Kulttuuria kampukselta: Sirakh on vaaran tunnetta, inhimillisyyttä ja intohimoa

Tummanpuhuvaa vaihtoehtorockia, 70-luvun hevirockia höysteillä kasaripoppia, industrialia ja goottilaistunnelmia. Sirakh-yhtye sai alkunsa jo vuonna 2013. Muutamien jäsenvaihdosten myötä yhtyeeksi ovat asettuneet taiteilijanimien takaa puhuvat laulajat Marina Trench ja Padre Mortis, kitaristi Nikki Angelus, rumpali D. Bonefield, kosketinsoittaja Julius Seizure sekä bassosta ja bassosyntetisaattorista vastaava T.P. Jo kolmen vuoden ajan työstetty debyyttilevy, Crisis of Faith, on tarkoitus julkaista vuoden sisällä.

D. Bonefield: ”Jos Sirakh olisi tunne, se olisi Kummelia lainaten: ahdistus, kiusaus ja synti.”

Nikki Angelus: ”Mielestäni musiikkimme on monitahoisesti hyvin inhimillistä. Biiseissä käsittelemme rakkautta, seksiä, päihteitä, itseinhoa, asioita mitä jokainen suunnilleen parikymppinen kaupunkilaisihminen sukupuoleen katsomatta joutunee kokemaan. Sex, Drugs and Rock ’n Roll hieman mustan huumorin kyllästämällä twistillä.

Nokkelimmat pokkelimmat ovat saattaneet havaita kaksi Buffy Vampyyrintappaja -viittausta diskografiassamme. Beneath Me tulee Fool For Love -jakson sydäntäsärkevästä You’re Beneath Me-repliikistä ja edellä mainitun Violet Dawnin The Master on lähes suora viittaus Buffy Vampyyrintappajan ensimmäisen kauden pahikseen. Olen retrojuuston ystävä, siitä ei pääse mihinkään.

Soitan bändissä, koska suoraan sanoen en osaa mitään muutakaan. En ole koskaan oikein pärjännyt töissä enkä koulussa. En pidä siitä, että joku komentelee minua. Musiikki ja monen muunkinlainen taidehörhöily antaa elämälleni tarkoituksen.”

D. Bonefield: ”Monesta yksityiskohdasta on tullut muiden kanssa vääntöä tässä parin vuoden aikana. Levyn tekeminen vaatii sopivan balanssin hermoja ja järjestelmällisyyttä, mutta myös hulluutta. Ironisesti voisi sanoa, että jokainen on käynyt levyn tekovaiheen aikana läpi oman ”uskonkriisinsä”. Levyn nimi, Crisis of Faith, on siis varsin osuva.”

Nikki Angelus: ”Me halutaan tehdä asiat isosti suuren maailman tyyliin. Kuluissa ei siis säästellä, mikä toivottavasti kuuluu musassakin. Bändi on käynyt useita riitoja ja olemme pariin otteeseen meinanneet hajotakin. Tunteet ovat pinnassa kun kyseessä on näin mittava ”passion project”.

Ilokseni voinkin siis ilmoittaa, että levyn demovaihe on ollut valmis jo kotvasen ajan! Tarkkaa julkaisuajankohtaa en uskalla antaa, sillä nämä hommat ovat täynnään muuttujia. Olemme kuitenkin kaavailleet levyn ilmestyvän aikaisintaan jo tämän vuoden syksyllä. Viimeistään taas ensi vuoden alkukeväästä. Jää nähtäväksi!

Olen hyvin ulospäinsuuntautunut ja mielestäni jokainen taiteilija, joka väittää tekevänsä taidetta vain itselleen on valehtelija. Kyllä minä ainakin haluan esittää taidettani muille ihmisille. Meidänkin keikoilla on usein ollut energia katossa ja yleisön vastaanotto paikkapaikoin lähes hurmioitunut. Se on mahtava tunne. Ei se mitään sen suurempaa kemiallista kaavaa omalta osaltani tarvitse.”

D. Bonefield: ”Keikalla bändin ja yleisön välillä jaettu raaka energia on kokemus, jota on mahdoton pukea sanoiksi. Me astumme myös usein puhtaan improvisaation puolelle, joka tuo musiikkiin aivan omanlaisensa, joka kerralla uniikin, vaaran tunteen. ”

Marina Trench: ”Minulle live-esiintyminen antaa voimaa. Haluan välittää yleisölle tunnetta, oli se tunne sitten mikä tahansa. Kun on jossain oikeasti hyvä, on ihanaa, että joku on paikalla todistamassa, nauttimassa ja jakamassa ainutlaatuisen hetken kanssani.”

