Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) järjestämän lukuvuoden avajaisjuhla Vulcanalian esiintyjät on julkistettu.
Vulcanalian iltajuhlan, uudelta nimeltään Vulcanalia Festivalin, artisteja ovat Teekkaritorvet, Satellite Stories ja Stig.
Teekkaritorvet on vuonna 1970 perustettu, ahkerasti keikkaileva puhallinorkesteri, joka on monelle oululaiselle tuttu suosituista wappukonserteista Rotuaarilla ja Linnasaaressa.
Satellite Stories on vuonna 2008 perustettu oululainen indierockyhtye, jonka tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa Campfire ja Confetti. Syyskuussa viidennen levynsä julkaiseva yhtye on ilmoittanut lopettavansa uransa.
Hip hop-, r&b- ja countrymuusikko Stigin (Pasi Siitonen) suosituimpia hittejä ovat muun muassa Ryyppy, Puumaa mä metsästän ja Roy Orbison.
Vulcanalia Festival järjestetään 12.9. Limingantullissa sijaitsevassa Areena Oulussa. Päivään kuuluu myös Linnanmaan kampuksella kello 10–14 pidettävät järjestömessut.
Ensimmäistä kertaa e-lippu
Vulcanalian iltajuhlan artistivalinnat valmistelee OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa, ja esiintyvistä artisteista päättää OYY:n hallitus.
Hallituksen puheenjohtaja Kalle Parviainen kertoo hallituksen olevan erittäin tyytyväinen artisteihin.
”Lukuvuoden suurena avajaistapahtumana sen on tärkeää tarjota jokaiselle jotain, ja tällä kattauksella mielestämme täytämme sen. Esimerkiksi pelkästään suomenkielistä musiikkia soittamalla lukuisat kansainväliset opiskelijat jäävät helposti paitsioon”, hän huomauttaa.
”Genrejen suhteen nyt löytyy sekä hiphopimpaa ja rockimpaa menoa, unohtamatta Teekkaritorvia, jotka vetävät kyllä aina täysillä. Varsinkin Satellite Storiesin suhteen kävi ehkä vähän samoin kuin Anssi Kelan kanssa pari vuotta sitten, että buukkasimme yhtyeen juuri sopivaan väliin.”
Uuden nimen lisäksi iltajuhlassa uutta on myös lipunmyynti: tänä vuonna Vulcanalian iltajuhlaan on ensimmäistä kertaa mahdollista ostaa lippu sähköisesti. Lipunmyynti käynnistyy 20.8. kello 10.
”Tänä päivänä on hyvää asiakaspalvelua, että lipun voi ostaa milloin tahansa, ollessa itse missä tahansa. Nyt Vulcanalia on siirtynyt 1990-luvulta 2000-luvulle”, Asta Salomaa kertoo.
Sähköisen lipunmyynnin lisäksi Oulun yliopiston molemmilla kampuksilla myydään lippuja: Linnanmaalla lippuja myydään 4.9 kello 10–13, Kontinkankaalla 5.9. kello 10–13. Lipun voi ostaa kortilla tai käteisellä.
Pääsylippu on edellisvuotta kalliimpi: ennakkoon ostettu lippu maksaa nyt kuusi euroa. Hinta sisältää pääsyn iltatapahtumaan ja narikan Areena Oulussa sekä sisäänpääsyn jatkoille viihdemaailma Ilonaan. Portilta ostettuna lippu maksaa kahdeksan euroa.
Iltajuhla käynnistyy kello 20 Oulun kaupungin ja Oulun yliopiston tervehdyksillä. Illan aloittaa kello 20.15 starttaava Teekkaritorvet, kello 21.15 vuorossa on Satellite Stories ja kello 22.30 lavalle nousee Stig.
Portilla voi olla luvassa ei-oota
Tänä vuonna sisätapahtumana järjestettävän Vulcanalian iltajuhlassa tilaa on aiempaa vähemmän. Viime vuonna tapahtumaan myytiin 2500 lippua, nyt Areena Ouluun mahtuu maksimissaan 2000 juhlijaa.
Kaikki viime vuonna juhlineet eivät siis mahdu uuteen juhlatilaan.
”Riskinä on, että tapahtuma myydään loppuun ennakkoon. Aiempina vuosina ei ole edes mietitty sitä vaihtoehtoa että tapahtuma myisi loppuun, vaan kaikki halukkaat kyllä pääsevät sisälle”, Salomaa sanoo.
Vasta portilta lippua hakevalle tarjolla voikin olla jo pelkkää ei-oota.
”Kun tapahtuma järjestetään sisätiloissa, tapahtumajärjestäjä ei voi muokata tilaa tarpeiden mukaan. Kun viime vuonna rakennettiin oma alue parkkipaikalle, saatoimme tehdä sinne niin monta sisääntulojonoa kun halusimme, nyt mennään niillä mitä Areenalla jo on. Eli kannattaa tulla ajoissa, jos ei halua jonottaa”, Salomaa sanoo.
Vulcanalian iltaan ovat kuuluneet myös epäviralliset etkoilut alueen ulkopuolella.
”Toivomme, että etkoilijat eivät jätä roskia jälkeensä. Siksi alueelle tuodaan roska- ja pullopusseja”, sanoo Asta Salomaa.
Limingantullissa sijaitsevalle Areena Oululle on Linnanmaalta pyöräteitä pitkin matkaa yli kahdeksan kilometriä, Kontinkankaalta matka on noin puolet lyhyempi.
Mikäli pyörän selkään hyppääminen ei nappaa, iltajuhla-alueelle järjestetään kuljetuksia. Wesibussi kulkee Linnanmaalta Areenalle kahden tunnin ajan, kello 19–21.
Asta Salomaan mukaan Vulcanalia-päivän aikana taksiyhteistyökumppani kuljettaa opiskelijoita alennushintaan, niin Kontinkankaalta Linnanmaalle järjestömessuille, kuin illalla keskustasta ja Linnanmaalta Limingantulliinkin. Kuljetuksista tiedotetaan lisää lähiaikoina.
Yhdistyvätkö avajaisjuhlat?
Ennen OYY:n edustajistovaaleja viime syksynä osa ehdokkaista toivoi Vulcanalian ja Oulun ammattikorkeakoulun (Oamk) opiskelijoiden lukuvuoden aloittajaisjuhla Preludin yhdistämistä.
Onko OYY:n suunnitelmissa jo yhteiset lukuvuoden avajaiset?
”Olemme kiinnostuneita mahdollisuudesta järjestää yhteinen tapahtuma, kun olemme yhteisellä kampuksella. Todennäköisesti tämä ei kuitenkaan toteudu vielä vuonna 2019, koska Oamk ei ole vielä täällä. Jos yhteistapahtuma halutaan, pitäisi sitä ruveta jo rakentamaan”, Asta Salomaa toteaa.
