Haastan itseni kerran viikossa tutustumaan naisen näkökulmaan

"#52FilmsbyWomen-haaste osoittaa, että tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan", Juhani Kenttä kirjoittaa.

Olen osallistunut tänä vuonna jo toista kertaa #52FilmsbyWomen-haasteeseen. Yksinkertaisuudessaan haasteen tavoite on katsoa yksi naisen ohjaama elokuva jokaista vuoden viikkoa kohti. Hashtagin kanssa oman etenemisen raportointi luo tietenkin painetta suoriutua haasteesta, mutta samalla se antaa mahdollisuuden nostaa esiin hienoja elokuvia, joille soisi enemmän huomiota.

Haaste osoittaa myös, että 52 elokuvan tavoitteen saavuttaakseen pitää nähdä hiukan vaivaa. Miesten ohjaamia elokuvia onnistuisi todennäköisesti katsomaan saman määrän, kun vain kävelisi sokkona elokuvateatteriin vuoden ajan. Elokuva-ala onkin edelleen hyvin miespainotteinen, etenkin vaikutusvaltaisten ohjaajien ja tuottajien riveissä.

 

Tätä kirjoittaessa Golden Globe -ehdokkuudet on juuri julkistettu. Parhaan ohjaajan ehdokaslistaan mahtuu vain miehiä, vaikka moni vuoden kiitetyimmistä elokuvista on naisen ohjaama. Niitä ovat esimerkiksi Lorene Scafarian Hustlers, Céline Sciamman Portrait of a Lady on Fire ja Lulu Wangin The Farewell. Niiden sijaan listalta löytyy esimerkiksi mielipiteitä rajusti jakaneen Jokerin ohjannut Todd Phillips.

Sinänsä en edes pidä siitä toistuvasta keskustelusta, jossa kaikkien rannalle jääneiden tekijöiden edestä nostetaan joku vähempiarvoinen miesehdokas tikun nokkaan. Ei satunnaisten elokuvien tai tekijöiden pyörittely paikkaa laajaa rakenteellista epätasa-arvoa. 

Tämä muistuttaa keskustelua, missä Bechdelin testiä käytetään yksittäisen elokuvan arvottamiseen. Bechdelin testin läpäistäkseen elokuvassa täytyy siis olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat keskenään ja keskustelun aiheena ei ole mies. Kuulostaa teoriassa naurettavan helpolta, mutta todella moni elokuva ei läpäise sitä

Tietenkään testi ei ole mikään yksiselitteinen mitta elokuvan edistyksellisyydelle. Eihän se kerro, esittääkö elokuva sukupuolten epätasapainon kritiikittä. Olen esimerkiksi melko varma, ettei Martin Scorsesen paljon puhuttu The Irishman läpäise testiä keskittyessään kuvaamaan urarikollisia, jotka laiminlyövät perhesuhteitaan. Jos asetelman surullisuus ei välity jo vaimojen ja tyttärien unohtumisesta taustalle, miesten rikollisen elämäntyylin esittäminen tarkoituksellisen ilottomasti viimeistään alleviivaa sen. Bechdelin testi ei kykene tuomaan ilmi moisia nyansseja, mutta kun sitä sovelletaan suurempaan elokuvaotantaan, nähdään, miten toissijaisia naisten roolit ovat ylipäätään.

 

Mitä sanottavaa minulla sitten on naisten ohjaamista elokuvista, niitä aiempaa enemmän katsoneena? 

Koska lukemattomat kulissien takaiset #MeToo-skandaalit ovat vielä niin tuoreena mielessä, huomio kiinnittyy usein alastomuuden ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Väitän, että näillä herkillä osa-alueilla naisten elokuvat erottuvat edukseen. Alastomuus itsessään näyttäytyy usein varsin arkisena asiana ja seksuaalisesta kuvastosta uupuu naista esineellistävä katse, elokuvateoriasta lähes arkipuheeseen pesiytynyt male gaze. Kun vaikkapa Marielle Heller seuraa teinitytön seksuaalista kasvua The Diary of a Teenage Girlissä, katsoja ei tunne itseään tirkistelijäksi vaan myötäeläjäksi, koska keskiössä on tunnekokemuksen välittäminen.

Tämä lyhyt esimerkki sikseen, mitään suuria paljastuksia minulla ei ole.

Tuntuu suorastaan tyhmältä ja alentuvalta edes esitelmöidä, kuinka monipuolista, tarkkanäköistä ja innostavaa “naiselokuva” parhaimmillaan on. Miksei olisi. Haasteen suoman ilosanoman toitottamisen nimissä voin mainita, että esimerkiksi Debra Granikin Leave No Trace, Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän ja Nora Fingscheidtin System Crasher ovat olleet minulle vaikuttavimpia elokuvia kahdelta viime vuodelta. Pitkän uran tehneistä ohjaajista taas Agnès Vardan ja Chantal Akermanin filmografiat vetävät omintakeisuudessaan vertoja aika monelle mieskollegalleen. Laatunsa puolesta ei ainakaan ole syytä olla etsimättä näitä käsiinsä.

Totta kai ohjaajan sukupuoli muovaa hänen henkilökohtaista näkemystä taiteilijana, mutta sitä määrittää niin ikään myös lukematon määrä muita vaikutteita. Juuri sukupuolen mukaan erottelu on tarpeellista vain niin kauan kuin se on tarpeellista – ja nykyisessä sukupuolten epätasa-arvon tilanteessa se on. 

Kunnes elokuviin voi kävellä sokkona eikä nähtäväksi valikoidu automaattisesti miehen ohjaama elokuva, haaste pysyy pöydällä.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Fanit, jotka kumartavat basiliskia

"Kuka kampanjoisi suuryrityksen puolesta, ellei pelkää sitä, mihin se on kykeneväinen", kysyy Juhani Kenttä.

Joulun tienoilla elokuvateattereihin saapuvat sekä Star Wars -saagan viimeisin osa The Rise of the Skywalker että Frozen 2. Molemmat ovat takuuvarmoja jättihittejä emoyhtiölleen Disneylle, jolla on nyt poskettoman suuri siivu elokuvamarkkinoista. Jo heinäkuun loppuun mennessä se oli tehnyt kaikkien aikojen lippukassaennätyksen vuoden sisällä. Disneyn omistamien tuotantoyhtiöiden elokuvat olivat silloin tuottaneet yhteensä lähes 8 miljardia dollaria, noin 45 prosenttia maailmanlaajuisista elokuvatuotoista.

Yksi näistä yhtiöistä on Marvel Studios, vuosikymmenen todellinen elokuvajytky, jonka ympärillä on tänä syksynä vellonut pienimuotoinen kulttuurisota. Se sai alkunsa, kun veteraaniohjaaja Martin Scorsese tokaisi Empire-lehden haastattelussa, ettei nauti Marvelin elokuvista ja näkee ne elokuvataiteen sijaan “huvipuistokyyteinä”. Sen jälkeen sanailu on ollut vilkasta puolesta ja vastaan, niin kuluttajilta kuin tekijöiltäkin.

Elokuvien ansioista kiistely on toki kiintoisaa, mutta siihen juuttuminen sivuuttaa olennaisemman köydenvedon. Miten käy kulttuurin kirjon, kun yhdellä toimijalla on näin ylivoimaiset resurssit markkinoiden kyllästämiseen?

 

Disney on haalinut viime vuosina tuotantoyhtiöitä yksi toisensa jälkeen. Niihin kuuluvat yllä mainituista elokuvista vastaavat Lucasfilm ja Pixar Animation Studios sekä yksi Hollywoodin pitkäikäisimpiä elokuvastudioita, 21st Century Fox. Tällä hetkellä Disney ei myönnä Foxin arkiston elokuvien esitysoikeuksia teattereille, mikä on etenkin pienemmille toimijoille merkittävä isku eloonjäämistaistossa isojen ketjujen varjossa. Syy on epäselvä, mutta ainakin se tukee näkemystä jättiläisestä, joka haluaa raivata yhä enemmän tilaa uusille liukuhihnatuotteilleen.

Vaikka Scorsesen työ sekä vanhojen elokuvien restauroinnin että monimuotoisen auteur-elokuvan tukemisen eteen on huomattavaa, monet typistävät hänen kantansa vanhan ukon elitistiseksi kyvyttömyydeksi tunnustaa uuden kulttuuri-ilmiön arvoa.

Supersankarielokuvien nousu tapahtui lopulta petollisen nopeasti. Voi puhua erityisestä onnistumisesta, kun Marvel edustaa nyt popkulttuurin suosituinta kärkeä, mutta nörttiyhteisö näkee silti itsensä ja jaetun omaisuutensa edelleen altavastaajina.

Kollektiivinen tarve saada tunnustusta toistuu fanien toiminnassa. Kun laajasti kehuttu The Dark Knight ei mahtunut vuoden 2009 Oscar-gaalassa viiden parhaan elokuvan ehdokkaan joukkoon, akatemia laajensi heti seuraavana vuonna ehdokasmäärää selkeänä myönnytyksenä kyseiseen närkästykseen. Tänä vuonna fanit kampanjoivat, että mahdollisimman moni menisi katsomaan Avengers: Endgamen ja nostaisi sen lipputuloissa kaikkien aikojen isoimmaksi elokuvaksi Avatarin yli. Ei ole lainkaan epätavallista, että he häiriköivät näitä elokuvia epäsuotuisasti arvostelevia tahoja. Auta armias, jos kriitikoiden arvioita keräävä Rotten Tomatoes -sivusto kerää Toy Story 4:lle alkuun vain positiivisia arvioita, ansaiten harvinaislaatuisen 100% Fresh -leiman, mutta sitten yksi hienoisen pettynyt arvostelu rikkoo kuplan. Sehän on enää vain 97% Fresh! 

Ylivoimainen markkinadominanssi ei riitä, rakkaan suuryritykseni pitää olla myös kulttuurin portinvartijoiden tunnustama ja yksimielisesti rakastettu!

 

En voi assosiaatioilleni mitään: moinen fanaattisuus suuryritystä kohtaan vie ajatukseni dystopioihin. Mieleen tulee eräs ajatuskoe tekoälyn kehittymisestä, nimittäin Rokon basiliski. Sen mukaan yhteistä hyvää varten luotu supertekoäly syntyy vääjäämättä tulevaisuudessa, mutta se tulee kiduttamaan heitä, jotka eivät edistäneet sen syntyä. Jos olet tietoinenkin tästä ajatuskokeesta, olet välittömästi osapuoli siihen sisältyvässä kiristysskenaariossa eli velvoitettu työskentelemään basiliskin hyväksi tai varautumaan hirveisiin seurauksiin.

Kuka kampanjoisi suuryrityksen puolesta, ellei pelkää sitä, mihin se on kykeneväinen? Ettekö tekin voisi kuvitella supertekoälyn, joka kommunikoisi meille kasvottoman käyttöliittymän sijaan helposti lähestyttävien ja tuttujen brändihahmojen muodossa? Se palkitsisi uskollisuutemme juuri meille räätälöidyillä viihdetuotteilla, ellei peräti kokonaisella virtuaalitodellisuudella. Onhan tekoäly jo nyt osa Disneyn arsenaalia: yhtiö on testannut elokuviaan näytöksissä, joissa tekoäly rekisteröi reaaliaikaisesti testiyleisön ilmeitä ja analysoi niiden perusteella paranneltavia osioita voidakseen taata takuuvarman tuotteen markkinoille. Ei mene kauan, kun elokuvat voidaan jo kustomoida joka katsojalle yksilöllisesti. Silloin illuusio on valmis, Disney haluaa parasta juuri minulle.

En sentään oikeasti usko, että supertekoäly-Disney kiduttaisi minua tulevaisuudessa, en tietenkään. 

Osaahan tämä jättiläinen olla lempeäkin. On esimerkiksi hienoa, että saamelaiskulttuurista inspiraatiota saanut Frozen 2 on toteutettu yhteistyössä saamelaisasiantuntijoiden kanssa. Se on jopa yllättävä edistysaskel ja osoitus, että Disney on myös ottanut jotain onkeen aiemmista kulttuurisen omimisen syytöksistä.

Ja kävinhän minäkin muuten syksyllä katsomassa Toy Story 4:n. Se on ollut tärkeä elokuvasarja minulle jo pitkään ja yhdyn positiivisten arvioiden kuoroon tälläkin kertaa. 

Kai säästätte minut?

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kulttuuria kampukselta: Teekkaritorvet ottaa Suomigroove-konserttiprojektilla varaslähdön juhlavuoteen

Ensi vuonna viisikymppisiä juhliva puhallinorkesteri Teekkaritorvet keikkailee joulukuussa Suomigroove-konserttiprojektin merkeissä kaksi kertaa. Kun opeteltavia kappaleita on ollut paljon ja soittajia mukana "massiivinen määrä", suomalaiseen rytmimusiikkiin sukeltaminen on vienyt soittajat pois mukavuusalueeltaan. "Nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään", toteaa huilisti Aleksanteri Lammassaari. Hän ja Sanja-Maria Olli kertoivat lehdelle, mitä juhlavuoteen varaslähdön ottaminen pitää sisällään.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Aleksanteri Lammassaari, huilisti, varakapellimestari: ”Tälle projektille ei ole vain yhtä tiettyä ideoijaa. Teekkaritorvilla oli vuonna 2015–2016 Ultra Bra -konserttiprojekti, sen jälkeen vuonna 2017 oli Aamuun uuteen -projekti yhdessä muiden yliopiston musiikkijärjestöjen kanssa. Hallituksessa alettiin sitten puhua, että uudelle projektille olisi tarvetta ja kysyntää.”

Sanja-Maria Olli, huilisti: ”Toiveena oli, että vuorossa olisi jotain kevyempää. Ultra Bra oli sellaista, Aamuun uuteen oli taas vähän ehkä hartaampaa.”

Aleksanteri: ”Idea syntyi syksyllä 2017. Sitä alettiin pikkuhiljaa viedä eteenpäin, ja kunnolla se potkaistiin käyntiin syksyllä 2018.”

Sanja-Maria: ”Silloin saimme ensimmäiset sovitukset. Sitä mukaan kun saatu sovituksia, on myös treenattu kappaleita: ensin vain Teekkaritorvien kesken, myöhemmin bändin kanssa. Tämähän on yksi Teekkaritorvien isoimmista projekteista: soittajia on projektissa yhteensä viisikymmentä, joista vähintään nelisenkymmentä yhtä aikaa lavalla. Se on aika massiivinen määrä!”

Aleksanteri: ”Kun soittajia on niin paljon, vastuita on pitänyt vähän jakaa – vaikka kaikki haluavat toki soittaa, se ei vain ole mahdollista, sillä stemmoja ei ole tarpeeksi näin monelle soittajalle. Se on toisaalta ollut hyväkin, kaikkien kun ei ole tarvinnut opetella kaikkia kappaleita. Kokonaisuudessaan keikkaan kuuluu 15 kappaletta. Kappaleiden sovituksia on tullut kolmesta eri lähteestä. Kahta kappaletta lukuunottamatta kyseessä ovat täysin uudet, tätä projektia varten tehdyt sovitukset. Se määrä on ollut iso homma meillekin, kun on niin paljon uutta soitettavaa, uusia stemmoja – nyt nähdään, mihin me orkesterina pystytään! Paljon on oltu pois mukavuusalueelta, kun koko ajan tulee uutta nuottia naamaan.

Konsertin ohjelmisto sisältää menevää suomalaista rytmimusiikkia. Projekti kulki ensin nimellä Suomi-Soul, kunnes se vaihtui kesän jälkeen Suomigrooveksi. Ei sille [nimelle] mitään tiettyä syytä ole, kyseessä on hyvän mielen musiikkia – sellaista, joka aiheuttaa jalan vipatusta.”

Sanja-Maria: ”Tyylejä on laidasta laitaan: on Anssi Kelaa ja Kirkaa, mutta myös esimerkiksi Emma Salokoskea. Ohjelmisto ei keskity vain yhdelle vuosikymmenelle – on kasaria, mutta myös esimerkiksi Karri Koiraa. On ollut muuten mahtavaa huomata, millä tavalla tähän projektiin on sitouduttu.”

Aleksanteri: ”Soittajista huomaa, että mentaliteetti on tietyllä lailla muuttunut: on huomattu, että kerran viikossa treenaus ei riitä, pitää treenata kotonakin enemmän. Sekin on aivan tervettä ajattelua. Kappaleita on ollut kyllä mukava soittaa. Kun ensimmäiset sovitukset tulivat, mielessä kävi, että mitähän tästä tulee. Sovitukset olivat todella hienoja, mutta vähän haastavan oloisia. Mutta siinä kävi pieni herääminen orkesterissa, ja lopputuloksesta tuli todella hyvä. Olen iloinen ja ylpeä meidän orkesterista.”

Sanja-Maria: ”Ehkä siinä oli sekin, että ensimmäisissä treeneissä ei ollut vielä mukana bändiä, siksi se saattoi kuulostaa tietyissä kohdissa vähän tyhjältä. Kun treenattiin oma osio kuntoon ja bändi tuli mukaan, viimeistään silloin tajusi, että ei vitsit.”

Aleksanteri: ”Nyt oman puhallinorkesterin kanssa soittaa sähkökomppibändi: on sähkökitara, syntikka, rummut tulevat meiltä itseltään. Laulusolisteja ovat Minna Heikkinen, Niko Kuusela ja Eelis Saurio, räppibiiseissä mukana ovat Joonatan Väisänen eli Jokrates, Stepa ja Mactopias.”

Sanja-Maria: ”Harjoittelu on ollut sopivan haastavaa. Ei ole lannistanut ketään.”

Aleksanteri: ”Joo, ei ole ollut vaikeaa, mutta haastavaa. Kuten sanoin, on menty pois mukavuusalueelta.

Tämä Suomigroove-projekti on varaslähtö Teekkaritorvien 50-vuotisjuhlavuodelle, jota vietetään ensi vuonna. Ajatuksena on, että tämän projektin keikkoja esitetään ehkä keväälläkin, jos on siihen tilaisuuksia. Tällä hetkellä on nämä kaksi sovittuna joulukuulle. Vaikka projekti liittyy vuosijuhlaan, biisit ovat aivan uusia. Juhlavuonna on tulossa kyllä oma vuosijuhlakonserttinsa, se on parempi paikka peilata [orkesterin] omaa historiaa.

Biiseistä yleisölle on soitettu entuudestaan kolme: Duran DuranJäätelökesä ja Tanssilattialla. Ne vedettiin tämän vuoden Vulcanaliassa keikan lopuksi. Se oli sellainen ensijulkistus yleisölle tästä projektista. Nyt joulukuun keikoista Valveen ensi-ilta on loppuunmyyty. Ilonan keikka tulee varmaan olemaan rennompi, siellä saa tanssia. Valveen keikka on väliajallinen, ja pitää istua penkillä.”

Sanja-Maria: ”Tässä vaiheessa tuntuu tosi kivalta päästä soittamaan yleisön edessä.”

Aleksanteri: ”Itse en sitä vielä edes tajua, että kohta on keikka edessä. Kai sen vasta sitten sunnuntaina ymmärtää. Olemme molemmat muuten mukana ensi vuonna myös Teekkaritorvien hallituksessa, minä keikkamyyjänä, Sanja sihteerinä.”

Sanja-Maria: ”Juhlavuosi tuo Teekkaritorille ainakin uudenlaisia projekteja ja yhteistyökuvioita. Tarkoitus olisi olla normaalia enemmän näkyvillä. On vuosijuhlat ja vuosijuhlakonsertti, mutta myös paljon muuta, mikä tuo enemmän näkyvyyttä.”

Aleksanteri: ”Koko ajan on brainstormaus käynnissä siitä, mitä muuta voisi vielä keksiä. Viisikymmentä on muuten yllättävän iso ikä. Ihmiset tuntuvat vähän yllättyvän siitä, että ollaan jo tämän ikäisiä – Teekkaritorvet viisikymmentä, miten se on mahdollista!”

Sanja-Maria: ”Odotan kyllä näitä keikkoja ihan sikana. Ohjelmistossa on niin kauniita sovituksia. Haluan kuulla, miltä ne kuulostavat oikeassa tilassa ja oikealla äänentoistolla.”

Aleksanteri: ”Tuo on totta! Haluan myös, että yleisö pääsee kuulemaan lopputuloksen. Itse olen saanut jo kuunnella, nyt pääsee soittamaan muillekin.”

 

Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsyä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.
Sanja-Maria Olli ja Aleksanteri Lammassaari odottavat pääsevänsä esittämään Suomigrooven kappaleita yleisölle.

 

Teekkaritorvien Suomigroove-konsertit 1.12. kello 17 Valveella (loppuunmyyty) ja itsenäisyyspäivän aattona 5.12. kello 00 Ilonassa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Lumo-valofestivaali valaisee Oulun keskustan ja lähiöt

Seitsemättä kertaa järjestettävä valofestivaali valaisee marraskuista viikonloppua. Tänä vuonna teoksia voi nähdä niin Oulun kaupungin ydinkeskustassa, Hupisaarilla kuin yliopistolla ja lähiöissä. Valofestivaali levittäytyy nyt keskustasta Linnanmaalle, Martinniemeen, Puolivälinkankaalle, Nuottasaareen, Korvensuoralle ja Heikinharjuun.

Kun viime vuoden Lumo-valofestivaalissa pohdittiin sitä, kuinka valo vaikuttaa mielialaan ja tunteisiin, nyt teosten avulla nostetaan esille luontoa ja yhteisöllisyyttä. Lumo-viikonlopun aikana luontoa kuvataan maisemien ja tarinoiden kautta. 

Teeman ”luontomme” voi nähdä esimerkiksi Satu Suvannon, Anna Koivukankaan ja Ella Käyhkön teoksessa Plastic. Lasaretinsaaren ja koirapuiston välisellä väylällä oleva installaatio herättää ajatuksia kertakäyttökulttuurista ja sen vaikutuksesta luontoon. Uudelleenmuotoillusta muovijätteestä rakennettu teos pelastaa muovin roskakorista, antaen sille sen sijaan uuden elämän taiteena.

Valoteos Näetkö metsää puulta? sijaitsee Linnanmaan kampuksen pääoven vieressä olevassa hirsipaviljongissa. Teos vertailee puuta elävänä kasvina sekä arkkitehtonisena rakennusmateriaalina. Jo teoksen nimi herättää kysymyksen: onko puu rakennusmateriaali, osa metsän maisemaa, vai kuuluuko se molempiin? Teoksen suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavat OSAaValo-koulutuksen osallistujat, Henrika Pihlajaniemi ja Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikkö. 

Osa Lumo-viikonlopun teoksista tuo kaukaiset luonnon maisemat tai muinaiset tarut kävijöiden luo, kuten ATT-ensemblen Metsänpeitto. Teos keskittyy suomalaiseen muinaismytologiaan ja kuvastaa eksymistä, oman tien löytämistä ja haaveita tarinamatkan muodossa. Esitys perustuu naamioteatteriin ja chiaroscuroon eli valohämyyn: tekniikassa valot ja varjot sulautuvat toisiinsa ilman selkeitä rajoja kuten kynttilänvalossa. Aiheeseensa sopivasti teos sijoittuu Oulun linnan kellariin. Metsänpeitosta järjestetään viikonlopun aikana useampi esitys, joihin kaikkiin on vapaa pääsy, mutta niihin on rajoitetusti paikkoja. 

Magdalena Radziszewskan teos Jellyfish taas tuo valtameren keskelle kaupunkia unenomaisena maisemana. Ainolan puistoon johtavalle väylälle sijoittuva teos koostuu puiden oksista riippuvista, monimetrisistä valomeduusoista. Puistossa kulkevalle ne luovat vaikutelman valtameren syvyyksiin katsomisesta.

Oulun taidemuseossa esillä oleva yhteisöllinen teos Puolet minussa (Mirka Kortesoja) tuo valofestivaalin kävijät osaksi teosta. Äänimaisemoidussa työpajassa kävijät saavat maalata kasvonsa ja kätensä UV-valossa näkyvällä värillä. Taidemuseoon on myös vapaa pääsy koko festivaalin ajan.

Odessanpuistoon Puolivälinkankaalle sijoittuva Mystinen metsä (Puokkaritalo ja Kulttuurivoimala ry) on myös yhteisöllinen teos. Erityisesti perheille suunnattu teos koostuu valaistuista teltoista ja äänimaisemista. Tarinanomaisesti kävijät voivat nähdä ja kuulla telttaretkikuntien löydöksistä, esimerkiksi vesitornin eläinhahmoista.

Toinen UV-valoteos Ihmemetsä vie festivaalikävijän tarinoiden ja luonnon pariin. Oulun taidekoulun oppilaiden toteuttaman teoksen näkee Nuottasaaritalon sisäpihalla ja katsomalla pihan ikkunoihin, joissa teos koostuu puiden ja kasvien koostamasta valometsästä. Samaan aikaan valofestivaalin kanssa taidekoululla järjestetään Rohkeasti näkyvillä –työpaja, jossa voi tehdä oman heijastimen ja siten viedä osan valofestivaalin hehkua talven kuukausiin.

Lumo-valofestivaalin aikana voi hetken ajan nähdä luonnon osana kaupunkia ja pohtia rakennetun maailman suhdetta luontoon – tai vain nauttia teosten valaisemista maisemista.

Lumo Light Festival Oulu järjestetään 22.–24.11. kello 16–22. Koko ohjelman ja lisätietoja löydät festivaalin omilta verkkosivuilta.

Taija Kuntonen

Humanististen alojen opiskelija ja tarinoiden lukija.

Lue lisää:

Arvio: Älä astu ruohikolle paljain jaloin

Koen lukijana ristiriidan: Kallion sanoma on tärkeä, mutta sanat eivät kanna.

Natalia Kalliolla on yllään teoksensa pressikuvassa panta, jossa lukee I pussy. En voi olla pitämättä tästä asenteesta. Siinä on samaa paatosta, manifestia ja itsevarmuutta kuin Liv Strömquistin sarjakuvissa. ”I’m tired of feeling meaningless” -säkeen kohdalla koen väistämättä yhteenkuuluvuutta runon puhujaan. Kallio astuu sukupuoliroolien käsittelyssään perinteisen roolirunon yli ja puhuttelee lukijaansa suoraan.

Teoksen nimi She needs bigger boots (Kosmos 2019) sisältää intertekstuaalisen viittauksen Nancy Sinatran tunnetuksi tekemään kappaleeseen. Myös Kallio on löytänyt bootsit ja on täysin luonteva pötkötellessään ne jaloissaan teoksen takakannessa. Nainen vaatii suurempia kenkiä fetisoiduille jaloilleen. Se on mahtavaa. Vaatimus toistuu läpi teoksen, mutta yksi oivallus ei vielä riitä.

Kallio kirjoittaa englanniksi. Runo ei elä, jos kieltä ei hengitä. Kenties myös tekijän esiintyminen teoksen kuvituksena vahvistaa instarunouden vaikutelmaa. Se ei sinällään ole millekään kokoelmalle tappioksi. Instarunous on yksi runouden muoto. Kaiken ei tarvitse olla vaikeaa. Toisaalta, juuri sisältönsä tavoittelemassa vaativuudessa Kallion runot törmäävät helpoksi mielletyn instarunouden määritelmän kanssa. Sisustustaulun tai kömpelön aforismin kaltaiset ”I am priceless and still you can’t afford me” -tekstit kuitenkin puuduttavat, vaikka niiden taustalla olisi vallankumouksen vaatimus.

Teos luottaa pitkälti Kiia Beilinsonin luomaan visuaaliseen ilmeeseen. Kansitaiteen muovilipare hämmentää. Onko se muovia? Miksi? Vaikka se ei olisi muovia, se näyttää siltä. Millä tämä muovin estetiikka on perusteltu tänä päivänä?

Ajoittain Beilinsonin videotaidetta ja kollaasia muistuttava kuvitus nousee runoja kiinnostavammaksi. Siinä on montaasinomaista liikettä. Populaarikulttuurinen kuvasto korostaa runon puhujan vaatimusten vilpittömyyttä. Teoksen visuaaliset piirteet myös onnistuvat laajentamaan runojen merkityksiä.

Vaikka ulkoasua olisi korostettu, myös sisältö voi olla täyttä. Juuri sisältöä Kallion julistava runous jää valitettavasti kaipaamaan, lihaa ja verta saappaiden täytteeksi.

Ajoittain vastaan tulee säkeitä tai julistuksia, jotka eivät kompastu omaan kliseisyyteensä, kuten ”Where is my full orgasm? The bigger the better.”. Kun jätetään turha selittäminen tai vaihtoehtoisesti mennään syvemmälle, julistukset nousevat kliseisyyden yläpuolelle – esimerkiksi tamponien kuvilla täytetyllä aukeamalla, jonka keskellä on vain teksti: ”DO NOT HIDE YOUR TAMPONS”. Näissä hetkissä teksti tavoittaa minussa, lukijassa, koettua häpeää, joka ylläpitää ja tuottaa uudelleen ja uudelleen valtarakenteita, joita vastaan Kalliokin kamppailee. Nämä säkeet ovat puhdasta ja toimivaa manifestia.

Runojen puhuja on vihainen ja syyllistävä, mikä on täysin oikeutettua. Ei ole sorretun tehtävä käyttäytyä kohteliaasti tai runon puhujan työ toimia. Hän voi myös pelkästään osoittaa epäoikeudenmukaisuutta ja todeta sen olemassaolon. Toiminta on kaikkien vastuulla. Välillä osoittelut tuntuvat silti itsestäänselvyyksien toistolta, vaikka tiedän että esimerkiksi suostumuksen käsite on valitettavan monelle vielä hankalasti tajuttava asia.

Silti mietin, kuka on runojen syyttävä us, kuka syyllinen all you? Kenties se selviää vain tarttumalla teokseen. Se, joka tuntee pistoksen omassatunnossaan, tietää. Kun runouden yleisöt edelleen pirstaloituvat, tarttuuko syyllinen tähän kokoelmaan?

Koen lukijana ristiriidan: Kallion sanoma on tärkeä, mutta sanat eivät kanna. Haluan rohkaista kaikkia nuoria vähemmistöjen edustajia astumaan esiin ja vaatimaan itselleen suurempia saappaita. Teoksen viesti ja sen asettamat konkreettiset vaatimukset kuten tytöttelyn lopettaminen ja patriarkaatin murtaminen ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Se, että niitä ei ole vielä saavutettu, saa minut itkemään.

Runoutena kokoelma ei kuitenkaan avaa minussa mitään, en tunne virtausta, en erota ääntä joka huutaa suuret saappaat jaloissaan. Ehkä painettu kirja on väärä formaatti tälle teokselle? Kenties sähköisessä muodossa tai lavarunoutena kokoelma pääsisi todella oikeuksiinsa, onnistuisi pysäyttämään ihmisen vaatimuksillaan.

Reija Korkatti

Oululainen kirjailija.

Lue lisää:

Historia on tietoiseksi tulemisen prosessi, uskoo Matti Johannes Koivu

Muusikko Matti Johannes Koivu lähti etsimään kadonnutta tulevaisuudenuskoaan menneisyydestä. Tuloksena oli kolmen radioesseen sarja, jossa kerrotaan modernin Suomen tarina.

Muuttoliike suuntautuu tavallisesti kohti etelää ja pääkaupunkia – vaikkapa sitä Suomen ensimmäistä rautatielinjaa pitkin, joka avattiin Hämeenlinnan ja Helsingin välille vuonna 1862.

Eikä Oulu ollut ensimmäinen vaihtoehto myöskään hämeenlinnalaistaustaiselle muusikolle Matti Johannes Koivulle.

Hän opiskeli Turun humanistisessa ammattikorkeakoulussa viittomakielen tulkiksi, koska “jonnekin oli pakko hakea” eikä hän ollut päässyt Helsinkiin lukemaan historiaa. Turussa Koivu sai tietää Oulun yliopistossa opetettavasta aate- ja oppihistoriasta, luki pääsykoekirjana ollutta Eric Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aikaa alleviivaten siitä omien sanojensa mukaan ”ehkä 80 prosenttia opiskeluteknisesti hienossa hakuprosessissa” ja pääsi vuonna 2003 sisään. 

Edessä oli muutto vieraaseen kaupunkiin, josta Koivu ei tuntenut ketään tai oikeastaan tiennyt mitään. Yliopistoon hakeutuminen oli kuitenkin Koivulle jokseenkin itsestään selvää. Molemmat vanhemmat olivat suorittaneet korkeakoulututkinnon ja koulutuksen arvostus siirtyi myös isoisän esimerkin kautta.

”Tämä välittyi niin, että koulutuksen, sivistyksen ja historian arvo on tosi korkealla.”

Kadonnutta tulevaisuutta etsimässä

Vuonna 2019 Matti Johannes Koivu on arvostettu muusikko, jonka sooloura käsittää yli vuosikymmenen ajanjakson ja kahdeksan levyä. Viimeisin ilmestyi kuluvan vuoden syyskuussa ja kantaa nimeä Luonnos.

Viime vuosina hän on myös päässyt hyödyntämään historiantutkijan koulutustaan kolmessa radioesseiden sarjassa, jotka ovat edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa. Modernin Suomen tarinaa kartoittavat ohjelmat ovat nimeltään Tulevaisuuksien historia, Oikeudenmukaisuuden historia ja Keskeneräisyyden historia.

Ohjelman tekoon innoitti kokemus pysähtyneisyydestä, tulevaisuuden uskon puutteesta, joka vaikutti vaivaavan laajemminkin Koivun sukupolvea. Oli selvitettävä mistä tässä oli kyse.

Ohjelmaa tehdessä selvisi, että Suomen historiassa on ollut kolme ajanjaksoa, 1890-luku, 1960-luku ja 1990-luku, jolloin usko tulevaisuuteen oli voimissaan.

”Tulevaisuus on tietynlaista yhteiskunnan liike-energiaa. Se on sitä, että halutaan parempi elämä. Tulevaisuus on karrikoiden sitä, että on yksinkertaisesti paljon tehtävää”, Koivu sanoo. 

Koivun radioesseissä kerrotaan, kuinka 1890-luvulla tätä energiaa toi fennomaaninen liike, 1960-luvulla tiedostava nuoriso ja 1990-luvulla Nokia ja kansainvälistymisen aalto.

Historiasta apua ahdistukseen

Aikojen kurjuutta valittava millenniaali saa vastaansa maailman steven pinkerit ja hans roslingit, jotka marssittavat komppaniallisen tilastoja todistaakseen, että ennen ei todellakaan ollut paremmin. Materiaalisen hyvinvoinnin keskellä koettavan ahdistuksen yksi syy saattaakin löytyä liian suurista odotuksista.

Koivu kertoo radiosarjassaan, kuinka ”koko maa haluaisi vielä kuulla tarinan kengättömästä pojasta, josta kasvoi valtiomies”. Monen nykyaikuisen tarina voi sen sijaan kulkea omakotitalon lapsesta kerrostaloon vuokralaiseksi.

Edistyksen puute ahdistaa, vaikka reissun olisi saanut taittaa muotikengät jalassaan.

”Yksi tuhannesosa ongelmaa on varmaan tavoitteiden asettamisen vaikeus. Jos lapset kuolevat nälkään, on hirveän helppo asettaa tavoitteeksi se, että lapset ei enää kuolisi nälkään. Nykyään näin selkeiden ja motivoivien tavoitteiden löytäminen on muuttunut vaikeammaksi.”

Koivulle modernin Suomen historiaan tutustuminen oli self-helpiä, josta oli hänelle itselleen paljon apua.

Hänen mukaansa oli mahtavaa ymmärtää, että elämme maailmassa, joka on menneisyyden ihmisten tavoitteiden, suunnitelmien ja unelmien – koskivat ne sitten tasa-arvoa, ihmiskeskeisyyttä tai talouskasvua – lopputulos.

”Historia on tietoiseksi tulemisen prosessi.”

Koivu sanoo, että tulevaisuuden suhteen hänellä ei tällä hetkellä ole ”hanskat jäässä”. Toivoa hän näkee siinä, että pitkään jatkuneen epäpolitisoitumiskehityksen jälkeen nuoret ovat aktivoituneet ilmastolakkoiluun.

Ehkä heissä on sitä liike-energiaa, joka synnyttää tulevaisuuden.

”Kun olin Helsingissä ilmastomielenosoituksessa ja näin Senaatintorin eteen käveleviä lukiolaisia, jotka vaativat systeemin muutosta, niin siitä tuli melkein tippa linssiin. On jumalattoman hienoa, että meillä on 16-vuotiaita, joilla on pokkaa sanoa niin.

 

Kuka?

Matti Johannes Koivu

» Valmistui vuonna 2012 filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta pääaineenaan aate- ja oppihistoria. Gradun aihe oli “Naisten vapaaehtoinen uskonnollinen ja kansansivistyksellinen aktiivisuus 1890-luvulta 1910-luvun alkuun Ylikartanon kirjeenvaihdon valossa”.

» Parasta opiskelussa oli innostava henkilökunta. Hän on kiitollinen aate- ja oppihistorian laitokselle myös valmistumisen jälkeen saadusta tuesta apurahahauissa ja radio-esseiden tekemisessä.

» Nykyiseltä ammatiltaan muusikko ja toimittaja. Asuu Helsingissä.

» Unelmoi siitä, että hänen lapsensa saisivat elää hyvän elämän.

» Harrastuksiin kuuluu jalkapalloapuvalmentajana toimiminen.

Jonas Björkbacka

Aate- ja oppihistorian opiskelija, joka haluaisi vain lukea ja saada rahaa siitä.

Lue lisää: