseen. Tarmokas puuhastelu luo uskoa siihen, että vaikka muuten elämme keskellä mieletöntä kaaosta, jokin asia menee silti eteenpäin – edistyy, valmistuu, tulee päätökseen. En tiedä, milloin ja millä keinoin poikkeustila päättyy, mutta tiedän, että edessäni on tämä valmis, tuoksuva hapanjuurileipä. 

Tai ehkä leipä on lopulta vain leipä – ehkä omatkin analyysi-yritykseni ovat vain kriisille ominaista sijaistoimintaa, halua selittää outo poikkeustilanne itselle ymmärrettäväksi.

Olen omalla kohdallani huomannut, että erilaisia toimeliaita suoritteita tekemällä ostan mielenrauhaa vain olemiselle. Kun olen käyttänyt päiväni tunnit hyödyllisesti, voin mennä rauhallisin mielin sänkyyn selaamaan puhelinta ja nukkumaan. Nukkumisessa parasta on se, että silloin saa kerrankin vain olla. 

Tosin toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa unettomuutta käsittelevässä Long Play -artikkelissaan Unen sankarit, että myös unesta on tullut suorite. Nukkumisenkin voi tehdä paremmin – nukkua vaadittava määrä (ainakin 8 tuntia), optimaalisissa olosuhteissa (viileä, hiljainen, pimeä tila), kaikkensa sen eteen tehneenä (älylaitteet pois tuntia ennen nukkumista).

Toistaiseksi olen nukkunut ilman minuuttien laskemista. Mutta illalla aion kuitenkin pestä saunan.

Julkaistu

SHARE

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Kolumni Pääkirjoitus

Anni Hyypiö

Kun poikkeustila päättyy, muuttuuko mikään?

"Koskaan ennen ei oma välitön lähitulevaisuutemme ole avautunut edessämme näin epävarmana", kirjoittaa Frida Ahonen kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Frida Ahonen

Kun helmikuun lopussa lähdin pitkään odotetulle Pariisin-matkalleni, Euroopan toiselle puolelle muutamassa tunnissa singahtaminen tuntui lastenleikiltä. 

Tulevan poikkeusajan merkkejä oli tosin jo ilmassa. Metrossa kuulutukset muistuttivat hyvän käsihygienian tärkeydestä ja mikä tahansa viittaus Italiaan nauratti, mutta samalla hieman säpsähdytti. Uusi virus tuntui silti kaukaisuudessaan vaarattomalta. 

Palatessani Suomeen 11.3. Kotimaan Energia veti vielä Helsinki-Vantaan saapumisaulassa mainoskampanjaa, jossa houkuttimena oli ilmainen lentomatka. 

Seuraavien päivien aikana tapahtumat eskaloituivat ennennäkemättömään suuntaan: WHO julisti viruksen pandemiaksi, maa toisensa perään sulki rajansa, ihmiset ryntäsivät supermarketteihin ostamaan pastaa ja wc-paperia, ja sosiaalisessa mediassa alettiin jakaa haasteita, joissa piti esimerkiksi kertoa, mitä oli juuri tekemässä, piirtää appelsiini tai pallotella wc-paperirullaa polvilla ilman, että se tippuu maahan. 

Alettiin puhua kriisistä.

Koronavirusepidemian voisi hahmottaa jonkinlaisena globalisaation ongelmien kulminoitumispisteenä. Elämme todellisuudessa, jossa maailman maat ovat niin kiinteästi toisiinsa kytkeytyneitä, että yksittäisen wuhanilaisen torin ikiaikainen tapa myydä eläviä lepakoita pystyy horjuttamaan koko maailman tasapainoa. 

Globalisaation ongelmakohdat ja uhat ovat toki mietityttäneet ennenkin. Jo 1990-luvun lopulla globalisaatiokriittinen Attac-liike vaati muun muassa pääomaveron ottamista käyttöön. Liike nosti yhdeksi suurimmista ongelmakohdista maailman yhä voimakkaampaan jakautumiseen globalisaation voittajiin ja häviäjiin. 2010-luvulla ilmastonmuutos sekä viime vuosina erityisesti nuorten järjestämät ilmastomarssit ja -lakot ovat muuttaneet rajusti käsitystämme tulevaisuudestamme.

Mutta koskaan ennen ei oma välitön lähitulevaisuutemme ole avautunut edessämme näin epävarmana: Uskallanko kriisin jälkeisessä maailmassa matkustaa viereiselle paikkakunnalle tapaamaan isovanhempiani? Selviävätkö yhteiskuntamme kriisin aiheuttamasta taloudellisesta sekasorrosta?  Miten Euroopan maat turvaavat huoltovarmuutensa kriisin jälkeisessä maailmassa, kun hyvinvointimme kannalta korvaamattomien teollisuudenalojen, kuten elintarviketeollisuuden ja lääketeollisuuden, tuotantoketjut on monimutkaisesti hajautettu ympäri maailmaa? 

En vielä yhdy riemunkiljahduksiin, joiden mukaan usein pinnalliseksi ja stressaantuneeksi parjattu nykyihminen oppii nyt elämään hitaammin ja nauttimaan elämän yksinkertaisista valonpilkahduksista. Tai niihin, jotka innoissaan julistavat luonnon kukoistavan taas ihmisen ollessa poissa rakentamiltaan teiltä ja silloilta (esimerkiksi kuvat Venetsian delfiinien paluusta osoittautuivat väärennetyiksi). 

Maailmanhistorian tuntema totuus on, että ihmisen on vaikea muuttaa kulutustottumuksiaan ja luopua jo saavuttamistaan eduista. Esimerkiksi nyt Yhdysvalloissa muoviteollisuus on alkanut, koronaviruksen aiheuttaman hygieeniapaniikin varjolla, vaatia muovipussien käytön rajoitusten lieventämistä epidemian ajaksi. 

Aika näyttää, muuttaako koronaviruspandemia globalisaation suuntaa. Vai palaammeko sittenkin takaisin samaan vanhaan?

Julkaistu

SHARE

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Kolumni

Frida Ahonen

Kenen suusta totuus tulee?

"Kuka uskaltaa sanoa omistavansa totuuden", kysyy Anna-Kaisa Sitomaniemi kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Anna-Kaisa Sitomaniemi

Viime viikkojen aikana tuttu ja turvallinen arki on hajonnut ja epätodellisuuden tunne on tullut tutuksi. Epävarmuuden karkottamiseen ihminen kaipaa vastauksia. Kriisin hetkellä toivoo, että joku kertoo luotettavaa tietoa siitä, selvitäänkö tilanteesta ja millä keinoin. Silti hätkähdin, kun sosiaalisen median sivulla silmille hyppäsi paikallisen median tilausmainos, jonka mukaan ”myös totuutta voi seurata”. 

Totuus kuulostaa vahvalta ja jopa uhittelevalta sanalta. Kuka uskaltaa sanoa omistavansa sen? Viime vuosina on puhuttu paljon kaiken suhteellisuudesta ja siitä, elämmekö totuuden jälkeistä aikaa. Keskustelussa tunteisiin vetoavat mielipiteet saavat enemmän huomiota kuin se, pitävätkö väitteet paikkaansa. Rikkaruohon tavoin somessa leviävistä valeuutisista on tullut yhä aidompia ja asiantuntijuus on kokenut inflaation.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen perusteella epätosi tieto uppoaa parhaiten vanhaan ikäpolveen, joka ei ole saanut samanlaista mediakriittisyyskasvatusta kuin nykynuoret. Meidän sukupolvemme on kasvatettu itsenäisiksi tiedonetsijöiksi ja oman elämämme asiantuntijoiksi. 

Itsevarmoina median käyttäjinä voimme kuitenkin autuaasti unohtaa, kuinka helposti ajatusvinoumat vääristävät tulkintaamme uutisista.

Nykyaikana tietoon on vaivatonta päästä käsiksi. Ei tarvitse kuin avata älypuhelin, kun uusi informaatio syöksyy kuvavirtoina, videoina ja uutisotsikoina vastaan. 

Sitkeä toisto saa meidät uskomaan melko yllättäviäkin asioita. Vaikka tiedon alkuperäiseen lähteeseen pääsisi käsiksi, tiedon ymmärtäminen ei ole silti aina yksinkertaista. Esimerkiksi tutkimustulosten tulkitseminen ja suhteuttaminen vaatii usein syvempää alan asiantuntemusta. 

