Jutut kategoriassa Kulttuuri - Oulun ylioppilaslehti

Oulun ylioppilasteatterin fantasiaseikkailu – Myrsky-yö ihastuttaa herkullisilla mielikuvitusolennoillaan

Ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Yöllä on liikkeellä kaikenlaista kummallista väkeä. Nuppu puristaa pehmoapinaa tiukemmin rintaansa vasten. Vähän pelottaa. Valvenäyttämöllä on alkamassa Oulun ylioppilasteatterin rempseä fantasiaseikkailu Myrsky-yö.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

Myrsky-yö sukeltaa aikuisuuden kynnyksellä olevan Nupun (Jenna Vanha) mielikuvitukseen ja pelkoihin lempeästi ja hyväntuulisesti. Säikyttelyä tai sykettä nostattavaa kauhua ei katsojan tarvitse pelätä.

Ajatus uppoutua nuoren tytön mielikuvitusmaailmaan ei ole mitenkään uusi. Tällä kertaa ei kuitenkaan hypätä ikiaikaisen ihmemaan Liisan kaninkoloon. Myrsky-yön tarina on raikas.

Oivaltavan ja runsaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Madi Blum ja ohjaajia on peräti kolme: Blumin lisäksi Anne Nuojua ja Maria Antola.

Toteutus on kuitenkin yhtenäinen. Vaikka meno on välillä villiä, ylimääräistä sähläämistä ei juuri ole. Vähemmälläkin määrällä hahmoja olisi hyvin pärjätty, mutta Myrsky-yö on poikkeuksellisen huolella rakennettu kokonaisuus.

Esittelytekstissä varoitetaan, että näytelmässä on ahdistelua sekä fyysistä ja henkistä vallankäyttöä. Toteutus on kuitenkin rempseä ja dialogi paikoin niin absurdia, että tunnelma on ahdistavan sijaan kuin iloisessa lastennäytelmässä.

Tietenkin tässä ajassa on hyvä varoittaa vaikeista tunteista, koska suurinta ääntä pitävät kulttuurin ystävät ovat sielultaan hyvin herkkiä. Pienimmille lapsille Myrsky-yötä ei kuitenkaan ole tarkoitettu, sillä ikäsuositus on +12. Omituisia juttelevaa Kuolemaakaan (Maria Antola) on silti hankala pelätä.

Herkullisia hahmoja ja ilkeä opettaja

Näytelmä tarraa kiinni ja ottaa mukaansa heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Intiimin Valvenäyttämön tunnelma on tavallistakin tiiviimpi, kun lava on rajattu verholla syvyyssuunnassa kahtia. Ratkaisu on onnistunut, ja näytelmän hahmot ovat lähellä.

Salamoiden välke ja ukkosen jyrähtely on toteutettu kekseliäästi valoilla ja äänillä. Lavastuksessa ei ole mitään ylimääräistä. Nupun pylvässänky on ainoa suurempi elementti lavalla.

Yöllä Nupun pehmoapina Tossukka (Laura Lähdesmäki) herää eloon. Yön kummaa mielikuvitusväkeä ovat myös ihmisiä pelkäävä metsän asukas Röllezi (Jutta Kotala), boheemi juhlia järjestävä Reivikeiju (Julia Latvala) ja vitsaileva Jesteri (Aada Oinas).

Tarinan herkullisin hahmo on viinikellarissa asuva ja runoja paatoksella lausuva Kreivi Dokula (Miska Myllylä). Kaikki kummalliset olennot myös puhuvat ilahduttavan kummia.

Jokainen mielikuvitushahmo on omalla tavallaan hassu. Tarinan kuljettamisen kannalta hahmoilla ei ole jokaisessa kohtauksessa tehtävää, mutta mielikuvitusmaailmassa on oma logiikkansa.

Mielikuvituksen lentoa häiritsevät ylihuolehtiva Huoltaja (Tiina Sulku) ja kamalan opettajan karikatyyri Tuudori (Tuukka Suhonen). Opettaja luottaa kuriin ja pelkoon kasvatusmetodina.

*Kuvassa (vas.) Sara Kosunen ja Tiina Sulku. Kuva Jutta Kotala.*

Todellisuuden ja mielikuvitusmaailman pelkoja on sekoiteltu näytelmässä hieman jäsentymättömästi, mutta kerronnan rytmi säilyy silti alusta loppuun.

Hauska fantasiaseikkailu

Vaikka tekstiä on paljon, kaikki näyttelijät ovat ensi-illassa hämmentävän hyviä. Runsas ja nokkela teksti sekä välillä villiksikin intoutuva liike on sisäistetty.

Kun väliverho avautuu ja bändi pääsee esiin, svengaava tunnelma antaa hengähdystauon runsaan tekstitulvan väliin. Yli 70 minuuttinen näytelmä ilman väliaikaa tuntuu kuitenkin loppua kohden pitkältä.

Teatterikokemukseen vaikuttaa myös Valvenäyttämön katsomo, jossa penkkien suunnittelijan ajatus ergonomiasta ja ihmisen anatomia eivät kohtaa.

Myrsky-yö on mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen näytelmä, joka olisi toiminut vieläkin paremmin rönsyjä ja kestoa karsimalla.

Odotin esittelytekstin varoitusten perusteella ahdistavaa ja syvälle uppoutuvaa pelon ja kuoleman käsittelyä. Näytelmä on kuitenkin pikemminkin taidolla toteutettu hassutteleva fantasiaseikkailu.

Kuvassa (vas.) Sara Kosunen, Jutta Kotala, Julia Latvala, Laura Lähdesmäki, Iiris Ollanketo, Miska Myllylä, Eemil Koivumäki ja Pinja Saukkoriipi. Kuva Jutta Kotala.

OULUN YLIOPPILASTEATTERI: MYRSKY-YÖ

Ensi-ilta 21.3. Käsikirjoitus Madi Blumm. Ohjaus Anne Nuojua, Madi Blumm ja Maria Antola. Lavastus työryhmä. Puvustus Iida Savilaakso. Maskeeraus Celine Schultz. Valot Elias Huotari. Ääni Kase Saraste. Bändi Lilli Honkala ja Hiipparit: Lilli Honkala, Esteri Kiuru ja Pinja Saukkoriipi.

Lavalla Jenna Vanha, Laura Lähdesmäki, Tiina Sulku, Tuukka Suhonen, Miska Myllylä Jutta Kotala, Julia Latvala, Aada Oinas, Maria Antola, Juho Silvennoinen ja Emil Koivumäki.

Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Seuraavat esitykset: ke 26.3. klo 19 / pe 28.3. klo 19 / la 29.3. klo 19 / su 30.3. klo 19 / ti 1.4. klo 19 / ke 2.4. klo 19 / ti 8.4. klo 19 / ke 9.4. klo 19.

Artikkelin kuvat: Oulun Ylioppilasteatteri (c) Jutta Kotala.

Julkaistu 25.3.202525.3.2025

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Ikuiset teekutsut – PahkiSpeksin esitys jää kaninkoloon

PahkiSpeksin esitykset tarjoavat usein hersyvää huumoria. Tänä vuonna produktion teemana on kuitenkin läheisen kuolema ja suru, joten lähtökohtaisesti ollaan speksille uusien aiheiden äärellä.

Arviot Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Kalle Parviainen

Lewis Carrollin rakastettu lastensatu Liisan seikkailut ihmemaassa on poikinut lukuisia sovituksia vuoden 1865 ilmestymisestään lähtien. Nyt oman versionsa tarjoilee oululainen PahkiSpeksi. Kaikille avoin ja poikkitieteellinen produktio on jo järjestyksessään 12. PAHKI ry:n toteuttama speksi.

Speksi on improvisaatiota hyödyntävä musiikkiteatteriesitys. Yleisö voi vaikuttaa lavan tapahtumiin huutamalla omstart, jonka jälkeen lavalla esitetään tapahtumat uudestaan. Omstart-huudon perään voi lisätä myös jonkin määreen, esimerkiksi ”omstart, hitaammin”.

Oulun ylioppilaslehti kävi katsomassa Itu Torvisen ohjaaman produktion ensi-illan.

Raskas aihe, kepeä juoni

Juonellisesti Kaninkolon syövereissä on ehkä turhankin yksinkertainen. Päähahmo Iisak (Valtteri Säynäjäkangas) siirtyy siskonsa hautajaisista Ihmemaahan, ja hänen täytyy päästä sieltä pois. Käytännössä juoni etenee kohtauksesta toiseen ja asiat seuraavat toisiaan ilman suurempaa dramaattista jännitystä tai selkeitä syy-seuraussuhteita.

Vaikka eräs Ihmemaan piirre onkin absurdius, olisi tarinalta toivonut merkittävästi enemmän revittelyä. Paluu todelliseen maailmaan ei vaikuta erityisen tärkeältä, sillä tapahtumapaikka ei olekaan kovin vaarallinen tai ihmeellinen paikka. Niin ikään hahmojen vaikutus tarinan kulkuun jää hyvin ohueksi, eikä sankarimme eteen tule juuri voitettavia esteitä. Myöskään loppua lukuun ottamatta merkittäviä juonenkäänteitä ei näytelmään mahtunut.

Vaikka speksi pohjautuukin löyhästi Liisa ihmemaassa -teokseen, jää siitä kaipaamaan myös alkuperäisteoksen kielellistä leikittelyä. Ainoastaan Postero-Toukka (Kari Suutari) pääsi lähelle jonkinlaista ilottelua, kiitos muista hahmoista selkeästi poikkeavan verkkaisen puhetavan. Ymmärrettävistä syistä myös alkuperäisteoksesta ei olla otettu mukaan esimerkiksi hahmojen koon muuttamista tai muita suurempia fantasiaelementtejä, mutta esimerkiksi kroketin peluun puute jäi kaivelemaan.

Ennakkoon mainostettu suruteema ei oikein näy muuten kuin näytelmän alussa ja lopussa. Päähenkilön sisäisen tunnetilan käsittelyä olisi toivonut enemmän jokaiseen kohtaukseen. Epäsuhta erityisesti improvisaatiopätkien komediallisen hupailun ja vakavan kerronnan välillä on esityksessä läsnä. Näytelmän huipentavassa, varsin vakavassa kohtauksessa ensi-illan yleisö oli pitkälti hipihiljaa ja kohtauksen aikana kajahti vain yksi omstart-huuto.

Uudestaan, uudestaan!

Parhaimmillaan yleisön ja lavan tapahtumien suhde oli nopeissa, perättäisissä omstarteissa. Kun kolme tai neljä asiaa ketjutetaan onnistuneesti putkeen, saavat sekä yleisö että näyttelijät onnistumisen kokemuksia. Eräässä improvisaatiopätkässä hahmot joutuivat kysymään apua Jumalalta, ja seuraavaksi äänessä olikin itse Saatana.