T.P: ”Musiikin esittäminen livetilanteessa on lähtökohtaisesti haaste, mutta voi olla palkitsevaakin. Olen taipuvainen kokemaan epäonnistumisen tunnetta vähäisistäkin virheistä osuuksissani, mutta silloin tuntee olevansa juurikin enemmän elossa ja läsnä.

Jos pitäisi valita jokin optimiskenaario muusikon uralta, parhaassa tapauksessa olisi onnistunut jättämään jonkin jäljen maailmaan itsestään.”

Marina Trench: ”Minun ei tarvitse olla kenenkään idoli ja rahakin on vain bonus, mutta urallani haluaisin olla sellainen laulaja tai muusikko, joka on onnistunut koskettamaan mahdollisimman monia ihmisiä ja vaikuttamaan positiivisesti heidän elämäänsä. Oli se sitten millä musiikin tiellä tahansa.”

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Kulttuurista oli tulla uhanalaista juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme 

“On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Vallitsevan poikkeustilan aikana olen uneksinut paljon. Olen uneksinut yliopiston ikkunoista valtaville peikonlehdille lankeavasta valosta. Olen uneksinut pitkistä illoista ystävien kanssa lempibaareissa, oluttuopeista ja viinipulloista. Junalipuista Helsinkiin, herkullisista lounaista ravintoloissa, kakkupalasista vitriineissä ja puheensorinasta.

Mutta ennen kaikkea olen uneksinut –  ei –  suorastaan haaveillut hitaasta vaeltelusta museoiden käytävillä ja kirjojen selkämysten sormeilusta kaupunginkirjaston hyllyjen välissä. Puutuneesta perseestä hieman liian pitkän teatteriesityksen katsomossa. Holtittomasta reivaamisesta keikoilla ja kesän festivaaleilla. Rauhoittumisesta, vaikuttumisesta ja juhlimisesta taiteen ja kulttuurin äärellä. Arjen yläpuolelle kohottavien hetkien kokemisesta yksin ja yhdessä, tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Onneksi koronapandemia ei estä meitä kokemasta kulttuuria. Kotiin linnoittautuneina etsimme viihdytystä musiikin, elokuvien, pelien, kirjojen ja TV-sarjojen tarjoamista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Moni tarttuu myös itse kynään, siveltimeen tai soittimeen. Parhaimmassa tapauksessa hidas eristyselämä auttaa luomaan yhteyden kulttuuriin ja taiteeseen uudelleen. Kulutamme tällä hetkellä asunnoissamme valtavan määrän kulttuurin tuotteita, ja hyvä niin. Vaikka emme voi jalkautua taide-elämysten pariin, ovat ne silti jatkuvasti käsiemme ulottuvilla.

On silti selvää, että kulttuuri-, tapahtuma- ja taidealat ovat tällä hetkellä kriisissä. Aloilla, joilla vapaa tekijyys on enemmän sääntö kuin poikkeus ja tulot perustuvat paitsi avustuksiin, myös vahvasti ihmisten mahdollisuuteen kokoontua samaan fyysiseen paikkaan, eletään poikkeuksellista hätätilaa. Taidekenttä on reagoinut tilanteeseen ilahduttavalla luovuudella: esimerkkinä tästä on vaikkapa joukko ammattinäyttelijöitä, jotka perustivat kotisohville esityksiä livestreamaavan Karanteeniteatterin. Jyväskyläläinen Teatterikone taas kiertää palvelukoteja uudella ikkunateatteri-konseptillaan, jonka esityksiä seurataan nimensä mukaisesti ikkunaruutujen läpi. Lukuisat klubit, yhtyeet ja artistit lähettävät keikkojaan internetin välityksellä kotoa käsin nautittaviksi. Internetin kautta voi kokea jopa kokonaisia taidefestivaaleja etänä. Omista karanteenikulttuurikokemuksistani ehkäpä sykähdyttävin oli jyväskyläläisen Runoklubi 6:n Facebookin kautta seuraamani etärunoilta.

Konstit poikkeustilan kanssa menettelyyn ovat siis monet. Uudet ratkaisut kulttuuritapahtumien kokemisessa värittävät etäolosuhteita, ja erilaisiin mahdollisuuksiin kannattaa tutustua. Facebook ja Instagram livet kukkivat tällä hetkellä toinen toistaan mielenkiintoisimmista livelähetyksistä.

