Kategoria: Kulttuuri

Kabareen, burleskin ja Kalevalan yhteensovittaminen lähti ohjaaja Heidi Maria Huotarin ideasta yhdistää uutta ja vanhaa. Nyt Valvenäyttämön valokeilassa miltei 190 vuoden ikäinen kansalliseepos kohtaa burleskin, Suomessa vielä varsin nuoren tulokkaan.

Kabaree Kalevala -produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, ja se on saanut myös Suomi 100 -aluetukea. Juhlavuoden motto ” Yhdessä” toi mukaan myös inspiraatiota: kahden kulttuuritekijän yhteisproduktion.

Huotari haluaa tuoda kuuluviin nykyihmisen äänen, muotokielen ja olemuksen. Tämä visio toteutettiin tuomalla esiin Kalevalan naishahmot.

”Kalevalan naiset ovat vahvoja ja todellisia sankareita, jotka kuskaavat miehenriekaleita perässään. Halusin erityisesti tuoda esille Louhia ja hänen tyttäriään. Kalevala kuvaa heitä rumiksi, mutta halusin tehdä heistä voimakkaita, pelottavia ja kauniita hahmoja. Burleski toi tähän asiaan idean”, Huotari kertoo.

Hän haluaa luoda Kalevalaan uutta perspektiiviä. Hän pitää itse erityisesti Väinämöistä antisankarina.

”Väinämöinen pahoinpitelee seksuaalisesti nuorta tyttöä, ja kaikkien mielestä se on ihan ok. Toivoisin, että ihmiset heräisivät miettimään kansalliseeposta: miten ihmisiä ja erityisesti naisia kohdellaan?”

 

Kabaree, jossa on flirttiä ja asiaa

Kabaree Kalevala vilisee korsetteja, piiskoja ja nahkaa, mutta Huotarin mielestä kyse ei ole laisinkaan seksistä tai sillä myymisestä.

”On tietenkin ihan katsojasta kiinni, mitä näkee, mutta me myymme kabaree-esityksen, jossa on flirttiä ja asiaa. Erotiikka on myös osa elämää.”

Vaikka burleskissa riisuutuminen viedään loppuun asti, Kabaree Kalevalassa sitä ei tapahdu.

”Burleski on irvailua ja hauskanpitoa, tämä ei ole kilpailu siitä, kenellä on vähiten vaatteita”, Huotari muistuttaa.

Hänen mukaansa burleski on leikki, joka luo vallantunnetta ja tuo esiin ihmisten erinäisyyden.

”Oli hahmo sitten kuka tahansa, tärkeintä on se, miten hahmo liikkuu ja kantaa itsensä. Kuka tahansa voi olla kaunis ja eteerinen, jopa seksikäs. Suomalainen naiskauneus pitäisikin asettaa normiksi.”

 

Kuin orava, jolla on käpy jäässä

Kalevalassa on tietenkin kyse myös suomalaisuudesta, suomalaisena olemisen ilosta ja kurjuudesta.

Epe Niirasen esittämä Kullervo on kenties Kalevalan traagisin hahmo, epäonnen ruumiillistuma. Niiranen on yhtä mieltä siitä, että Kullervo on jollakin tavalla myös hahmoista eniten suomalaisuuden ytimessä.

”Kullervolla on päällänsä rajaton ärsytys, mutta silti hän vain jatkaa eteenpäin. Kai sitä voisi jonkinlaiseksi sisuksi sanoa. Suomi on hevimetalli- ja Tuskafestari-maa, jossa aurinkokaan ei oikein paista. Suomalaiset ovat kuin oravia, joilla on käpy jäässä. Samanlaista ahdistusta on myös Kullervolla.”

Niiranen kertoo  kehittelyvaiheessa ”päiden ruokkineen toisiaan”: Kalevalasta haluttiin referoitu versio.

Kullervosta tehtiin  androgyyninen hahmo, joka makaa siskonsa vain puhtaasti tyhmyyttään. Hänellä voisi olla ulkonäkönsä puolesta menestystä, ”jos se vain kävisi joskus saunassa”, mutta tämä viimeinen oljenkorsikin viedään, kun Kullervo murtaa leukansa haukattuaan leipään piilotettua kiveä.

Mitä Kullervosta voisi oppia?