Vastapainona taas muutama henkilö piti paikoin koko esitystä panttivankinaan. Näytöksen aloittanut instrumentaaliversio Jefferson Airplanen White Rabbit -kappaleesta loi mukavan odottavan tunnelman saliin. Odotusta ei kuitenkaan palkittu, vaan ensimmäinen kohtaus junnasi paikallaan, kun lähes jokaisen repliikin perään huudettiin omstartia mitä kummallisemmista asioista. Vaikka improvisaatio ja yleisön osallistaminen ovatkin oleellinen osa speksiä, täytyy ihmetellä, kenen etuja palvelee, jos ainoastaan omstartin huutaja naurahtaa lavalla tapahtuvalle asialle.

Ensimmäinen näytös päättyi tietenkin teekutsuihin, joka on eräs Carrollin alkuperäisen teoksen ikimuistoisimpia kohtauksia. Tällä kertaa jo valmiiksi hieman epäselvä meno paisui omstartien myötä sekoiluksi, jonka toivoi lähinnä loppuvan. Improvisaation myötä kohtauksen idea ja eteenpäin vievä energia katosivat, ja yleisöstä osa taisi toivoa lähinnä väliajan alkavan.

Valoa ja energiaa

Nimettyjä hahmoja tämän vuoden speksissä on peräti yhdeksän ja sen valitettavasti huomaa. Väliajan kanssa kolme tuntia kestäneessä esityksessä ei näin moneen hahmoon ehdi pureutua kunnolla ja muutamat roolit jäävät varsin epäselviksi. Esimerkiksi Hatuntekijä (Leevi Louhula) ei tuntunut vaikuttavan tarinaan juuri mitenkään. Samoin päähahmo Iisakin suhde niin puolisoonsa Raxiin (Neea Räisänen) kuin kuolleeseen siskoonsa jää käsikirjoituksessa idean tasolle eikä niitä ehditä kehittämään esityksen aikana. Vastapainona taas sekä Hertta Kuningatar (Vilma Honkala) että hänen apureinaan toimineet Tyttelit (Osmi Liekko Nuojua ja Helmi Laukkanen) hoitavat selkeät roolinsa upeasti.

Amatöörituotannoksi Pahkin produktio kestää helposti vertailun kalliimpiinkin tuotantoihin. Tullisalin varsin kolkkoon ilmeeseen luotiin tunnelmaa yksinkertaisilla ja toimivilla lavasteilla. Samoin esityksen valaistus oli ammattilaistasoa. Erityisesti siirtyminen mustavalkoisista hautajaisista Ihmemaan väriloistoon toimi.

Musikaaliksi Kaninkolon syövereissä oli varsin onnistunut. Musiikkikappaleita oli ripoteltu tasaisin väliajoin esitykseen, ja ne kuljettivat juonta eteenpäin tai esittelivät hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Toki ikuinen ongelma spekseissä on, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää. Bändi oli kuitenkin erinomaisessa tikissä ja sovitukset tutuista pop-kappaleista kajahtivat komeasti. Mieleen jäi varsinkin Iisakin lopun sooloesitys, jota täydensivät tanssijat harmaan suruharson kanssa.

Tunnelmaa esityksessä nostattivat erityisesti mahtavan energiset tanssiesitykset. Koreografit ja tanssitiimi ansaitsivatkin illan päätteeksi suurimmat aplodit yleisöltä. Myös maskeeraus ja puvustus olivat tänä vuonna varsin onnistuneita. Satuteema mahdollisti revittelyn hahmojen ulkomuodoilla, ja varsinkin Hertta Kuningatar ja Tyttelit kannattaa nähdä eturivistä. Samoin Irvikissa oli näyttävä ilmestys.

Koska jokainen speksiesitys on omanlaisensa, jäi Kaninkolon ensi-illasta kovin ristiriitaiset tunnelmat. Esityksessä on selkeästi potentiaalia, mutta sen löytäminen vaatii töitä ja kärsivällisyyttä – myös yleisöltä.

PahkiSpeksin Kaninkolon syövereissä -esitykset Tullisalissa (8.3.), 11.3., 12.3., 13.3. ja 15.3. Lisätietoa ja liput osoitteesta pahki.fi/2025

Artikkelia muokattu 11.3. klo 9.25: Korjattu virheellinen nimi.

Julkaistu 10.3.202511.3.2025

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Uhma on havahduttava elokuva nuoren tytön kipuilusta raadollisen systeemin kourissa

Uhma kertoo ravistelevasti nuorisokotiin joutuvasta Vilmasta, joka haastaa mielivaltaisen laitoksen sortoa. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama elokuva vie sisälle nuoren mielen voimaan ja samalla myös voimattomuuden tunteisiin. Uhma kauhistuttaa ja hätkähdyttää, mutta tarjoaa myös toivoa.

Arviot Elokuva-arvostelu Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Visa Koiso-Kanttila tunnetaan raadollisen rehellisistä dokumenteistaan, joissa hän pureutuu yhteiskunnan kipukohtiin.

Syrjäytyneitä nuoria hän kuvasi jo vuoden 1997 elokuvassaan Vangitut, jossa käsitellään Helsingin lähiön nuorten ankaraa arkea.

Uhma on Koiso-Kanttilan toinen fiktioelokuva. Järkyttävintä on, että elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja kertoi haastattelussa, että rankimpia asioita ei voinut edes käsitellä draamaelokuvassa, koska hän halusi säästää katsojia.

Koiso-Kanttila teki elokuvaa varten usean vuoden taustatyön – haastatteli entisiä laitosnuoria, laitosten työntekijöitä, sekä kävi läpi suuren määrän lastensuojelun asiakirjoja.

Vahvat roolityöt kantavat

Vilma on menettänyt isänsä ja perheessä on uusi isäpuoli ja pieni lapsi. Teini-ikäinen tyttö ei sopeudu uusperheen elämään ja oireilee monella tavalla. Lopulta hänet lähetetään nuorisokotiin, jossa olot ovat karmeat.

Laitoksessa nuoret kokevat monenlaista väkivaltaa. Säännöt ovat mielivaltaiset, nuoria nöyryytetään, eristetään ja pahoinpidellään. Mukana on myös henkistä ja fyysistä hyväksikäyttöä, päihteitä ja rasismia.

Elokuva alkaa voimakkaalla kohtauksella. Vilma on vihaa ja katkeruutta täynnä ja lähtee hakemaan aineita kaveriporukan kokoontumispaikalta. Kohtaus päättyy takaa-ajoon ja lopulta poliisin kiinniottoon.

Vilman käytös vaikuttaa täysin irrationaaliselta, mutta katsoja ei tiedä hänestä kaikkea. Kuvaus ja nopeat leikkaukset kertovat osaltaan hänen mielentilastaan.

Ona Huczkowski tekee vahvan roolityön kapinoivana ja vihaisena nuorena. Tanssijataustainen näyttelijä on omimmillaan rajuissa fyysisissä kohtauksissa, joissa hän on kuin irti päästetty luonnonvoima.

Viha ja kiukku eivät välity kuitenkaan silmissä kipunoivina katseina tai vahvoina ilmeinä. Ihmiset näyttävät tunteensa kasvoillaan eri tavoin.

Huczkowskin näytteleminen ei ole kuitenkaan ilmeetöntä riehumista. Vilmasta välittyy koskettavasti rajun käytöksen takaa pilkahteleva herkkyys.

Vilman lisäksi myös muut nuorten roolihahmot ovat uskottavia yksilöitä. He eivät jää ainoastaan seinäpaperiksi Vilman kapinoinnin ja nuorisokodin mielivaltaisuuden taustalle.

Hämmentävin hahmo on Kati Outisen hienosti näyttelemä nuorisokodin johtaja Anneli. Hän ei ole hyvä tai paha, mutta katseesta aistii, että jotakin on mennyt sisältä rikki.

Muut aikuiset hahmot ovat lähinnä hyviksiä tai sadistisia paskiaisia – ainakin he näyttäytyvät nuorten silmissä sellaisina. Tarina ei kuitenkaan kerro heistä.

Taidolla toteutettu tärkeä draamaelokuva

Kerronta on nuorten arkea kuvaavissa kohtauksissa dokumentaarisen toteavaa. Ohjaaja luottaa katsojan älyyn ja ei selittele turhia.

Välillä tuntuu siltä kuin katselisi laitokseen sijoittuvaa klaustrofobista kauhuelokuvaa. Kuvallinen kerronta pysyy kuitenkin tyylikkäästi hallinnassa, vaikka sävyt vaihtelevat.

Piilossa pidettyä rottaa käy heti sääliksi, jos on katsonut paljon elokuvia. Eläinystävä tuo kerrontaan mukaan symboliikkaa.

Rakkauden kaipuu ja uudelleen loukkuun astumisen vaara ovat samankaltaisia kiusatuilla ihmisillä ja muilla eläimillä.

Elokuva menettää dramaattista tehoaan viimeisissä kohtauksissa, joissa lakonisen harmaat värisävytkin kirkastuvat.

Loppu vähän latistaa synkkäsieluisen ihmisen kokemusta. Kyse ei kuitenkaan ole ohjaajan draamantajun puutteesta vaan tietoisesta valinnasta.

Uhma kertoo yhden nuoren taistelusta koneistoa vastaan. Samalla se on tärkeä puheenvuoro kaikkien noin 10 000 huostaanotetun nuoren puolesta ja laajemminkin lastensuojelun tilasta.

Uhman ensi-ilta 28.2. Elokuvateatteri Star ja Finnkino Plaza.

Julkaistu 28.2.202527.2.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Oulun Ylioppilasteatteri palaa raikkaasti menneisyyteen – ensikertalaiset tarttuivat innolla 60-luvun näytelmään

Leveitä lahkeita, liehuvia vaatteita, valtavia silmälaseja sekä innostunutta villiä energiaa. Menossa on Oulun Ylioppilasteatterin uusien kykyjen harjoitusesitys. Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa sukeltaa 60-luvun nuorten maailmaan. Näytelmän absurdit sävyt ja ilotteleva ote kutsuvat mukaan aikamatkalle.

Kulttuuri Teatteriarvostelu

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Tuula Hiltunen työryhmineen käsikirjoitti näytelmän Oulun Ylioppilasteatterin lavalle 1968. Aika ja opiskelijapiirit olivat vahvasti politisoituneita, jopa vallankumouksellisia. Vaikka ajat ovat muuttuneet, ohjaaja Emilia Siponen löysi tekstistä yllättäviäkin yhteyksiä tähän päivään.

“Lähdin OYT:n arkistoon selaamaan kansioita ja etsimään näytelmää. Vanhat näytelmät vaikuttivat kiinnostavilta ja pian tuli ajatus, että mitä vanhempi, sitä parempi.”

“Löysin nämä kellastuneet lehdet ja näytelmän nimi oli niin hauska, että se houkutteli avaamaan kansion ja lukemaan tekstin.”

