Opiskelijat ja opiskelijoiden taide näkyvät Vulcanaliassa tänä vuonna kaikessa. Cassiopeian ja Teekkaritorvien lisäksi opiskelijat ovat esillä tapahtuman koristelussa, josta vastaa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan järjestämän Vulcanalian iltajuhlan eli Vulcanalia Festivalin esiintyjät ovat Pyhimys, Teekkaritorvet ja Cassiopeia. Tänä vuonna Vulcanalia Festivalia juhlitaan 11. syyskuuta Oulun Club Teatrialla.
Pyhimys (Mikko Heikki Matias Kuoppala) on suomalaisen räpin tunnetuimpia ja palkituimpia nykytekijöitä, jonka hitteihin lukeutuvat muun muassa Jättiläinen ja Kynnet, kynnet. Pyhimys on palkittu useaan otteeseen, tuoreina esimerkkeinä ovat kesällä saatu Juha Vainion sanoittajapalkinto ja tämän vuoden seitsemän Emma-patsasta. Soolouransa ohella Pyhimys tunnetaan myös Teflon Brothers ja Ruger Hauer -yhtyeiden jäsenenä, sekä yhteistyöstään Saimaa-yhtyeen kanssa.
”Artistibuukkaukseen vaikuttavat hintojen ja tarjousten kohtaaminen ja artistien aikataulut. Pyhimyksen tapauksessa aikataulut ja kiinnostus osuivat yhteen. Koettiin että Pyhimys kiinnostaa monia ja on ollut esillä tänä vuonna. Siksi Pyhimys oli meiltä selkeä valinta ja samalla myös suuri satsaus”, sanoo OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa.
Pyhimyksen ohella Teatrialla nähdään myös oululaisia opiskelijoita Teekkaritorvien ja Cassiopeian esiintyessä.
Teekkaritorvet on vuonna 1970 toimintansa aloittanut oululainen puhallinorkesteri, joka on tunnettu varsinkin Wappukonserteistaan.
Myös 40-vuotista taivaltaan keväällä juhlinut Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia esiintyy tapahtumassa. Tänä vuonna levyllisen PMMP-yhtyeen kappaleita kuorosovituksina julkaissut Cassiopeia on kesällä palkittu ainoana pohjoissuomalaisena kuorona Tampereen Sävel -kuorokatselmuksessa.
Vulcanalian ennakkolipunmyynti alkaa 19. elokuuta. Viime vuonna Vulcanalia Festival myytiin loppuun jo ennakkoon. Asta Salomaa uskoo saman olevan mahdollista tänäkin vuonna.
Lippu kannattaa Salomaan mielestä ehdottomasti hankkia ennakkoon.
”Vaikka Teatria on iso, sekin voi myydä loppuun, koska meillä on tänä vuonna todella hyvät esiintyjät ja liput ovat halvat.”
Salomaan mukaan helpointa olisi ollut järjestää tapahtuma tänäkin vuonna Areena Oulussa, mutta järjestäjät halusivat tarjota vielä suuremmalle osalle opiskelijoista mahdollisuuden osallistua Vulcanaliaan.
Teatrialla järjestelyt ovat Salomaan mukaan sujuneet hyvin.
Opiskelijoiden kädenjälki näkyy
Opiskelijat ja opiskelijoiden taide näkyvät Vulcanaliassa tänä vuonna kaikessa. Cassiopeian ja Teekkaritorvien lisäksi opiskelijat pääsevät esiin tapahtuman koristelussa, josta vastaa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri.
”Olemme halunneet opiskelijoiden näkyvän visuaalisessa puolessa ja esiintyjinä. Joka vuosi on yritetty huomioida opiskelijat, niin tänäkin vuonna. Opiskelijakulttuurin esiintuonti on meille tärkeää”, Asta Salomaa kertoo.
25. kerta toden sanoo
Tänä vuonna Vulcanalia järjestetään kenties viimeisen kerran, sillä seuraavia lukuvuoden avajaisia juhlitaan mahdollisesti OSAKO:n (Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan) kanssa. Totuttuun tapaan juhlapäivään kuuluvat iltajuhla Vulcanalia Festivalin lisäksi myös Linnanmaan kampuksen järjestömessut kello 10-14. Vulcanalia Festivalin viralliset jatkot pidetään Viihdemaailma Ilonassa.
OYY järjestää Vulcanalian jo 25. kerran. Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin Rauhalan edustalla vuonna 1995. Vuonna 2003 juhlinta siirtyi Kuusisaareen ja 2012 Toppilan Möljälle. Vuoden 2014 jälkeen tapahtuman iltajuhla on järjestetty aina uudessa paikassa, viime vuonna Areena Oulussa.
Viime vuonna iltajuhlassa esiintyivät Teekkaritorvet, Satellite Stories ja Stig. Aiempina vuosina Vulcanaliassa ovat esiintyneet muun muassa Kauko Röyhkä, Musta Barbaari, Anssi Kela, Tuomas Kauhanen ja Redrama.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Kun pohjoisilla elokuvafestivaaleilla näytetään elokuvia, tuhannet ihmiset taittavat tuhannen kilometrin matkoja päästäkseen paikalle. Perillä unet jäävät vähiin ja iso osa ajasta kuluu erilaisissa jonoissa. Siitä huolimatta festareille palataan aina uudelleen.
Mutta miksi?
Selvitimme elokuvafestivaalien vetovoiman mysteeriä vierailemalla kahdella suositulla festivaalilla: ensin tammikuussa Tromssassa, sitten kesäkuussa Sodankylässä.
Autiota tietä halkovat bussin etuvalot ovat etuikkunan kautta seurattuna hypnotisoivaa seurattavaa. Bussissa on hiljaista, vain moottorin tasainen hurina äänimattona. Tuijotan tietä ja mietin, miksi silmäni ovat auki, miksi en voi nukkua. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet nukkua. Nyt olisi itse asiassa pakko nukkua.
Yksi perinne pysyy näemmä samana. Olen matkustanut Tromssan elokuvafestareille Oulusta bussilla kolme kertaa aiemmin, ja yhdelläkään kerralla en ole juuri nukkunut bussissa. (Uni oli erityisen kaukana silllä ikimuistoisella kerralla, kun vuosia sitten joku oksensi selkäni takana olevilla penkeillä pitkään ja voimallisesti, tuntikausilta tuntuneen ajan.) Nyt olen samassa bussissa taas, ja vieläkään en nuku.
Tämä bussi on taittanut pitkää matkaansa jo pitkään ennen minua. Ensimmäinen bussireissu Oulusta Tromssan kansainvälisille elokuvajuhlille (TIFF) järjestettiin vuonna 1999, joten tänä vuonna reissussa on juhlavuoden tuntua. Viime vuonna matka ei tosin toteutunut, joten perinne ei ole katkeamaton.
Ensimmäisen bussireissun järjestivät Oulun yliopiston elokuvatutkimuksen opiskelijoiden aktiivit, sen jälkeen matkanjärjestäjän pesti on vaihdellut: välillä reissua on järjestänyt Oulun yliopiston kulttuuriantropologian, arkeologian ja kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestö Kultu ry, välillä Hannu Salmi, tänä vuonna matkan organisointi on Mikko Hyvösen ja Reetta Pirttikosken vastuulla.
Tromssan bussissa elokuvia katsomaan matkustavien joukossa on Oulun yliopiston opiskelijoita ja alumneja, mutta matka on avoin kaikille – juuri tämän bussin kyytiin matkustetaan Helsingistä asti. Bussimatkasta on tehty jopa oma lyhytdokumentti, Antti NäyhänKaksi tapaa nukkua bussissa (2003).
Matkaa Oulusta Tromssaan tulee länsirajaa pitkin ajettaessa lähemmäs 800 kilometriä yhteen suuntaan. Menomatkasta valtaosa taitetaan tammikuisessa pimeydessä. En silti nukahda, tai ainakin kuvittelen, etten nuku: joka kerta avatessani silmäni kellonaika vaihtuu aina tunnilla: 3.22, 4.15., 5.34.
Tromssan filmifestivaalin bussi odottaa matkustajia Kilpisjärvellä.
Aamulla olo helpottaa, kun valo lisääntyy ja nukkumispakko vähenee. Rajanylityksen jälkeen sen näkee: emme ole enää Suomessa. Kello kääntyy tunnilla taaksepäin, maisemat jyrkkenevät jyrkkenemistään. Vuorimaisemien vaikuttavuutta voi kuvata vain kornilla adjektiivilla jylhä. Aurinko punertaa huippujen kyljet, arvuuttelemme, onko kyseessä auringonlasku vai -nousu. Bussin ikkunat täyttyvät kameroista ja kännyköistä – täytyyhän maisema ikuistaa.
Täyden bussin ensimmäisessä penkissä istuvan Mikko Hyvösen tunnelmat ovat torstaiaamuna 17. tammikuuta hyvät. Unta ei hänkään ole juuri saanut, vaikka ensimmäisessä penkissä mukavasti jalkatilaa onkin.
Hyvönen on festareilla nyt toista kertaa, ensimmäistä kertaa matkanjärjestäjän tuolilla. Edellistä reissua hän kuvaa kivaksi ja mieltä avartavaksi. Järjestäjäksi hän lähti, sillä muita vapaaehtoisia ei juuri ollut.
