Oulun ylioppilasteatterin näytelmä Noitavasara on tuskainen kasvutarina kohti naiseutta. Okkultismi-trilogian toisen osan ensi-ilta on 9. helmikuuta Valve-salissa. Näytelmä on “kauhean kaunis”, toteavat käsikirjoittaja-ohjaaja Toni Kandelin ja koreografi-apulaisohjaaja Heidi Maria Huotari.
Valve-salissa leijailee savua. Punaiset valot osoittavat katsomoon. Apulaisohjaaja ja koreografi Heidi Maria Huotari huutaa ohjeita näyttämöllä limittäin ja päällekkäin makaaville näyttelijöille. Taustalta kuuluu erikoista jylinää, jonka lähteeksi paljastuu sarvekkaalla kallolla koristeltu kummallisen näköinen soitin: yaybahar.
Olenko tullut seuraamaan okkultistisia menoja vai Oulun ylioppilasteatterin Noitavasara-näytelmän harjoituksia?
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Toni Kandelin, mikä ja mitä Noitavasara on?
“Äärimmäisiä tunnetiloja ja unenomaisuutta”, hän vastaa.
“Se on katsojaa puhutteleva ja herättelevä sekä haastava”, täydentää Huotari. “Varmasti tulee inhoa, vihaa, rakkautta, ihastumista, kauhua – ihan laidasta laitaan. Kukaan ei lähde salista ilman tunteita”, hän lupaa.
Näytelmän päähenkilö Miriam (Fanny Riekki) on elämässään hukassa oleva nuori nainen.
Noitavasara on Oulun ylioppilasteatterin okkultismi-trilogian toinen osa.
Aiempi Suuri peto -näytelmä vuodelta 2016 puhutti ja kohahdutti. Onko kyseessä yhtä visuaalinen tuotanto?
“Teemme erittäin visuaalista teatteria. Visuaalisuus on ollut mukana jo käsikirjoitusvaiheessa”, vahvistaa Kandelin. Musiikki, valot, maskeeraus ja puvustus ovat osa Noitavasara-kokemusta, kertovat Huotari ja Kandelin.
Noitavasara ei heidän mukaansa ole vaikeaselkoista tai outoa teatteria, vaan se tuodaan lähelle jotta katsoja voi tarttua kiinni.
Krista Karttusen esittämä Sofia on noitien Ylipapitar sekä Miriamin isosiskomainen ystävä ja esikuva.
Kukaan ei kuitenkaan pääse helpolla – ei työryhmä eivätkä katsojat.
“Se on Tonin (Kandelin) juttu ja meidän trilogian juttu että katsoja haastetaan monella tasolla omien tunteiden ja oman itsensä kanssa”, kertoo Huotari. Hän vertaa näytelmän työryhmää perheeseen ja okkultismikulttiin.
Hänen mukaansa kaikki tekijät tarvitsevat toisiaan eri tavalla kuin tavallisessa näytelmässä.
“Kaikki ovat mukana sydänverellä”, Huotari kertoo.
Kaisa Seppänen on yksi neljästä Bileladysta, jotka ilmentävät nykypäivän pinnalista naiskuvaa.
Tekijäjoukko on lähes identtinen trilogian ensimmäisen osan kanssa. Tuukka Tyvelä on säveltänyt musiikin, jonka esittää näyttämöllä The Aeon -yhtye.
Erikoisuutena Noitavasarassa kuullaan varta vasten näytelmää varten rakennettua yaybahar-nimistä soitinta, jonka jylisevässä äänessä voi kuulla kumisevan okkultististen seremonioiden kaiun.
Vaikka työryhmä on tiivis ja hitsautunut yhteen, Noitavasara on rankka kokemus näyttelijöille, vahvistaa pääosan esittäjä Fanny Riekki. Riekki oli naispääosassa jo Suuressa pedossa, mutta Noitavasara on hänen mukaansa monella tasolla henkilökohtaisempi ja lähempänä omaa ihoa.
Vaikka näytelmä on synkkä ja ajatuksia herättävä, hän kehottaa katsojia vain nauttimaan virrasta.
Luvassa on “pimeä, kaunis ja värisyttävä” näytelmä, Riekki kuvailee.
Miriam tulee Sofian kutsumana naisten salaiseen seuraan, noitien kokoontumiseen.
Noitavasara iskee vihapuheeseen
Näytelmän käsikirjoitukseen innoitti Malleus maleficarum eli Noitavasara-kirja. Noitavainojen taustalla vaikuttanut ja noituuden sekä naiseuden yhteen liittänyt teos julkaistiin vuonna 1468 ja suomennettiin 2014.
Kirja kertoo miten noidan tunnistaa ja neuvoo kiduttamaan epäiltyä tunnustuksen kirvoittamiseksi. Malleus maleficarumin myötä ikävät tapahtumat kuten katovuodet voitiin vierittää naispuolisen noidan syyksi, eikä perättömistä syytteistä saanut sanktioita.
Noitasyytteet päättyivät usein ikävästi Paholaisen kanssa liittoutumisesta epäillyn kannalta. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat suuresti, ja noitasyytteiden sukupuolittuneisuutta on tutkittu paljon.
Toni Kandelin kuvailee teosta julmaksi kirjaksi, joka sai miettimään miten julman tekstin saisi käännettyä näyttämölle. Tarina kuitenkin lähti omille teilleen: Malleus maleficarumista jäi näytelmään maailmankuva – ja noitien vasarointi, hän lisää.
Näytelmän ikärajaksi on määritetty 18 vuotta voimakkaiden kohtausten, väkivallan ja seksuaalisen sisällön vuoksi. Harjoituksissa ymmärrän miksi: näytelmä on voimakkaan fyysinen ja ottaa raadollisesti kantaa naiskehon olemukseen.
Naisruumis on yhtä aikaa syntymä ja kuolema ja raja niiden välissä. Pyhä ja paha. Julkinen ja yksityinen.
Noidat (kuvassa Jenna Kurikkala) ovat naiseuden vaietun viisauden itsevarma ruumillistuma.
Noitasapatissa Sofia noituu Miriamin valtaansa.
Noitavasarassa käsitellään kiusaamista, pahoinpitelyä ja sukupuolista syrjimistä mennen äärimmäisyyksiin ja ääripäihin, Huotari kuvailee.
Kyseessä on kuitenkin enemmän ihmisoikeuskysymys kuin sukupuolikysymys, hän tarkentaa. Näytelmä tulee syliin ja ajatuksiin ja kysyy kuka saa koskea ja keneen saa koskea, kertoo Huotari.
Kandelin vertaa taideteosta peiliin, joka heijastaa katselijansa. Heijastuva kuva ei ole aina miellyttävä, hän huomauttaa.
Noitavasara peilaa katsojan reaktioita: se herättää miettimään mille nauroit tai mihin et reagoinut, kertoo Kandelin.
“Sanoisivatko ihmiset samanlaisia asioita kasvokkain?”, miettii Huotari.