“Kun luin hauskasti ja vanhalla suomen kielellä kirjoitettua dialogia, heti nappasi ja näin jo mielessäni näytelmän”, Siponen kertoo näytelmän valinnasta.

Ohjaajan ajatuksena oli myös, että näytelmän pitää olla ytimekäs. Koska lavalla on ensikertalaisia ja uusia tekijöitä, näytelmä ei voi olla kovin pitkä.

Ajattomia teemoja

Siponen kertoo, että hän ei halunnut lähteä modernisoimaan 60-luvun näytelmää. Teksti on sanasta sanaan sama kuin kantaesityksessä. Puvustus ja lavastus ovat myös kuin suoraan 60-luvulta.

Kuvassa vasemmalta *Jenni Kleemola* ja *Ruska Haavisto*. Kuva Siri Kerola.

“Halusin sukeltaa siihen aikaan ja mietin niitä henkilöitä, jotka tekivät näytelmän aikanaan. Eletään sitä aikaa ja tuodaan lavalle ehkä vähän romantisoitu kuva 60- luvusta.”

Siponen ja pääosaa näyttelevä Siri Kerola kertovat, että tilanne on nyt yllättävänkin samankaltainen kuin 1960-luvulla.

“Televisiot olivat juuri saapuneet koteihin ja Vietnamin sota tuli ihan uudella tavalla silmille. Nythän sotaa tulee koko ajan joka tuutista.”

Yksi näytelmän teemoista on konfliktit sukupolvien välillä. Siponen kertoo, että sekään asia ei ole muuttunut muutamassa vuosikymmenessä.

“60-luvulla katsottiin tyrmistyneenä nuorten liian lyhyitä mekkoja. Nykyisin vanhemmat ihmiset paheksuvat samaan tapaan, kun nuorilla on talvipakkasella napa ja nilkat paljaana”, Siponen pohtii.

Yhdessä rakentaen

Nuorista näyttelijöistä välittyy innostus ja ilo teatterin tekemiseen. Näytelmää on harjoiteltu syksystä lähtien hyvässä hengessä. Siri Kerola kertoo, että näyttelijöillä oli suhteellisen vapaat kädet hahmojen luomisessa.

“Lähdimme kehittämään hahmoja siltä pohjalta, mitä niistä tulee itsellä ensimmäiseksi mieleen. Emilia ohjasi suunnan ja ideoimme yhdessä.”

“Meillä oli ihan sellaisia harjoituksia, että keskustelimme ja rakensimme roolia. Mietimme, mitä hahmon menneisyydessä on tapahtunut, mistä se on tullut ja mistä se tykkää”, Siponen lisää.

Siponen kehuu, että heillä on todella hyvä porukka kasassa. Kaikki näyttelijät ovat ensikertalaisia Oulun Ylioppilasteatterissa.

“Jotkut ovat näytelleet edellisen kerran alakoulussa, ja toisilla on harrastajateatterista enemmän kokemusta.”

Uusien näyttelijöiden esitykset kannustavat mukaan ylioppilasteatterin toimintaan. Kerola on yksi niistä, jotka ovat harrastaneet teatteria pidempään.

“Jos tulee mielenkiintoisia prokkiksia eteen, lähden mielelläni toistekin mukaan”, Kerola sanoo.

Näytelmän pääosaa esittävä Siri Kerola (vas.) kertoo, että ohjaaja Emilia Siposen kanssa hän pääsi yhdessä rakentamaan rooliaan. Kuva Mari Kivioja.

Minä olen vieras makkara maailman lihasopassa

Ensi-ilta ti 14.1.2025 klo 18 Kulttuuritalo Valveen Valvenäyttämöllä, 2.krs.

Muut esitykset: pe 17.1. klo 18 / la 18.1. klo 18 / ti 21.1. klo 18 / ke 22.1. klo 18 / pe 24.1. klo 18 / la 25.1. klo 18 / su 26.1. klo 17. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä.

Kesto: n. 45 min

Ikäsuositus: 12+ (voimakasta kielenkäyttöä, teatteriaseita)

Julkaistu 14.1.202514.1.2025

Pete Huttunen

Lue lisää:

Rektumista kuulupi taas – Hevimpi reissu vei tekijänsä kansainvälisille vesille

Bändi nimeltä Impaled Rektum seikkailee jälleen valkokankailla. Pohjoisen pikkukylän metallibändin meille ja maailmalle esitelleestä Hevi reissusta tuli kulttileffa ennen kuin suuremmat yleisöt löysivät sen koronavuosina. Nyt bändin tarina jatkuu.

Kulttuuri

TEKSTI Miia Torro

Kuinka moni suomalainen elokuva on saanut oman hampurilaisannoksen ravintolaan Japanissa? Yhdellä sellainen ainakin on: Hevi reissulla.

”Heavy Trip burger with bloody reindeer sauce”, Jukka Vidgren lukee ja näyttää kuvan, jonka hän ja Juuso Laatio ovat saaneet ravintolan menusta.

Iisalmelainen Vidgren ja oululainen Laatio ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Hevi reissun sekä sen jatko-osan, Hevimmän reissun. Jos ensimmäiseen osaan herättiin kotimaassa viiveellä, syttyi kiinnostus sitä kohtaan ulkomailla aiemmin. Jatko-osaehdotuskin tuli tuottajilta Saksasta noin vuosi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

”Se laittoi sellaiset raamit, että tämä ei luultavasti tapahdu niin paljon Suomessa kuin ensimmäinen elokuva”, Laatio kertoo.