On paradoksaalista, että samalla kun tuotetun kulttuurin ja viihteen merkitys arjessamme korostuu, kärsivät sen tuottajat elinkeinonsa toteuttamisen huomattavasta vaikeutumisesta. Millaista olisi etäilyaika ilman taiteen ja kulttuurin tuotteita ympärillämme? Mielikuvitusta käyttämättäkin voi päätellä, että hyvin ankeaa. 

Kulttuurin, tapahtumien ja taiteen ammattilaiset ovat menettäneet yöuniaan jo kuukauden ajan oman toimeentulon ollessa uhattuna. Aloilla tienestit ovat muutenkin tiukassa ja epävarmoja, ja koronapandemia on laittanut toiminnan normaalissa muodossaan lähes täydellisesti jäihin.

Eilen keskiviikkona päästiin kuitenkin huokaisemaan helpotuksesta: Suomen hallitus teki kehysriihessään esityksen 40 miljoonan euron lisärahoituksen myöntämisestä kulttuuri- ja taidealojen pandemian seurauksena kärsimien tappioiden paikkaamiseen. Tämä on valtiolta valtava ja erittäin merkityksellinen kädenojennus, joka osoittaa arvostuksen kulttuurikenttää kohtaan.

Myös kulttuurialan omat rakenteet ovat reagoineet muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti, ja esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus myöntää ylimääräisiä korona-apurahoja. Koko pandemia ja sen vaikutukset kulttuuri- ja taidealoihin haastavat entisestään kyseenalaistamaan alojen rahoitus- ja työllisyysmalleja. Näiden alojen ammattilaisten toimeentulo on valtavan epävarmaa, vaikka ilman heidän työtään elämästämme katoaisi huomattava määrä värisävyjä.

Vaikka hallituksen esittämä avustussumma onkin mittava, nähtäväksi jää, miten se tavoittaa erityisesti pienemmät toimijat. Siksi kannustankin edelleen löytämään omia tapoja tukea kulttuurityöläisiä poikkeusolosuhteiden hetkellä. Miten juuri minä voisin maksaa edes hieman kuluttamastani kulttuurista, miten taiteilija saisi korvauksen työstään? Miten voin olla mukana varmistamassa, että suosikkitapahtumani järjestetään myös jatkossa? Voisinko kenties ostaa lahjakortteja klubeille ja teattereihin jo ennakkoon? Mitäpä jos tilaisin itselleni levyn tai bändipaidan? Sallisiko kukkaroni jättää palauttamatta peruuntuneen konsertin liput? Moni tapahtuma ja toimija on myös lanseerannut mesenointikampanjoita mukavilla vastikkeilla, joiden kautta tukeminen on helppoa ja opiskelijabudjetille armeliasta.

Vastuuta kulttuuri- ja taidekentän kannattelusta ei tietenkään voi – eikä onneksi tarvitse – sysätä yksilöiden harteille, mutta myös meillä on mahdollisuus osoittaa solidaarisuutta ja tukea. Pienilläkin teoilla on vaikutusta siihen, että pääsemme nauttimaan kulttuuritapahtumista ja taiteesta elävänä myös koronarajoitteiden purkauduttua. 

Vallitseva pandemia häiritsee valtavasti jokaisen elämää. Monet jokapäiväiset toiminnot ovat muuttuneet vaikeiksi, osa mahdottomiksi. Elämä neljän seinän sisässä on monelle uutta ja ahdistavaakin. Poikkeuksellisessa tilanteessa on tärkeää löytää omat hyvinvoinnin lähteet – ja tarpeen vaatiessa myös pakokeinot arkitodellisuudesta.

Siksipä ainakin minä aion jatkaa uneksimista hyvällä omallatunnolla. Laittaa ilahduttavaa musiikkia soimaan, huojua päiväauringon paisteessa olohuoneessa ja kuvitella itseni festareille. Sillä vielä tulee se päivä, kun me astumme festivaalien porteista sisään, kohotamme muovituopit ilmaan ja nautimme taiteen parantavasta voimasta. Yhdessä.

Siihen asti pitäkäämme huoli itsestämme, toisistamme ja kulttuurialan elinvoimaisuudesta.

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Levyarvio: Laura Moisio – Laulaa kun ei voi muutakaan

Tamperelainen laulaja-lauluntekijä Laura Moisio lähestyy neljännellä kokopitkällään kevyen musiikin saralla yhä varsin vaiettua teemaa, ilmastonmuutosta.