Hyvösen kanssa bussimatkaa järjestää kulttuuriantropologian opiskelija Reetta Pirttikoski. Hän on mukana matkalla ensimmäistä kertaa, ja sai nukuttua bussissa kertomansa mukaan jopa yllättävän hyvin. Matkalla häntä odottavat leffojen lisäksi majoitus mökkikylässä noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Leffalistalla oli muun muassa The Sweet Requiem.
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa.”
Tromssan festaribussi täyttyy perinteisesti myös Oulua etelämmästä tulevista vieraista.
Toisella puolella käytävää Hyvösestä istuvat Varpu Kurkilahti ja Santeri Laurila. He ovat osa kahdeksanhenkistä kaveriporukkaa, josta valtaosa on saapunut Ouluun Helsingistä. Kurkilahti opiskelee sosiaalitieteitä, Laurila on hiukkasfysiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Molemmat ovat olleet bussireissulla kahdesti aiemminkin. Laurila muistelee saaneensa ensikosketuksen reissuun nelisen vuotta sitten nähtyään Facebookissa mainoksen bussireissusta. Kaverit olivat hehkuttaneet reissua, ja konsepti tuntui kiinnostavalta.
Matka Helsingistä Tromssaan tuntuu maateitse mahdottoman pitkältä. Miksi nähdä niin paljon vaivaa?
”Onhan tässä matkustustavassa tunnelmaa”, Kurkilahti luonnehtii. Lisäksi pitkien matkojen taittamiseen on jo tottunut, sillä vaellusharrastus vie Lappiin monta kertaa vuodessa.
Tromssassa heitä kiehtoo erityisesti ympäristö ja upeat maisemat: kaupunkia edeltävät maisemat ovat kuin luontodokumentista.
”Pitää muistuttaa itseään, että muistamme käydä katsomassa leffojakin. Tromssassa pääsee sivistämään itseään, näkemään leffoja, joihin ei tulisi muuten törmättyä”, Laurila sanoo. Hän pitää kaupungissa myös sen iloisuudesta ja eläväisyydestä: leffojen lisäksi kaupungissa on paljon kivoja kahviloita ja baareja.
Festaribussin ikkunasta näkyvä maisema on hyinen.
Muita lämpimämpi, silti tuulinen kaupunki
Tromssa on kieltämättä kaunis ja eläväinen kaupunki, jonne on aina mukava tulla. Aluetta lämmittää Golfvirta, jonka vuoksi Tromssassa on välillä miedompi sää kuin muissa saman leveyspiirin kaupungeissa. Kylmää on tammikuussa silti, ja sää vaihtuu nopeasti: yhtenä aamuna on kauniin kuulasta ja aurinkoista, toisena päivänä kaupunki yllättää uskomattoman kovalla lumituiskulla. Mutta paistoi aurinko tai ei, Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Elokuvafestivaalin aikaan kaupunki täyttyy festarivieraista. Silti valtaosa katsojista on paikallisia, minulle kerrotaan. Festivaalin omien laskelmien mukaan tänä vuonna vieraita oli yhteensä 10905, ja lippuja näytöksiin myytiin 60501. Festivaalin johtaja Martha Otte arvioi Cineuropan haastattelussa (15.1.2019), että noin kolmasosa festarikävijöistä tulee kaukaa Tromssan ulkopuolelta. Noin 65 000 asukkaan kaupunki myös tuntuu festivaalin aikaan kokoaan suuremmalta.
Tromssan elokuvafestivaalin hienous jakautuu mielessäni kahteen: miljöön hienouteen ja omaperäisyyteen ja sisällön laadukkuuteen. Tromssassa näen elokuvia, joita en muualla koskaan näkisi. Paljon pohjoisia elokuvia, pieniä mutta taidokkaita elokuvia, ensi-iltansa saavia elokuvia, lyhytelokuvia, hyvin pitkiä elokuvia, unohdettuja elokuvia, klassikkoelokuvia, karaokenäytöksiä (tänä vuonna se on Queenista kertova Bohemian Rhapsody).
Tromssassa festareiden esityspaikkoja on ripoteltu ympäri kaupunkia, ja niiden välillä on varsin ongelmatonta liikkua. Kaupungin keskusta on pieni ja jotenkin järkevänoloisesti rakennettu. Kauimpana keskustasta ja muista esityspaikoista on Hålagolandteater, Fokus ja Kulturhuset taas ovat lähes kiinni toisissaan, eikä Vendersteatretille tai ulkoilmanäytöspaikalle ole pitkä matka Fokuksesta. Leffasta toiseen siirtymiseen kannattaa tosin varata aikaa, varsinkin, jos on ensimmäistä kertaa suuntaamassa uuteen sijaintiin. Oman haasteensa tuo se, että kaupungin kadut ovat tammikuussa jumalattoman liukkaita.
Tromssassa tuuli on läsnä aina. Sen huomaa, jos leffasta toiseen kulkiessa ottaa hetkeksikään lapaset pois.
Esityspaikoista kannattaa mainita myös Driv, joka on paikallisten opiskelijoiden ylläpitämä kulttuuritila. Drivin yläkerrassa on elokuvateatteritilaa ja baaritiski, alakerrassa suositulta vaikuttava kuppila. KamalanTroll 2:sen katsominen kalja kädessä tuntuu yllättävän pollealta – anniskelua kesken elokuvan, ja ihan sallitusti! (Käsittämätöntä kyllä, Troll 2 (1990) on samanaikaisesti odotuksia huonompi ja parempi. Se maistuu kuitenkin lievästi humalaisten festarivieraiden kanssa jaettuna elämyksenä, kalliin norjalaiskaljan kanssa nautittuna.)
Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Tunnelmallinen Verdensteatret on Norjan vanhin edelleen toiminnassa oleva elokuvateatteri. Vuodesta 1916 käytössä olleen teatterin sali on vanhoine seinämaalauksineen kaunis kuin karkki, ja myös Verdenstreateretin aulan baari on tunnelmaltaan harvinaisen miellyttävä.
Fokus on suuri, kuusisalinen teatteri, jonka kyljessä on Tromssan kirjasto, ja jonka yhteydessä toimii hyvin, hyvin kallis herkkuja tarjoava puoti ja pieni, hieman yllättävästi ei niin kallis kahvila. Mikäli norjalaisesta festarielämyksestä haluaa selvitä mahdollisimman halvalla, kannattaa pakata mukaan Suomesta ruokaa ja juomaa. Ennakkovarautumisen tarpeen huomaa jo ruokakaupassa, mutta viimeistään Fokuksen tiskillä. Kuuden euron Dumle-pussi herättää minussa kärsimystä.
Fokuksen alakerran saleihin jonotetaan tiiviissä jonorykelmässä ennen elokuvan alkua, kunnes joku festarin talkoolaisista huutaa, mihin näytöksiin seuraavaksi tarkastetaan liput. Jokaisella kerralla pelkään itse olevani aina väärässä paikassa väärään aikaan, mutta pääsen silti aina oikeaan saliin.
Tromssassa sää vaihtuu nopeasti: aamu voi valjeta aurinkoisena, ja illalla voi tarpoa tiheässä lumisateessa.
Liikaa elokuvia, liian vähän aikaa
Elokuvafestivaaleilla parasta on tunne siitä, että kaikilla osallistujilla on yhteinen, jaettu missio: tänne on tultu katsomaan elokuvia. Yksi, kaksi, tai kymmenen elokuvaa, ei sen väliä, tässä ollaan nyt yhteisellä asialla.
Festivaalipäivät rytmittyvät elokuvien ympärille. Yksi elokuva alkaa, pimeys laskeutuu, samat mainokset (tänä vuonna lohi ja energiajuoma) käynnistyvät, elokuva alkaa. Hauskoissa kohdissa nauretaan, järkyttävissä kohdissa kohistaan. Elokuvan jälkeen silmiä räpytellen tavaroiden kaivelu lattialta, siirtyminen tungoksessa ulko-oville: missä olikaan seuraava elokuva?
Kun hyvään katsomisrytmiin pääsee, siitä luopuminen on murheellista ja vaatii surutyötä. Sunnuntaina Tromssassa murehdin jo sitä, kuinka katsomatta jäi lopulta taas monta hyvää elokuvaa: kuulin kehuja Diamantinosta (2018), samaten dokumentista We up: Indigenous Hip-Hop of the Circumpolar North.Gaspar Noën kiihkeä Climax (2018) kyllä kiinnosti, mutta pelkään olevani liian nynny sen katsomiseksi. Kotona voin kieltäytyä ahdistukselta napsauttamalla valot päälle ja television kiinni, elokuvateatterissa täytyy kompuroida pimeässä yli kanssakatsojien, kärsien ja häveten.
Yksin elokuvafestivaalilla liikkuminen on kiinnostava elämys. Elokuvaa katsoessa kaveri ei ole tarpeen, onhan jokaisen kokemus oma ja yksityinen, ja salissa juttelevaa katsotaan yleensä julmasti. Mutta jonottaessa ja elokuvan jälkeisessä hämmennyksessä kanssakatsoja olisi poikaa: yksin katsoessa elämyksen jakaminen toisen kanssa puuttuu.
Voisin toki rynnätä jonkun tuntemattoman kylkeen kiinni ja kysyä: Hva synes du om filmen? En tee sitä, joten jään makustelemaan elokuvaelämyksiä yksinäni.