Hevi reissun tapahtumat sijoittuvat pääosin Taivalkoskelle, mistä Impaled Rektum lähtee kohti keikkalavoja Norjaan. Jatko-osassa nähdään näitäkin maisemia, mutta valtaosa elokuvasta tapahtuu kauempana kotoa, Liettuassa ja Saksassa, missä kuvauksia on tehty myös Wacken Open Air -metallifestivaaleilla.

”Osa rahoituksesta tuli Saksasta ja siellä oli kiinnostusta. Sitä kautta saatiin aika luontevasti Wacken siihen. Jos ei mennä Norjaan, niin sitten mennään Wackeniin”, Vidgren jatkaa.

*Jukka Vidgren (vas.) ja Juuso Laatio. Kuva: Nikita Sevcov*

Tähdet kohdallaan

Puhuttu kieli on vaihtunut suomesta pääosin englanniksi, mikä myös tuo elokuvalle kansainvälisempää tuntua. Laatio kuitenkin toteaa, että englanti tuli mukaan orgaanisesti; elokuvassa on mukana vähän suomalaisia ja muiden hahmojen kanssa on pakko puhua jotakin.

”Siihen ei lähdetty missään vaiheessa, että bändin pojat olisivat puhuneet keskenään englantia”, Vidgren sanoo.

Bändin jäsenten näyttelijät saivat puhua englantia muille, mutta keskenään oli puhuttava jälleen pohjoisen murteilla. Impaled Rektumin laulajan Turon roolissa nähtävä helsinkiläinen Johannes Holopainen on tehnyt Hevi reissun ja Hevimmän reissun välissä muitakin murrerooleja, joten puhetapaan piti tehdä päivitysprosessi.

”Taivalkosken murteessa on tiettyjä ominaispiirteitä, joista halusin pitää kiinni. Sitä käytiin yhdessä läpi siinä vaiheessa, kun luettiin käsikirjoitusta. Mutta kyllä se murre sieltä tuli, täytyi vain sen verran käydä tarkistusta läpi, että voi vain antaa palaa”, hän kertoo.

”On makeeta päästä näyttelemään useammalla eri kielellä”, Holopainen sanoo elokuvan pääkieleen liittyen.

Oma kansainvälinen mausteensa on jatko-osassa nähtävä japanilainen metallia ja J-poppia musiikissaan yhdistelevä Babymetal. Bändi kirjoitettiin elokuvaan jo alkuvaiheessa ilman mitään takeita siitä, että heidät todella saataisiin mukaan – kyse kun ei ole mistään pienestä bändistä. Ohjaaja-käsikirjoittajat antavat kiitosta linjatuottajilleen Pauliina Piipposelle ja Pauliina Mausille.

”Voin kuvitella, ettei ole kauhean helppo saada tuon mittaluokan bändiä kiinni”, Laatio sanoo.

”Olihan se ihan valtava tuotannollinen ponnistus, koska Babymetalilla oli kolme päivää, että he eivät olleet jollain maailmankiertueella. Tulivat sitten viettämään sen ajan meidän kuvauksiin”, Vidgren paljastaa.

”Kyllä siinä oli tähdet kohdallaan, että tämä onnistui”, hän lisää.

*Johannes Holopainen Hevimmässä reissussa. Kuva: Nikita Sevcov*

Kompromisseja ja heittäytymistä

Elokuvien tekeminen ei ole mitään lastenleikkiä. Käsikirjoitusprosessi ottaa aikansa, ja Hevimmästä reissustakin on ollut monta versiota ennen kuin lopullinen käsikirjoitus valmistui. Kuvauksissa tilanteet voivat muuttua esimerkiksi haastavien kuvausolosuhteiden vuoksi ja omat kiemuransa on rahoitus- ja aikataulukuvioissa.

Kyky joustaa ja tehdä kompromisseja on tarpeen, mutta elokuvassa Xytrax (Max Ovaska) toteaa, että ”Kompromissit on amatööreille.” Miten paljon tekijät itse joutuivat tekemään kompromisseja?

”Vitusti”, Laatio sanoo ja nauraa.

”Sitähän se on.”

Vidgren myötäilee ja toteaa, että osa kompromisseista voi johtua budjetillisista syistä, osa on rytmityksellisiä juttuja.

”Näyttelijäkin voi sairastua ja sitten meillä on vähemmän aikaa tehdä joku kohtaus ja on pakko tehdä erilaisia kompromisseja sen asian suhteen”, hän lisää.

Jokainen näyttelijä harjoittelee ja valmistautuu rooleihinsa omalla tavallaan sen mukaan, mitä rooli ja projekti vaatii. Heittäytymistäkin tarvitaan.

”Tässä oli sellaista, että hotellihuoneessa käytinköhän haarukkaa tai jotain mikrofonina ja peilin edessä vedin kaikkia laulujuttuja ja heittäydyin siihen leikkiin”, Holopainen muistelee.

*Max Ovaska Hevimmässä reissussa. Kuva: Nikita Sevcov*

Hevi, Hevimpi, Hevein?

Musiikki on tietysti isossa osassa Hevimpää reissua. Holopainen pääsee elokuvassa laulamaan niin puhtailla vokalisoinneilla kuin a cappellana metallimusiikille ominaisella örinätyylillä, johon hänellä oli valmentaja apunaan.

Elokuvan örinälauluissa kuullaan myös oululaisen Mors Subitan entistä laulajaa Eemeli Boddea, joka tänä syksynä siirtyi puolalaisen Decapitatedin keulille. Elokuvan musiikkeja on ollut tekemässä Mors Subitan Mika Lammassaari, joka on ohjaaja-käsikirjoittajien tapaan Oulun ammattikorkeakoulun kasvatti.

”Tämä on ihan meidän kouluporukalla tehty”, Laatio heittää ja he Vidgrenin kanssa lähettävät terveisiä opettajille Oamkin suuntaan.

Oulu on tullut hyvin tutuksi myös Holopaiselle, joka on muiden rooliensa myötä viettänyt kaupungissa paljon aikaa. Hän sanoo, että Oulusta on tullut hänelle läheinen.

”Olen viettäny Oulussa varmaan Helsingin jälkeen eniten aikaa suomalaisista kaupungeista. Aina, kun Ouluun tulee, niin on semmoinen ‘Okei jes, taas täällä’”, näyttelijä fiilistelee.

Hevi reissun lopussa Holopaisen Turo toteaa, että Rektumista kuuluupi vielä. Hevimpi reissu osoitti, että se ei ollut mitään sanahelinää, mutta entäs Hevein reissu – kuuluuko Rektumista enää?

Holopainen sanoo, että kolmannen osan tekeminen on hänen suuri toive ja mieli alkaa nopeasti kehittää kaikenlaisia käsikirjoitusideoita.

”Mutta Jukka ja Juuso ovat tämän homman vanhemmat, niin se on heidän pallo.”

Vidgrenin mukaan he ovat parhaansa mukaan vältelleet antamasta mitään definitiivistä vastausta, eikä sellaista tule nytkään.

”Katellaan, katellaan”, kaksikko päättää.

HEVIMPI REISSU (HEAVIER TRIP)

Genre komedia
Ensi-ilta 11. lokakuuta 2024
Kesto 96 minuuttia
Ikäraja 12
Ohjaus ja käsikirjoitus Jukka Vidgren, Juuso Laatio
Pääosissa Johannes Holopainen, Samuli Jaskio, Chike Ohanwe, Max Ovaska, Anatole Taubman, Helén Vikstvedt

Julkaistu 2.12.20242.12.2024

Miia Torro

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.

Lue lisää:

Opiskelijan arki haltuun artistien opeilla

Lukuvuosi 2024–25 on pyörähtämässä käyntiin ja opiskelijat saapuvat kampuksille. Heidän joukossaan on paljon tuoreita korkeakouluopiskelijoita, joille opiskelijan arki on uusi, jännittävä asia. Miten lukuvuoden pyörteissä kannattaa pitää huolta omasta hyvinvoinnista? Oulun ylioppilaslehti kysyi vinkkejä yllättävästä suunnasta.

Kulttuuri Opiskelu

TEKSTI Miia Torro

KUVAT Miia Torro

Niin tamperelainen Huora kuin oululainen Blind Channel ovat viettäneet kiireistä vuotta. Kumpikin yhtye julkaisi maaliskuussa uudet albumit, jotka veivät bändit tien päälle.

Huora on keikkaillut ahkerasti ympäri Suomen ja Blind Channel on kiertänyt niin Euroopassa, Yhdysvalloissa kuin käynyt keikalla Japanin Tokiossa – kotimaata unohtamatta.

Qstock toi yhtyeet Ouluun ja kummankin yhtyeen jäseniä istahti hetkeksi Oulun ylioppilaslehden jututettavaksi.

Vinkki: Yritä varautua stressikauteen etukäteen

Mitä yhteistä on opiskelijalla ja kiertävällä artistilla? Ainakin se, että stressi, paineet ja aikataulujen mukaan eläminen tulevat molemmille hyvin tutuksi. Mutta kun Huoran ja Blind Channelin jäseniltä kysyy, miten he käsittelevät näitä asioita, on vastaus alkuun naurunremakka.

”Sehän on pitänyt opetella tässä hommassa, kun lähti noviisina kolmekymppisenä tekemään musiikkia”, Qstock-viikonloppuna 41 vuotta täyttänyt Huoran laulaja Anni Lötjönen sanoo.

”Kaikki on pitänyt mennä perse edellä puuhun ja opetella sitä kautta, että on tehnyt ensin ne asiat vähän niin kuin väärin.”

Samoilla linjoilla on Blind Channelin sampleista ja perkussioista vastaava Aleksi Kaunisvesi.

”Sitä oppii koko ajan kantapään kautta lisää, että milloin pitää ottaa vähän iisimmin ja milloin on hyvä hetki valvoa koko yö hengaillessa.”

Yksi opetus on ollut se, että kun on pidemmälle välille olemassa suunnitelma ja tietää stressikauden ennakkoon, osaa siihen varautua ja latautua.

”Se on ollut sellainen tärkeä asia hoksata, että stressikaudet ja kuormitukset menevät aina aikakausittain. Sitten vain pitää muistaa oikeasti varata itselle luppoaikaa ja palautumisaikaa”, Blind Channelin basisti Olli Matela sanoo.

*Blind Channelin Aleksi Kaunisvesi (vas.) ja Olli Matela.*

Vinkki: Tutustu itseesi ja rajoihisi

Lötjönen kertoo, että musiikkiura on laittanut tutustumaan itseensä sekä siihen, mitä jaksaa ja mihin kykenee. Tätä tutustumista täytyy toistaa, koska vanhenemisen myötä voimavarat sekä jaksaminen muuttuvat. Opiskeluvuosien aikana voi havahtua samaan: fuksina voi jaksaa eri tavalla opiskelijan arkea kuin opintojen loppupuolella.

Huoran rumpali Saku Sahlstedt painottaa myös itsetutkiskelun merkitystä, jotta voi löytää omat rajat, joihin voimavarat riittävät. Tämän lisäksi hän nostaa esiin puhumisen tärkeyden – myös huonoista fiiliksistä.

”Kun pääset puhumaan muiden kanssa, niin se on myös keino käsitellä paineita ja stressiä. Jos vain vellot, pidät ne sisällä, niin nehän puristavat sinut ihan hengettömäksi. On pakko päästää ne ulos johonkin”, Sahlstedt sanoo.

Kurssitehtävien deadlinet ja tenttipäivät voivat nostaa stressitasot korkealle, mutta puhumalla olo voi keventyä. Liikunta on toinen keino purkaa paineita ja pitää huolta hyvinvoinnista. Lötjönen mainitsee hiihdon yhtenä parhaimmista tavoista, jolla voi pitää huolta kehosta sekä mielestä. Hän hiihti paljon alkuvuodesta valmistautuessaan tuleviin kevät-, kesä- ja syyskiertueisiin.

Myös Blind Channelin kaksikolle liikunta on osa elämää. Kaunisvesi kertoo urheilevansa aika paljon ja Matelakin käy paljon liikkumassa. Basistin lempipaikat Oulussa löytyvätkin veden ääreltä: joenvartta ja meren rantaa pitkin menee kilometrikaupalla reittejä, joilla lenkkeillä. Oulusta löytyy myös latuja, ja hiihtolenkin mittainen tauko voikin virkistää ja auttaa keskittymään paremmin.

Vinkki: Jokaisen opiskelupolku on erilainen

Kampuksilla kulkee kirjava joukko opiskelijoita, joista jokaisella on omanlaisensa tausta. Sama on myös haastatelluilla artisteilla. Huoran Lötjönen suuntasi yläkoulusta lähihoitajaopintoihin ja Sahlstedt opiskeli ammattikorkeakoulussa tuotantotalousinsinööriksi. Lötjönen kertoo, että hän on ollut kiltti opiskelija ja panostanut opiskeluihin – lähihoitajakoulusta hän sai stipendin.

”Olin ihan täysi vastakohta. Ryvin opiskelijayöelämässä ja kaverit meni neljässä vuodessa valmistumaan ja olin itse siellä vielä viidennen vuoden. Sitten ajattelin, että nyt on pakko valmistua”, Sahlstedt sanoo.

*Huoran Saku Sahlstedt (vas.) ja Anni Lötjönen.*

Lötjönen harmittelee, miten opiskelu on tehty hankalaksi, kalliiksi ja kuluttavaksi. Moni opiskelijakin sen tietää: opintojen ohella on tehtävä töitä, jotta pärjää, mutta se voi tehdä opiskeluvuosista entistä kuormittavampia. Lötjönen opiskelisi enemmän, jos se olisi henkisesti ja taloudellisesti vähemmän riipivää.

”Mutta tykkään opiskelusta, siinä on järkeä”, hän lisää nauraen.

Blind Channelin kaksikosta Matela kuvailee olleensa opiskelijana valikoiva, kun jotkut aineet kiinnostivat ja toiset eivät. Madetojan musiikkilukion jälkeen hän jatkoi opiskeluja Oulun konservatoriossa, joka oli ”pieni stressikoulu” ja opetti paljon.

Kaunisvesi sen sijaan lähti kesken lukiovuosien opiskelemaan musiikin tuottamista Amsterdamiin. Opiskeleminen ulkomailla oli mallia kaikki tai ei mitään.

”Siihen piti pistää kaikkensa, koska oli muuttanut toiseen maahan ja laittanut kaiken uusiksi sitä varten, että sieltä valmistuu. Olin tavallaan kiinni siinä 24/7”, Kaunisvesi muistelee.

Vinkki: Suunnitelmallisuus kannattaa

Niin Huoran kuin Blind Channelin jäsenillä on artistiuraa takana jo useita vuosia. Kun heitä pyytää ammentamaan omasta kokemuksesta vinkkejä opiskelijoille, tulee ensimmäisenä vastauksena uni. Kiertueella lepo voi jäädä vähiin – aivan kuin opiskelijoillakin, kun luennot, tapahtumat, mahdolliset työt ja harrastukset täyttävät arjen.

”Se tekee ihmeitä, kun saa hyvin nukuttua”, Kaunisvesi muistuttaa.

Lötjösen mukaan uni on pohja asioille. Lisäksi olisi hyvä olla lähellä ihmisiä, joista saa voimavaroja. Matela ottaa esiin aikatauluttamisen ja suunnitelmallisuuden, myös pitkällä tähtäimellä.

Samoilla linjoilla on Sahlstedt. Hän kehottaa miettimään, mihin kannattaa panostaa. Opiskelijan arkeen kuuluvat monet tapahtumat ja bileet, mutta on hyvä pohtia, lähteekö viikonloppuna juhlimaan, jos maanantaina on tiedossa tentti.

”Tiedän, että se on vaikeaa. En tehnyt niin silloin nuorena, mutta jos saa antaa jollekin ohjeen, niin miettii sitä, että ne lyhyen aikavälin ’uhraukset’ kantaa hedelmää myöhemmässä vaiheessa”, rumpali vinkkaa.

”Yllättävän helposti se menee, kun ei ota kaikkea ihan liian vakavasti”, Kaunisvesi päättää.

Julkaistu 26.9.202426.9.2024

Miia Torro

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Tiedeviestinnän opiskelija, joka erästä kotimaista artistia siteeraten on aikuinen, mutta omalla tyylillä.