“Kuinka moni teistä nousisi puolustamaan heikompaa ja moniko kääntäisi kasvonsa pois pahasta?”, hän kysyy.
Vuohen kallo on yksi noitasapatin keskeisistä välineistä.
Oulun ylioppilasteatterin Noitavasara-näytelmän ensi-ilta on perjantaina 9.2.2018 kello 19 Kulttuuritalo Valveella (Hallituskatu 7, Oulu). Noitavasara esitetään yhdeksän kertaa ajalla 9.–20.2.2018.
Julkaistu
SHARE
Heidi Niemi
Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.
My Fair Lady. Perustuu George Bernard Shaw’n näytelmään ja Gabriel Pascalsin elokuvaan Pygmalion. Ohjaus Merja Larivaara. Lavastus Kalle Nurminen, puvustus Pasi Räbinä. Rooleissa Rosanna Kemppi, Yasmine Yamajako, Janne Raudaskoski, Kari-Pekka Toivonen, Mikko Leskelä, Anneli Niskanen, Anne Syysmaa, Antti Annola, Hannu Pelkonen, Erick King, Timo Reinikka, Jaana Kahra, Aki Pelkonen. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner, suomennos Mikko Koivusalo, musiikin sävellykset Frederick Loewe, sovitus Jussi Lampela. Koreografia Katja Koukkula ja Jussi Väänänen. Kesto noin 2 tuntia 50 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 26.1. ja lauantaina 27.1.
Kukkaistyttö Eliza Doolittlen tarina on monelle tuttu Audrey Hepburnin tähdittämästä kahdeksan Oscar-palkinnon musikaalielokuvasta My Fair Lady (1964).
1800-luvun Lontooseen sijoittuvassa tarinassa brittiläinen kielitieteen opettaja, öykkärimäinen Henry Higgins päättää vedonlyönnin yllyttämänä koulia karkeatapaisesta mutta ah, niin kauniskasvoisesta kukkamyyjästä Eliza Doolittlestä seurapiirikuningattaren. Elizalle muutos on mieluinen, saahan hän mahdollisuuden kohota kadulta kukkakaupan myyjäksi.
Higginsin koulutuksen aikana Elizan karkea cockney-aksentti vaihtuu hillittyyn yläluokkaiseen lausuntaan, rähjäinen hartiahuivi hienostuneeseen design-luomukseen. Higgins on omahyväisen tyytyväinen koulutuksensa onnistumiseen, mutta Elizan reaktio on penseämpi – hän ei ole toisen luomus, vaan oma itsenäinen itsensä.
Musikaali perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw’n (1856–1950) brittiläistä luokkayhteiskuntaa satirisoivaan näytelmään Pygmalion (1913).Sen taustalla taas on kreikkalaisen mytologian Pygmalion, kuvanveistäjä, joka rakastuu veistämäänsä kauniiseen naispatsaaseen.
Kaiken takana on siis nainen – tai oikeammin se, kuinka naisen saa muokattua itselleen mieluisaksi.
My Fair Ladysta on siis helppo ennustaa kevätkauden menestystä myös Oulun teatterille.
Merja Larivaaran ohjauksessa on päädytty pääroolien tuplamiehitykseen: Eliza Doolittlen roolissa vuorottelevat Rosanna KemppijaYasmine Yamajako, ja Henry Higginsin rooleissa vuorottelevat taas Janne Raudaskoski ja Kari-Pekka Toivonen.
Näkemässäni versiossa päärooleja esittivät Toivonen ja Kemppi. Rosanna Kemppi on hurmaava ja kuulasääninen Eliza Doolittle, Kari-Pekka Toivonen näyttelee vannoutuneen sovinistin ja kaikilla tavoin sietämättömän Henry Higginsin roolin kärttyisen ja tuskastuneen oloisena – alkuperäisteokselle uskollisesti, siis.
Musiikillisesti My Fair Lady on varmaa työtä ja kokonaisuutena onnistunut, vaikka yksittäiset musiikkinumerot eivät olekaan erityisen mieleenpainuvia. Rosanna Kempin Voi kun se olis mukavaa on toki vilpitön tulkinta elämän perustarpeista ja siitä, kuinka suklaan mässyttäminen ja sängyllä pötköttäminen olisivat mitä mukavinta puuhaa.
Musikaalin lavasteet, puvustus ja valaistus ovat kaikki huippuluokkaa. Vaihtuvissa ja pyörivissä lavasteissa riittää ihmeteltävää: Ascotin laukkakilpailujen sulavasti liikkuvat pensasaidat ihastuttavat kekseliäisyydellään, 1800-luvun Lontoon sumuiset ja tunnelmalliset kadut taas yksityiskohdillaan.
Neljätoistahenkinen laulava ja tanssiva ensemble suoriutuu vaativasta urakastaan loistavasti. Heistä onkin kiittäminen musikaalin mieleenpainuvimpia ja visuaalisesti kiinnostavimpia kohtauksia. Kunto kestää ja laulu kulkee myös vauhdikkaimmissa kohtauksissa, komeaa! Kiitokset ansaitsevat myös koreografiasta vastaavat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen.
On kuitenkin yksi, joka ansaitsee erityistä suitsutusta: Elizan juoppoa isää, Arthur Doolittlea näyttelevä Hannu Pelkonen revittelee härskin sikailijan roolissaan kympin arvoisesti. Pelkonen varastaa huomion jokaisessa kohtauksessa jossa esiintyy, ja hillittömiin sfääreihin nouseva laulu Lykky mukana (With a Little bit of Luck) jää mieleen musikaalin yhtenä huippukohtana.
Vaikka kukkaloistossa kylpeväMy Fair Lady on kaunis katsella ja musiikillisesti miellyttävä, jotkut ratkaisut saavat kulmakarvan kohoamaan.
Ensimmäisenä kriittinen huomio kiinnittyy tarinan keskiössä olevaan yläluokkaisuuden illuusioon. Brittiläinen luokkajako on nimittäin huomattavasti vivahteikkaampi ja monisyisempi juttu kuin kotimainen sekamelskamurteellisuus antaa ymmärtää. Brittiläinen salonkikelpoisuus ei oikein uskottavasti synny siitä, että sorahtava r-äänne korvataan d-äänteellä. (Se, mitä murretta musikaalissa ylipäänsä matkitaan, jää myös epäselväksi.)
Katsojaa hymyilyttää myös se, kuinka Henry Higgins voivottelee selvällä suomen kielellä englannin kielen surkeaa rappiotilaa. Näin vahvasti luomisympäristöönsä liittyvän teoksen lokalisointi on totisesti vaikeaa!
Kalevan arviossa näytelmään toivottiin ripausta brittiläistä understatement-huumoria. Samaan kiinnitin itsekin huomiota. Hahmot ovat hyvin karrikoituja, joko alleviivatun yläluokkaisia tai rähjäisiä.