”Itse olen oppinut sen, ettei aina tarvitse nousta vastaan ja olla toimiva ihminen. On ihan okei olla joskus heikko”, Niiranen sanoo.

 

Onnea ei voi takoa

Kabaree Kalevalan työryhmä on onnistunut visiossaan: esitys nostaa naishahmonsa valokeilaan, eikä pelkästään viettelevän burleskin avulla.

Esimerkiksi Louhen ahneus ja Sampon menetyksestä kumpuava epätoivo ovat käsin kosketeltavia. Krista Karttusen erinomaisesti näyttelemä Louhi on karismaattinen ja vahva domina, jota ei lopulta murra miehet vaan ahneus.

Myös Lemminkäisen äidin (Anne Kontio) hätä luodaan luontevasti ilman että hänestä tehtäisiin vain ylihuolehtivainen äiti, jolla on kieroutunut suhde poikaansa.

Kabaree Kalevala opettaa modernisoinnistaan huolimatta Kalevalan tarjoamat oppitunnit: ahneen loppu on kurja ja onnea ei voi takoa.

Avain onneen on tyytyväisyys: tyytyväisyys siihen hetkeen, jota elää, ja tyytyväisyys omaan itseensä – korsetilla tai ilman.

 

Oulun Ylioppilasteatterin ja Kinky Carneval Burlesquen yhteisproduktion Kabaree Kalevalan ensi-ilta Valveen Valvenäyttämöllä perjantaina 31.3. kello 19. Muut esitykset 1.4., 5.4., 12.4., 19.4., 21.4., 22.4., 26.4., 28.4. ja 29.4. 

Kabaree Kalevalan ohjaus Heidi Maria Huotari, käsikirjoitus Jarkko Remahl, musiikin tuottaja Mau Järvinen. 

Pieleen meni: The Play That Goes Wrong. Ohjaus Pertti Sveholm. Rooleissa Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen, Timo Reinikka. Alkuperäisnäytelmän käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Mikko Koivusalo. Esityksen kesto noin kaksi tuntia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.3., kevään viimeinen esitys lauantaina 13.5.

 

Innokas harrastajateatteri, brittiläinen murhamysteeri, kaksi tuntia aikaa. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Näytelmän nimen ollessa Pieleen meni ja tyylilajin ollessa komedia, vastaus kuuluu: aivan kaikki mahdollinen.

Pertti Sveholmin Oulun kaupunginteatterille ohjaama Pieleen meni on näytelmä näytelmästä, kertomus siitä, kuinka pienen harrastajateatterin kunnianhimoinen ensi-ilta kääntyy täydeksi katastrofiksi, näyttelijöiden elämän hirveimmäksi illaksi.

Näytelmän tapahtumapaikkana on kuvitteellisen Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran tuottama ensi-ilta Susie H.K. Brideswellin käsikirjoittamasta murhamysteeristä, Murha Havershamin kartanossa. 

Murhamysteerin tapahtumat lähtevät liikkeelle kartanonomistajan Charles Havershamin murhasta. Syanidilla maustetun sherryn kaatajan henkilöllisyyttä ihmettelevät niin hysteriaan taipuva morsian Florence Colleymoore (Elina Keinonen), vanha ystävä, Eraserhead-tukkainen Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä), draaman tajua ymmärtävä veli Cecil (Joose Mikkonen), puutarhuri Arthur (Joose Mikkonen), sivistyssanojen kanssa takelteleva hovimestari Perkins (Mika Nuojua) ja kulmiensa alta tuimasti tuijottava tarkastaja Carter (Janne Raudaskoski). Näytelmän taustajoukoissa vaikuttavat lisäksi ilmeikäs näyttämömestari Heli Karhu (Heli Haapalainen) ja rempseä valo- ja äänimies Teuvo Kohvakka (Aki Pelkonen).

Koska kyseessä on peribrittiläinen kuka sen teki -mysteeri, Murha Havershamin kartanossa sisältää tietysti useita mutkikkaita käänteitä, yllättäviä petoksia ja shokeeraavia salasuhteita – ja yhden uuden murhan. Mutta juonesta viis, Pieleen meni -näytelmän viehätys perustuu aivan muihin asioihin.

Draamaseura itse odottaa ensi-iltaansa suurella innolla. Vaikka aikaisemmat produktiot ovat tarkastaja Carteria näyttelevän seuran puheenjohtajan Risto Mäkelän (Janne Raudaskoski) mukaan olleet epäonnistumisia, tästä illasta tulee jotain muuta; jotain suurta, hienoa ja loistokasta. Tässä ei tietenkään onnistuta, sillä tekniset ongelmat käynnistyvät heti ensi minuuteilla, kun hetkeä liian aikaisin avautuva esirippu paljastaa hämmentyneet näyttämötyöntekijät.

Draamaseuran ensi-illassa pieleen menevät totisesti kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat: ruumis joutuu poistumaan kohtauksesta omin jaloin, nimet ja vuorosanat unohtuvat, avautuvat ovet kolkkaavat näyttelijältä tajun kankaalle.

Pieleen meni on puhdasveristä viihdettä. Parituntinen näytelmä on jatkuvasti kiihtyvää kaoottista kohellusta, jossa seinät kaatuvat, koirat katoavat kriittisellä hetkellä ja paikkaansa näyttämöllä puolustavat naiset käyvät käsikähmään. Ei totisesti älyllisesti haastavaa tai ajatuksia herättävää, mutta äärimmäisen viihdyttävää ja hyväntuulista katsottavaa.

Näytelmän hauskuus syntyy näyttelijöiden erinomaisesta ajoituksen tajusta. Tämä ei tarkoita vain kunnioitettavaa taitoa seistä oikeissa kohdissa Jyrki Sepän luomien lavasteiden romahtaessa, vaan kykyä reagoida mokiin ja epäonnistumisiin salamannopeasti ja ilmeikkäästi, silti spontaaniuden illuusion säilyttäen.

Polyteknisen Draamaseuran jäsenet esittävät roolinsa teatraalisen kehnosti, silmät ymmyrkäisinä, katse yleisöä pälyillen, vuorosanoja epäuskottavasti ja väärissä kohdissa painottaen  – siis juuri siten, kuin harrastajateatterissa näytellään. Surkeasti näyttelemisen maneereista erityisen mallikkaasti suoriutuu Florence Colleymoorea näyttelevä Elina Keinonen, jonka jokainen puuskahdus ja silmienpyöristys on liioittelevaa tulkintaa ja tunnetta täynnä. Yleisöä mielistelevää Ceciliä näyttelevän Joose Mikkosen hienosteleva puhetapa tuo mukavasti mieleen Radioteatterin ja vanhat radiokuunnelmat. Illan kenties hillittömimmät hihitykset irtoavat kuitenkin Mika Nuojuan näyttelemästä Perkinsistä, viskin tarjoilun kanssa toheloivasta hovimestarista.

Näyttelijöiden ja lavasteiden romahtaessa yleisö nauraa, hörisee ja kihisee naurusta. Itse huomasin hymyileväni hölmösti koko näytelmän ajan, mutta todelliset spontaanit naurunhörähdykset olivat harvinaisempia. Kenties ainainen kohellus ja jatkuva epäonnistumisten vyöry olisi kaivannut tasapainoksi muutamaa kunnolla mennyttä kohtausta, jotta seuraavan mokan vaikutus olisi ollut entistä makoisampi?

Kaiken kaikkiaan Pieleen meni on tiukka ja erinomaisesti esitetty viihdepaketti. Kiitosta on syytä antaa myös tekstin suomennukselle, brittiteksti on kääntynyt hienosti Suomen (ja Oulun) oloihin. Näytelmä on ollut todella suosittu myös kotimaassaan Iso-Britanniassa. Alkuperäinen The Play That Goes Wrong -näytelmä aloitti pubin yläkerrassa olevassa Old Red Lion Theatressa, eteni sieltä hieman isompaan Trafalgar Studios -teatteriin, kunnes päätyi syyskuussa 2014 Lontooseen Duchess Theatreen, jossa se jatkaa edelleen hittiesityksenä.

Suosittua näytelmää on Suomen ja Iso-Britannian lisäksi esitetty esimerkiksi Australiassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja Irlannissa.

Ja miksipäs ei, onhan näytelmän perusajatus helppo lokalisoida – löytyyhän jokaisen maan jokaisesta pikkukaupungista se aktiivinen, hyvää tarkoittava ja häkellyttävän kehno paikallinen teatteriseuransa.