Rutger Bregman(s. 1988) esittelee teoksessaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman äkikseltään hullun radikaaleilta kalskahtavia ratkaisuja maailman suurimpiin ongelmiin. Hän tekee sen kuitenkin vankoin perusteluin.
Kaikki on nykyään paremmin kuin ennen. Maailman väestöstä 84 % eli äärimmäisessä köyhyydessä vuonna 1820, nyt osuus on alle 10 %.
Rikas Onnela on paradoksaalisesti surullinen: olemme rahan ja työn masentuneita orjia, oli meillä niitä tai ei. Enää ei ole filosofiaa eikä suuria ideoita, pelkkää teknokratiaa ja kuluttamista.
”On jälleen utopioiden aika”, Bregman kannustaa. Edistys on nykyään yhtä kuin taloudellinen hyvinvointi, mutta tämän vuosisadan haasteena on keksiä muita keinoja elämänlaatumme parantamiseksi.
Bregman kertoo menestyksekkäistä perustulokokeiluista: ilmainen eli vastikkeeton raha ei tee köyhiä laiskoiksi, päinvastoin. Maailma voisikin näyttää aika erilaiselta, jos presidentti Nixon olisi 1970-luvulla saanut perustulosuunnitelmansa läpi.
Köyhyys olisi mahdollista hävittää, mutta raamatullinen pakkomielle työstä pistää kapuloita rattaisiin. Teknologisen kehityksen myötä työtä ei riitä kaikille, silti työttömyyttä pidetään ihmisen omana syynä. Tuensaajien valvominen ja ”aktivoiminen” vie yhteiskunnalta valtavasti rahaa, mutta ei hyödytä sitä. Ilmaisen rahan jakaminen tulisi paljon halvemmaksi.
15 tunnin työviikko jakaisi työn tasaisemmin ja aikaa jäisi oikeasti merkityksellisille asioille. Samalla bullshit-hommat – työt, joita niiden tekijätkin pitävät turhina – joutaisivat hiiteen. Silloin tärkeistä töistä, kuten opettamisesta, siivoamisesta ja hoivasta, maksettaisiin kunnon korvausta.
Bregman kannattaa myös rajojen avaamista maahanmuutolle, jolloin työvoima siirtyisi vapaasti valtiosta toiseen ja kehitysavusta tulisi tarpeetonta.
Runsailla anekdooteilla elävöitetty teos kannustaa unelmoimaan maailmasta, joka vaikuttaa olevan liian hyvä ollakseen totta. 27 kielelle käännetty teos on sysännyt myös konkreettisesti liikkeelle perustuloa kannattavan ryhmän, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.
Aikanaan heitä, jotka vaativat orjuuden lopettamista ja naisten äänioikeutta pidettiin hulluina ja vaatimuksiaan yhteiskunnan kannalta kestämättömiltä.
Kuulostavatko Bregmanin ideat tässä ajassa yhtä hulluilta?
Miettikääpä sitä.
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Rakastunut Shakespeare. Alkuperäiskäsikirjoitus Marc Norman ja Tom Stoppard, sovitus Lee Hall, suomennos Reita Lounatvuori. Ohjaus Tuomas Parkkinen. Musiikki Paddy Cunneen. Lavastus Kalle Nurminen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, valosuunnittelu Jukka Kyllönen. Rooleissa muun muassa Elias Keränen, Elina Saarela, Mika Laakso, Mikko Leskelä, Pentti Korhonen, Aki Pelkonen, Tuula Väänänen. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 2.2.
Tarina näytelmäkirjailija William Shakespearen rakastumisesta sai alkunsa parikymmentä vuotta sitten, kun Marc Normanin ja Tom Stoppardin käsikirjoittama elokuva Rakastunut Shakepeare (Shakespeare in Love, 1998) sai ensi-iltansa.
Oivaltava käsikirjoitus palkittiin ansaitusti Oscar- ja Golden Globe-palkinnoilla. Tarina yhdistelee kutkuttavasti todellisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiiviseen rakkaustarinaan ja Shakespearen näytelmiin.
Hieman yllättäen ensimmäinen teatterisovitus nähtiin vasta vuonna 2014, Lontoon Noël Theatressa, Lee Hallin sovituksena.
Herkullinen rakkaustarina historian suurimmasta näytelmäkirjailijasta sai näyttämöllä suuren suosion, ja Rakastunut Shakespeare on nähty viime vuosina useissa teattereissa ympäri maailman. Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta oli tammikuussa 2018.
Ouluun Rakastuneen Shakespearen toi railakkaista ohjauksistaan tunnettu Tuomas Parkkinen. Juhlava ensi-ilta vietettiin 2. helmikuuta Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Vauhti on kovaa alusta lähtien
Mies roikkuu katosta ja häntä dipataan tuleen ja tulikiveen. Vilkkaasti liikkuvia ihmisiä on paljon. Huuto ja mekastus on melkoinen. Saumattomasti toimiva näyttämökoneisto vaihtaa tilan nopeasti toiseksi – ja taas mennään. Aikaa kohtauksiin orientoitumiseen ei juuri jää.
Näytelmän alku on hämmentävä, olen liian hidas tähän maailmaan. Kuka olikaan hän ja missä nyt mennään? Ajattelin, että olin onnekas, kun en ollut nähnyt elokuvaa etukäteen. Nyt myöhemmin mietin, että siitä olisi näytelmän alussa ollut suuri apu.
Mitä tehdä, kun edessä on valkea paperi, sulkakynä ei luista ja innoitus puuttuu? William ”Will” Shakespeare (Elias Keränen) on pulassa. Kilpailevat teatterit, The Rose ja The Curtain, vaativat käsikirjoitusta.
Myös ylhäinen neito Viola De Lesseps (Elina Saarela) on murheissaan. Hän rakastaa teatteria, mutta Elisabetin aikana, 1500-luvun lopulla, naiset eivät saa esiintyä näyttämöllä. Koppava Lordi Wessex (Antti Launonen) ei ole neidon rakkauden kohde, mutta naimakaupasta ja kauppasummasta on jo sovittu.
Viola ja Will kohtaavat koe-esiintymisessä, johon Viola on pukeutunut mieheksi. Seikkailu, Romeo ja Esteri merirosvon tytär saa nyt väistyä Willin löytäessä muusan ja rakkauden. Sulkakynä piirtää vimmatusti sulosanoja. Kaikkien aikojen suurin traaginen rakkaustarina, Romeo ja Julia hahmottuu paperille.
Näytelmän Will on energinen ja poikamainen. Syvissä tunteiden vesissä uiva vakava näytelmäkirjailija on nähtävästi hukkunut, ja pinnalle on jäänyt vekkuli nuori mies. Elias Keränen on Willin notkeissa saappaissa sujuvasti sisällä.
Oulussa jo Saiturissa nähty Elina Saarela on hurmaavan rempseä Violana sekä miehen asussa Thomaksena. Rooliin ei ole kirjoitettu juuri herkkyyttä tai useita tasoja. Näytelmän edetessä asia vähän harmittaa, sillä Viola-Thomas kaksoisrooli olisi miltei huutanut tunnetta. Reippaan farssimaisessa komediassakin tunnetilojen vaihtelu toisi hahmot lähemmäksi katsojaa.
Keräsellä ja Saarelalla on selkeästi kivaa lavalla ja teatterin tekemisen ilo näkyy katsomoon. Nyt on kuitenkin niin kiire, etteivät muut tunteet ehdi juuri välittyä.
Visuaalisesti upeaa teatteria
Juuri kun mieli puutuu, nähdään näytelmän hienoin kohtaus veneen lipuessa näyttämöllä. Lavastuksen ja valaisun mestarinäyte on hämmentävän vaikuttavaa katsottavaa.
Rakastunut Shakespeare on visuaalisesti upea. Kalle Nurmisen lavastus ja Pasi Räbinän puvut ovat jälleen huippuluokkaa. Elisabetin ajan teatteri ja tunnelma on loihdittu näyttämölle taidolla ja tyylillä.
Oulun teatterin luottonäyttelijät hoitavat roolinsa ammattitaidolla, suurella lavalla liikkuu noin 30 upeasti puettua vauhdikasta hahmoa.
Näytelmässä leikitellään Elisabetin ajan komedian konventioilla. Vähäinenkin lajityypin historian tuntemus helpottaa seuraamista.
1500-luvulla rutto levisi täpötäysissä katsomoissa, ilotytöt möivät tuotettaan ja taskuvarkaat vilisivät väkijoukossa. Teatterit määrättiin lopetettaviksi. Kuningatar Elisabet I (1533–1603) oli oppinut teatterin ystävä, ja hänen kerrotaan säilyttäneen teatterit toiminnassa. Elisabetin ajalla teatteri muotoutui sellaiseksi kuin sen nykyisin tunnemme.
Lavalla tapahtuu paljon, aivan kaikkea ei katsojan tarvitse ymmärtää. Toki Shakespearen ja Christopher Marlowen näytelmien tunteminen lisää iloa – ainakin jos tykkää bongailla viittauksia eri teoksiin.
Laikku-koira saa kaikki hyvälle tuulelle
Viimeistään väliajalla oli hyväksyttävä, että nyt mennään vauhdilla tilanteesta toiseen ja kaikkea on paljon. Katsoin myöhemmin elokuvan, jota kantaa lopulta herkkä rakkaustarina. Nyt ei ole kyse siitä.
”Tragediat ovat kyllä oikein mukavia, mutta me niin pidämme koirista”, lausahtaa kuningatar Elisabet (Tuula Väänänen) ja summaa hauskasti näytelmän asenteen ja tyylin.
Oulun teatterin versio on hyvin suoraviivainen ja siksi myös tasapaksu. Tästä huolimatta katsomossa viihtyy, sillä näytelmä on hauska. Komediassa tärkeä ajoitus on tarkkaa, ja kekseliäisiin vitseihin on erityisesti panostettu.
Kuin pisteeksi iin päälle ihan lopussa pistetään reippaasti jalalla koreasti. Ei tämän ollut tarkoituskaan olla sumuisia syviä katseita ja koskettavaa huokailua mahdottomasta rakkaudesta.
Ja tietenkin näyttämöllä vierailee muutamaan otteeseen Laikku-koira (Välkky). Välkky tekee hienon roolin, ja on ainakin ensi-iltayleisön mielissä näytelmän suosituin hahmo.
Se ei voi tietenkään olla väärin. Nyt taisin vaan odottaa jotakin muuta.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput inspiroi tarttumaan romaanikirjallisuuden helmiin, mutta chick litille ja yksinäisen Bridget Jonesin kännäämiselle ja kilojen kyttäämiselle ei vakavilta kriitikoilta ymmärrystä heru.
Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?
Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.
Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.
Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen FieldinginBridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:
”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane AusteninYlpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”
Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?
Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.
Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.
Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’nSivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.
Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.
Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.
Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia WoolfinMajakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”
Julkaistu
SHARE
Maria Kurtti
Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.
Oulun ydinkeskustaan levittäytyvä Lumo-valofestivaali on aiempia vuosia kansainvälisempi. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin.
Lumeton marraskuu on synkkä. Sisäinen valokin jo himmenee. Nyt kuitenkin jostakin kajastaa toivoa: Lumo Light Festival Oulu tuo valoa sydämiin tulevana viikonloppuna 23.–25. marraskuuta.
Kuudetta kertaa järjestettävän Lumo-valofestivaalin tämänvuotisena teemana ovat tunteet. Tapahtuman vastaava tuottaja Anna Lanas kertoo, että valo vaikuttaa suoraan ihmisen mielialaan ja kaupunkiympäristössä asukkaiden turvallisuudentunteeseen.
”Valon eri sävyt, lämpötilat ja voimakkuudet herättävät kokijassa esimerkiksi riemun, pelon, ahdistuksen tai rauhan tunteita”, hän valaisee.
Kaupungin ydinkeskustaan levittäytyvä festivaali on kansainvälisempi kuin aiempina vuosina. Anna Lanas kertoo, että uutta ja omaperäistä on tiedossa usean teoksen voimin. Tuottaja nostaa esille ohjelmistosta kolme kansainvälistä teosta.
Englantilainen Museum of the Moon on esillä Suomessa ensimmäistä kertaa. Valkean Kesäkadun ylle nousee seitsenmetrinen täysikuu. Kokemukseen kuuluu olennaisena osana vaikuttava sävelmaailma.