Esimerkiksi Elizan hahmo on karikatyyrimaisesti joko rääkyvä, räkivä ja tavattoman, ylenpalttisen rahvaanomainen, tai kirjakieltä viileästi artikuloiva fiini leidi – ei mitään siltä väliltä. Eikö työväenluokkaisuus tosiaan välittyisi katsojalle vähemmilläkin maneereilla?
My Fair Lady on viihdyttävä ja visuaalisesti häikäisevä musikaali, monin tavoin ruusuinen aikuisten satu.
Ja kuinka siinä tarinassa lopulta käykään? Onnellisesti, tietenkin – mutta se, kenen kannalta, on parasta jättää avoimeksi.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta, Henna Rannanpää arvioi.
Pääosissa Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Samuli Edelmann, Frida Hallgren, Kalle Lamberg, Timo Lavikainen, Mikko Leppilampi, Samuli Niittymäki, Ylermi Rajamaa, Roope Salminen, Pekka Strang ja Jari Virman. Käsikirjoitus Joona Tena, Tatiana Elf ja Juha Karvanen. Ohjaus Aleksi Mäkelä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 25.12.2017.
Jääkiekon maailmanmestaruuskisat Tukholmassa vuonna 1995. Suomen jääkiekon maajoukkue valmistautuu maailmanmestaruuskisoihin päävalmentaja Curt ”Curre” Lindströmin johdolla ja lopulta finaaliin Ruotsia vastaan.
Suomi ei ollut ennen voittanut yhtään kultaa joukkuelajeissa ja monet epäilivät, että isoveli-Ruotsi vetää jälleen pidemmän korren.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Joulupäivänä ensi-iltaan tullut 95 on siinä mielessä lohdullinen elokuva, että onnellinen loppu on tiedossa. Nostalgiatripin lisäksi elokuva on sokerikuorrutteinen, viihdyttävä ja ennalta-arvattava lätkäelokuva muutenkin kuin pelin lopputuloksen kannalta.
95 seuraa lätkäjoukkueen lisäksi kahdeksaa eri tarinaa toukokuisen viikonlopun aikana. Kaikkia elokuvan episodeja yhdistää jääkiekon maailmanmestaruuskisat.
Yksinhuoltajaäiti (Laura Birn) haluaa ostaa pojalleen uudet luistimet. Kuolemansairas mies (Pekka Strang) haluaa katsoa entisten joukkuekavereidensa (Mikko Leppilampi, Timo Lavikainen) kanssa finaalin. Ruotsalaisesta firmasta potkut saanut mies (Ylermi Rajamaa) taas lähtee ystäviensä kanssa Tukholmaan kostoreissulle.
Ketään pelaajista ei erityisesti nosteta ylitse muiden, mutta yhtenä oivallisena keinona elokuvassa käytetään maalivahti Jukka Tammea (Lauri Tilkanen) eräänlaisen tarkkailijan roolissa. Tammi ei päässyt turnauksessa pelaamaan yhtään peliä maalissa.
Jääkiekko ja 95-elokuvan maailma on miehinen. Jääkiekkoa pelaavat pojat tai miehet ja sen asiantuntijoita ovat miehet, ja naiset toimivat taustajoukoissa ja katsojina.
Suurimman poikkeuksen tekee Ruotsin jääkiekkoliitossa työskentelevä Birgitta (Frida Hallgren), joka valmistelee Ruotsin voitonjuhlia. Laura Birnin hahmon harteille on asetettu yhdeksänkymmentäluvun laman paineiden havainnollistaminen.
Ei Mertarantaa rakkaampaa
Elokuvan mestaruuspelin tapahtumat ovat alkuperäisestä pelistä. Elokuvaan kuvattiin jäällä näyttelijöistä lähikuvia ja keskustelua vaihtopenkillä sekä harjoittelua ennen varsinaista peliä. Suurin osa elokuvasta ja turnauksesta käydään kuitenkin jään ulkopuolella, pukukopeissa ja hotellihuoneissa – tämä ratkaisu saattaa olla joillekin lätkäfaneille pettymys.
Arkistomateriaalin lisäksi elokuvassa käytetään Antero Mertarannan omaperäistä selostusta, joka on tuttua ja turvallista. Elokuvassa Mertaranta toimii eräänlaisena kertojanäänenä.
Raimo Summasta elokuvassa esittävä Akseli Mattila kuvailee, kuinka Mertaranta nykypäivänäkin nostattaa kisakatsomon ihan omiin sfääreihinsä.
”Kylmät väreet menee joka kerta, kun vanhaa peliä katselee ja [kuulee sen] kuinka Mertaranta eläytyy siihen.”
Mertaranta nostatti katsojien tunnelmia omistautuvalla, monisanaisella ja kekseliäällä selostuksellaan. Taklaus oli ”pusu” ja taitavan maalin myötä ”Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille”.
Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä kertoo, että elokuvan traileria valmistellessa he kokeilivat Mertarannan kanssa ottaa uusiksi tunteellisia selostuksia. Niistä kuitenkin luovuttiin, sillä ne eivät vetäneet vertoja alkuperäisille, joista A-tyyppi teki laulun Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Alkuperäiset selostukset tuovat tunnelatausta ja tunnistettavuutta elokuvaan.
Elokuvan jääkiekkoasiantuntijana toimi Jere Lehtinen, joka usean muun vuoden 1995-joukkueen pelaajan lailla vilahtaa valkokankaalla. Jokainen cameo-rooli on kuin silmänisku jääkiekkofaneille.
Urosleijonia ja miehisiä sankareita
Maailmanmestaruus sai suomalaiset sekoamaan. Helsingin Sanomien (10.5.1995) ”Voitonjuhlat täyttä terapiaa” –jutussa yli 100 000 osallistujan voitonjuhlia kuvataan sanoilla ”hurmos”, ”hysteria”, ”riemu” ja ”karnevaali”.
Helsingin kauppatorilla pidetyissä voitonjuhlissa Saku Koivu tiivisti tunnelmat:”Koko kansa on voittanut”. Maailmanmestaruuden kerrotaan nostaneen Suomen henkisestä lamasta ja taittaneen myös taloudellisen laman.
Vuonna 1994 Suomen kansa äänesti Euroopan unionin jäsenyydestä. Jälkeenpäin on kirjoitettu, että jakaantunut kansa yhdistyi jääkiekon maailmanmestaruuden myötä.
Miksi juuri jääkiekko ja sen maailmanmestaruus kykenee nostamaan kokonaisen yhteiskunnan lamaannuksesta ja epätoivosta? Ja kuinka totta se lopulta on?
Mäkelä analysoi, että jälkeenpäin asiaa on tulkittu niin että mestaruus nosti Suomen lamasta.
”Asiat eivät monesti tapahtumahetkellä ole merkityksellisiä, mutta kun niitä pohditaan jälkikäteen, on siinä varmasti jokin totuuspohja.”