Ensimmäinen Vulcanalia järjestettiin ravintola Rauhalan edustalla vuonna 1995. Juhlaa on järjestetty sittemmin Kuusisaaressa, Toppilan Möljällä, Ouluhallilla ja Linnanmaalla. Vulcanalian iltajuhlassa ovat aiempina vuosina esiintyneet muun muassa Anssi Kela, Felix Zenger, Tuomas Kauhanen, G-ODD, Moses Hazy, Redrama ja Kauko Röyhkä.
Viime vuonna Linnanmaan 2T-parkkipaikalla järjestetyn Vulcanalian pääesiintyjiä olivat Musta Barbaari (James Nikander) ja Prinssi Jusuf (Iyouseyas Belayneh).
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Pääosissa Amy Schumer, Michelle Williams, Tom Hopper, Rory Scovel, Adrian Martinez, Busy Phillipps, Aidy Bryant, Emily Ratajkowski. Ohjaus ja käsikirjoitus Marc Silverstein ja Abby Kohn. Ensi-ilta elokuvateattereissa 11.5.2018
Renee (Amy Schumer) on huonosta itsetunnosta kärsivä nainen, joka haaveilee tuntevansa olonsa kauniiksi. Toive toteutuu, kun Renee saa spinning-tunnilla tällin päähänsä. Pään kolautuksen seurauksena hän näkee itsensä kauniina.
Kun Reneen itsetunnon voluumi on käännetty kaakkoon, hän uskaltautuu lirkuttamaan sujuvan monisanaisesti miehille ja hakemaan uutta työpaikkaa meikkifirman reseptionistina.
Vaikka päähenkilö ei koe ulkoista muodonmuutosta, katsojalla on vapaus kuvitella, millaisena Renee näkee itsensä muutoksen jälkeen. Itse uskon, että Renee näkee itsensä itsenään – mutta ei vain tiedä sitä. Renee luulee, että muutos on taikuutta (kuten elokuvassa Big) ja nauttii muuttuneesta itsetunnosta ennen kuin taika raukeaa.
Löyhän ja hämmentävän juonensa takia I Feel Pretty on keikkuvalla pohjalla ison asian edessä. Tätä elokuvaa olisi hyvin helppoa haukkua sen hassusta juonesta, ennalta-arvattavasta komedian kaavasta ja muutamasta oudosta juonihyppäyksestä.
Silti elokuvan tärkeä aihe, itsetunto, vaatii laajempaa keskustelua. Helppo lyttäys ei sitä tekisi.
Keholla on valtaa
Elokuvan alku on murskaavan totuudellinen: ulkonäöllä, kropan muodolla ja painolla on todellista vaikutusta siihen, miten ihmisiin suhtaudutaan. Kapeat kauneusihanteet ovat kontrollin muotoja, jolla hallitaan etenkin naista ja hänen kehoaan.
Länsimaiset kauneusihanteet vaaleasta ihosta ja laihasta kehosta korostuvat ja vääristyvät entisestään lehtien ja somen muokattujen kuvien myötä. Epätodelliset kuvat aiheuttavat ahdistusta – toisaalta käsittelemättömien kuvien julkaiseminen saa ihmisissä aikaan positiivisia reaktioita.
Ulkonäköpaineistä kärsii moni. Helsingin yliopistossa tehdyssä tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin itsetunnon kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Tutkimuksessa ilmeni, että naisilla on miehiä huonompi itsetunto ja että huonoon itsetuntoon vaikuttaa muun muassa ylipaino. Paine laihduttamiseen näkyy esimerkiksi Ylen Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä, jonka mukaan 84 prosenttia suomalaisnaisista ja 78 prosenttia suomalaismiehistä haluaa pudottaa painoaan.
I Feel Pretty esittää, että huonon itsetunnon vuoksi elämä saattaa jäädä elämättä. Itsevarmuus, oman tien kulkeminen ja lannistavien sanojen ohittaminen ovat vallankumouksellisia tekoja.
Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Marc Silverstein ja Abby Kohn, jotka tekivät myös How To Be Single -elokuvan (2016). Vaikka molemmissa elokuvissa tartutaan isoihin teemoihin, lopputulokset ovat perinteisiä hattaranmakeita komedioita. Isot teemat kuten sinkkuelämä ja itsetunto ovat vaarassa jäädä komedioiden jäykkien kaavojen tallomaksi.
I Feel Pretty toistaa perinteisiä Hollywoodin romanttisen komedian maneereita: pääpari on valkoinen heteropari, omituiset ystävät ovat ylipainoisia ja elokuvan lopussa on odotettu tunnustuskohtaus, jossa Renee näkee kauneutensa ja itsensä ilman taikuutta.
Kenties kehopositiivisuuden teeman vuoksi Reneestä on haluttu tehdä ”jokanainen”, johon naiset voivat samaistua. Ongelmana on, että elokuva ei tarjoa huonon itsetunnon lisäksi muuta näkökulmaa päähenkilöön. Katsojina emme tiedä mitään Reneen taustasta, perheestä tai mielipiteistä. Koska elokuvan juonessa tai päähenkilössä ei ole suurempaa tarttumapintaa, jäljelle jää lopulta vain pääosanäyttelijä, Amy Schumer, johon katsoja voi samaistua.
Ja tässä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi elokuvaa on haukuttu Yhdysvalloissa rapa roiskuen.
Amy Schumerista ollaan aina jotain mieltä
Amy Schumer jakaa vahvasti mielipiteitä. Schumer ärsyttää monia, ei vain suorasukaisen komediansa, vaan myös poliittisten mielipiteidensä vuoksi: hän tuki Hillary Clintonia Yhdysvaltojen presidentiksi ja vastustaa aseväkivaltaa.
Suoraan puhuminen on myös osa hänen komediallista rooliaan. Huumori syntyy siitä, että soveliaisuuden rajoja koetellaan äärimmäisellä rehellisyydellä.
I Feel Pretty on aiheuttanut Yhdysvalloissa runsasta keskustelua. Siitä on kirjoitettu sekä haukkuvia että ylistäviä kritiikkejä. Elokuvasta on kirjoitettu arvosteluja myös pelkän trailerin perusteella. (Sitä voi verrata siihen, jos kirjoittaja käyttäisi pro gradu -tutkielmassaan ainoana lähteenä Wikipediaa.)
Schumerin itsensä mukaan elokuvan haukkuviin arvosteluihin on vaikuttanut se, että suurin osa kriitikoista on keski-ikäisiä valkoisia miehiä: “Mikään ei pelota ihmisiä enemmän kuin itsevarma nainen”.