Vaikka olisi kuinka kriittinen, on helppoa tarttua myös virheelliseen tietoon tai omaa ajatusmaailmaa tukevaan yksipuoliseen näkökulmaan. Pyrimme pitämään maailmamme suhteellisen pysyvänä, jonka vuoksi omaksumme helposti ensimmäisen uskomuksen ja pitäydymme siinä. Silläkin on väliä, ketä ja millaisia ääniä mediassa seuraamme.

Eri alojen eksperttejä riittää joka lähtöön, sillä tänä päivänä on helppoa esiintyä asiantuntijana. Lausunnon antamiseen mediassa ei vaadita enää tietynlaista koulutusta ja erikoistumista alaan. Asiantuntijan tittelin voi saada somen seuraajamäärän tai yksilöllisen kokemuksen perusteella.

Tunnustan itsekin löytäneeni itsestäni oman elämäni Google-lääkärin ja virologin. On pelottavaa huomata, kuinka helposti syntyy harhainen käsitys kaiken hallitsemisesta ja tietämisestä. Kyllä minä osaan tehdä päätöksen siitä, kannattaako nyt mennä vähän flunssaisena töihin. Minä osaan olla varovaisempi kuin muut. 

Sen lisäksi että suhtautuu omaan asiantuntijuuteen terveen kriittisesti, kannattaa miettiä, kannattaako aikaa käyttää kaikkien äänien kuunteluun. Kaikki tieto ei pohjaa tosiasioihin ja jotkut informaatiokanavat kannattaa sulkea kokonaan. 

Voi olla, että absoluuttisen varmoja vastauksia ei aina löydy eikä aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että turvaa sen hetken perustelluimpaan tietoon.

Julkaistu

SHARE

Anna-Kaisa Sitomaniemi

Tiedeviestinnän opiskelija, joka tuskailee, kun eniten kiinnostaa kaikki, mutta kaikelle ei ole aikaa.

Lue lisää:

Kolumni

Anna-Kaisa Sitomaniemi

Nyt sen sanon: vittu, että mulla on huono päivä

"Uskon, että myös koronteenin kolmannesta vaiheesta selvitään. En usko, että siihen löytyy ratkaisua 12h live zumba -maratoneiden ja origamiohjeiden avulla, vaan jakamalla tunteita suomalaisen yhteisön ytimestä", kirjoittaa Essi Erkkilä kolumnissaan.

Kolumni

TEKSTI Essi Erkkilä

Koronakriisin seurauksena moni asia on otettu tarkasteltavaksi täysin uudesta tai odottamattomasta näkökulmasta. Yksi näistä uudella lailla tarkastelluista asioista on yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Uudenlaista yhteisöllisyyttä on syntynyt esimerkiksi naapurustoihin ja erilaisten ammattiryhmien välille. Taloyhtiöissä ja paikallisissa Facebook-yhteisöissä on perustettu naapuriapua tarjoavia ryhmiä. Yhdessä on pohdittu, kuka voisi tarjota omaa työpanostaan, jos joku lähellä asuva tuttu tai tuntemattomampikin jäisi kotikaranteeniin. Yrittäjät ja kulttuurialan toimijat puolestaan ovat kehitelleet nopealla tahdilla vaihtoehtoisia toimeentulohankinnan muotoja. Keikkoja esimerkiksi livestriimataan ja pääsyn striimiin voi lunastaa ikään kuin ostaisi lipun livekeikalle. 

Tällainen uudenlainen luovuus on ollut raikasta tuuletusta aiemmin hieman tunkkaiselle ja unohtuneelle yhteisöllisyyden konseptille. Rappukäytäväkyräilyn ja kiireisten happamien hissinaamojen takaa on kuoriutunut empaattinen tiimi, jossa naapurin aiemmin vittumainen karaoke-Paavo onkin paljastunut yllättävän mukavaksi ihmiseksi. 

Ihmisten jäädessä valmiuslain edessä kotiin, on koko kiireinen suoritusyhteiskunta saanut pakotettuna syleilyn pullantuoksuista hyggeilyä. Sosiaalinen media onkin täyttynyt laavukahvi-postauksista ja kotijumppavinkeistä – ja kas, hiivatkin on myyty kaupoista loppuun. Koko Suomi kotoilee 2020 on realiajassa tapahtuva tosielämän näytös. Mutta mitä tapahtuu viimeisessä näytöksessä? Siitä käsikirjoitus ei sano vielä mitään.

Historiantutkija Samu Nyström kertoo Ylen reportaasissa poikkeusolojen kolmesta vaiheesta. Alussa vasta kriisin uhka leijuu ilmassa painostavana, toisessa vaiheessa puolestaan uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi. Jatkumon kolmannessa vaiheessa ihmiset sopeutuvat poikkeuksellisiin olosuhteisiin ja aikaa myöten sitoutuminen rajoituksiin alkaa lipsua. Mureneeko siis orastavan uuden kansakunnallisen yhteisöllisyyden unelma, kun kriisistä tulee uusi normi ja uutuudenviehätys kotoiluun, sormivirkkaukseen ja laavuiluun hiipuu? Jaksavatko suomalaiset pysytellä kotona ja siten puhaltaa yhteen hiileen vielä viikkoja tai jopa kuukausia, vai aletaanko säännöistä pikkuhiljaa lipsua?

Tilanteessa tarvitaan järkkymätöntä yhteisöllisyyttä. Yhteisö voi muodostua jonkin alueen, asian tai vaikkapa aatteen ympärille, joka on tämän ryhmän jäsenille yhteinen. Tämä yhdistävä tekijä voi olla esimerkiksi jaettu tehtävä tai päämäärä. Koronakriisissä yhteiskunnallisen yhteisön päämäärä tiivistyy pääministeri Sanna Marinin (sdp) sanomaan kansalle: “Jokainen meistä joutuu nyt omassa elämässään sietämään epämukavuutta ja epävarmuutta, mutta hyvä myös muistaa minkä takia me tämän teemme. Me teemme — sen takia, että me haluamme suojella kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä tämän epidemian edetessä”. 

Tämä on äärimmäisen tärkeä ja hienosti muotoiltu virke, joka saattaa tavalliseksi muuttuneessa ja pitkittyvässä koronteeniarjessa tuntua hetkittäin kaukaiselta motiivilta jaksamiselle. Ainakaan omassa mielenmaisemassani jatkuvaan kotiarestiin eivät ihan ensimmäisenä yhdisty enää sellaiset mielikuvat kuin aurinkoinen Kundalini-joogailu aamun sarasteessa olkkarissa ja ihana livelovelaugh-kotoilu. Itseasiassa en näe itseäni lainkaan viihtymässä seesteisenä, “positive vibes only”, kodinhengettärenä vielä kuukausia. Olisin aika lailla valmis myymään toisen munuaiseni siitä mahdollisuudesta, että voisin istua kahvilassa ja vierailla kirjastossa. Olen myös aivan varma, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Siksi suosittelenkin nyt hieman käytännönläheisempää lähestymistapaa. 

Uskon, että myös koronteenin kolmannesta vaiheesta selvitään. En usko, että siihen löytyy ratkaisua 12h live zumba -maratoneiden ja origamiohjeiden avulla, vaan jakamalla tunteita suomalaisen yhteisön ytimestä – jaetulla vitutuksella. Jaettu vitutus nimittäin yhdistää vähintään yhtä hyvin kuin jaettu ilo. Yleensä vielä niin, että ensimmäisestä seuraa jälkimmäistä. Jos siis sinuakin vituttaa jo ihan perkeleesti vessapaperihaaste, ammattihaaste, keppijumppahaaste ja IG-livet, ei hätää. Niin meitä muitakin. 

Suomalaisen yhteiskunnan arvoja ovat vastuunkanto ja toisistamme välittäminen, totesi valtiovarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) poikkeusolojen astuessa voimaan maaliskuussa. Siitähän suomalaisessa yhteisössä pohjimmiltaan on kyse: kaveria ei jätetä. Koronakriisissä tämä voidaan varmistaa pitämällä fyysistä etäisyyttä ja pysymällä kotona, mutta pitämällä lisäksi henkistä läheisyyttä. 

Henkisen läheisyyden ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkää positiivisuutta, vaan joskus on ihan okei todeta, että “vittu, mulla on huono päivä”. Yleensä sen jälkeen helpottaa. Henkinen läheisyys on tunteiden jakamista ja siten yhteisen jaetun todellisuuden luomista. Se on yhteisöllisyyden luomista.

Kyllä tämä tästä.

Julkaistu

SHARE

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Kolumni

Essi Erkkilä