Ruotsalaiset toimivat hävittyään viisaan ja lempeän isoveljen lailla, ja antoivat suomalaisille omiin kotikisojen mestaruusjuhliin varatut kultakypärät, mestaruusbussin sekä voitonjuhlat Tukholman Sergelin torilla. Mäkelä arvelee, että mikäli tilanne olisi ollut vastakkainen, suomalaiset eivät olisi tehneet samaa palvelusta ruotsalaisille.
”Ruotsalaiset ovat aina olleet parempia häviämään. Jos nuo kisat olisivat olleet Suomessa ja Ruotsi olisi voittanut, niin ei olisi puhettakaan että täällä olisi annettu ruotsalaisille yhtään mitään muuta kuin selkään. Se on valitettava tosiasia. Me emme ole kasvaneet aikuisiksi tässä asiassa. Me olemme huonoja häviäjiä, ehkä se johtuu siitä että on hävitty niin monta kertaa.”
Kalle Virtapohjaanalysoi väitöskirjassaan (1998), kuinka ihmisillä on kaipuu ja tarve yhtenäisyyteen, jota haetaan esimerkiksi urheilun kautta. Ihmisillä on kaipuu yhteisöllisyyteen, ja urheilu tarjoaa raamit tunteiden osoittamiseen ja yhteen hiileen puhaltamiseen.
Mäkelä pohtii myös television merkitystä osallistumisen kannalta.
”Televisiointi on koko ajan kehittynyt, ja katsojina olemme lähempänä ja lähempänä semmoisia paikkoja minne ennen ei ole päästy. Lajista riippumatta katsojan ei tarvitse olla enää paikan päällä, että pääsee lähelle tapahtumia.”
Filosofi Timo Airaksinen on pohtinut, kuinka urheilusta on tullut suomalaisille uskonto. Urheilu on kanava osoittaa intohimoaan ja se sallii tunteiden näyttämisen myös miehille.
Joukkuelajeissa katsojilla on yksilölajeja todennäköisemmin mahdollisuus löytää joukosta juuri oma suosikkinsa, omakuvansa ja idolinsa.
Akseli Mattila epäilee, että vuoden 1995 mestaruus onkin syynä sille, miksi jääkiekko on Suomen suosituimpia lajeja.
”Kun muita joukkuelajeja miettii, niin ei samanlaista menestystä ole tullut.”
Kuvassa ohjaaja Aleksi Mäkelä (vas.) ja Akseli Mattila, joka näyttelee elokuvassa Raimo Summasta.
Suomen suosituin ruotsalainen
Elokuvassa Kalervo Kummola (Hannu-Pekka Björkman) palkkaa Curt Lindströmin (Jens Hultén) Suomen jääkiekkojoukkueen päävalmentajaksi vuoden 1993 MM-kisojen discossa. Curre esiintyy iloisesti tanssivana hahmona, jota jäyheät suomalaiset tuijottavat baaritiskillä.
Vuonna 1994 Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maailmanmestaruuden rangaistuslaukauskisassa, ja häviötä seurannut pettymys oli suuri. Kirvelevän häviön vuoksi myös lehdistö parjasi Currea.
Vuoden 1995 mestaruuden myötä ääni kuitenkin muuttui kellossa, ja Lindströmiä ehdotettiin mediassa jopa “vuoden äidiksi”. Suomalaisille Curren pehmeät arvot ja lempeä valmennustapa olivat asioita, jota ei täysin ymmärretty. Aiemmin valmentaja oli huutava ja kiroileva hahmo kentän laidalla.
Mäkelä kuvailee Currea edeltänyttä Pentti Matikaista ”purukumia jauhavaksi äijävalmentajaksi”, kun taas ”Curre oli enemmän henkinen valmentaja kuin fyysinen piiskaaja.”
Eräs osoitus Lindströmin pehmeistä arvoista valmennuksessa oli hänen kirjoittamansa kirje pelaajille finaalipäivän aamuna.
Mäkelä kertoo, että eräs pelaajista ei edes muista Lindströmin kirjettä, sillä finaalin jälkeisestä intensiivisestä ajasta on jäänyt hatarat muistot.
”Kutsuvierasnäytöksissä on ollut katsomassa entisiä pelaajia ja sieltä on tullut aika vetisiä silmiä ulos salista ja he ovat muistelleet että tuollaistako se oli.”
Elokuvassa Lindströmillä esitetään olevan painajaisia. Curt Lindström on itse kertonut, ettei hänellä ollut paniikkikohtauksia ja painajaisia, vaikka turnauksen aikaan hän oli jännittynyt. Ohjaaja perustelee elokuvassa tehtyä ratkaisua sillä, että ”hänellä on omat demoninsa, ja jos joku pelkäsi, että vuoden 1994 Milanon kisojen tapahtumat toistuvan, niin se oli Curre.”
Joukkuelajeissa ja sodassa käytetään usein samaa retoriikkaa. Ottelut taistellaan ja vastustaja on vihollinen.
”Suomileijona on jääkiekko, ei sen enempää soturi voi olla”, Aleksi Mäkelä toteaa.
Jääkiekossa ollaan isojen asioiden äärellä
Entä ne tavalliset arjen sankarit?
Vuoden 1995 MM-voitto tarjosi suomalaiselle miehelle onnistumisia. Lama oli vienyt työpaikkoja, ja suomalainen mies ei enää pystynyt tuomaan leipää pöytään ja huolehtimaan perheestään. Kultamitali toi syyn hymyillä, ainakin mestaruushuuman ajaksi.
Elokuvana 95 on sokerikuorrutettu ja ennalta-arvattavissa oleva nostalgiatrippi, mutta se saanee kulttimaineen ajan myötä. Heille, jotka sitä tarvitsevat, elokuva toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä palata taas nostalgian huumaan ja mestaruushetkiin ja laulaa J. Karjalaisen Sankareita. Koko elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea suuri kunnianosoitus mestaruuden voittaneelle joukkueelle.
Vaikka nostalgia vetoaakin osaan katsojista, osa sen sijaan toivoo, että Suomessa tunnustettaisiin jo hieman monimuotoisempaa sankaruutta – ja että Suomi 100 -tukia olisi jaettu sota- ja lätkäelokuvien lisäksi monipuolisempiin projekteihin. Herää myös kysymys, tarjoaako 95 aikaa muistamattomille ja milleniaaneille tarpeeksi tarttumapintaa.
”Se tuntui minusta jotenkin käsittämättömältä”, Aleksi Mäkelä naurahtaa.
”Ymmärrän, että katsotaan Tuntematon sotilas itsenäisyyspäivänä, mutta pitääkö näyttää vuoden 1995 koko kisojen kooste, joka kestää puolitoista tuntia. Kyllä siinä aletaan olla isojen asioiden äärellä.”
Julkaistu
SHARE
Henna Rannanpää
Elokuvaintoilija ja kirjallisuuden alumni, joka kirjoitti gradunsa Napapiirin sankarit –elokuvasta.