Osa arvostelijoista on pohtinut, voiko Amy Schumerin näköinen (eli kokoinen) nainen olla romanttisen komedian päähenkilö. Usein ei-langanlaihalle naiselle on varattu komedian sivuhenkilön, hassuttelevan pullukan, rooli. Katsojina olemme tottuneet näkemään naispääosassa vaalean, hoikan ja nuoren ihmisen.
I Feel Pretty -elokuvassa esiintyvä Schumer on osalle kriitikoista liian kaunis (“miten tuon näköisellä ihmisellä voi olla itsetunto-ongelmia”) ja joillekin taas liian lihava (“kuinka tuon kokoinen ihminen voi olla romanttisen komedian pääosassa”).
Shokeeraavinta hänen painossaan lienee se, että siltä Schumer nykyäänkin näyttää. Hän ei “rohkeasti” lihottanut itseään rooliin vaan on itsensä kokoinen. Normaalipainoisen Schumerin naispääosa tuntuu vallankumoukselliselta. (Toki elokuvan muut naisroolien esittäjät ovat lähes poikkeuksetta niitä kauniita, hoikkia naisia, joihin olemme katsojina tottuneet.)
Iso aihe, kevyt käsittely
I Feel Pretty haluaa kunnianhimoisesti käsitellä isoa aihetta, ja siinä se on tervetullut lisä kevyen komedian kuvastoon. Toki kuten Bill Maher huomautti, samaa aihetta on käsitelty komediassa jo aiemmin. Eddie Murphyn hahmo elokuvassa Pähkähullu professori (1996) käy läpi saman kehityskaaren, jossa ylipainoinen nörtti oppii hyväksymään itsensä.
Toinen esimerkki samaa teemaa sivuavasta Hollywood-elokuvasta on Hal ja iso rakkaus (2001), jossa Jack Blackin esittämä pinnallinen Hal näkee lihavan Gwyneth Paltrow’n ”sisäisen kauneuden” (eli hoikan Gwyneth Paltrow’n).
Yksi elokuva tuskin pystyy muuttamaan maailmaa. Puutteistaan huolimatta I Feel Pretty voi tarjota kevyen huumorin ystäville uutta ajateltavaa itsetunnosta, kehopositiivisuudesta ja siitä, kannattaako ihmisiä lokeroida ulkonäön mukaan. Toivottavasti tämä elokuva avaa tietä yhä monipuolisempien naiskuvien ja tärkeiden aiheiden kuvaamiselle. Toivon, että komediassa rikottaisiin rajoja ja rakenteita entistä rohkeammin. Ehkä tästäkin elokuvasta olisi tullut nasevampi, jos Schumer itse olisi ollut mukana käsikirjoitustiimissä.
Myös sillä on merkitystä, minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä elokuvissa nähdään. Sen vuoksi tämä elokuva on monelle merkittävä.
Kun elokuvia tekemässä on yhä monipuolisempi joukko, sen myötä voi syntyä aivan uudenlaisia ja ennalta-arvaamattomia tarinoita. Monipuolisten representaatioiden myötä ihmiset löytävät herkemmin itsestään uusia puolia ja hyväksyvät erilaisuutta muissa ihmisissä. Joko me kaikki olemme kauniita tai ei kukaan ole.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Graffitin tekemiseen on vuosien saatossa ollut lukemattomia eri syitä. Graffitikirjallisuudesta ja tutkimuksesta saa väistämättä kuvan, että syitä ja tarkoituksia on tekijöidenkin usein vaikea sanallistaa tai perustella.
Vandalismia graffiti ei kuitenkaan ole. Graffitimaalarin tarkoitus ei ole sotkea sotkemisen takia.
Mutta sopiiko graffiti museoon? Oman mielipiteen voi muodostaa tutustumalla Oulun taidemuseolla Rakkaudesta vapauteen -näyttelyyn.
Onko graffiti taidetta? Ajatteletko, että kommandopipoiset narkkarit ja töhrivät kriminaalit ovat vallanneet oikealta taiteelta tilan?
Asennettasi graffititaiteeseen ja -taiteilijoihin kannattaa käydä tarkistamassa Oulun taidemuseon monipuolisessa Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä.
Näyttely esittelee parikymmentä graffititaitelijaa, sisältäen myös oululaisia graffareita sekä arvostetun saksalaisen Claudia ”MadC” Walden töitä.Taidemuseon kolmessa salissa on esillä niin old schoolia, nykygraffitia kuin post-graffitiakin.
Suomen ensimmäisen pelkästään graffititaiteeseen keskittyvän museonäyttelyn motto on ytimekäs: ”Graffiti on tullut jäädäkseen. Totuttele ajatukseen.”
Onko laiton aina vandalismia?
Graffitikulttuurin juuret ovat 1960-luvun Amerikan suurkaupunkien nuorisojengien reviirimerkkeissä. Graffitilla on vastakulttuurin tai vähintäänkin alakulttuurin leima, jota on pidetty osin tarkoituksellisestikin yllä. Ryhmään kuuluminen ja erottautuminen on osa sosiaalista ihmisyyttä.
Graffitin tekemiseen on vuosien saatossa ollut lukemattomia eri syitä. Graffitikirjallisuudesta ja tutkimuksesta saa väistämättä kuvan, että syitä ja tarkoituksia on tekijöidenkin usein vaikea sanallistaa tai perustella.
Vandalismia graffiti ei kuitenkaan ole. Graffitimaalarin tarkoitus ei ole sotkea sotkemisen takia. Taustalla on aina muita syitä kuin pelkkä tuhoaminen.
Suomessa mielikuvat vandaaleista ja rikollisista yhteiskunnan vihollisista juontavat vuonna 1998 Helsingissä aloitettuun Stop Töhryille -kampanjaan. Kymmenen vuotta kestänyt kampanja perustui tiukkaan nollatoleranssiin.
Vartiointiin ja välittömään graffitien poistoon käytettiin valtavasti resursseja – noin miljoona euroa vuodessa.
Kamppailu graffitikulttuurin lopettamiseksi institutionalisoitui. Kaikkia merkkejä ja kuvia seinillä piti kutsua töhryiksi. Asenteet jyrkkenivät ja graffitikulttuuri painui maan alle.
Nollatoleranssin perustana oli sosiologiassa vallalla ollut rikottujen ikkunoiden teesi. Sen mukaan yksi kaupunkitilassa rikottu ikkuna johtaa muidenkin ikkunoiden särkemiseen.
Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn kuraattori, graffititaiteilija Jouni ”Psyke” Väänänen kertoo, että yhä edelleen, vuosia Stop Töhryille -kampanjanjälkeen, hän joutuu selittelemään tekemisiään. Asenteet ovat säilyneet sitkeästi ihmisten mielissä.
Mion: Multimion (2017). Mionia ovat innoittaneet scifi-elokuvat, hyönteiset ja matelijat.
Töhryjä vai taidetta taidemuseoon?
Mikä on taidetta? Ikuisuuskysymys on keskustelun aiheena mielenkiintoinen, mutta ei johda juuri koskaan mihinkään.
Suomenkielen taide-sanaan liittyy läheisesti käsitteet taito ja taitavuus. Ensimmäiset graffitit olivat nopeasti tehtyjä ja yksinkertaisia. Pian oli kuitenkin erotuttava joukosta taidolla ja tyylillä.
Useat näyttelyn graffitit ovat taidokkaita kuvia, masterpiecejä, kotoisammin piissejä tai suurempia duuneja. Näyttelyssä esillä olevat vanhan koulun tekijät ovat taitavia taiteilijoita.
Kaikki graffitimaalarit eivät kuitenkaan ajattele, että graffiti kuuluisi taidemuseoon.
Aiheesta kirjoitettuja etnografisia tutkimuksia lukiessa tulee vastaan lausahdus: ”Katu on mun galleria”.
Asenne on, että graffiti kuuluu kaduille – urbaaniin kaupunkiympäristöön. Galleria tarkoittaa graffitipiireissä paikkaa, jossa maalarin on helppo työskennellä.
Hauska ja ironinen esimerkki sanomalehti Kalevan haastattelusta (21.1.2018) kertoo paljon: ”Suoraan sanoen en näe hirveästi järkeä siinä, että tuodaan graffiteja museoon, hymähtää Yoguy ripustaessaan Grahviitti-Kalevala-teostaan esille Oulun taidemuseon salissa.”
Jouni Väänänen kertoo, että kollaasityössä käytetyistä valokuvista on raaputettu kasvot pois, jotta tekijöitä ei tunnisteta.
Mikä on oikeaa graffitia?
”Graffitimaalaaminen on performanssi, joka keskustelee aina maalattavan kohteen ja siihen luotujen ennakko-odotusten kanssa. Prosessin lopputulemana on kirjaimista muodostuva teos, joka on maallikolle erittäin vaikeasti lähestyttävä, sanomaltaan jopa eksklusiivinen”, kertoo nykygraffitin taitaja Action näyttelyesitteessä.
Graffiti on tosiaan maallikolle erittäin vaikeasti lähestyttävä aihe. Graffiti pakenee määrittelyjä, mistään ei saa oikein kiinni. Uuden taiteenlajin määrittelystä ei ole yksimielisyyttä ja käsitteet ovat vasta muotoutumassa.
Kuvia on kuitenkin tehty jo paljon ennen historiankirjoitusta. Ihmisellä on tarve jättää merkkinsä ympäristöön. Sitä ei tosin kukaan tiedä, mikä oli luolahenkilön merkkien tarkoitus.
Ensimmäiset kuvat raapustettiin kallioon noin 33 000 vuotta sitten. Kuvien tulkitaan esittävän naisen häpyä. Jos katsoo kirkkoveneitä miestenvessan seinillä, kehitys ei ole ollut järisyttävää.
Mutta ovatko kirkkoveneet graffiteja?
Tärkein graffitin muusta katukoristuksesta erottava piirre ovat tyylitellyt kirjaimet, joista on luettavissa graffitimaalarin, eli wraitterin nimimerkki tai crewn kirjaimet. Crew on yleensä väljä ryhmä wraittereita, joita yhdistää esimerkiksi sama tyyli tai asenne. Graffiti on signeeraus – eräänlainen kuvallinen puumerkki.
Graffitipiireissä perinteistä ollaan joskus tarkkoja. Kuraattori Väänänen kertoo hauskan esimerkin: Keravan näyttelyä pystytettäessä Skien teokseen Color Splash lisättiin Skien tyylitelty S-kirjain jälkikäteen, jotta se olisi graffitia. Väänäsen mielestä ”korjaus” pilasi teoksen.
JR: Onko niitä olemassa (2017). JR maalaa usein sarjakuvatyyppisiä eläinhahmoja graffitin tyylillä ja tekniikoilla. Näyttelyn ainoan suomalaisen naistaiteilijan töistä puuttuvat kirjaimet.
Graffitikulttuurissa on kirjoittamattomia sääntöjä, joista ei olla yksimielisiä. Nykygraffitissa kirjaimet ovat kehittyneet usein vaikeasti luettaviksi merkeiksi.
Post-graffitissa taas rikotaan graffitin sääntöjä tietoisesti ja typografiasta on jäljellä enää viitteitä.
Claudia ”MadC” Walden post-graffiti Fragments of a Free Soul (2017) koostuu erikokoisille kankaille maalatuista fragmenteista, jotka ”räjähtävät kappaleiksi ja täyttävät tilan”.
Graffitia vai katutaidetta?
Jouni Väänänen kertoo, että graffiti on oma juttunsa – ei katutaiteen alalaji. Sellaisiakin näkökantoja on esitetty, että vanhan liiton tekijät taistelivat 15 vuotta graffitin puolesta, ja nyt penskat ja katutaiteilijat korjaavat hedelmät.
Rajoja rikkova ja tyylitelty postgraffiti saattaa olla hyvin kaunista ja esittävää luvallista nykytaidetta. Mutta missä sitten on ero katutaiteeseen? Riittääkö, että wraitteri teki teininä tuhojaan metro- ja junavaunujen kylkeen?
Suhtautumisessa ja asenteissa graffitimaalaamiseen ja katutaiteeseen on eroavaisuuksia:
Katutaiteilijat ovat helposti joukkoa me. Katutaiteeseen liitetään käsitteitä estetismi, esteettisyys, kaunistava, luvallinen ja kaupallinen.
Graffitimaalareista puhutaan käsitteillä anarkismi, vandalismi, territoriaalisuus, poliittisuus, luvaton ja autenttinen. Graffiteja tekevät ne muut – toiset.
Kuraattori ja graffititaiteilija Jouni Väänänenkertoo, että teininä aloittaneet pahaperseet ovat nykyisin nelikymppisiä partamiehiä, joiden karhean pinnan alla sykkii herkkä sydän.
Bad Ass -asennetta on ehkä vähemmän kuin nuorena, mutta iän myötä, aikuiseksi kasvamisen myötä vanhan liiton tekijöiden taito on kehittynyt.
Trama: Lines (2011). Autenttisista junaopasteista löytyvät kirjaimet TRAMA.