Katsoessani Verdensteatretissa Carol Reedin mustavalkoista noir-draamaa The Third Man (1949) minua alkaa yhtäkkiä naurattaa jumalattomasti – molemmilla puolillani alkaa kuulua ensin syvää ja tasaista hengitystä, joka hiljalleen muuttuu kuorsaukseksi. Miedot mutta tunnistettavat snark-äänteet taukoavat, kun kuorsaajien seuralaiset puuttuvat asiaan.
Tajuan, että tämä on kenties yksinäisen elokuvafanin kauhistus: kukaan kaveri ei herätä sinua, mikäli nukahdat kesken elokuvan! En voi kuitenkaan tuntea ylemmyydentunnetta, sillä tunnen itsenikin hyvin väsyneeksi, ja nipistelen kämmenselkiäni virkistyäkseni.
Kaikki loppuu aikanaan, niin myös elokuvafestivaalit. Tromssassa leffoja näytetään vielä maanantaille asti, mutta Oulun bussin on aika lähteä sunnuntaiaamuna.
Kun bussi lähtee Fokuksen edestä kohti Oulua, kaikki ovat mukana, vain kolme puuttuu: tiputin piponi ja lapaseni jollekin Tromssan keskustan kaduista.
Paluumatkalla olo on haikea. Kuu nousee, taivas on huikaisevan, käsittämättömän sininen. Vilkaisemme Oulun säätietoja: seuraavalle viikolle kolmeakymmentä pakkasastetta. Tieto ei juuri lämmitä, varsinkin kun pipo ja lapaset hukkuivat.
”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Bussimatkalla on perinteisesti järjestetty äänestys matkustajien suosikkileffoista. Tällä kertaa sen voittaa One cut of the Dead (2017), japanilainen satiirinen zombikomedia. Oma suosikkini, kirotusta mekosta kertova kauhuelokuva In Fabric, sai yhden äänen, omani.
Kysyn Reetta Pirttikoskelta vaikutelmia reissusta. Kaikki kuuluu sujuneen hyvin, kahden termarin taktiikalla. Toisessa termarissa oli vettä nuudeleille, toisessa, pienemmässä, oli viiniä. Näillä eväillä pärjäsi jo pitkälle.
Festivaali tarjosi lopulta kaikille aisteille jotakin, hän sanoo. ”Uskon, että tästä tulee perinne.”
Pellossa matka pysähtyy hetkeksi paikalliselle SEO-huoltoasemalle. Kaakaon ääressä kysyn Varpu Kurkilahdelta ja Santeri Laurilalta tunnelmia reissun jälkeen.
Olo on virkistynyt. ”Tehokkaasti kului loma: otin töistä vain kaksi päivää vapaaksi, mutta tuntuu, että olisin ollut kaksi viikkoa vapaalla. Tämä oli täydellinen loma, hyvä tapa nollata aivot ja olla miettimättä opiskeluasioita.”
He olivat elokuvien katsomisen ohella tutustuneet myös alueeseen teatterien ympärillä: uineet Jäämeressä, nousseet maisemahissillä Fjellheisenillä korkeuksiin.
Fiilikset ovat todella hyvät: ”kokonaisvaltainen hedonismi on päällimmäisenä mielessä”, Laurila luonnehtii. Ruoka on ollut hyvää, niin Kilpisjärven ravintolassa tarjotut vönerit, majoituksessa kokatut ruoat kuin SEOn kuiva munkkikin.
Seurueen mukana Suomesta Norjaan matkusti kaksi lavaa kaljaa. ”Olimme huolissamme siitä, oliko juotavaa liikaa. Ei ollut.” Tölkit palasivat nyt bussin ruumassa takaisin Suomeen ja palautukseen.
Mutta kysytään nyt vielä uudelleen: miksi mennä Tromssaan?
”No, ensinnäkin siellä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa”, Laurila nauraa. Lisäksi bussimatka on kiva tapa matkustaa, tutustua ihmisiin ja ihastella upeita maisemia.
”Jos menisi saman verran etelään, kokisiko näin ison maisemanvaihdoksen?”
Samana viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Maata pitkin -matkamessut, joiden tarkoituksena on esitellä ilmastoystävällisempää matkailua, eli vaihtoehtoja lentomatkailulle. Tätä on myös Tromssan bussimatka: lentäen olisit jo perillä, mutta mikä kiire tässä on?
Pipoa tosin Tromssassa tarvitaan, he huomauttavat. ”Se on relevantti tieto helsinkiläisille.”
Lähestyessämme Oulua kysyn Hannu Salmelta, millä lailla Tromssa on hänen mielestään muuttunut vuosien aikana, onhan Salmi ollut mukana jo ensimmäisellä bussireissulla. Hänen mukaansa festivaali on koko ajan kasvanut: ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä festivaali on laajentunut ohjelmistoltaan ja kasvanut suosioltaan. Esityspaikkoja on enemmän, mutta enemmän on myös loppuunmyytyjä näytöksiä.
Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Salmi muistelee aiempaa Fokus-teatteria, joka jäi uuden kirjaston sisään, ja joka muistutti ennen ”valtavaa ilmastointilaitetta”. Sen sali oli muodoltaan pyöreä. Nykyinen Fokus on suuri ja toimiva, mutta persoonaton: kuin mikä tahansa iso Finnkinon aula.
Tromssa itsessään taas näyttää nyt melko samalta kuin parikymmentä vuotta sitten. Storgata, Kulturhuset, Verdensteatret ovat kaikki entisellään. Salmen mukaan Tromssan festareissa hauskaa on sen tunnelma: kaupunki on aina elänyt festivaaliaan.
Kaupunki on myös sopivan kokoinen: festivaali ei huku muun elämän joukkoon. Tromssan filmifestivaalien aikaan tietää festareiden olevan käynnissä.
Hannu Salmi kertoo nähneensä paikallisen kaupan ikkunassa mainoksen, jossa kehotettiin ostamaan jotain uutta puettavaa festivaaleille. Voisiko samaa kuvitella Helsinkiin Rakkautta ja Anarkiaa -festareiden tai Doc Pointin aikaan?
No, Tromssan silta on sentään vuosien aikana muuttunut. Sen reunaa korotettiin vuonna 2005 ja siihen asennettiin turvakaide jokunen vuosi sitten. Se muutti sillalta avautuvaa maisemaa.
Miltä reissun seuraavat kaksikymmentä vuotta näyttävät? Salmen mukaan sen osaavat sanoa tulevat sukupolvet, he jotka tapahtumaa järjestävät.
Puoli yhdeltätoista, lähellä Oulua, kuljen kapealla käytävällä varovasti, matkaa taittava bussi heiluu ja huojuu ja haluaa tönäistä minut muiden matkustajien päälle. Koitan välttää kohtalon tarraamalla kiinni penkkeihin.
Heikki ja Tarja Hulkko istuvat bussin keskivaiheilla. Pitkä bussimatka on heistäkin sangen tuskainen. Heikillä kyseessä on yhdestoista bussimatka, Tarjalla yhdeksäs. Heitä Tromssassa viehättää se, kuinka hyvin se on järjestetty: kaikki toimii mallikkaasti.
Tuletteko mukaan taas ensi vuonna?
Bussissa istuminen on tehnyt tehtävänsä. Jos juuri nyt pitäisi päättää, vastaus on ei. Mutta mieli saattaa muuttuu, kun aikaa kuluu, Heikki Hulkko toteaa.
Bussi kaartaa linja-autoasemalle yhdentoista maissa. Helsinkiin matkaavat ehtivät vielä illan viimeiseen junaan kohti etelää.
Kotona mielessäni ei ensimmäinen ajatus, mutta yksi ennen nukahtamista mieleen nouseva on tämä: ehtisikö huomenna jo elokuviin?
SODANKYLÄ
Kun kesäkuussa suljen silmäni, nukahdan bussissa hetkessä. Nukahdan aina autossa välittömästi, jollei kyse ole siis Tromssan festivaalibussista, jolloin kuuluisi nukkua.
Herätyksen jälkeen ensimmäinen vaikutelma Sodankylästä on tämä: sadan denierin sukkahousut ovat kuitenkin hieman liikaa tähän säähän.
Toinen huomio: kaikilla toisilla täällä on paljon, paljon viileämmät vaatteet kuin minulla. Kaikilla tavoilla ymmärrettynä.
On torstai 13. kesäkuuta, Sodankylän elokuvajuhlien toinen päivä, noin viisi kuukautta Tromssan filmifestivaalien jälkeen.
Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään nyt 34. kertaa. Juhlan perustivat vuonna 1986 Sodankylän kunta sekä elokuvantekijät Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki. Vuoteen 2014 saakka elokuvajuhlien taiteellisena johtajana toimi Peter von Bagh, nyt taiteellisena johtajana toimii Timo Malmi.
von Baghin kuolema syksyllä 2014 herätti jonkin verran huolta siitä, mitä festarille tapahtuisi merkittävän perustajajäsenen poismenon jälkeen. Sodankylä ei hiipunut unohduksiin, vaan festivaali teki tänä vuonna jopa yleisöennätyksen: festivaalin tiedotteen mukaan tänä vuonna festareilla oli ennätykselliset 31 000 kävijää.
Epävirallisempaa tunnustusta tapahtuma on saanut tuttavapiirissäni. Sodankylän juhlat ovat monelle ikäiselleni tapahtuma, jossa olisi ihanaa joskus käydä, tai jonne ei kyllä tänä vuonna pääse, mutta se olisi tavoitteena ensi vuodelle. Tai josta on kuullut ihan hirveästi hyviä asioita.
Sodankylässä elokuvia esitetään neljässä eri paikassa. Kuvassa Iso Teltta ääriään myöten täytettynä ennen mykkäelokuvan alkua. Kuva: Venni Ahlberg/MSFF.
Ensimmäinen Sodankylässä näkemäni elokuva on varsin järkyttävä System crasher (Systemsprengler), Nora Fingscheidtin ohjaama kuvaus yhdeksänvuotiaasta Bennistä (Helena Zengel), jonka aggressiivisuus ja arvaamattomuus tekevät pysyvän sijoituspaikan löytämisestä mahdotonta. Benni on äkkipikainen, manipuloiva, rakkautta raivolla janoava väliinputoaja, system crasher, joka ei opi virheistään, vaan tekee ne kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Lopputekstejä ei seuraa armollinen katarsis, vaan rintaa puristava lamaannus. Reipas alku ensimmäiselle festivaalipäivälle, kaiken kaikkiaan!
Kuljeskelen elokuvan jälkeen lievästi ahdistuneena Sodankylän raitilla. Vaikka festivaalien aikanakaan ei Sodankylässä ole suurkaupungin tuntua, ei kylänraitti ole hiljainen. Terasseilla on aina istujia, ruokakojuilla jonotetaan omaa lautasta, joku on menossa aina leffaan tai Kitisen rantaan. Vuorokauden ympäri keskiviikosta sunnuntai-iltaan elokuvat alkavat ja päättyvät. Yöllä kuulen, kuinka yhdestä baarista kuuluu coverversio PrincenPurple rainista, toisessa baarissa mainostetaan Tauski reloadedia.
Sodankylän festivaalialue rakentuu Kitisenrannan koulun pihapiiriin. Elokuvien esityspaikkoja on neljä: Iso Teltta, koulun auditorio, koulun takapihalle pystytetty Kitisen Kino sekä vanha elokuvateatteri Lapinsuu. Esityspaikoista uusin on Kitisen Kino, joka otettiin käyttöön vasta tänä vuonna. Aiemmilta vuosilta tuttu Pieni Teltta on nyt keskustelutilaisuuksien, sidosryhmätapaamisten ja lastenelokuvien esityspaikka.
Jotain samaakin on Sodankylässä ja Tromssassa, jollei muuta, niin paljon kivijalkakauppoja. Ja elokuvia: tietysti valtava määrä elokuvia.
Mitä pitempään Sodankylän elokuvia katsoo ja mitä pitemmäksi päivät venyvät, sitä enemmän alkaa nähdä outoja yhteyksiä eri elokuvien välillä. Yhteydet ovat suunniteltuja (tänä vuonna Sodankylässä on paljon iranilaisten ohjaajien teoksia) ja kuviteltuja (kylläpä kaikissa näissä tänä iltana näkemissäni elokuvissa poltetaan paljon tupakkaa!).
Siinä missä tammikuinen Tromssa on pimeä ja kylmä, tänä vuonna Sodankylä on läpeensä aurinkoinen ja helteinen. Aurinko iskee kasvoille heti, kun teltan ovea raotetaan. Hyttysiä ei juurikaan ole, mutta lämpötila tippuu nopeasti iltaleffojen alkaessa. Hyvin varautuneet kaivavat esiin pipot ja villapaidat, huonommin varautuneet työntävät kätensä syvemmälle taskuun.
Mutta päivisin teltoissa on toden totta kuuma. Pernilla Augustin hienoviritteisen ihmissuhdedraaman Vakavan leikin (2016) elegantti, mutta kovin hitaasti etenevä tunnelmanrakennus saa piinaavia piirteitä, kun Ison Teltan kuumuus iskee kasvoille. Yritän löyhytellä kasvoja ohjelmalistauksella. Festivaalien ohjelmisto päivittyy jatkuvasti, jonka vuoksi vieraiden repuissa ja käsissä kulkee useita eri versioita ohjelmakartoista: yksi printattuna vihreälle paperille, toinen purppuralle. Yksi niistä puristuu nyt hikisessä kämmenessä.
Kitisen Kino on uusin Sodankylän elokuvajuhlien esityspaikoista. Ison Teltan jono kiersi kohti rantaa lauantaina 15.6.
Mikä tapahtuu Sodankylässä
Kitisenrannan koulun aluetta halkovat jatkuvat jonot: jonot esityspaikoille, jonot lippukassoille, jonot vessoihin, jonot kaljalle. Lipuista vain 30 prosenttia voidaan varata ennakkoon, joten lippuja näytöksiin saa ostaa myös paikan päältä – mutta se tarkoittaa sitä, että jaksaa jonottaa heti aamusta alkaen, joskus tuntien ajan. Jonot ovat loputtomia, ne venyvät oviaukolta rantaan asti: pelkästään Isoon Telttaan mahtuu 900 henkeä kerrallaan.
Mutta jonoille on syynsä. Sodankylän henki mainitaan juhlien aikana moneen otteeseen.
Mustavalkoisen, tunnelmaltaan ihastuttavan häiritsevän Bait-elokuvan ohjaaja Mark Jenkin kertoi toisen esityksen alussa olevansa ensimmäistä kertaa Sodankylässä. Vaikka Jenkin ei ollut vielä lähtenyt, hän halusi palata jo takaisin. Sodankylän tunnelmaa ja yleisöä kehui vuolaasti myös lauantai-iltana Kitisen Kinossa esitetyn Baby Janen ohjaaja Katja Gauriloff.
”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”
Ja mikä ettei: vallalla on yllättävää ystävällisyyttä. Kun odottelen lauantaina Luostolla hotellin etupihalla festaribussia, joka ei koskaan saavu, koska olen katsonut aikataulut väärin, pihalle kaartaa taksi. ”Onko Sodankylään meneviä, is anyone going to the film festival?”, taksissa istuva mies huikkaa, ja minä vastaan myönteisesti.
Lauantai-iltapäivänä kello kolmelta esitetään kotimainen ensi-iltaelokuva. Mikä? Sitä ei kerrota etukäteen, eikä myöskään elokuvan jälkeen. Mikä tapahtuu Sodankylässä, jääköön Sodankylään, ohjeistetaan.
Sodankylässä on kotikutoisuutta ja intiimiyttä. Toisin kuin vaikkapa Tromssassa, Sodankylässä ei jaeta palkintoja (yleisöäänestystä lukuunottamatta). Sodankylässä raja kutsuvieraiden ja muiden festarivieraiden välillä on matala, jopa olematon. Vaikka festareilla on vuosien varrella vieraillut iso litania nimekkäitä tekijöitä (mainittakoon vaikka Francis Ford Coppola, Jim Jarmusch ja Terry Gilliam), vippien punaista mattoa ei ole, vaan elokuvien tekijät ja näkijät ovat jatkuvasti lähellä toisiaan.
Tekijät myös muistelevat mielellään omia kokemuksiaan Sodankylästä: esimerkiksi ennen System crasherin ensimmäistä näytöstä Nora Fingscheidtkertoo oman elokuvansa aluksi vierailleensa festareilla useaan otteeseen. Perinteiset aamukeskustelut ohjaajien kanssa ovat monelle yksi tärkeimmistä Sodankylän festariperinteistä.
Sodankylässä näytetään myös erikoisnäytöksiä, kun säestettyjä mykkäelokuvia ja karaokenäytöksiä, joissa yleisö saa laulaa mukana. Kuvassa meneillään torstai-illan Moulin Rouge -karaoke. Kuva: Sara Aaltio/MSFF.
Tää on paras
Sodankylän elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin. Vaikka sunnuntainakin esitetään elokuvia pitkälle iltaan saakka, ilmassa on jo luopumisen tunnetta. Osa etelään suuntaavista vieraista on poistunut jo lauantai-iltana, jotta he ehtivät varmasti maanantaina töihin.
Kitisenrannan koulun aulasta löytyy muovilaatikko, joka on puolillaan erivärisiä A3-kokoisia julisteita. Festivaalin julisteet syntyvät julistepajassa. Sen vetäjä on vanha ystäväni, Emma Rask.
Sunnuntai-iltapäivänä hänen urakkansa on jo loppuvaiheessa, bussi Rovaniemelle on lähdössä illalla.
Rask on käynyt festivaaleilla kymmenen kertaa, ja talkoillut kahdeksan kertaa. Tänä vuonna hän oli ensimmäistä kertaa juliste- ja tekstaustiimin vastaava.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Ensimmäistä kertaa hän vieraili Sodankylässä kesällä 2008. Takana oli hakukerta Lapin yliopistoon graafisen suunnittelun koulutusohjelmaan ja vallalla halu päästää irti pääsykoerumban aikatauluissa. Ensimmäisenä vuonna hän ei tuntenut festareilta ketään, vettä satoi, oli kylmä. Silti kokemus oli mahtava.
Hänen aikanaan festari on kasvanut ja muuttunut (”Ei ole enää Seita-baaria, josta Maj Karmakin lauloi”), mutta tunnelma on säilynyt samana. Hän suunnittelee aina kesänsä niin, että Sodankylään varmasti pääsee.
”Ei tällaista ole missään muualla.”
Rask on käynyt yhtenä vuonna myös Tromssan elokuvafestivaaleilla, järjestäähän elokuvakerho Rovaniemen Cinema oman bussireissunsa. Kokemus jää silti kevyesti Sodankylälle kakkoseksi. Tromssa oli toki hienompi, ei yhtä kotikutoinen kuin Sodankylä, Rask sanoo.
Mutta silti: ”Tää on vain paras.”
Talkoolaiseksi hän haki innostuttuaan aikaisempien talkoolaisten Tero Juutin ja Emma Jormalaisen tekemistä julisteista. Sodankylässä esityksiä mainostavat elokuvajulisteet syntyvät talkoolaisten käsissä, ja ne monistetaan kopiokoneilla erivärisille papereille. Talkoolaiset vievät julisteet paikoilleen ja hakevat päättyneiden esitysten julisteet pois. Osa julisteista katoaa Kitisenrannan koulun, Lapinsuun ja hotelli Sodankylän seinistä jo ennen aikojaan, kun festivaalivieraat nappaavat julisteet omaan laukkuunsa. Toisinaan julisteita jaetaan myös elokuvan tekijöille.
Talkootyö sisältää elokuvajulisteiden teon lisäksi arkisempaa työtä: vessakylttien tekstien teksausta ja kopiokoneen musteen vaihtamista. Se ei haittaa.
”En vaihtaisi tätä mihinkään.”
Sodankylässä elokuvajuhlien esityksiä mainostetaan talkoolaisten tekemillä julisteilla. Kuvassa Natalia Lääperi (vas.) ja Emma Rask.
Lapinsuun portaissa vastaan tulee toinen talkoolainen, Natalia Lääperi. Hän on yksi juliste- ja tekstaustiimin jäsenistä, ja tapaamishetkellä Lapinsuussa julisterundilla, eli tuomassa uusia julisteita. Hänet houkutteli Helsingistä Sodankylään tapahtuman maine: Lääperi oli kuullut tapahtumasta hyvää kavereiltaan ja mediasta, ja oli jo monta vuotta ajatellut, että tuonne voisi mennä. Hänen mukaansa kaikki on mennyt tähän mennessä tosi hyvin.
Sodankylän tunnelma on yhteisöllinen ja mukaansatempaava. Talkoolaiset ovat mahtava porukka, kuin yhtä suurta perhettä. ”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Nukkunut hän on tosin vähän. Ehkä yksi valvomiseen on Lapin jatkuva valo. ”Valo on hullu juttu.”
Takaisin Kitisenrannan koululla tapaan tammikuussa Tromssan elokuvafestivaaleilla kohtaamani Ella Prokkolan. Hän on osallistunut näihin juhliin vieraana, mutta poikaystävä on talkoillut. Sodankylään lähtö Helsingistä vaati vaivaa: matkaan meni 15 tuntia, ja takana on myös lomaa töistä.
”Valo on hullu juttu.”
Myös Prokkola on Sodankylässä ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä syitä Sodankylään lähdölle hän mainitsee monta: on ryhmäpaine, Lapin kesä ja yöttömyys, se, että tapahtuma tuntuu olevan aivan oma universuminsa.
Yksi tärkeimmistä motiiveista on kuitenkin FOMO,fear of missing out, pelko vaillejäämisestä. Se motivoi häntä moneen muuhunkin asiaan, ja ajoi nyt myös Sodankylään.
Elokuvafestivaalit ovat toden totta otollista maaperää fomolle. Jos valitsee yhden elokuvan, menettää samalla toisen. Jos taas valitsee nukkumisen rellestämisen sijaan, jaksaa ehkä paremmin seuraavana päivänä istumista hikisessä teltassa, mutta menettää mahdollisuuden hyvään bileisiin, ja joutuu kuuntelemaan muiden juttuja hauskoista juhlista.
”Kuin oma pieni kupla, erillään maailmasta hetken ajan.”
Lukiolla festarien aikaan yöpynyt Prokkola on nukkunut kehnosti, parhaiten uni on tullut elokuvien aikana. Päällimmäinen tunne sunnuntai-iltapäivänä hänellä on hirveä vaikeus tehdä päätöksiä: mitä leffoja katsoa, mihin jonoihin mennä?
”Kun on nukkunut niin vähän, ratkaisukyky on halvaantunut.”
Myös aikakäsitys on venynyt, Prokkolasta tuntuu, että festarit ovat kestäneet jo kaksi viikkoa.
Tunnistan tunteen. Sunnuntai-iltapäivänä tuntuu tosiaan siltä, että festarit olisivat kestäneet pituuttaan kauemmin. Eikä siltikään tarpeeksi kauan.
Onko kenelläkään viinaa?
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: miksi matkustaa kaikki tämä matka festareille?
”Katsomaan elokuvia” ei tunnu tarpeeksi tyhjentävältä vastaukselta, vaikka se perimmiltään totta onkin. Elokuvajuhlilla näkee paljon kiinnostavia elokuvia, joihin ei muuten osaisi tai ehtisi tutustua.
Kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten perusteella kyse on kuitenkin myös arkielämästä irrottautumisesta. Kun matkaa on taitettava paljon, samalla irtautuu tutusta elämänpiiristä ja siirtyy jonnekin aivan muualle, arjen ulottumattomiin.
Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Merkityksensä on toki myös sijainnilla. Sekä Sodankylä että Tromssa tarjoavat hienot puitteet, nähtävää ja koettavaa. (Ja Tromssassa on toki vuononsa, maisemahissinsä, Jäämerensä.) Kumpaankaan paikkaan ei pääse aivan hetkessä, vaan siirtyminen vaatii vaivannäköä. Se on hektisessä arjessa tervetullut katkaisu.
Tromssan festivaalin johtaja Martha Otte totesi tammikuussa haastattelussa pitävänsä pieniä festivaaleja kummallisissa paikoissa ilman leffateollisuuden läsnäoloa kaikista kiinnostavimpana. Siinä piilee myös Tromssan tulevaisuus, hän arvioi.
Elokuvafestivaaleilla asettuu myös osaksi muuta katsojajoukkoa, kuuluu osaksi jotakin itseään suurempaa – ainakin hetkeksi. On hienoa jakaa tila muiden elokuvafanien kanssa.
Mietin festarien erityisyyttä Sodankylässä lauantai-iltana. Markku Pölösen ohjaaman Baddingin (2000) karaokenäytöksessä tunnelma on kiihtynyt. Laulujen aikana lauletaan, mutta kommentteja kirpoaa myös muissa kohdissa. Peter Franzénin näyttelemä petollinen Ossi Mäki herättää yleisössä närää.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Elokuvafestivaaleilla eläydytään katsottuun aivan eri tavalla kuin festivaalien ulkopuolisessa elämässä. Järkyttävissä kohdissa salin täyttää kauhistuksen kohahdus, hauskoissa kohdissa taas nauretaan. Joskus yksittäinen nauru kirpoaa läpi salin epäortodiksissa kohdissa, keventämään liian intensiivistä tai raskasta tunnelmaa.
Vaikka festivaalialueelle omien juomien tuominen on kielletty joka puolelle ripustetuin kyltein, pimeyden laskeuduttua näytösten alussa tölkit sihisevät auki, ja aina se jaksaa jotenkin naurattaa.
Kuten Hilja AunelaAntroblogissa (26.6.2018) kirjoitti, anarkistisuus on yksi festivaalien ja karnevaalien tyypillisistä piirteistä: ”Sääntöjen väliaikaisella kumoamisella on antropologien mukaan tärkeä rooli sosiaalisten hierarkioiden uusintajana ja yhteenkuuluvuuden luojana.”
Siksi siirtyminen takaisin sääntöjen kahlitsemaan arkeen saa mielen apeaksi. Voihan elokuvia katsoa kotonakin, jopa kotona omassa sängyssä, ja voi elokuvia katsoessa juoda kaljaa ja huutaa ja nauraa muuallakin (ehkä mieluiten juuri kotona), mutta ei se silti samalta tunnu.
Ossi sä oot kyrpä! kuuluu oikealta puoleltani.
Onko kenelläkään viinaa, kuuluu edestäni.
Tromssassa ja Sodankylässä läsnä on myös uskomaton valo. Tromssa on tammikuussa vielä kaamoksen kaupunki, mutta festivaalit katkaisevat pimeän ajan. Lisäksi tammikuussa on jo lupaus pitkän pimeän päättymisestä ja kevään saapumisesta.
Sodankylässä taas läsnä on valkokankaan valon lisäksi yötön yö, mieletön, loputon auringonpaiste, joka sokaisee pimeään saliin tottuneen silmät ja sekoittaa ”normaaliin” valonvaihteluun tottuneen vuorokausirytmin.
Lohtua tuo se, että yhden elokuvafestivaalin jälkeen seuraa aina toinen. On suuria festivaaleja, pieniä festivaaleja, tiettyyn asiaan erikoistuneita festivaaleja – mikä nyt omaan makuun sopii. Tromssa ja Sodankylä eivät myöskään ole ainoita pohjoisen festivaaleja: tammikuussa Inarissa järjestetään alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, syyskuussa elokuvia esitetään Äkäslompolossa Kino Ylläksellä.
Oulussakin pääsee festaroimaan: kaupungissa järjestetään elokuussa musiikkivideofestivaalit ja marraskuussa kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali.
Aivan pian taas arjen rikkovat elokuvasaliin lankeava pimeys ja elokuvan hohto.
Tarvitsetko elokuvasuosituksia?
Ota tästä – viisi valintaa Tromssassa ja viisi Sodankylässä näytetyistä elokuvista
Too late to die young (2018)
Dominga Sotomayor Castillon kolmas ohjaus tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa ja kasvutarinaa Chilestä 1990-luvulta. Kiireetön ja välitön tunnelma. Niin kiireetön meininki, ettei voi oikein varauksetta suositella väsyneille ja loputonta viriketulvaa kaipaaville katsojille.
In Fabric (2018)
Peter Stricklandin hypnoottinen kuvaus synnillisen kauniista punaisesta mekosta, jonka päällensä pukeneille koittaa kauhea kohtalo . Visuaalisesti ihanan värisyttävä, häikäisevä ja häiritsevä. Moni kohtaus (anatomisesti liian korrektit mallinuket! sängyn päällä lepattava mekkokangas!) jää kaivelemaan mieltä.
American Animals (2018)
Viihdyttävä ja tyylikkäästi tehty dokumentti käsittämättömän kömpelösti hoidetusta kirjastoryöstöstä. Varoitus heille, jotka jahtaavat merkityksellisyyden kokemuksia: näinkin voi käydä. Bart Laytonin käsikirjoittama ja ohjaama dokumentti avaa kiinnostavasti myös muistelun epäluotettavuutta: luotatko muistelijoiden sanaan? Kannattaisiko edes?
Happy as Lazzaro (2018)
Ensimmäinen ajatus Alice Rohrwacherin ohjaaman elokuvan jälkeen: kyllä ei ollut iloinen elokuva tämä! Toisaalta – ei varsinaisesti surullinenkaan. Vaikeasti avautuva kuvaus hyvyydestä ja hyväksikäytöstä Italian maaseudulla. Jää kummittelemaan mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa. Voitti Tromssassa Aurora-palkinnon ja Faith in Film-palkinnon, ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon vuonna 2018.
Hurry Slowly (2018)
Anders Emblemin käsikirjoittama ja ohjaama rauhallinen kuvaus uupumuksesta, sisaruudesta, vastuusta. Dialogia on vähän, merkitys ja tunne on muissa kuin sanoissa. Tätäkään elokuvaa ei varauksetta suositella väsyneille ja vauhtia etsiville.
System crasher (2019)
Varsin järkyttävä kuvaus lastensuojeluviranomaisten voimattomuudesta toivottoman tapauksen edessä. Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun uusien näkökulmien avaamisesta.
Forman vs. Forman (2019)
Mielenkiintoinen ja sydämellinen dokumentti mielenkiintoisesta ohjaajasta, Milos Formanista. Helena Třeštíkován and Jakub Hejnan dokumentti valottaa hienosti sekä ohjaajan että hänen kotimaansa historiaa.
Stray Dogs (2004)
Marzieh Meshkinin ohjaama kuvaus kahdesta afganilaisesta sisaruksesta, jotka koittavat selvitä vaikeista olosuhteista huolimatta. Vaikka aihe on synkkä, elokuvassa on myös lempeää huumoria.
Bait (2019)
Jykevä ja brutaali kokeellinen elokuva cornwallilaisen kalastajakylän ristiriidoista. Älä anna kuvauksen säikyttää, sillä lopputulos on mitä vaikuttavin. Mark Jenkin on ohjannut, käsikirjoittanut, kuvannut, leikannut ja säveltänyt musiikit.
Nader ja Simin: ero (2011)
Psykologista draamaa Iranista. Asghar Farhadin ohjaus on intensiivinen, intiimikin kuvaus erään avioliiton päättymisestä, mutta myös ylpeydestä, moraalista, uskonnosta ja rahasta. Kahden Oscarin ehdokas, palkittiin Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaana elokuvana 2011.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman (s. 1978) kuudes teos Kerrostalo (Like, 2019) on raadollisen naturalistinen kuvaus teollisuuskaupungin rapistuneen kerrostalolähiön urbaanista köyhyydestä. Kerronnan edetessä romaanista kehkeytyy vahvasti orwellilainen dystopia.
1970-luvulla rakennettu lähiö on alussa unelmien täyttymys: on palvelut, uudet asunnot ja lähellä sijaitsevat satama- ja tehdastyöpaikat. Paratiisista ei jää jälkeäkään, kun työpaikat ja palvelut katoavat, miehet ratkeavat ryyppäämään ja turhautuneet nuorisojengit vaanivat vanhuksia kadulla.
Ylisukupolvinen köyhyyden, päihteiden ja väkivallan täyttämä helvetti räjähtää käsiin.
Kuisman kerronta iskee hämmästyttävän terävänä virke toisensa perään. Teoksessa ei ole riviäkään tyhjää sisältöä, se ei moralisoi eikä säälittele. Se näyttää kurjuuden kaikessa inhorealismissaan sellaisena kuin se on. Ja se pistää todellakin miettimään.
Kirja on jaettu eri henkilöhahmojen elämää avaaviin lukuihin, joista jokainen kertoo karua tarinaansa. Lähiö pitää otteessaan jokaista: vaikka elämää kerrostalossa on sietämätöntä kestää ainakaan selvinpäin, ei sieltä osaa lähteäkään. Se on sentään koti, kaikessa turvattomuudessaan tuttu, kuten väkivaltainen puoliso.
Yksi keskeisistä henkilöistä on Jessica, joka on jo kerran onnistunut pääsemään pois. On kunnollinen aviomies, työpaikka, lapsi ja kaunis koti kaupungissa. Menneisyys pysyy kuitenkin läsnä kuin polttomerkki ihossa ja vieraassa ympäristössä vanhat tavat houkuttelevat puoleensa. Kun Jessica menettää kaiken, ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.
Köyhän mielessä on jatkuvasti raha, eli sen puute. Ilman rahaa ei pärjää kukaan, ja vaikka elämä on helvettiä, ajaa selviytymisvaisto tekemään rahan eteen mitä tahansa: pettämään ystävät, oman lapsen luottamuksen ja ennen kaikkea itsensä.
Teokseen tuo trillerimäisen juonteen uudessa tornitalossa tukikohtaansa pitävä hämäräperäinen sijoitusyhtiö. Kun lähiön omistus siirtyy yhtiölle, alueesta muotoutuu konkreettisestikin vankila. Kameroita asennetaan joka nurkalle, kerrostalo ympäröidään aidalla, jatkuvia uusia määräyksiä ja kieltoja sisältäviä lappuja jaetaan asukkaiden postiluukkuihin ja monet häädetään kodeistaan. Yksi häädetyistä on kerrostalossa vuosikymmeniä asunut Terttu-mummo.
Syntynyt vankila on filosofi Jeremy Benthamin ideoima ja myöhemmin filosofi Michel Foucault’n teoretisoima panoptikon, jossa kukaan ei pääse piiloon alati valvovalta katseelta. Jatkuvan pelon alaisena valvotut alkavat itse tarkkailla itseään ja varoa jokaista liikettään. Hyytävän tehokas vallankäytön muoto ajaa ennen tiiviisti yhtä pitäneet asukkaat toisiaan vastaan: vanhat ystävät kulkevat apua pyytävän Tertun ohitse kuin eivät tätä huomaisikaan.
Kenelläkään ei ole varaa tulla häädetyksi, sillä lähiön laitamilla on jotakin vielä pahempaa: kammottavimpien nistien sillanalus ja rappioalkoholistien parakkialue, jossa juopot joko pieksevät toisiaan tai tulevat jengiläisten muussaamiksi, ja tapahtumat kuvataan pukumiesten järjestämänä väkivaltaviihteeksi nettiin. Pukumiesten omistajataho käärii tuotot myös lähiössä rehottavasta huumekaupasta, eikä siksi tietenkään puutu tilanteeseen.
Markus Ånäs tulkitsee Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan arvostelussaKerrostalon osoittavan, ”mihin nykyinen vastikkeeton sosiaalitukijärjestelmä on johtanut”, kun lähiön asukkaat eivät tee kunnon töitä, vaan huoraavat, kauppaavat huumeita ja elelevät mielenterveysongelmaisina loisina varhaiseläkkeellä.
Hieman kriittisemmin yhteiskuntaan ja vallitsevaan talousjärjestelmään suhtautuvan tulkinnan mukaan teos kuvaa sitä, miten harvojen käsiin päätyvien rikkauksien ja vallan maailmassa moraalisille ja ihmisarvon kysymyksille nauretaan päin naamaa. Eriarvoisuus ja erityisesti lapsiperheiden vahvasti periytyvä köyhyys ovat Suomessa viime vuosina edelleen lisääntyneet. Rikkaudet revitään köyhän ja alistetun selkänahasta: ei ole rikasta ilman köyhää. Työttömyys ei ole hyväosaista kiinnostava ongelma, mutta työtöntä itseään siitä on tarkoituksenmukaista syyllistää.
Teos antaa äänen kurjuuden ja arvottomuuden tunteen nujertamille, jotka eivät tule sitä ikinä itse käyttämään – eivät äänestyskopeissa eivätkä mielenosoituksissa.
Tummasävyisestä teoksesta löytyy myös pieniä toivonpilkahduksia. Jessica on kyllä pirinisti ja toivottomaan tilanteeseen ajautunut huumepomon orja, mutta myös älykäs ja ällistyttävän sitkeä nainen, jonka pitää hengissä tunteista kenties suurin. Jessican ainoa toive on päästä pakoon, jotta hän saisi vielä joskus tavata huostaanotettua lastaan.
Ehkä tilaisuus vielä joskus tarjoutuu? Ehkä on sittenkin mahdollista paeta orjuudesta ja aloittaa alusta?
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus. Yhteiskunnallinen sanoma esitetään Selonteko vuoden 1672 tapahtumista -musikaalissa kepeästi nauraen.
Selonteko vuoden 1672 tapahtumista. Käsikirjoitus ja musiikki Jussi Moilanen. Ohjaus Matias Tapaninen. Lavastus Jutta Pirttilahti, puvustus Jenna Kauppi ja Mau Järvinen. Maskeeraus Mikko Heikura, Kristiina Auvinen ja Jutta Pirttilahti. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Rooleissa Satu Kinnunen, Pinja Valo, Tanja Lappalainen, Anna-Kaisa Kettunen, Mari Melakari, Elli Turkka, Katri Hurskainen, Laura Ala-Anttila, Essi Karjalainen, Daniel Uher, Esko Kangastalo ja Essi Viinikka. Kesto noin tunti 30 minuuttia. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24. toukokuuta, viimeinen esitys 15. kesäkuuta.
Joukko eläviä kuolleita laahustaa kohti. Jäsenet vääntyilevät ja silmät muljahtelevat villisti. Bändi soittaa tiukasti taustalla. Pian ne ovat jo lähellä, sillä Valvenäyttämö on klaustrofobisen intiimi. Oulun ylioppilasteatterin zombimusikaali, Selonteko vuoden 1672 tapahtumista alkaa vahvasti.
Nyt ei kuitenkaan kauhistuta, sillä neljäs seinä rikotaan heti alkuun ohjaaja Matias Tapanisen hyväntuulisella höpinällä. Tuolilla on korvatulpat, jos vaikka rock-musiikki pelottaa tottumattomia. (Silmälappuja ei sentään tarjota katsojalle suojaksi.) Pian selviää, ettei zombimusikaali yritäkään kauhistuttaa tai säikyttää, sillä ote on keväisen kepeä. Tarinasta nousee esiin ajankohtainen komedia ja yhteiskunnallinen satiiri.
Tarinan taustana ovat historialliset tapahtumat. Alankomaiden tasavallassa on onneton katastrofien vuosi 1672. Kultainen suuruuden aika on ohi, ja kimppuun käydään joka suunnalta. Yhteiskunta on särkynyt ja kansalla on nälkä.
Tyytymättömyys ja pelko purkautuvat kansannousuun ja tasavaltaa 20 vuotta hallinneen Johan de Wittin ja hänen veljensä brutaaliin lynkkaukseen. Makaaberi kohtaus huipentuu, kun mielenosoittajat joukkohysterian vallassa grillaavat ja syövät veljesten lihaa ja sisäelimiä.
Karmaiseva historiallinen tapahtuma on oivallinen lähtökohta zombi-ilottelulle, jolla on poliittinen ulottuvuus.
Zombikin laulaa äänellään
Harrastajateatterissa viehättää välittömyys ja tekemisen ilo. Joku voisi tämän kuullessaan päätellä, että luvassa on umpihuono tekele, josta vain äiti tykkää ja muut kieriskelevät myötähäpeässä.
Onneksi ja helpotukseksi ylioppilasteatterin zombit eivät herätä tällaista kauhua. Vaikka parissa kohtauksessa olo on kuin koulun kevätjuhlissa, raikas ja pirteä esiintyminen on hurmaavaa. Yleisöllä on vilpittömän hauskaa. Hetkeäkään ei pönötetä.
Ensi-illassa näyttelijät ovat lintsanneet ainakin pari laulutuntia ja harkitusta koreografiasta ei ole tietoakaan. Zombilta ei toki voi vaatiakaan ylevän kirkasta laulusoundia. Kokemus olisi toki ollut hienompi, jos kaikki olisivat laulaneet yhtä puhtaasti kuin Anna-Kaisa Kettunen Cornelius de Wittin /Cornelius van Baerlen tuplaroolissa.
Satu Kinnunen onnistuu vakuuttamaan kansannousun keskelle joutuvana ristiriitaisena Vilhelminä. Päärooli on haastava, sillä Vilhelmillä on paljon sanottavaa ja teksti on paikoin koukeroista lausuttavaa.
Näytelmän riemastuttavimmassa kohtauksessa Vilhelm saa hysteerisen naurukohtauksen kesken dialogin. Johan de Wittin kalvakka haamu (Tanja Lappalainen) riekkuu taustalla ja sotkee ajatuksia.
Silmänisku some-keskusteluille on oivaltava, ja kohtaus on tarpeeksi hullu. Tanja Lappalainen on sekopäisenä kummituksena häiritsevän hyvä – liekö syönyt aivoja aamupalaksi.
Tällaista pidäkkeetöntä heittäytymistä ja herkullisen hullua kerrontaa olisi saanut olla enemmän. Pysähtyneet suvantokohdat ja kömpelöt siirtymät kohtausten välissä luovat epätasaisen vaikutelman.
Ajankohtainen poliittinen komedia ei ole kuitenkaan zombinkaan kanssa helppoa. Sudenkuoppia on tiheässä ja teksti vaatii uusia piikikkäitä huomioita ja kielikuvia.
Näytelmässä edellisen hallituksen koulutusleikkaukset ja hankkeet terveyspalveluiden yksityistämiseen saavat terävät hampaat lihaansa. Työttömien orjatyötä käsitellään purevan hauskasti.
Maahanmuuttopolitiikan ongelmakohtiin tartutaan ensin tylsin hampain. Juttu suomalaisilta työpaikan vieneestä tohtorista vessan siivoojana on jo väljähtynyt. Vaikka terävyys puuttuu, Daniel Uher loistaa ylhäisenä persialaisena taiteilijana.
Jatko on sen sijaan oivaltava. Hysteerisen Vilhelmin häiritystä mielestä pulppuava tajunnanvirta nostaa esille tietoiselta mieleltä piilotettuja ajatusrakenteita tasa-arvosta. Saamelaistenkin oikeudet heitetään hykerryttävästi ilmoille.
Yhteiskunnallinen sanoma esitetään zombimusikaalissa kepeästi nauraen. Harva jaksaa aina puristaa nyrkkiä taskussa, ja yhdessä nauraminen voi olla parhaimmillaan vapauttavaa.
Musiikki soi ihmisyydelle
Jussi Moilasen musiikki ja taitava livebändi ovat zombimusikaalin kantava ranka ja luuranko. Biisit toimivat ensikuulemalta ja jokaisessa kipaleessa on sopivasti jotain tuttua. Tämä on hyvä asia, sillä joskus näytelmissä törmää sellaiseen taiteelliseen kilkutteluun, että tekee mieli köyttää säveltäjä elävien kuolleiden syötäväksi.
Tarinan teemana on ihmisyys ja inhimillisyys monine puolineen. Asuuko meissä kaikissa verenhimoinen murhaaja tai ainakin pahoinpitelijä? Voittaako ahneus ja pyhittääkö tarkoitus keinot?
Mitä sitten tapahtui vuonna 1672?
Taustalla saattoi olla organisoitu suunnitelma, joka lähti vähän käsistä. Sitä olisin kaivannut zombimusikaaliltakin. Selonteko vuoden 1672 tapahtumista on silti hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta hauska ja viihdyttävä.
Näytelmän käsikirjoittaja ja musiikista vastaava Jussi Moilanen on Oulun ylioppilaslehden päätoimittajan Anni Hyypiön puoliso.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.
Brittiläisen Naomi Aldermanin (s.1974) feministinen dystopiatrilleri Voima ilmestyi alkukielellään 2016 ja nousi nopeasti menestykseksi. Teoksen hehkuttajiin kuuluvat kirjailija Margaret Atwood ja Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama.
Teoksessa tytöt huomaavat saaneensa käsiinsä uuden, tappavan sähköisen voiman. Voiman ansiosta valta siirtyy miehiltä naisille: miehistä tuleekin niitä, jotka joutuvat pelkäämään – yksin ulkona, kotona, kaikkialla.
Valta sokaisee nekin, joilla alun perin oli hyvät aikeet, ja kamppailu vallasta synnyttää levottomuuksia ympäri maailmaa.
Naisten valtio Bessapara alkaa ensimmäisenä rajoittamaan miesten oikeuksia lain avulla: miehillä on oltava passiin merkitty, naispuolinen huoltaja. Myös miesten työssäkäynti ja keskenään kokoontuminen kielletään.
Poikalasten sukuelinten silpomisesta tulee tapa, tosin iso osa heistä surmataan heti syntymän jälkeen. Naisten voiman avulla tekemät raa’at raiskaukset invalidisoivat ja tappavat miehiä.
Henkilöiden mukaan nimetyt luvut jäsentävät trillerimäisen ytimekästä kerrontaa. Mukana on hyvinkin autenttisilta tuntuvia otteita netin keskustelupalstoilta sekä kuvia arkeologisista löydöistä “mullistuskauden” alkuajoilta.
Teoksen kuvaaminen feministiseksi voi herättää ristiriitaisia tunteita: feminismin vastustajien pahin pelkohan on, etteivät feministit suinkaan pyri tasa-arvoon, kuten väittävät, vaan naisten hirmuvaltaan ja miesten alistamiseen, juuri kuten romaanissa käy.
Kyseessä on kuitenkin nimenomaan dystopia, josta tekee feministisen se, kuinka se tarkastelee vallan ongelmaa ja sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Teoksen nykyhetkessä, jolloin mullistuksesta on kulunut kauan aikaa, perustellaan miehen kodin piiriin rajattua asemaa miehen luonnollisilla taipumuksilla, kuten perhekeskeisyydellä.
Naomi-niminen kirjailija neuvoo mieskollegaansa Neiliä, joka koettaa kirjoittaa vakavasti otettavaa historiateosta:
”Olet kertonut minulle, miten sukupuolesi määrittää kaikkea mitä teet, ja että tällainen määrittely on sekä väistämätöntä että järjetöntä. Jokaista kirjoittamaasi kirjaa arvioidaan osana ’miesten kirjallisuutta’. — oletko koskaan harkinnut julkaisevasi kirjasi naisen nimellä?”
Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.
Jos jollakulla on enemmän valtaa kuin toisella, eikö jälkimmäisestä tule väistämättä sorrettu?
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia julkaisee uuden levyn vuosijuhlapäivänään lauantaina 30. maaliskuuta. 40 vuotta täyttävä kuoro tulkitsee uusimmalla levyllä PMMP:tä.
Oulun ylioppilaslehti otti selvää, millaisissa tunnelmissa kuoron Sanon tämän kaiken suoraan -levy syntyi.
Kristian Heberg, kuoronjohtaja: ”Levyn taustalla oli halu tehdä kokonaisprojekti pop- tai rockartistilta. Pääkriteereitämme olivat nämä: artistin tuli olla jo itse lopettanut keikkailun, artistin tuli olla tunnettu ja hänellä tulisi olla hyvää sisältöä niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin. Halusimme myös päästä lähemmäs opiskelijayleisöä, joten artistin tulisi olla sellainen, joka kiinnostaisi myös nuoria.
Olimme tehneet jo aiemmin joitain kevyen musiikin keikkoja, mutta nyt halusimme keskittyä nimenomaan yhden artistin musiikkiin. Sopivaa artistia haarukoitiin jonkun aikaa, mutta lopulta muita hyviä vaihtoehtoja ei hirveästi tullut esille. Ultra Brakin oli Teekkaritorvien toimesta viety.
Uudella levyllä on 15 kappaletta, joista 14 on meille tilattu. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta siis kaikkien kappaleiden sovitukset on tehty meille tilaustyönä. Levyllä olevia biisejä ei ole esitetty aiemmin, tuota yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Heliumpallo on esitetty yhdessä aiemmassa pop-konsertissa. Eli melko tyhjästä lähdettiin liikkeelle.
Aivan ensimmäistä kertaa uuden levyn sisältöä esitettiin julkisesti muuten Oulun ylioppilaslehden printtijuhlissa! Sitä varten kysyttiin lupakin. Sanoin, että antaa palaa vain.
Kappaleiden sovittajina on yhtyepuolelta esimerkiksi Club for Fiven basso Tuukka Haapaniemi ja Rajattoman basso Jussi Chydenius. Chydenius teki meille aiemmin myös suuren tilaustyön NSSS-kuorojuhlaan. Sovittajina oli myös tunnettuja kuorosovittajia, kuten Saima Hyökki ja Ida Olsonen. Paikallisina tekijöinä ovat esimerkiksi Sami Juntunen ja omasta kuorostamme Mikael Sipilä. Yhden sovituksen tein itsekin.
Sovittajille annettiin vapaat kädet: he saivat tehdä millaisia sovituksia he haluavat. On kaksi tapaa sovittaa: tehdä täsmälleen sellainen kun alkuperäinen on, tai jotain ihan muuta. Olikin melkoinen arvoitus, mitä saataisiin. Lopulta tulikin aika hyvä balanssi eri tunnelmien välillä.”
Arttu Vilmi: ”Kappaleiden valinta alkoi sen jälkeen, kun oltiin päätetty artistista. Kappalevalintoja tehtiin automatkoilla yhdessä Elisan kanssa. Kuuntelimme PMMP:n levyjä ja mietimme, mitkä kappaleet voisivat toimia. Missä on hyvät tekstit? Mitkä kappaleet ovat jääneet keikoilta mieleen?”
Elisa Vilmi: ”Yritimme etsiä sekä tunnettuja että vähemmän tunnettuja kappaleita kaikilta levyiltä.”
Arttu: ”Jälkikäteen katsottuna valinnat hieman painottuvat synkemmälle puolelle. Ehkä Rusketusraidat-osasto olisi ollut liian kepeää. On mukana tosin myös hauskoja biisejä.
On muuten mielenkiintoista, kun biisit on tietyssä järjestyksessä, huomaa, kuinka aivan eri levyillä olevat biisit keskustelevat keskenään. Tutuista kappaleista näkee eri puolia – ehkä kaksi eri kappaletta voi kertoa samasta asiasta? Jos kappaleita katsoo erikseen, sitä ei huomaa.”
Kristian: ”Kiinnitin itse myös huomiota siihen, kuinka samanlaisia elementtejä sovittajat toisistaan tietämättä toivat biiseihin: on samankaltaisia suhinoita ja kuiskauksia. Toki se liittyy myös tyylilajiin.”
Arttu: ”Kun kuorossa on yli 50 laulajaa, joista monella on oma kuulokuvansa kappaleesta ja oma tulkintansa sanoitusten merkityksestä, aiheuttaahan se haasteita. Ihmiset ovat kuitenkin selvästi innostuneet näistä teksteistä, ja tuoneet omaa kulmaansa esitykseen.”
Elisa: ”Kun kappaleista tehdään kuorosovitus ja esiinnytään a cappella, ilman rumpukomppeja ja sähkökitaroita, tehdään ihan eri juttua kuin PMMP itsessään on. Tällä lailla sanoitukset ja melodiat pääsevät esille aivan eri tavalla.”
Kristian: ”Kuorosovitukset ovat hyvin tekstilähtöisiä. PMMP:n tekstien sisällöissä on monenlaisia aiheita, skumpanjuomisesta parisuhteeseen ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Varmasti sekä laulajille että kuulijoille on jokaiselle omaa kosketuspintaa.
Levy nauhoitettiin viime marraskuun ekana viikonloppuna: 15 kappaletta yhteen viikonloppuun on aika tiukkaa. Mitenhän paljon me lopulta äänitettiin: yli kaksikymmentä, kaksikymmentä viisi tunti? Ottoja oli vähän vajaa 600.”
Arttu: ”Se kertoo laulajien sitoutumisen halusta. Ei ole mikään pikku juttu.”
Kristian: ”Toki äänittäjä ja tuottaja ovat molemmat Helsingistä, jonka vuoksi työ oli pakko tehdä yhdessä viikonlopussa. Aluksi mietin, jääkö levy lyhyeksi, mutta kokonaiskestoa katsoo, niin kyllähän cd:n mitta täyttyi. Tunti musiikkia.”
Arttu: ”On muuten tosi siisti juttu, että Cassiopeiassa pääsee tekemään niin monipuolisesti erilaisia juttuja. Viime vuonna lauloimme konsertin verran Toivo Kuulaa, jossa ei varsinaisesti ole groovea. (”Onpas”, huomauttaa Kristian.) Nyt on päässyt tekemään taas sellaista, mitä kuorolla ei ehkä yleensä tehdä, mikä on aina hyvin miellyttävää.”
Kristian: ”Vuosijuhlakonserteissa pitää peilata sekä historiaa että katsoa sitä, mitä tänä päivänä tehdään. Tässä vuosijuhlakonsertissa peilaamme Cassiopeian työtä levyjen kautta. Cassiopeiassa jokainen kuorojohtaja on tehnyt yhden levyn, johon on tallentunut kulloisenkin johtajan näkemyksiä ja sen aikaisen kuoron tyyliä, soundia ja muuta. Tulevassa konsertissa lauletaan puolet ajasta vanhoilta levyiltä, ja siten esitellään eri aikakausia, jälkimmäisellä puoliskolla esitetään melkein koko uusi levy.”
Elisa: ”Ei ole vielä päästy testaamaan sitä, millainen vaikutus uusista kappaleista syntyy. Villiintyykö yleisö? Toivottavasti.”
Kristian: ”Mielessä on ollut, että tällä levyllä tähdätään hieman erilaisille esiintymispaikoille. Kyllä nämä kappaleet varmasti kestävät konserttisalikäsittelyäkin, mutta suunnitelmissa on, että syksyllä haetaan keikkapaikoiksi poikkeuksellisiakin paikkoja, sitä kautta saadaan rokkikeikkameininkiä.”
”Mutta on meillä lauantainakin konsertissa komeat valot, tilasin oikein rokkikeikkavalot.”
Arttu: ”Voiko spoilata, että meillä on suuren maailman meinki, on muun muassa pukujen vaihtoa?
Levyä oli muuten kiva tehdä! Tämä on toinen levy, jolla olemme olleet mukana. Levyn teko on kyllä aina rankkaa, mutta sitäkin palkitsevampaa.”
Elisa: ”Uskon, että monelle tästä on tullut oma juttu, pääsee tekemään jotain uutta. Näitä sovituksia ei ole muilla ollut, joten projekti on ollut kuin oma lapsi.”
Arttu: ”Viime keväänä kun sovituksia alkoi tippua treeniohjelmaan, oli aina jännittynyt olo: oho, taas uusi PMMP:n biisi, millainenhan tämä on. Osa sovituksista on hyvin samankaltaisia kuin alkuperäiset kappaleet, osa aivan erilaisia. On ollut ilo huomata, mitä kaikkea näistä biiseistä saa irti.”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