Oulun yliopiston kuorot ja orkesterit yhdistävät lauantaina voimansa ensimmäistä kertaa. Aamuun uuteen -konsertissa sekakuoro Cassiopeia, Oulun Teekkarikuoro TeeKu, Oulun yliopiston kamariorkesteri ja puhallinorkesteri Teekkaritorvet juhlistavat satavuotiasta Suomea. Lauantai-iltana lavalla seisoo lopulta yhdessä rintamassa yli yli 120 esiintyjää.
Sisällä salissa näen, kuinka salin lavalle kipuaa koko ajan lisää ihmisiä. Soittajat asettautuvat paikoilleen, selailevat nuotteja. Lavalla osa kuorolaisista yskähtelee vaimeasti, osa siirtelee painoaan jalalta toiselle. Tunnelma on odottava.
Käynnissä tänä tiistai-iltana 21.11. on Aamuun uuteen -yhteiskonsertin harjoitukset. Ylhäällä lavalla seisovat Cassiopeian ja Teekun kuorolaiset, hieman alempana paikoillaan odottavat puhallinorkesteri Teekkaritorvet ja Oulun yliopiston kamariorkesteri.
Jotta ymmärtäisi, mistä lauantai-illan konsertissa onkaan kyse, on palattava ajassa viikolla taaksepäin.
Noin viikkoa aikaisemmin Oulun yliopiston kuorojen ja orkestereiden johdolla on hetki aikaa istahtaa kertomaan konsertista.
Ei konsertin harjoittelu tyssää toimittajan läsnäoloon: jutunteon aikana Saalastinsalista kantautuu sekakuoro Cassiopeian harjoitusten heleitä ääniä. Siksi ajatus uhkaa toistuvasti katketa, kun kuoroharjoitusten kappaleet vievät ajatukset euroviisujen ja baarien tanssilattioiden iloisiin tunnelmiin.
Mutta asiaan!
Aamuun uuteen -konsertti on ensimmäinen OYY:n musiikkijärjestöjen historian yhteiskonsertti. Mukana ovat siis sekakuoro Cassiopeia, Oulun Teekkarikuoro TeeKu, Oulun yliopiston kamariorkesteri ja puhallinorkesteri Teekkaritorvet.
Orkesterit ja kuorot esiintyvät illan aikana sekä yhdessä että erikseen. Koska tapahtuma on osa Suomi 100 -juhlavuotta, se näkyy myös ohjelmistossa.
Oulun yliopiston kamariorkesterin puheenjohtaja Lauri Pajunen vakuuttaa, ettei ohjelmisto ei ole pelkkää klassista, vaan luvassa on laajasti kotimaista musiikkia Oskar Merikannosta Juice Leskiseen ja Ultra Brahan.
Vaikka tietoa ohjelmiston kappaleista on hieman varjeltu, sen järjestäjät paljastavat, että yhtään tämän vuoden hittiä mukaan ei ole mahtunut.
Lavalle nousevat kuorot ja kamariorkesterit tekevät nyt ensimmäistä kertaa yhteistyötä koko porukalla. Toki kuorot ja orkesterit ovat tehneet yhteistyötä jo pienemmissä porukoissa: kamariorkesteri ja Cassiopeia ovat esiintyneet yhdessä, samaten Teekkaritorvet ja TeeKu.
Mutta nyt ollaan ensimmäistä kertaa järjestämässä yhdessä yhteistä konserttia. Projekti sopiikin kuin nakutettu juhlavuoden teemaan, yhdessä.
Ensimmäinen yhteiskonsertti ei synny aivan hetkessä. Kysyttäessä konsertin valmisteluihin kuluneen ajan ja vaivan määrää Lauri Pajunen huokaa, jokseenkin tuskallisen oloisesti.
Vuonna 1984 perustetussa Oulun yliopiston kamariorkesterissa soittaa niin yliopiston opiskelijoita kuin henkilökuntaakin. Orkesterin puheenjohtajan Lauri Pajusen mukaan yliopiston musiikkijärjestöjen yhteistyötä olisi syytä jatkaa myös Aamuun uuteen -yhteiskonsertin jälkeen.
Ensimmäinen yhteiskonsertti tarkoittaa sitä, että kaikki käytännön asiat on selvitettävä ensimmäistä kertaa.
Ensinnäkin oli selvitettävä se, kuinka kummassa kaikki esiintyjät saadaan mahdutettua yleisön eteen: järjestäjien laskelmien mukaan parhaimmillaan Saalastinsalissa esiintymislavalla on yhtä aikaa 125 esiintyjää.
Kaikkien sovittelu rinta rinnan ei ole helppoa puuhaa, varsinkaan kun mukaan tulevat suurikokoiset soittimet. Erityisen kinkkinen tilanne on ollut kamariorkesterilla.
Noin parikymmenhenkinen jousiorkesteri tarvitsisi ympärilleen paljon tilaa, jotta soittaminen ylipäänsä on mahdollista, Pajunen kertoo, ja demonstroi tilannetta itse: kyllä vain, soittaminen vaatii ympärille lääniä, jotta jousi ei olisi kanssasoittajan silmässä.
Konsertin järjestäjien tavoitteena on saada tupa aivan täyteen. Saalastinsaliin mahtuu normaalisti 510 istujaa ja 45 istujaa parvelle, mutta jotta kaikki konsertin esiintyjät ylipäänsä mahtuisivat esiintymään salin etuosaan, osa penkeistä viedään varastoon. Lauantain konsertti-iltana saliin mahtuukin noin 400 kuuntelijaa.
Lauri Pajunen kuvaa nykyistä järjestelyä litistämiseksi. Mutta kyllä kaikki lopulta mahtuvat: “Sopu sijaa antaa.”
Cassiopeian puheenjohtajan Arttu Vilmin mukaan Saalastinsali on akustisesti varsin mainio paikka, kuoro on äänittänyt salissa levyäkin.
”Ainoa harmi ovat salin ilmastointilaitteet: ne saa pienemmälle, mutta niitä ei saa pois. Levytyksessä se aiheutti ongelmia, kun yhtäkkiä taustalta alkoi kuulua kummaa surinaa. ”
Saalastinsali onkin jo ennestään tuttu paikka kaikille esiintyjille, sillä salissa harjoittelevat kamariorkesteri ja TeeKu. Teekkaritorvien treenit järjestetään Tukikohdalla Välivainiolla, Cassiopeian taas Pyhän Tuomaan kirkossa.
Saalastinsali soveltuu siis yliopiston avajaisten, promootioiden, virallisten juhlien ja seminaarien ohella hyvin myös musiikin ystäville.
Sekakuoro Cassiopeia isännöi keväällä Teekkarikuoro TeeKun kanssa opiskelijakuorojen laulujuhlaa Nordic Student Singers’ Summitia, tuttavallisemmin Nysseä. Nyssen pääjuhlassa Ouluhallissa lavalla oli yli 1000 esiintyjää, Aamuun uuteen -konsertissa Saalastinsalissa lavalla on ”vain” noin 120 esiintyjää. Kuvassa toisena vasemmalta Cassiopeian puheenjohtaja Arttu Vilmi.
Tädille juhlavasti
Aamuun uuteen -konsertti on osa Suomi 100 -juhlavuotta. Mutta miten pitkä on kuorojen oma historia?
Vanhin lauantaina esiintyvistä orkestereista on puhallinorkesteri Teekkaritorvet. Se on perustettu vuonna 1970.
Seuraavaksi vanhin on Cassiopeia, joka perustettiin kahdeksan vuotta myöhemmin. Cassiopeiaa seurasi Oulun yliopiston kamariorkesteri, joka perustettiin 1984. Nuorin joukosta on TeeKu, joka perustettiin vappuna 1993.
Toimintavuosia on takana jo kymmeniä. Onko kuoroille vuosikymmenien aikana muodostunut tiettyjä kappaleita, joita on pakko soittaa aina? Siis ikivihreitä, joista heidät tunnetaan?
Cassiopeian puheenjohtaja Arttu Vilmi kertoo, että Cassiopeialla suosikkikappaleet riippuvat konsertista, mutta “Finlandia-hymni, kyllä se on välttämätön osata”.
Kamariorkesterille se on Jean Sibeliuksen Andante festivo, tai Tädille juhlavasti, kuten kappaleen lempinimi kuuluu.
“Kyllä se on Tädille juhlavasti, sitä on soitettu niin paljon, että se on saanut oman nimensäkin”, Pajunen nauraa.
Teekkaritorville ja TeeKulle kysymys ikivihreästä on vaikeampi.
Johtajat eivät heti osaa nimetä yhtä pakollista kappaletta, joka toistuisi aina.
Edes ne hilpeimmät ja tanssittavat bilehenkiset kappaleet, jotka monelle ovat tuttuja esimerkiksi vappupäivän konserteista, eivät soi Teekkaritorvilla jatkuvasti.
“Monien tuntemat, niin sanotut ”Hilpeät Torvet” eivät ole oikeastaan arkeamme, enemmän kalenterissamme on tilauskeikkoja. Niillä soitamme sitten juhlavia biisejä”, Teekkaritorvien puheenjohtaja Aleksi Postila toteaa.
TeeKun puheenjohtaja Timo Välkky keksii hetken mietittyään yhden ikivihreähkön kappaleen.
“Yleensä encorena soitamme Caioon! Se edustaa vanhaa teekulaisuutta. Muuten ohjelmisto on vuosien aikana vaihtunut aika hyvin.”
Näin kulutan aikaa: Aamuun uuteen -konsertissa kuorot ja orkesterit esiintyvät yhdessä ja erikseen. Tiistai-iltana harjoitusten aikaan 21.11. vuoroaan odottelevat esiintyjät kuluttivat aikaansa monella eri tavoin. Osa keskittyi älypuhelimeensa, osa nuotteihin, osa taas käytti vapaat minuutit rentoutumiseen.
Vielä jos saisi pyytää ennustamaan: mikä tulee olemaan se lauantai-illan huippuhetki, se kaikista elähdyttävin, koskettavin ja upein kohta?
Siihen on järjestöjen johtajilla monia vaihtoehtoja.
“Yhteiskappaleet, ne jossa kaikki esiintyvät yhtä aikaa. Ne tulevat varmaan olemaan hienoimpia hetkiä”, Arttu Vilmi pohtii.
“Ohjelmistossa on niin paljon upeita ja räväköitä kappaleita, että tuskin kamariorkesterin klassiset kappaleet tulevat olemaan niitä, joiden aikana yleisö nousee taputtamaan seisoen. Tai mistäs sen tietää!” Lauri Pajunen toteaa.
“Mutta yleisöstähän on kiinni, mikä on heistä kiinnostavaa!”, Aleksi Postila huomauttaa.
”Tämähän ei tähän lopu”
Kun lauantai-illan viimeiset aplodit ovat vaimenneet, kuorolaiset astelleet alas lavalta, soittimet pakattu laukkuihinsa, Saalastinsalin tuolit kannettu takaisin paikoilleen, edessä on kysymys: mitäs nyt?
“Tämähän ei tähän lopu. Tämä oli niin hyvä idea, ettei yhteistyö tähän lopu”, Lauri Pajunen nauraa.
”Yksi ehdottoman iso etu on ollut se, että olemme saaneet kuulla, miten musiikkijärjestöjen käytännön asioiden pyörittäminen sujuu muissa yhdistyksissä. On ollut hirveän mukavaa saada kuulla muiden kokemuksia”, Arttu Vilmi toteaa.
Vaikka Aamuun uuteen on Oulun yliopiston kuorojen ja orkestereiden ensimmäinen yhteiskonsertti, on osallistujilla jo ennestään monenlaisia yhteistyötapahtumia ja yhteiskonsertteja muiden akateemisten musiikkijärjestöjen kanssa.
Cassiopeialla on Nordic Student Singers’ Summit (NSSS eli tuttavallisemmin Nysse), TeeKulla Teekkarikuorojen kokoontumisajot, Teekkaritorvilla Puhallus-festivaali.
Vain kamariorkesterilta tällainen valtakunnallinen kokoontumisajo toistaiseksi puuttuu.
“Oululaisten kuorojen kanssa on toki yhteistyötä tehty, esimerkiksi Mozartin Requiem- ja Bachin passioiden osalta”, Pajunen muistelee.
Illan konsertilla on myös toinen tavoite viihdyttämisen lisäksi. Musiikkijärjestöjen johtajat toivovat, että tapahtuma – ja tämäkin uutisointi asiasta – herättelisi oululaisopiskelijoita huomaamaan, kuinka paljon ja monipuolisesti yliopistolla luodaan ja tehdään musiikkia.
Kahden kuoron ja kahden orkesterin sovitteleminen Saalastinsaliin on vaatinut järjestäjiltä suunnittelua ja ”lievää litistymistä”, mutta sopu sijaa antaa. Kuvassa kapellimestari Jari Välimäki.
Aleksi Postila, Tatu Palo, Lauri Pajunen ja Arttu Vilmi innostuvatkin lopuksi keskustelemaan siitä, mikä merkitys musiikkijärjestöillä on muillekin kuin niissä esiintyville laulajille ja soittajille.
“Kovin moni opiskelija ei välttämättä tiedä sitä, miten paljon kulttuuritoimintaa yliopistolla on”, Teekkaritorvien kapellimestari Tatu Palo toteaa.
Yliopisto voi nimittäin olla paljon muutakin kuin luennot, laskarit ja tentit. Yliopistovuodet sisältävät myös yhdessäoloa, yhdessä oppimistä ja tekemistä, tieteen lisäksi taidetta.
Edes kuorojen ja orkestereiden nimiä ei musiikista kiinnostuneen kannata säikähtää: esimerkiksi Teekkarikuoro Teekussa tai Teekkaritorvissa ei esiinny vain teekkareita, eikä yliopiston kamariorkesterissa vain yliopiston opiskelijoita tai henkilökuntaa, vaan molempia.
“Ajattelisin asian niin, että olemme yliopiston kuoroja ja orkestereita, emme vain yliopistolaisten”, Pajunen muotoilee.
Ja he, jotka eivät itse esiinny, voivat nauttia kuorojen ja orkestereiden tarjoamista elämyksistä, järjestäjät muistuttavat.
Vaikka kaiken keskellä on tietenkin musiikki, on kyse lisäksi muustakin. Osa kuoroissa ja orkestereissa vaikuttamisen hienoutta on se, että kuin varkain tutustuu uusiin ihmisiin kaikilta tieteen ja taiteen aloilta.
Kuten nyt tässäkin tapahtumassa:
“Eivät kaikki konsertin järjestäjätkään tunteneet toisiaan ennen yhteiskonsertin järjestämistä. Mutta nyt tämän jälkeen en tule unohtamaan heitä”, Lauri Pajunen toteaa tyytyväisenä.
OYY:n musiikkijärjestöjen yhteinen Aamuun uuteen -konsertti järjestetään Saalastinsalissa 25.11. kello 18 alkaen. Kesto noin kaksi tuntia sisältäen väliajan.
Ulkokuori voi pettää: Vaikka sisällä musiikki soi komeasti, Saalastinsalin ulkopuolella oli hiljaista.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
“Suloiset setelini, pennipienoiseni, kolikkoystävät rakkaani!” Saituri askeltaa omintakeisesti lavalle ja yleisö on myyty. Kari-Pekka Toivonen ohjasi Molièren klassikkonäytelmän Oulun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Puntti Valtonen tekee ikimuistoisen ja hersyvän roolityön.
Saituri. Alkuperäisteksti Molière, suomennos Elisa Salo. Ohjaus ja sovitus Kari-Pekka Toivonen. Lavastus ja valot Jukka Kyllönen, puvustus Tellervo Syrjäkari. Rooleissa Puntti Valtonen, Atte Antikainen, Sara-Maria Heinonen, Oliver Kollberg, Elina Saarela, Aki Pelkonen, Timo Pesonen, Janne Raudaskoski, Annina Rokka. Kesto noin 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 28.10.
Pääsen viime hetkellä Oulun kaupunginteatterin katsomoon. Valot sammuvat armeliaasti juuri, kun olen löytänyt paikkani.
Alkamassa on Molièren luonnekomedian klassikko Saituri. Hengästyneenä ja räntää hiuksista tippuen katson, kun Nätyn nuoret näyttelijät tulittavat rakkauden sanomaa pieteetillä. Vimmaa, suuria elkeitä ja tunteita ei säästellä. Heti alkuun on selvää, että nyt mennään jalalla koreasti farssia.
En pääse alussa tunnelmaan kiinni ja pian alkaa jo puuduttaa. Juuri ennen kuin vaivun apatiaan, lavalle saapuu Harpagon – itse Saituri.
Yleisö miltei kohahtaa. Puntti Valtonen on roolissa sisällä. Askellus ja elekieli on vahvaa ja vakuuttavaa – karisma on valtava. Ehdin jo miettiä, että kaksi ja puoli tuntia on todella pitkä aika, mutta herään – Saiturin lumovoima on vastustamaton.
Molièren (oikealta nimeltään Jean-Baptiste Poquelin) näytelmät ovat tarinoiltaan hölmöjä, eikä Saituri ole poikkeus. Harpagon on rikas resuinen kitupiikki, jolle ainoastaan raha on merkityksellistä.
Tapahtumilla ei ole oikeastaan paljon merkitystä. Saiturissa nuoret etsivät rakkautta ja vanhemmilla ovat taloudelliset motiivinsa naimakaupoissa. Tämä on vain pintaa, sillä ihmisluonteen heikkoudet ja niiden naurettavuus ovat Molièren kohde ja terä. Aikanaan Ranskan hovissa monet pahoittivat mielensä piikikkäistä komedioista.
Miksi sitten nyt tuodaan näyttämölle 1600-luvun pukudraamaa ja farssia?
Molièren klassikot ovat kestäneet aikaa. Ihmisluonto ei ole muuttunut muutamassa sadassa vuodessa. Ehkäpä joku keksii nykyajastakin esimerkkejä ihmisistä, joille raha on ainoa itseisarvo. Miljardien omaisuuksia ei kukaan voi koskaan käyttää ja jonkun rikastuessa joku toinen usein kärsii.
Palataanpa näyttämön tapahtumiin. Lavastus on suurelle näyttämölle hyvin vaatimaton. Siltarakenne pyörähtää ja muuttaa tilaa hieman, mutta näyttelijät ovat miltei naulittu sijoilleen. Suuren näyttämön valtavaa tilaa ei hyödynnetä. Väistämättä tulee mieleen, miten voimakas kokemus Saituri olisi ollut pienen näyttämön intiimissä tilassa.
Tilan täyttäminen ei onneksi jää ainoastaan Puntti Valtosen karisman varaan. Annina Rokka Frosinena on aivan valloittava. Naisellinen juonija punaisessa asussaan toimii vastaparina Saiturille. Aki Pelkonen Mestari Simonen omintakeisessa kaksoisroolissa luo hykerryttäviä tilanteita ja toimii koossa pitävänä voimana.
Ensimmäinen näytös loppuu uuden kohtauksen alkaessa. Yleisö vilkuilee hämillään ympärilleen, pian uskalletaan taputtaa.
On aika vetää henkeä. Lämpiössä vaihdetaan varovasti ajatuksia. Tunnelma on selkeästi odottava, yhtä mieltä ollaan siitä, että ihan alku ei oikein saanut mukaansa.
Toisessa näytöksessä tunnelma tiivistyy, mutta voittaako rakkaus?
Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen opiskelijat edustavat Saiturissa nuorta polvea. Sukupolvet kohtaavat näyttämöllä – niin näytelmän tapahtumissa kuin todellisuudessa.
Oliver Kollberg Cléantena ja Atte Antikainen Valérena ovat hyvin fyysisiä. Kosijat ovat väliin kirjaimellisesti jalat ilmassa. Sara-Maria Heinonen (Élise) ja Elina Saarela (Mariane) ovat viattomia kauniita neitoja. Perinteiset roolityypit sisältävät jo itsessään merkityksiä, joten irtiotoille ei jää sijaa. Näissä raameissa opiskelijat olivat vakuuttavia ja toivat raikasta ilmaa näyttämölle.
Saituri on Puntti Valtosen juhlaa. Yleisö on täysin maestron hyppysissä. Puntti selvästi nauttii roolistaan, ja se näkyy säteilynä. Tunnetilat vaihtuvat riemusta epätoivoon, valaistus ja ukkosen jyrähtely lisäävät dramaattista vaikutelmaa.
Toisen näytöksen puolivälissä Saituri on teatteria parhaimmillaan. Väliin heitellyt nykykielen sanonnat ja Saiturin suora kontakti yleisöön on riemastuttavaa.
Pienissä sivurooleissa Timo Pesonen Komisariona ja Janne Raudaskoski Anselmena täyttävät saappaansa ja lakerikenkänsä. Anselmen astellessa lopussa lavalle, puku välkkyy kultaa. Tellervo Syrjäkarin puvustus on kirjaimellisesti loistava. Kontrasti Saiturin rääsyjen ja kosijoiden koristeellisten pukujen välillä on erityisen onnistunut.
Loppu on Molièren tyyliin riemastuttavan älytön. Langat solmitaan yhteen kieli poskessa ja kaikilla on hauskaa. Suosionosoitukset ovat vilpittömät. Puntti Valtosen roolityö yksi vahvimmista, mitä olen nähnyt.
Myönnän, etten ollut ihan niin rakastunutta intoa täynnä, kuin suuri osa ensi-illan yleisöstä. Teatterista kuitenkin poistuin hymy huulilla.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Jos 1980-luvulla syntyneet traumatisoituivat minisarjasta, eiköhän uudellakin versiolla saada ainakin muutama uusi ja sitkeästi pysyvä pelletrauma synnytettyä.
Pääosissa Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Jeremy Ray Taylor, Sophia Lillis, Finn Wolfhard, Wyatt Oleff, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Nicholas Hamilton. Ohjaaja Andy Muschietti, käsikirjoitus Chase Palmer, Cary Joji Fukunaga ja Gary Dauberman.
Yksinäisessä punaisessa ilmapallossa ei pitäisi olla mitään pelottavaa, ei liioin vesisateen täyttämissä viemäreissä tai keltasadetakkisissa pikkupojissa.
Kiitos Stephen Kingin vuonna 1986 julkaistunikonisen kauhuromaanin ja romaanista filmatun tv-minisarjan (1990), nämä asiat muistuttavat meitä ikuisesti Siitä, muotoaan muuttavasta, lapsia ahnaasti syövästä pahasta.
Se -romaanissa paha palaa Derryn kaupunkiin aina 27 vuoden välein.
Kenties nyt, 27 vuotta tv-sarjan ilmestymisestä, aika oli viimein kypsä uudelleenfilmatisoinnille?
Ohjaaja Andy Muschietti ei ota omassa Se-tulkinnassaan suuria taiteellisia vapauksia, vaan noudattelee lähes kuva kuvalta kirjan ja sarjan kulkua.
Keskiössä on Derry, näennäisesti idyllinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa kauheita ja järkyttäviä asioita tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen usein.
Tapahtumat käynnistyvät kuusivuotiaan George Denbroughin (Jackson Robert Scott) kurjasta kuolemasta viemärissä hekottelevan Pennywise-pellen (Bill Skarsgård) käsissä.
Georgen katoaminen on kova pala hänen isoveljelleen Billille (Jaeden Lieberher), mutta monille muille Derryssä George on vain yksi monista kadonneista lapsista, yhdet uudet kasvot ”Kadoksissa” -julisteissa.
Vaikka aikuiset tuntuvat suhtautuvan kadonneisiin lapsiin oudon välinpitämättömästi, Bill ja hänen esiteini-ikäiset ystävänsä (Häviäjien kerho) joutuvat kukin Pennywisen hirvittävien näkyjen säikyttelemäksi, ja siten osaksi pahaa vastaan käytävää taistelua.
Elokuvan alkukohtaus synkkine viemäreineen ja irvistelevine pellenkasvoineen on melkoisen millintarkka mukaelma kirjan ja tv-sarjan tapahtumista, ja brutaaliudessaan asettaa odotukset korkealle koko loppuleffalle.
Ja onhan Se kieltämättä paikka paikoin aika kauhea. Muutama elokuvan säikyttelykohtauksista on oikeasti häiritsevä ja saa pulssin mukavasti nousemaan ja sormet pureutumaan käsinojiin. Bill Skarsgård on Pennywise-pellenä (tunnetaan myös Pelle Penninvenyttäjänä, toim.huom.) fyysinen, rujo ja oudon eläimellinen.
Se ei kuitenkaan kerro ainoastaan kauhusta ja kuolemasta, vaan vähintään yhtä suuri osuus on ihmissuhteilla, ystävyyden ja lapsuuden kuvauksella.
Vaikka Pennywisen luimistelussa on häijyä voimaa, elokuvan ehdottomia loistajia ovat lapsinäyttelijät. Häviäjien jengin hieman stereotyyppiset henkilöhahmot heräävät henkiin herkkyydellä ja pietiteetillä. Jokaisella seitsemästä on oma taakkansa kannettavaan: esimerkiksi kauniilla Beverlyllä (Sophia Lillis) on ahdistava isänsä, hinkuvasti hengittävällä Eddiellä (Jack Dylan Grazer) ylihuolehtivaisuudessaan hirveä äitinsä. Kunpa vain nuori, rakastunut ja jotenkin itkettävän samaistuttava Ben Hanscom (Jeremy Ray Taylor) olisi saanut vielä enemmän aikaa loistaa!
Kaunista lapsuudenkuvausta vahvistaa huumori, puun takaa yllättävä New Kids on the Block -fiilistely, nerokas soundtrack (kivisota Anthraxin Antisocialin soidessa, kuinka loistokasta!) ja nostalginen kasariestetiikka.
Ratkaisu siirtää elokuvan tapahtumat 1950-luvulta 1980-luvulle on toimiva, vaikkakin kasarifiilikset tuovat väistämättä mieleen toisen 80-luvulle sijoittuvan ”neuvokkaat lapset maailmaa pelastamassa” -kuvauksen, pian toisen kauden aloittava Stranger Thingsin.Yhtäläisyyttä lisää yhteinen näyttelijä, ilmeikäs ja luonteva Finn Wolfhard (elokuvassa Richie Tozier).
Valtavan laajaa järkäleromaania ei tietenkään tiivistetä kahteen tuntiin jättämättä jotain oleellista pois. Muutaman asian poisjääminen harmittaa alkuperäisteoksen uskollista fania.
Esimerkiksi Häviäjien jengiä piinaavan Henry Bowersin (Nicholas Hamilton) julman jengin hahmonrakennus jää hengettömäksi, hieman irralliseksi. Nyt tymäkkää takatukkaa kasvattavien pahisten motiivit Häviäjien piinaamiseksi jäävät kokonaan selittämättä.
Toki kyseessä on Derry – tarvitseeko pahuutta ja väkivaltaa aina selittääkään? Derry kun on Derry.
Se on sekälipputuloilla että arvosteluilla mitattuna syksyn menestyjä, ja vaikka julkaisuvuotta jatko-osalle ei tätä kirjoittaessa ole vielä julkaistu, sellainen on lähes pomminvarmasti vielä tulossa.
Usko pois, Se palaa vielä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