Niin poplyriikassa kuin runoudessakin luonnon perinteisenä roolina on ollut ihmistunteiden peilinä toimiminen. Sade on kirjoitettu lauluihin surun heijastumaksi, aurinko ilon, juhlan ja rakkauden hetkiin. Myös ilmastonmuutos on alkanut pilkahdella lyriikassa tässä tarkoituksessa, ihmiselämän havainnollistajana. Chisun viimevuotisella Momentum 123 -albumilla ihmissuhteen päättymistä ja henkilökohtaista muutosta pohditaan rinnastamalla niitä ilmastonmuutoksen. Maija Vilkkumaan laulussa lämpimän talven myötä haurasta Kaivopuiston jäätä verrataan laulun puhujan ihmissuhteen haurauteen. 

Laura Moisio pohtii uudella levyllään ihmisen kokemusta ja roolia muuttuvan luonnon äärellä. 

Tarkkanäköisenä sanoittajana Moisio lähestyy suurta teemaansa pienen kautta. Hän havainnoi luontosuhteita, hetkiä ja tunnelmia, enteitä ja muistoja muuttuvassa ajassa taltioiden. Kuten kriisin keskellä usein, monet tunteet elävät rinnakkain. Sanoituksissa ja musiikissa ovat samanaikaisesti läsnä niin pakenemisen kaipuu ja menettämisen pelko, arat rohkeuden hetket kuin varovaiset tuntemukset vastauksista. 

Muun muassa folkin, bluesin ja iskelmän äänimaisemista musiikissaan ammentava Moisio liikkuu valtavirran trendeistä toisaalla, ja levy soi aiempien levyjen tapaan kuulaana ja ajattomana. Vakiintuneen taustabändin kanssa luoduissa sovituksissa luotetaan vahvasti perinteisten bändi-instrumenttien voimaan, mitä täydennetään harkitusti muun muassa jousi- ja torvisovituksin. Moisio on vahvasti paitsi lauluntekijä, myös laulaja ja tulkitsija. Hänen paljolti falsetissa liikkuva äänensä on kuuntelemaan pakottava kertoja, runsaina harmonioina ja yllättäviäkin polkuja kulkevina laulumelodioina myös levylle leimansa antava instrumentti.  

Verrattuna moniin artistikollegoihinsa, Moisio hyödyntää lyriikassaan vahvemmin erilaisia runouden keinoja. Hänen kaikilla levyillään teksteissä pääsevät ääneen erilaiset puhujat, mikä laajentaa kerrontaa poplyriikan totututuista ihmissuhdekuvastoista yllättäviin näkökulmiin. Moisio uskaltaa myös jättää tilaa säkeidensä ympärille, antaa ne kuulijoidensa täydennettäviksi. Runolla voidaan parhaimmillaan lausua jotain ajatonta, ja tähän ilmeisimpiä aikansa leimamerkkejä sanoituksissaan kuin musiikissaan välttelevä Moisio pyrkii ja onnistuu siinä. Levyllä uuden elämän saa myös Edith Södergranin vuoden 1929 runo Levottomia unia, jonka pohjalta luotu kappale Kaukana onnesta pistää pohtimaan uhkien muutosta, mutta niiden läsnäolon aiheuttamien tunteiden samankaltaisuutta eri aikoina. 

Keskeisenä pohdintana näyttäytyy ilmastonmuutoksen edessä toimimisen pakon ja toisaalta helposti omaksuttavan välinpitämättömyyden välinen ristiriita, sukupolvikokemuskin: “Jäikö taaksemme pahaa unta? / en edes muista, on kulunut kauan / mut mihin oikein me ajettiin / mehän vaan ohi ajettiin.” Kuin unenomaisessa sumussa, sivustakatsojien rivistöön on helppoa asettua. Myöhemmin omia valintoja voi olla vaikeaa enää ymmärtää tai elää niiden kanssa: “Miksi kyytiin mä jäin?”

Laulaa kun ei voi muutakaan -levyllä heijastuu myös perinteisten luontokuvien ennakoitu muutos. Vaaraa enteilevässä kappaleessa “Tummat hahmot” aurinko ei viesti ilosta, vaan sen läsnäolo herättää vierauden kokemuksen: “Kuljin pitkän matkan eilen / pitkin tyhjää tietä / paistoi aurinko alhaalta / ja se kuumuus kuin en kuuluisi tänne.”

Kriisin keskellä on helppoa hakea oloonsa voimaa myös todellisuutta pakenevista luontokokemuksista, kuten kuvataan kappaleessa “Metsä”: “Tänne jos jään / ois helpompaa elää / voisin kuulla sen / mikä hukkuisi muuten”. Kertosäkeen haikeus muistuttaa kuitenkin ihmisen  väistämättömästä osasta metsässä vain vierailijana. Yksilön toimijuuden ja osallisuuden koettuun ristiriitaan viitannee myös levyn nimi. Kappaleessa “Kuulin linnun”, kauppakeskuksen paikalla lintu “laulaa kun ei voi muutakaan”, pistäen pohtimaan, miten helppoa tähän kokemukseen on samastua myös ihmisenä.  