Tuomiokirkon julkisivuun heijastettava belgialainen videoteos Sturm Der Liebe on suunniteltu tilaustyönä nimenomaan tätä festivaalia varten. ”Rakkauden myrsky on hurrikaanin ja ihmissuhteiden yhteen kietoutuma”, kerrotaan teoksen kuvauksessa. Suuria tunteita on siis luvassa.
Belgialaisen Skeleton Dance -teoksen näyttämönä on katu. Kirkkokatu 9:n pysäköintialue repeää auki paljastaen katukivien alla tanssivat Tuonelan luurangot. Herättääköhän katumaalaustyylinen videoteos katsojissa pelkoa?
Tuottaja Anna Lanakselle on aina yllätys, mitkä teokset heräävät eloon ja osoittautuvat lopulta kokijoille liikuttavimmiksi. Tunnekirjo syntyy teoksen ja sen vastaanottajan vuorovaikutuksessa.
”Festivaaliteosten herättämä tunteiden kirjo ulottuu ihmetyksestä rauhaan ja wow-kokemuksesta hilpeyteen.”
Lumon erityispiirre kansainvälisten valofestivaalien joukossa on laaja kattaus esittävää taidetta, jossa hyödynnetään valoa.Paikalliset yhteisöt ja taiteilijat ovat vahvasti mukana esittävän taiteen ohjelmanumeroissa.
Ainakin nämä viikonlopun esitykset on merkittävä kalenteriin:
Kaiho, toivo, rakkaus, raivo: Pimeässä Linnansaaressa hehkuu mystinen lasikontti, jonka sisällä on Riutta-yhtye. Otsikon suuret tunteet risteilevät progressiivisessa musiikki-valoteoksessa. Linnansaari, pe 23.11 kello 20, la-su 24.–25.11. kello 18. Kesto noin yksi tunti. Toteutus Riutta.
Edgar Allan Poe – Korppi: Poen runo Korppi kattaa kirjon tunteita kaipuusta rakkauteen ja kalman kauhuun saakka. Alppilan Taiteellisen Teatterin, ATT-Ensemblen teoksessa runon tunnelmaa vahvistaa lavamaisema, valo ja pimeys. Aleksinkulman kellari, 23.–25.11. kello 18 ja 19. Kesto noin 30 min. Lippuja rajoitettu määrä. Ennakkovaraukset
Tulen aalto: Flamenco ja tuli kohtaavat Rotuaarin lavalla. Jo teoksen kuvaus houkuttelee paikalle pakkasiltana: ”Voimakas esitys vyöryy yli kuin tulinen aalto. Se lämmittää määrätietoisesti ja koskettaa syvältä”. Rotuaarin lava, la 24.11. kello 18, su 25.11 kello 18. Kesto noin 15 min. Toteutus: flamencoyhdistys Paolo Nuevo, Tuliryhmä Tulikukka.
Lumo Light Festival Oulu 23.–25.11.2018 päivittäin kello 16–22. Tapahtuma sopii koko perheelle ja on kaikille avoin ja ilmainen. Katso tapahtuman koko ohjelma, kartat ja aiempien vuosien kuvia tapahtumasivulta.
Muokattu 23.11. kello 14:50: Lumo-festivaalia koskevista kommenteista vastasi tuottaja Anna Lanaksen lisäksi ohjelmapäällikkö Jarkko Halunen.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pääosissa Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello, Tom Hollander, Mike Myers. Käsikirjoitus Anthony McCarten. Ohjaus Bryan Singer. Ensi-ilta elokuvateattereissa 2.11.2018.
Ajattelepa asiaa omalta kohdaltasi: jos tekisit elokuvan omasta elämästäsi, kuinka rehellinen uskaltaisit olla? Kertoisitko hankalista asioista, keskittyisitkö mieluummin onnistumisiin?
Vaikka monella meistä ei ole yhtä tunnettua tarinaa kerrottavana kuin Queen-yhtyeen jäsenillä, jokainen voi ainakin pohtia omaa uskallusta sielunsa paljastamiseen.
Elokuvissa otetaan ja tuleekin ottaa taiteellisia vapauksia. Bohemian Rhapsody pakottaa kuitenkin pohtimaan sitä, missä menee raja mutkien suoristamiselle ja toisaalta draaman lypsämiselle.
Bohemian Rhapsody kertoo Queen-yhtyeen tarinan Freddie Mercuryn (oikealta nimeltään Farrokh Bulsara) näkökulmasta. Aikalaismedia piti Mercurya Queenin kiinnostavimpana hahmona, ja elokuvaseurailee tätä näkemystä. Mercurya esittää Rami Malek, joka lipsynkkaa Mercuryä onnistuneesti. Bohemian Rhapsodyn parasta antia ovatkin yhtyeen musiikin ohella Malekin roolisuoritus ja Freddien hulvattoman pistävät lausahdukset.
Hetkittäin Malek näyttää täysin Mercuryltä – etenkin kohtauksissa, joissa hän eläytyy lavalla Mercuryn spontaaniin liikehdintään. Elokuvassa on osattu tuoda esille Mercuryn ainutlaatuinen ääni, välitön lavaesiintyminen ja persoonallinen pukeutuminen.
Gwilym Lee on yhtyeen kitaristi Brian May, Ben Hardy rumpali Roger Taylor ja Joseph Mazzello esittää basisti John Deaconia. Brian May on yhtyeen jäsenistä toisiksi eniten kuvissa ja äänessä, hänkin silti melko maltillisesti. Roger Taylor saa pienen hetkensä kohtauksessa, jossa elokuvan nimikkolaulua äänitetään ja hän kailottaa “Galileota” korkealta. Basisti Deaconin rooli on jäädä lähinnä myötäilemään muita.
Bohemian Rhapsodyssa onnistutaan toisinaan näyttämään bändin musiikin luomisprosesseja kiinnostavasti. Harmillista on, että muut kuin Freddie Mercury jäävät katsojalle irrallisiksi hahmoiksi. Queen oli kuitenkin neljän ihmisen – ei pelkästään Mercuryn – yhtye, ja jokaisella oli kulisseissakin oma roolinsa.
Kerronnalliset ratkaisut vääristävät
Yhteen elokuvaan ei voi mahduttaa kaikkea, eikä tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan voi saada sopimaan koko historiaa. Bohemian Rhapsodyssa tarinan sujuvan kulun kannalta on järkevää esittää, että Freddie Mercury ryhtyi yhden illan aikana bändin laulajaksi tavattuaan bändikaverinsa keikalla. Vaikka todellisuudessa bändin syntymisen prosessi oli hitaampi, elokuvallisesti se olisi ollut liian hidastempoinen aloitus tarinalle.
Ongelmia alkaa kuitenkin kasaantua, kun elokuvan kerronnalliset ratkaisut ovat oikoreittejä toinen toisensa perään. Tarinan hämmentävä eteneminen ja jatkuvasti silmille hyppäävät, faktasta fiktioksi muutetut yksityiskohdat saavat lopulta epäilemään, onko koko elokuva pelkkää liioittelua.
Suurin haaste koskee Freddie Mercuryn hahmoa.
Elokuva antaa ymmärtää, että yhtye lähes hajosi vuonna 1984 Mercuryn rahanhimon ja sooloprojektin vuoksi. Todellisuudessa rumpali Roger Taylorin sooloprojektialbumi Fun in Space julkaistiin jo vuonna 1981. Kaikki bändin jäsenet tekivät omia projektejaan, ja jokainen halusi jossain vaiheessa lähteä bändistä, ei pelkästään Mercury, kuten elokuva vahvasti vihjaa.
Elokuvassa myös esitetään, että bändi olisi pitänyt taukoa ennen vuoden 1985 Lontoon Wembleyllä soitettua Live Aid -konserttia. Todellisuudessa bändi oli ollut kiertueella toukokuuhun saakka. Tällä kerronnallisella päätöksellä haluttaneen painottaa bändin yhtenäisyyttä ja lisätä dramaturgista painetta elokuvan loppuun. Lopputulos on kuitenkin sekava.
Maineenhallintatemppu elokuvan keinoin?
Bohemian Rhapsodyssa keskitytään eniten Freddien hahmoon. Herää kysymys: kenellä on lupa kertoa Freddie Mercuryn elämäntarina? Onko elossa olevilla bändin jäsenillä oikeus kertoa oma versionsa laulajan elämästä?
Siinä missä muiden jäsenten elämää esitellään hyvin pintapuolisesti, Freddie Mercuryn elämän esittely menee retostelun puolelle. Etenkin aikuisella iällä muut yhtyeen jäsenet näyttäytyvät rauhallisina perheellisinä ihmisinä, kun taas Freddie Mercury esitetään bilettävänä ja irtosuhteita harrastavana hankalana diivana.
Epäuskottavuutta lisää, että elokuvassa ohitetaan monta bändin historiassa tärkeää ja ongelmallista asiaa. Queen esimerkiksi esiintyi apartheid-aikaisessa Etelä-Afrikassa, ja asiaa ruodittiin ahkerasti mediassa. Puolustuksekseen bändi kertoi, ettei “se ole poliittinen yhtye” ja että “on mukava soittaa eri paikoissa”. Vaikuttaa siltä, että elokuvan tekijöillä ei ole ollut rohkeutta tarttua ongelmallisiin asioihin.
Elokuvalla on ollut isoja tuotannollisia hankaluuksia, jotka heijastuvat myös valkokankaalle. Alunperin koomikko Sasha Baron Cohenin oli tarkoitus näytellä pääroolia. Myös ohjaaja Bryan Singersai potkut ja oli hetken sivussa, jolloin Dexter Fletcher palkattiin ohjaajaksi. Singer on kuitenkin kirjattu elokuvan ainoaksi ohjaajaksi.
Bohemian Rhapsodyn tekijät ovat unohtaneet, että rehellisyys on kiinnostavaa – se saa katsojan kiinnittymään elokuvaan. Esimerkit osoittavat, että kerronnaltaan kiinnostavia, tositapahtumiin perustuvia elokuvia on mahdollista tehdä. N.W.A. -bändistä kertova Straight Outta Compton (2015) on esimerkki elokuvasta, jossa tekijät ovat laittaneet myös itsensä likoon. Se kuvaa viiltävän rehellisesti niin ystävyyttä, musiikin tekemistä kuin sisäisiä erimielisyyksiä.
Fiilistelyelokuva Queen-faneille
Vaikka Bohemian Rhapsodyn loppu sujuu parhaiten, elokuvan viimeiseen puolituntiseen on tungettu aivan liikaa asioita. Loppuhuipennuksena toimivaan Live Aid -päivään on sullottu konsertin lisäksi muun muassa Mercuryn AIDS-diagnoosi (mikä tapahtui todellisuudessa pari vuotta myöhemmin). Suurimmat panokset on laitettu parikymmenminuuttiseen Live Aid -konserttiin. Vuoden 1985 legendaarinen rock-konsertti onkin toteutettu elokuvassa vakuuttavasti.
Bohemian Rhapsodysta on haluttu tehdä vakavasti otettava elokuva. Lopulta se on vain sekavuudessaan ärsyttävä kiiltokuvaversio bändistä ja Freddiestä, elokuva, joka ei tarjoa mitään uutta yhtyeen tarinan tietäville.
Bändin elossa olevat jäsenet ovat toimineet elokuvan “musiikillisina ja luovina konsultteina”. Elokuvan nähtyään tuntuu, että pääsyy sen tekemiselle onkin ollut Queenin jäsenten halu muistella hyviä aikoja, onnistunutta Live Aid -konserttia sekä heille tärkeää Freddietä.
Suurin anti on Queenin taianomaisessa musiikissa: elokuva herää eloon yhtyeen musiikin ja konserttien dramatisoinnin aikana. Keep Yourself Alive, We Will Rock You ja elokuvan nimeä kantava Bohemian Rhapsody tarjoavat bändin faneille musiikillisia fiilistelyhetkiä.
Queen – ja etenkin Freddie Mercury – olisi ansainnut enemmän. Tämän bändiläisten siloitteleman omituisen fiilistelyversion sijaan olisin mieluummin nähnyt kattavan dokumentin yhtyeestä värikkäillä keikkataltioinneilla höystettynä.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