Kuvien ja sanojen kautta lähemmäksi graffititaidetta – räjähdysherkkä Trama
Taiteenlaji avautuu uudella tavalla, kun tutustuu aiheeseen, taustoihin ja tekijöihin.
Vanhan liiton tekijöistä kenties mielenkiintoisin on Trama, jonka töitä on esillä Oulussa old school- ja post-graffiti -saleissa. Helsingin ja Keravan välisen junalinjan kuningas voitti vuonna 2015 graffitin suomenmestaruuden. Aina elämä tinkimättömänä taiteilijana ei kuitenkaan ole ollut helppoa.
Trama (s.1975) tunnetaan graffitin villinä kauhukakarana ja anarkistina täynnä punk-asennetta. Nollatoleranssi ja Stop Töhryille -kampanja iski kovaa nuoreen mieheen.
2000-luvun alun suurissa graffiti-oikeudenkäynneissä Trama määrättiin valtaviin vahingonkorvauksiin suurella korolla. Kyse oli jopa sadoista tuhansista euroista.
Trama: Räjähdysherkkä (2012), sekatekniikalla toteutetussa teoksessa on muun muassa ”joitain Nokian kaapeleita”. Tarina kertoo, että ”räjähdysherkkä” on taiteilijan saama aito diagnoosi.
Trama: Wind,(2017) esittelee Traman herkkää puolta. Wind tulee maalausajan tyttöystävän, Tuulin nimestä. Spraykannuissa on Crewn kirjaimet FTC – Fuck The Cops.
Rakkaudesta vapauteen
Rakkaudesta vapauteen on Suomen laajin yksinomaan graffititaiteeseen keskittyvä näyttely. Näyttely on Keravan taidemuseon tuottama, ja oli ensimmäisen kerran esillä Keravan taidemuseossa Sinkassa viime syksynä.
Aivan kaikkia Keravalla esiteltyjä töitä ei Ouluun saatu, sillä osa teoksista oli jo myyty. Graffiti on siis kaupan.
Oulussa Keravan näyttelystä poiketen on esillä paikalliset, tai paikallislähtöiset tekijät Maver, Yoguy ja Folla. Heidän teoksensa eivät oikeastaan liity näyttelykokonaisuuteen muuten kuin genrensä osalta – mutta lähellä napapiiriäkin osataan.
Hauskoja ja hienoja esimerkkejä ovat Yoguyn Grahfiitti-Kalevala, Follan innovatiivinen teos ja Maverin kylmän maiseman havainnointi.
Yoguyn Grahviitti-Kalevala.
Yoguin Grahviiti-Kalevala on veikeä. Tussi-kalligrafialla ja spreyllä toteutettu kalevalamuotoon puettu eepos kertoo tositarinan legendaarisen nimimerkin Taki 183:n takaa.
Demetreus tai Demetraki (lyh. Taki) toimi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla New Yorkissa polkupyörälähettinä ja alkoi levittää merkkiä Taki 183, joka muodostui hänen nimestään ja osoitteesta 183. kadulla.
Vaikka Taki 183 ei ollut ihan ensimmäinen reviirin merkkaaja, hän sai julkisuutta, kun New York Times teki hänestä haastattelun vuonna 1971.
Takin nimestä vääntyi näiden merkkien yleisnimi tag – suomeksi tagi tai tägi.
Graffitia Paskassa Kaupunnissa
Legendan mukaan Suomen ensimmäiset graffitit ilmestyivät Ouluun vuonna 1979.
Kyse oli filosofisista teksteistä, kuten Pysy pystyssä, vanhan paloaseman kyljessä.
Oulun erityinen ylpeys on teksti PASKA KAUPUNNI. Teksti ilmestyi ensimmäisen kerran 1980-luvulla osoitteeseen Uusikatu 22. Teksti maalattiin peittoon säännöllisesti, mutta se ilmaantui seinälle takaisin kerta toisensa jälkeen.
Jouni Väänänen kertoo, että useat vanhan koulun wraitterit tekevät nyt ”oikeita töitä” mainostoimistoissa.
Kaikkea toivoa ei ole menetetty, minkä todistavat Oulun nuoret teippigraffitityöpajan taiteilijat.
Teippigraffitityöpaja tuo museoihin peräänkuulutettua toiminnallisuutta näyttelyyn. Jokainen voi toteuttaa taiteellisen visionsa värikkäillä sähköteipeillä muutamalle seinänpätkälle.
Kuvataidekasvattaja Mika Kunnari, yksi työpajan ohjaajista kertoi, että olisi ollut pettynyt, jos seinältä ei löytyisi kolmea asiaa: kirkkovenettä, mulkkua ja numerosarjaa 666.
Pajan ohjaaja ei joutunut pettymään, sillä kaikki löytyivät kauimmaiselta seinältä heti työpajan kahden ensimmäisen tunnin aikana.
Eore: Not Quite (2017). Eore yhdistelee sarjakuvaa ja rikottuja kirjainmuotoja. Disneyn Arielia ei ole säälitty.
Rakkaudesta vapauteen, For the Love of Freedom. Oulun taidemuseossa 27.1.– 21.3.2018.
Action, Egs, Eore, Jr., Jani Tolin, Masters, Mion, MadC, Loop, Osek, Parasite, Psyke, Round, Skie, Skin, Tazer, Trama
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Pääosissa Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg ja Octavia Spencer. Käsikirjoitus Guillermo del Toro ja Vanessa Taylor. Ohjaus Guillermo del Toro. Ensi-ilta elokuvateattereissa 9.2.2018
Elisa (Sally Hawkins) työskentelee siivoojana salaisessa tutkimuslaitoksessa Baltimoressa. Elisa ja hänen naapurinsa Giles (Richard Jenkins) asuvat elokuvateatterin yllä ja vapaa-ajallaan katsovat Hollywood-musikaaleja ja syövät piirakoita.
Kylmän sodan kilpavarustelu Amerikan ja Venäjän välillä tuo tarpeen paeta arkea. Taide tarjoaa Elisalle lempeän tunneskaalan, helpon tavan havaita oikea ja väärä sekä viihdyttävän annoksen eskapismia. Aivan kuten tämä elokuvakin, Guillermo del Toron ohjaama Shape of Water.
Elisan rutiininomainen ja yksinäinen elämä muuttuu, kun laitokseen tuodaan tutkittavaksi mystinen vesiolento (Doug Jones).
Tapa, jolla salaperäistä olentoa tutkitaan, on väkivaltainen. Valkoinen mies näkee itsensä jumalan kuvana ja muut ihmiset ja olennot alempiarvoisena.
Vesiolennon fyysisillä ominaisuuksilla ja tunneälykkyydellä ei loppujen lopuksi ole erityisen suurta merkitystä. Amerikkalaisille olento toimii poliittisena pelinappulana, sillä pääasia on, että se “ei ole venäläisten käsissä”.
Ei ole yllätys, että olento on lopulta inhimillisempi kuin amerikkalainen kenraali kunniamerkkeineen.
Kuin Kaunotar ja Hirviö
Shape of Waterin päähenkilöt muistuttavat ranskalaisen kaunotar ja hirviö -sadun hahmoja.
Tämän tarinan Belle, Elisa, on “äänetön prinsessa”, joka näkee inhimillisyyden erilaisen pinnan alta. Hän on myös idealisti, joka puolustaa rohkeasti oikeaksi kokemiaan asioita, kuten rakkautta.
Vesiolento taas on selvästi hirviöhahmo: päältä ruma mutta sisältä humaani ja lempeä. Inhimillisenä ja romanttisena päähenkilönä olento saa katsojan pohtimaan rakkauden ydintä.
Elisan naapuri Giles on hänen isähahmonsa, joka saa voimaa Elisan rohkeudesta. Itsekeskeinen Gaston on vesimiehen kaapannut Richard Strickland (Michael Shannon). Hän haluaa Elisaa, mutta julmuutensa ja egoistisuutensa vuoksi hän ei koskaan voisi voittaa Elisaa puolelleen.
Shape of Water on lopulta monikerroksinen rakkaustarina useine vertauskuvineen ja hienovaraisine teemoineen.
Elokuvan naispääosan esittäjä Sally Hawkins tekee upean roolin mykkänä Elisana. Kun Elisa ja vesiolento löytävät yhteisen aaltopituuden, sanoja ja usein edes viittomakieltä ei tarvita siihen, että katsoja aistii naisen mielenliikkeet ja tuntemukset.
Monikerroksellisuutta lisäävät syvälliset sivuhahmot, jotka tuovat tarinaan uusia vivahteita ja näkökulmia. Hahmot tuovat elokuvaan tarttumapintaa, sillä ne eivät ole yksinkertaistettuja pahuudessaan tai hyvyydessään.
Tarina ja sen hahmot tuntuvat aidolta – jopa nimetön vesimieshahmo. (Siinäpä muuten kerrassaan erilainen romanttisen elokuvan miespääosan esittäjä!)
Herää kysymys: miksi kaunottaren ja hirviön tarinan mukaelmissa on aina kyse pinnan alle näkevästä naisesta ja rumasta miesoletetusta? Itselleni ainoa mieleen tuleva esimerkki päinvastaisista rooleista on Hal ja iso rakkaus (2001).
Kylmä sota, lämmin sydän
Ohjaaja Guillermo del Toron visuaalisuus on elokuvassa huipussaan. Pelkillä värimaailman muutoksilla del Toro näyttää, kuinka näkymättömästä ja harmaasta Elisasta kuoriutuu hehkuva ja rakastunut nainen.
Shape of Waterin romantiikkaa siivittää hyvin tehty äänimaailma: lempeät chansonit ja klassiset Hollywood-elokuvien balladit luovat tunnelmaa. Myös vesimiehen äänisuunnittelu tunnetilojen kuvaamisessa on onnistunut: olennon äänimaailma vaihtelee valaan laulusta raskaisiin hengitysääniin ja eläimellisistä tuskanhuudoista ilahtuneisiin hymähdyksiin.
Shape of Waterissa merkittävässä roolissa on myös del Toron rakkaus elokuvia kohtaan. Kaunis ja klassinen elokuvateatteri punaisine penkkeineen on romantiikan ja eskapismin tyyssija.
Tunteiden ylipursumista keskeyttää ja tasapainottaa del Toron elokuville ominainen verenpuna ja raadollisuus. Ohjaajan outo fiksaatio kasvojen ja etenkin poskien haavoihin saa Pan’s Labyrinth (2006) ja Crimson Peak (2015) -elokuvien lisäksi jatkoa myös Shape of Water –elokuvassa. Raa’at verta ja mätää pursuavat kohtaukset laittavat ajattelemaan väkivallan järjettömyyttä ja ihmisvartalon rajallisuutta.
Elokuvan tunteellisuus on vahvasti vastakkainaseteltu kylmän sodan politiikan, rotuerottelun ja keskiluokkaisen konservatiivisuuden kanssa. Amerikkalaisen unelman harha näyttäytyy tyhjänä ja haitallisena: se on tehty muovista, Cadillacin maalikerroksista ja vihreistä hyytelökakuista. Konservatiivisessa lähiökodin puristuksessa ei ole tilaa tunteille.
Rakkaus on kuin vesi
Shape of Water on vastavoima kovalle politiikalle ja ihmisyyden unohtamiselle. Sen pääelementtejä ovat vesi ja rakkaus, jotka molemmat ovat samalla elinehtoja elämälle.
Elokuva saa olon höpöksi sydämellisyydestä ja innoittaa keksimään korneja vertauksia rakkaudelle ja vedelle. Vedellä ja rakkaudella on sama luonne, sillä molemmat muuttuvat ja muuttavat luonnollisesti. Ei pakosti takomalla, vaan virtaamalla elämän mukana.
Rakkaus omaksuu uusia muotoja kuten vesi. Rakkaus ja vesi muuttuvat olotilojen ja ympäristön myötä. Molemmat luonnonvoimat voivat puhdistaa, rentouttaa, hivellä, hukuttaa tai auttaa hengittämään. Ne voivat myös satuttaa ja jäätyä.
Shape of Water antaa ymmärtää, että kaikki elämän tapahtumat johtavat jokaisen kohdalla lopulta ansaitsemaansa kohtaloon. Mikä olisikaan lohdullisempaa ja romanttisempaa.
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Oulun ylioppilasteatterin näytelmä Noitavasara on tuskainen kasvutarina kohti naiseutta. Okkultismi-trilogian toisen osan ensi-ilta on 9. helmikuuta Valve-salissa. Näytelmä on “kauhean kaunis”, toteavat käsikirjoittaja-ohjaaja Toni Kandelin ja koreografi-apulaisohjaaja Heidi Maria Huotari.
Valve-salissa leijailee savua. Punaiset valot osoittavat katsomoon. Apulaisohjaaja ja koreografi Heidi Maria Huotari huutaa ohjeita näyttämöllä limittäin ja päällekkäin makaaville näyttelijöille. Taustalta kuuluu erikoista jylinää, jonka lähteeksi paljastuu sarvekkaalla kallolla koristeltu kummallisen näköinen soitin: yaybahar.
Olenko tullut seuraamaan okkultistisia menoja vai Oulun ylioppilasteatterin Noitavasara-näytelmän harjoituksia?
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Toni Kandelin, mikä ja mitä Noitavasara on?
“Äärimmäisiä tunnetiloja ja unenomaisuutta”, hän vastaa.
“Se on katsojaa puhutteleva ja herättelevä sekä haastava”, täydentää Huotari. “Varmasti tulee inhoa, vihaa, rakkautta, ihastumista, kauhua – ihan laidasta laitaan. Kukaan ei lähde salista ilman tunteita”, hän lupaa.
Näytelmän päähenkilö Miriam (Fanny Riekki) on elämässään hukassa oleva nuori nainen.
Noitavasara on Oulun ylioppilasteatterin okkultismi-trilogian toinen osa.
Aiempi Suuri peto -näytelmä vuodelta 2016 puhutti ja kohahdutti. Onko kyseessä yhtä visuaalinen tuotanto?
“Teemme erittäin visuaalista teatteria. Visuaalisuus on ollut mukana jo käsikirjoitusvaiheessa”, vahvistaa Kandelin. Musiikki, valot, maskeeraus ja puvustus ovat osa Noitavasara-kokemusta, kertovat Huotari ja Kandelin.
Noitavasara ei heidän mukaansa ole vaikeaselkoista tai outoa teatteria, vaan se tuodaan lähelle jotta katsoja voi tarttua kiinni.
Krista Karttusen esittämä Sofia on noitien Ylipapitar sekä Miriamin isosiskomainen ystävä ja esikuva.
Kukaan ei kuitenkaan pääse helpolla – ei työryhmä eivätkä katsojat.
“Se on Tonin (Kandelin) juttu ja meidän trilogian juttu että katsoja haastetaan monella tasolla omien tunteiden ja oman itsensä kanssa”, kertoo Huotari. Hän vertaa näytelmän työryhmää perheeseen ja okkultismikulttiin.
Hänen mukaansa kaikki tekijät tarvitsevat toisiaan eri tavalla kuin tavallisessa näytelmässä.
“Kaikki ovat mukana sydänverellä”, Huotari kertoo.
Kaisa Seppänen on yksi neljästä Bileladysta, jotka ilmentävät nykypäivän pinnalista naiskuvaa.
Tekijäjoukko on lähes identtinen trilogian ensimmäisen osan kanssa. Tuukka Tyvelä on säveltänyt musiikin, jonka esittää näyttämöllä The Aeon -yhtye.
Erikoisuutena Noitavasarassa kuullaan varta vasten näytelmää varten rakennettua yaybahar-nimistä soitinta, jonka jylisevässä äänessä voi kuulla kumisevan okkultististen seremonioiden kaiun.
Vaikka työryhmä on tiivis ja hitsautunut yhteen, Noitavasara on rankka kokemus näyttelijöille, vahvistaa pääosan esittäjä Fanny Riekki. Riekki oli naispääosassa jo Suuressa pedossa, mutta Noitavasara on hänen mukaansa monella tasolla henkilökohtaisempi ja lähempänä omaa ihoa.
Vaikka näytelmä on synkkä ja ajatuksia herättävä, hän kehottaa katsojia vain nauttimaan virrasta.
Luvassa on “pimeä, kaunis ja värisyttävä” näytelmä, Riekki kuvailee.
Miriam tulee Sofian kutsumana naisten salaiseen seuraan, noitien kokoontumiseen.
Noitavasara iskee vihapuheeseen
Näytelmän käsikirjoitukseen innoitti Malleus maleficarum eli Noitavasara-kirja. Noitavainojen taustalla vaikuttanut ja noituuden sekä naiseuden yhteen liittänyt teos julkaistiin vuonna 1468 ja suomennettiin 2014.
Kirja kertoo miten noidan tunnistaa ja neuvoo kiduttamaan epäiltyä tunnustuksen kirvoittamiseksi. Malleus maleficarumin myötä ikävät tapahtumat kuten katovuodet voitiin vierittää naispuolisen noidan syyksi, eikä perättömistä syytteistä saanut sanktioita.
Noitasyytteet päättyivät usein ikävästi Paholaisen kanssa liittoutumisesta epäillyn kannalta. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat suuresti, ja noitasyytteiden sukupuolittuneisuutta on tutkittu paljon.
Toni Kandelin kuvailee teosta julmaksi kirjaksi, joka sai miettimään miten julman tekstin saisi käännettyä näyttämölle. Tarina kuitenkin lähti omille teilleen: Malleus maleficarumista jäi näytelmään maailmankuva – ja noitien vasarointi, hän lisää.
Näytelmän ikärajaksi on määritetty 18 vuotta voimakkaiden kohtausten, väkivallan ja seksuaalisen sisällön vuoksi. Harjoituksissa ymmärrän miksi: näytelmä on voimakkaan fyysinen ja ottaa raadollisesti kantaa naiskehon olemukseen.
Naisruumis on yhtä aikaa syntymä ja kuolema ja raja niiden välissä. Pyhä ja paha. Julkinen ja yksityinen.
Noidat (kuvassa Jenna Kurikkala) ovat naiseuden vaietun viisauden itsevarma ruumillistuma.
Noitasapatissa Sofia noituu Miriamin valtaansa.
Noitavasarassa käsitellään kiusaamista, pahoinpitelyä ja sukupuolista syrjimistä mennen äärimmäisyyksiin ja ääripäihin, Huotari kuvailee.
Kyseessä on kuitenkin enemmän ihmisoikeuskysymys kuin sukupuolikysymys, hän tarkentaa. Näytelmä tulee syliin ja ajatuksiin ja kysyy kuka saa koskea ja keneen saa koskea, kertoo Huotari.
Kandelin vertaa taideteosta peiliin, joka heijastaa katselijansa. Heijastuva kuva ei ole aina miellyttävä, hän huomauttaa.
Noitavasara peilaa katsojan reaktioita: se herättää miettimään mille nauroit tai mihin et reagoinut, kertoo Kandelin.
“Sanoisivatko ihmiset samanlaisia asioita kasvokkain?”, miettii Huotari.
“Kuinka moni teistä nousisi puolustamaan heikompaa ja moniko kääntäisi kasvonsa pois pahasta?”, hän kysyy.
Vuohen kallo on yksi noitasapatin keskeisistä välineistä.
Oulun ylioppilasteatterin Noitavasara-näytelmän ensi-ilta on perjantaina 9.2.2018 kello 19 Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7, Oulu). Noitavasara esitetään yhdeksän kertaa ajalla 9.–20.2.2018.
Julkaistu
SHARE
Heidi Niemi
Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.
My Fair Lady. Perustuu George Bernard Shaw’n näytelmään ja Gabriel Pascalsin elokuvaan Pygmalion. Ohjaus Merja Larivaara. Lavastus Kalle Nurminen, puvustus Pasi Räbinä. Rooleissa Rosanna Kemppi, Yasmine Yamajako, Janne Raudaskoski, Kari-Pekka Toivonen, Mikko Leskelä, Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Antti Annola, Hannu Pelkonen, Erick King, Timo Reinikka, Jaana Kahra, Aki Pelkonen. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner, suomennos Mikko Koivusalo, musiikin sävellykset Frederick Loewe, sovitus Jussi Lampela. Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Kesto noin 2 tuntia 50 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 26.1. ja lauantaina 27.1.
Kukkaistyttö Eliza Doolittlen tarina on monelle tuttu Audrey Hepburnin tähdittämästä kahdeksan Oscar-palkinnon musikaalielokuvasta My Fair Lady (1964).
1800-luvun Lontooseen sijoittuvassa tarinassa brittiläinen kielitieteen opettaja, öykkärimäinen Henry Higgins päättää vedonlyönnin yllyttämänä koulia karkeatapaisesta mutta ah, niin kauniskasvoisesta kukkamyyjästä Eliza Doolittlestä seurapiirikuningattaren. Elizalle muutos on mieluinen, saahan hän mahdollisuuden kohota kadulta kukkakaupan myyjäksi.
Higginsin koulutuksen aikana Elizan karkea cockney-aksentti vaihtuu hillittyyn yläluokkaiseen lausuntaan, rähjäinen hartiahuivi hienostuneeseen design-luomukseen. Higgins on omahyväisen tyytyväinen koulutuksensa onnistumiseen, mutta Elizan reaktio on penseämpi – hän ei ole toisen luomus, vaan oma itsenäinen itsensä.
Musikaali perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw’n (1856–1950) brittiläistä luokkayhteiskuntaa satirisoivaan näytelmään Pygmalion (1913).Sen taustalla taas on kreikkalaisen mytologian Pygmalion, kuvanveistäjä, joka rakastuu veistämäänsä kauniiseen naispatsaaseen.
Kaiken takana on siis nainen – tai oikeammin se, kuinka naisen saa muokattua itselleen mieluisaksi.
My Fair Ladysta on siis helppo ennustaa kevätkauden menestystä myös Oulun teatterille.
Merja Larivaaran ohjauksessa on päädytty pääroolien tuplamiehitykseen: Eliza Doolittlen roolissa vuorottelevat Rosanna KemppijaYasmine Yamajako, ja Henry Higginsin rooleissa vuorottelevat taas Janne Raudaskoski ja Kari-Pekka Toivonen.
Näkemässäni versiossa päärooleja esittivät Toivonen ja Kemppi. Rosanna Kemppi on hurmaava ja kuulasääninen Eliza Doolittle, Kari-Pekka Toivonen näyttelee vannoutuneen sovinistin ja kaikilla tavoin sietämättömän Henry Higginsin roolin kärttyisen ja tuskastuneen oloisena – alkuperäisteokselle uskollisesti, siis.
Musiikillisesti My Fair Lady on varmaa työtä ja kokonaisuutena onnistunut, vaikka yksittäiset musiikkinumerot eivät olekaan erityisen mieleenpainuvia. Rosanna Kempin Voi kun se olis mukavaa on toki vilpitön tulkinta elämän perustarpeista ja siitä, kuinka suklaan mässyttäminen ja sängyllä pötköttäminen olisivat mitä mukavinta puuhaa.
Musikaalin lavasteet, puvustus ja valaistus ovat kaikki huippuluokkaa. Vaihtuvissa ja pyörivissä lavasteissa riittää ihmeteltävää: Ascotin laukkakilpailujen sulavasti liikkuvat pensasaidat ihastuttavat kekseliäisyydellään, 1800-luvun Lontoon sumuiset ja tunnelmalliset kadut taas yksityiskohdillaan.
Neljätoistahenkinen laulava ja tanssiva ensemble suoriutuu vaativasta urakastaan loistavasti. Heistä onkin kiittäminen musikaalin mieleenpainuvimpia ja visuaalisesti kiinnostavimpia kohtauksia. Kunto kestää ja laulu kulkee myös vauhdikkaimmissa kohtauksissa, komeaa! Kiitokset ansaitsevat myös koreografiasta vastaavat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen.
On kuitenkin yksi, joka ansaitsee erityistä suitsutusta: Elizan juoppoa isää, Arthur Doolittlea näyttelevä Hannu Pelkonen revittelee härskin sikailijan roolissaan kympin arvoisesti. Pelkonen varastaa huomion jokaisessa kohtauksessa jossa esiintyy, ja hillittömiin sfääreihin nouseva laulu Lykky mukana (With a Little bit of Luck) jää mieleen musikaalin yhtenä huippukohtana.
Vaikka kukkaloistossa kylpeväMy Fair Lady on kaunis katsella ja musiikillisesti miellyttävä, jotkut ratkaisut saavat kulmakarvan kohoamaan.
Ensimmäisenä kriittinen huomio kiinnittyy tarinan keskiössä olevaan yläluokkaisuuden illuusioon. Brittiläinen luokkajako on nimittäin huomattavasti vivahteikkaampi ja monisyisempi juttu kuin kotimainen sekamelskamurteellisuus antaa ymmärtää. Brittiläinen salonkikelpoisuus ei oikein uskottavasti synny siitä, että sorahtava r-äänne korvataan d-äänteellä. (Se, mitä murretta musikaalissa ylipäänsä matkitaan, jää myös epäselväksi.)
Katsojaa hymyilyttää myös se, kuinka Henry Higgins voivottelee selvällä suomen kielellä englannin kielen surkeaa rappiotilaa. Näin vahvasti luomisympäristöönsä liittyvän teoksen lokalisointi on totisesti vaikeaa!
Kalevan arviossa näytelmään toivottiin ripausta brittiläistä understatement-huumoria. Samaan kiinnitin itsekin huomiota. Hahmot ovat hyvin karrikoituja, joko alleviivatun yläluokkaisia tai rähjäisiä.
Esimerkiksi Elizan hahmo on karikatyyrimaisesti joko rääkyvä, räkivä ja tavattoman, ylenpalttisen rahvaanomainen, tai kirjakieltä viileästi artikuloiva fiini leidi – ei mitään siltä väliltä. Eikö työväenluokkaisuus tosiaan välittyisi katsojalle vähemmilläkin maneereilla?
My Fair Lady on viihdyttävä ja visuaalisesti häikäisevä musikaali, monin tavoin ruusuinen aikuisten satu.
Ja kuinka siinä tarinassa lopulta käykään? Onnellisesti, tietenkin – mutta se, kenen kannalta, on parasta jättää avoimeksi.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