Ääniraitojen määrä on pidetty maltillisena ja harkittuna, jolloin pienilläkin vivahteilla onnistutaan luomaan merkittäviä tunnelman muutoksia. Sovituksissa onnistutaan vuoroin kasvamaan ja hiljentymään uudelleen. Orgaaninen, hiottu ja hengittävä kokonaisuus muodostaa yhdessä Moision laulun kanssa satumaisen, uteliaan ja ehyen äänimaiseman. 

Poikkeusaikojen vuoksi keväältä peruuntuneelle levynjulkaisukiertuelle kannattaa hakeutua kuulijaksi myöhemmin, sillä Moisiolla bändeineen on kyky myös livenä saada ihmiset seisahtumaan luomisen tarpeesta syntyvän musiikin ja tarinoiden äärelle.  

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Myrkkykieli ottaa vaikutteita pelottomasti

Oululaiset lapsuudenystävät laulaja Matti Kuokkanen ja kitaristi Antti Tarumaa perustivat vuonna 2002 bändin puhelimessa soitetun kitarasoolon perusteella. Yhtyeen jäseniksi ovat vakiintuneet kitaristi Petri Sääskö, basisti Teemu Hiltunen sekä rumpali Janne Kiiveri. Bändi julkaisee maaliskuussa toisen albuminsa, Pyhä yksinkertaisuus.  Matti Kuokkanen: Homma lähti siitä, että mulla oli pöytälaatikossa paljon runoja ja sanoitusaihioita. Antin kanssa meillä oli […]

Oululaiset lapsuudenystävät laulaja Matti Kuokkanen ja kitaristi Antti Tarumaa perustivat vuonna 2002 bändin puhelimessa soitetun kitarasoolon perusteella. Yhtyeen jäseniksi ovat vakiintuneet kitaristi Petri Sääskö, basisti Teemu Hiltunen sekä rumpali Janne Kiiveri. Bändi julkaisee maaliskuussa toisen albuminsa, Pyhä yksinkertaisuus

Matti Kuokkanen: Homma lähti siitä, että mulla oli pöytälaatikossa paljon runoja ja sanoitusaihioita. Antin kanssa meillä oli ollut pitkään puhetta, että pitäisi perustaa bändi. 

Yksi vappu, kun vielä opiskelin teekkarina täällä Oulun yliopistolla ja Antti opiskeli Rovaniemellä, hän soitti mulle puhelun. Sieltä kuului vain kitarasooloa. Kuuntelin, että onpa hyvän kuulosta, en oikeastaan edes tiennyt, että Antti on treenannut niin paljon. Antti kysyi, että olisko nyt aika perustaa se bändi. 

Antti Tarumaa: Ideana oli, että soitetaan raskaampaa suomenkielistä rokkia, ei niinkään heviä. Keväällä 2002 saatiin bändi kokoon.

Matti: Ensimmäinen biisikin syntyi siten, että Antti soitti mulle melodiaa puhelimen välityksellä. Hänellä oli sanatkin siihen, mä tein laulumelodian lennosta. 

Matti: Bändillä oli aluksi toinen nimi. Suomessa toimi silloin bändirekisteri, josta huomasin meidän nimen olevan jo käytössä. Piti äkkiä keksiä toinen nimi, joku keikkakin oli tulossa. Aattelin, että Myrkkykieli on sopivan erikoinen, en tiiä onko se oikeastaan edes suomen kielen sana. 

Joku joskus sanoi, että keksikää parempi nimi. Oltiin menossa Kemiin keikalle, sieltä sanottiin, että voisitteko tulla eri nimellä, että saatais vähän myyvämpi. 

Antti: Aika moni bändi on eka kuulostanut vähän oudolta, kuten Apulanta tai Tehosekoitin, mutta sitten niistä on tullut ihan luontevia nimiä. Toisaalta se on vaan nimi. Sanoituksetkin on vaan sanoituksia. 

Matti: Vaikka kyllähän niitä sydänverellä tehdään. 

Välillä biisin teossa on sellaista telepaattista yhteyttä. Yleensä kun teen sanoitusta, minulla saattaa pyöriä jokin lause päässä pitkään. Aika paljon sanat ovat eletystä elämästä, ihmissuhteista, eroista ja rakastumisista. 

Antti: Kakkoslevy on minusta monipuolisempi, ykköslevy oli ehkä vähän vakavampi. 

Matti: Se oli vähän paatoksellisempi. Nyt on otettu vaikutteita monesta suunnasta, iskelmästä, punkista, itämaisestakin. Levynjulkaisukeikka on Tukikohdalla maaliskuussa. 

Ollaan kehitytty ihan sikana keikkabändinä. Ihan ensimmäinen keikka tais olla Caiossa, Antti soitti tyyliin selin yleisöön.

Itse olen kokenut ehkä sykähdyttävimmät keikkatuntemukset, kun ollaan oltu soittamassa kehitysvammaisten palvelukeskuksessa. Ihmisiä oli tullut ympäri Pohjois-Suomea. Se aitous ja se, mitä musiikki pystyi antamaan niille ihmisille, mulle tuli ihan kylmät väreet ja tippa linssiin siinä.

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Valonkantaja paljastaa historian piilotetut puolet

Oulun ylioppilasteatterin Valonkantaja!-näytelmä käsittelee historiaa uudella tavalla ja toimii ohjaajan mielestä terapeuttisena kokemuksena. Okkultismi-trilogian päätösosan ensi-ilta on 31. tammikuuta Valveella. Toista tällaista näytelmää ei ole, ohjaaja Heidi Maria Huotari sanoo.

Mikä on valonkantaja?

”Valonkantaja on ihminen, joka kantaa viisautta ja tietoa elämästä. Näytelmän kannalta valonkantaja on magian ja mystiikan salaisuuksien varjelija ja puolestapuhuja.”

Näin luonnehtii Valonkantaja!-näytelmän ohjaaja Heidi Maria Huotari.

Valonkantaja! on Oulun ylioppilasteatterin Okkultismi-trilogian kolmas osa. Aiemmat osat Suuri peto! ja Noitavasara! herättivät esitysvuosinaan ihmetystä ja keräsivät huomiota. Nyt luvassa on saagan päättävä kolmas osa.

”Kahdella sanalla sanoen näytelmä on lopun alkua”, apulaisohjaaja–koreografi Nina Ervasti kertoo.

Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista.
Elli Turkka näyttelee yhtä kaapunaisista Okkultismi-trilogian päätösosassa. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Näytelmä kertoo omasta tahdosta ja halusta elää näköistään elämää, ohjaajat kertovat.

”Jos tiivistäisin näytelmän yhteen sanaan, se olisi ’tahto’”, Huotari sanoo.

Esityksen tavoite on herättää katsojassa kysymyksiä, joita tämä ei olisi muuten itseltään kysynyt. Vastauksia näytelmä ei kuitenkaan suoranaisesti tarjoa.

”Kuin terapeutti, näytelmä kysyy kysymyksen, jota et ole osannut itse kysyä. Näytelmän katsomisen jälkeen ei ole tarkoitus ymmärtää suuria kysymyksiä, vaan alkaa pohtia niitä uudella tavalla”, Huotari selittää.

 

Ohjaaja kertoo Valonkantaja!-näytelmän tavoitteena olevan puhua suurista asioista eri tavalla. Se tarjoaa vaihtoehtoisia näkökantoja elämään, kuolemaan ja omaan olemiseen.

Myös aiempien Okkultismi-trilogian näytelmien teemat ovat olleet suuria: edellisen osan Noitavasara-näytelmän teemana olivat noitavainot ja naisviha.

Viimeisessä osassa keskitytään kansainvälisen historian sijaan Suomeen. Lavalla seikkailee muun muassa kansallissankari Jean Sibelius.

Niko Martti näyttelee Wettenhovi-Aspaa, taiteilijaa, jonka historiankirjat ovat unohtaneet.
Niko Martti näyttelee Wettenhovi-Aspaa, taiteilijaa, jonka historiankirjat ovat unohtaneet. Kuva: Heidi Maria Huotari.

Paljonko näytelmästä on totta ja paljonko tarua?

Sitä ei voi koskaan tietää, Huotari sanoo.

”Sivuamme esityksessä Sibeliuksen vapaamuurariutta, mikä on ihan totta. Myös ystävyys Sigurd Wettenhovi-Aspan kanssa on totta, mutta sen yksityiskohdat ovat jääneet hämärään.”

Totuuden esittämisen sijaan näytelmässä pyritään nostamaan esiin historian puolia, jotka on jätetty pois historiankirjoista.

”Esitämme Sibeliuksen sellaisena hahmona, jota historia ei halua kirjoittaa. Emme suinkaan halvenna, vaan kyseenalaistamme ja valotamme”, Huotari kertoo.

Valonkantaja! siis spekuloi historian kulkua ja herättää myös menneestä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

”Avaamme verhoa menneeseen, jotta ajatus siitä, miten asiat ovat saattaneet olleet jää leijumaan”, ohjaaja sanoo.

 

Okkultismi-trilogian tavoite on ollut todistaa magian jokapäiväisyyttä muun muassa esittelemällä symboleja, jotka ovat nykyään  arkisia, mutta lähtöisin rajatietojen perinteistä.

Edeltävien osien tavalla Valonkantaja! tuo historia lähelle katsojaa. Historialliset henkilöt, kuten Sibelius, ovat kaukaisia, mutta vapaamuurarit ovat yhä arkipäivässä läsnä, Huotari kertoo. Näytelmän avulla hän pyrkii kiinnittämään katsojien huomion myös paikallishistoriaan uudella tavalla.

”Ehkä katsoja bongaa jonakin päivänä vapaamuurareiden logon Oulun keskustasta ja huomaa, ettei asia olekaan niin kaukana.”

Kaapunaiset Elli Turkka, Mari Melakari ja Anni Majava. Kuvan soitin on Okkultismi-trilogiaa varten tehty Yaybahar.
Kaapunaiset Elli Turkka, Mari Melakari ja Anni Majava. Kuvan soitin on Okkultismi-trilogiaa varten tehty Yaybahar. Kuva: Antti Leimi.

Tuttuja elementtejä ovat myös ainakin the Aeon -bändi sekä savukone. Valonkantaja! on kuitenkin oma irrallinen teoksensa, Ervasti muistuttaa.

”Mikään ei mene ohi, vaikka ei olisi aiempia osia nähnytkään.”

 

Temaattisesti trilogian viimeinen osa on järjestäjien mielestä rauhallisempi ja unenomaisempi kuin aiemmat. Tällä kertaa näytelmä esitetään pienemmässä tilassa. Tila vaikuttaa ohjaajan mielestä myös yleisön kokemukseen.

”Pienessä tilassa ei voi tulla takariviin vain katsomaan, vaan koko yleisö on osa näytelmää. Se on fyysisesti pienin, mutta psyykkisesti suurin”, Huotari sanoo.

Näytelmän intensiteetistä huolimatta ohjaaja ja koreografi suosittelevat näytelmää kaikille.

”Jos et ole nähnyt Suurta petoa tai Noitavasaraa, nyt olisi aika”, Ervasti sanoo.

”Tämä on hyvä tapa käydä katsomassa, mitä kaikkea teatteri voi olla. Tämä ei ole millään lailla teatteriesitys, jonka olet nähnyt aiemmin. Toista tällaista ei ole,” Huotari sanoo.

 

Ensi-ilta pe 31.1. klo 19 Valvenäyttämöllä. Valonkantaja! esitetään 12 kertaa 31.1.-29.2. välillä Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7, Oulu).

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Arvio: Mykistävä Cats-elokuva on näkemisen arvoinen kaikista vääristä syistä

Menestysmusikaalin elokuvasovitus Les Misérablesin ohjaajalta on katastrofaalisin ja mieleenpainuvin Hollywood-floppi vuosikausiin.

 

Cats

Pääosissa James Corden, Judi Dench, Jason Derulo, Idris Elba, Jennifer Hudson, Ian McKellen, Taylor Swift, Rebel Wilson, Francesca Hayward. Käsikirjoitus Tom Hooper ja Lee Hall. Ohjaus Tom Hooper. Ensi-ilta elokuvateattereissa 3.1.2020.

 

Viime kesänä monia häkellytti traileri, jossa digitaalisella turkilla verhotut Hollywoodin suurnimet sipsuttelivat merkillisinä kissaihmisinä Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalin elokuvasovituksessa. Kenties kaiken kruununa keikisteli kissaistunut pop-tähti Taylor Swift, sirotellen kissanminttua lentävällä kuunsirpillä.

Trailereiden aiheuttama hämmennys ja meemitulva eivät auttaneet tekemään elokuvasta myyntimenestystä. Valmis teos on odotetun kummallinen, suorastaan mykistävä kokemus.

 

Elokuvan keskiössä on Jellicle-katukissaheimon vuotuinen seremonia, jonka lopputuloksena yksi kissoista pääsee taivaaseen ja syntyy uuteen elämään. Kilpaillessaan paikasta tuonpuoleisessa kissat esittävät laulu- ja tanssinumeroita.

Kohokohtina mainittakoon paksu katti (Rebel Wilson, Pitch Perfect) tanssimassa ihmiskasvoisten torakoiden ja epämuodostuneiden hiirien kanssa, seurapiirikissan (James Corden, The Late Late Show) kirjaimellisesti roskaämpäriin mätkähtävä esitys ja silinteripäisen taikurikissan (Laurie Davidson) latteaksi jäävä mutta sinnikäs lavashow.

Musiikkiesitysten taka-alalla pahaenteinen katti Macavity (Idris Elba) juonittelee toveriensa pään menoksi. Loppuratkaisu on jopa hullumpi kuin näiden kohtausten jälkeen voisi olettaa. Usea epäuskoinen älähdys kaikui ympärilläni teatterissa, kun paljastui, millaisella kulkupelillä kissataivaaseen lopulta edetään.

 

Elokuvan visuaalinen toteutus on sanalla sanoen häiritsevä. Näyttelijäntyötä ja animaatiota yhdistävä lopputulos saa näyttelijät näyttämään alastomilta mutanteilta. Vajotessaan neljälle raajalle he muistuttavat innottomasti sähiseviä viiksekkäitä apinoita.

Nämä kissat asuvat apokalyptisen tyhjässä Lontoossa, joten voimme kenties olettaa viiksekkäiden hirviöiden kukistaneen lajimme lopulliseen sukupuuttoon.

Animaatio ei kuitenkaan ole elokuvan suurin ongelma. Olisi vaadittu ihme, jotta absurdista ja pitkälti juonettomasta Cats-musikaalista olisi saatu kerronnallisesti johdonmukainen elokuva. Juuri semmoista ohjaaja Tom Hooper tiimeineen kuitenkin uskoakseni yritti tehdä.

Lopputuloksena tarinan satumaiset elementit latistuvat ja vaikuttavat hölmöiltä. Perinteisempään muottiin, rakkauskuvioineen kaikkineen, pakotettu juoni puolestaan tuntuu hyvin väkinäiseltä, eikä koskaan pääse vauhtiin.

 

Laulut ovat Lloyd Webberille tuttuun tyyliin iskeviä ja mieleenpainuvia. Yliampuva ja häiritsevä visuaalinen ilme ei kuitenkaan jätä musiikille tai esiintyjille tilaa loistaa. Lauluja esittävät usein varsin ponnettomasti näyttelijät, joista monelta puuttuu tarvittava laulukokemus.

Musikaalin tunnetuimman sävelen, Memory-balladin, esittävä Jennifer Hudson suoriutuu esiintymisestään parhaiten. Pääosin näyttelijäsuoritukset eivät jää mieleen, joskin konkari Ian McKellen (Taru sormusten herrasta) ja uusi lahjakkuus Laurie Davidson kuin ihmeen kaupalla erottuvat edukseen kissanviiksiensä alta.

Kunnianhimoisissa tanssikohtauksissa esiintyjien taituruus hukkuu lähes täysin levottomiin taustoihin ja mielikuvituksettomaan leikkaukseen.

 

Cats-musikaalin ystävät tuskin lämpenevät sovitukselle, joka ei ole rakkauskirje oudolle laulunäytelmälle, vaan välinpitämätön yritys muokata persoonallisen absurdista lähdemateriaalista perinteinen Hollywood-satu. Catsista vähemmän tietävä katsoja kenties turhautuu jo heikkoon juoneen. Elokuvan surullisenkuuluisaksi noussut irvokas visuaalinen maailma puolestaan tuskin puhuttelee ketään.

Suosittelen elokuvaa niille, jotka haluavat todistaa täysin ainutlaatuista sekasotkua, jonka olemassaoloa on hankala edes käsittää. Vaikka luimistelin myötähäpeästä monta kertaa elokuvan aikana, sen päätyttyä hymyilin leveästi todistamalleni viihdyttävälle katastrofille. Cats on täysin ainutlaatuinen kammotus – ja sellaisena katsomisen arvoinen.

 

Alkuperäisestä musikaalista kiinnostuneille suosittelen vuonna 1998 julkaistua elokuvaa, joka kuvastaa Lontoossa toteutettua teatteriversiota. Musikaalin viralliselta Youtube-kanavalta löytyy otteita elokuvassa loistavasti esitetyistä lauluista, vailla digitaalisen turkin vilahdustakaan.

Raita Niva

  Tiedeviestinnän opiskelija, aasialaisen ruuan ystävä ja optimisti. Twitter: @rtkniva

Lue lisää: