Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales)
Pääosissa: Johnny Depp, Javier Bardem, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Geoffrey Rush
Käsikirjoitus Jeff Nathanson, ohjaus Joachim Rønning, Espen Sandberg
Ensi-ilta: 24.5.2017
The Mummy (The Mummy)
Pääosissa: Tom Cruise, Annabelle Wallis, Sofia Boutella, Jake Johnson, Russell Crowe
Käsikirjoitus David Koepp, Christopher McQuarrie, Dylan Kussman, ohjaus Alex Kurtzman
Ensi-ilta: 9.6.2017
Sanonta ”Dead men tell no tales” ei pidä paikkaansa tänä kesänä, kun valkokankaalle rynnistää lauma aavemerirosvoja ja muumio.
Pirates of the Caribbean- ja Muumio -tuotannot ovat palanneet valkokankaille vuosien tauon jälkeen. Kumpikin franchise on tosin sitten viime näkemän uusinut reippaasti tekijäkaartiaan, ja tulos näkyy myös jäljessä.
Eriskummallisen suomenkielisen nimen saanut Pirates of the Caribbean: Salazar’s Revengejatkaa tutulla parivaljakolla, kapteeni Jack Sparrow’lla (Johnny Depp) ja Hector Barbossalla (Geoffrey Rush), tuoden mukaan joukon uusia hahmoja, kuten aiemmista elokuvista tuttujen Will Turnerin (Orlando Bloom) ja Elizabeth Swannin (Keira Knightley) pojan Henry Turnerin (Brenton Thwaites).
Kuten aina ennenkin, siellä missä on kapteeni Jack Sparrow on myös kasa kirouksia, joku joka haluaa hänet hengiltä, kompassi ja rutkasti sekasortoa. Tekijätiimi on onnistunut luomaan näistä elementeistä kokonaisuuden, joka on taattua Pirates of the Caribbeanin tyyliä, mutta silti täysin uusi ja erilainen tarina. Vanhaan tapaan tarina kuitenkin luottaa vanhoihin taruihin: neljännessä elokuvassa etsittiin nuoruuden lähdettä, tällä kertaa etsinnässä on Poseidonin kolmikärki.
Elokuvassa Jack vapauttaa vahingossa vanhan vihollisensa, merirosvojen metsästäjä Salazarin (Javier Bardem), jonka hän aikoinaan huijasi ikuiseen kadotukseen. Jackin tajutessa mitä hän on tehnyt, hän liittoutuu vanhan vihollisensa Barbossan, vanhan ystävänsä pojan Henry Turnerin ja noituudesta kuolemaan tuomitun Carina Smythin (Kaya Scodelario) kanssa matkalle kohti Poseidonin hautaa.
Jokainen elokuva on ottanut aina askeleen yhä yliluonnollisempaan suuntaan. Uusimmassa elokuvassa teemaa vietiin taas hieman pidemmälle fantasian puolelle lisäämällä enemmän luurankoeläimiä — yksi apinahan ei sarjan viidennessä osassa riitä enää mihinkään. Aavelaivojakin miehistöineen on Lentävän Hollantilaisen palatessa jopa kaksin kappalein.
Visuaalisesti uusin Pirates of the Caribbean on erittäin hieno elämys, erikoistehosteissa ei ole säästelty. Musiikillisesti koin pienen pettymyksen, sillä säveltäjän vaihtuessa Hans Zimmeristä ja Klaus Badeltista Geoff Zanelliin on myös moni tuttu musiikki jäänyt pois, jonka vuoksi leffasta tuntui puuttuvan jotakin oleellista.
Vaikka uudessa Muumiossa ei olekaan yhtään vanhaa hahmoa jäljellä, se on muuten saman vanhan toistoa. Uusin elokuva toimii siirtymänä kahden sarjan välillä, tekohengittäen uutta elämää vanhaan sarjaan ja samalla luoden kokonaan uudet hahmot uudelle Dark Universe -sarjalle. Alkuperäiset Muumio-elokuvat (1932–1955) kuuluvat Universal Monsters -sarjaan, niiden tunnetummat uudelleenfilmatisoinnit ja jatko-osat taas muodostavat vuosituhannen vaihteen Muumio-trilogian (1999–2008).
Uusimmassa Muumiossa nimikkohahmo muumio on tällä kertaa viety pois luonnollisesta ympäristöstään Egyptistä. Nyt rymistelyt sijoittuvat Englantiin, tarkasti sanottuna Oxfordiin ja Lontooseen. Muuten kuvio on täsmälleen sama kuin aina ennenkin: keskiössä on vahingossa herätetty murhanhimoinen (ja melko vähäpukeinen) muumio, joka pitäisi jotenkin pysäyttää.
Uuden leffan Nick Mortonin (Tom Cruise) hahmo on kuin hieman huonompi versio aiempien Muumioiden Rick O’Connelista (Brendan Fraser). Mortonin hieman koominen aisapari Vail (Jake Johnson) ja sankaritar Jenny (Annabelle Wallis) tuovat myös vahvasti mieleen aiempien elokuvien vastaavat hahmot. Oikeastaan ainoa kokonaan uusi asia on se, että muumioksi on tällä kertaa valittu nainen, Ahmanet (Sofia Boutella).
Aiemmat elokuvat ovat myös luottaneet esimerkiksi siihen, että autiomaassa muumiot ovat nostattaneet hiekkamyrskyjä haitatakseen kirouksen vapauttaneiden tutkijoiden elämää. Samaan luotetaan myös tässä elokuvassa mikä vie hieman uskottavuutta, sillä kuten sanottua, leffassa ollaan keskellä Lontoota. (Viimeksi siellä käydessäni siellä ei ollut hiekkaa edes pieneen myräkkään, saati sitten Saharaan verrattavaan myrskyyn. )
Kumpi franchise siis vie lopulta kuumimman kesäleffan tittelin?
Arvelisin Pirates of the Caribbeanin olevan onnistuneempi sarjan henkiinherätys. Sarjan parissa kasvaneena en pettynyt, vaan leffakokemuksena se jopa ylitti omat ennakko-odotukseni.
Itsenäisenä elokuvana myös The Mummy on ennalta-arvattavuudestaan huolimatta hyvinkin katsottava, vaikkei se sarjan muut elokuvat nähneelle valitettavasti tarjoakaan mitään uutta ja ihmeellistä.
Opiskelijakuorofestivaali Nordic Student Singers’ Summit eli NSSS tuo Ouluun yli tuhat kuorolaista. Järjestäjien mukaan näin suuren tapahtuman organisoinnissa tarvitaan valtavasti valmistelutyötä, paljon talkoolaisia ja ripaus armeijakuria.
Seisot Ouluhallissa katsomon ylimmällä rivillä, seinän vieressä, molemmilla puolillasi kymmeniä metriä pitkä ihmisrivi.
Katsetta kääntäessäsi näet, että ihmismeri jatkuu ylhäältä alas, alhaalta ylös. Halkaisijaltaan 115-metrinen Ouluhalli on pullollaan ihmisiä, niin katsomossa kuin vierelläsi.
Jossain tuolla kaukana seisoo kapellimestari Jaakko Kuusisto, kapellimestarin ja sinun välilläsi on kokonainen sinfoniaorkesteri, Oulu Sinfonia.
Kohta on aika aloittaa laulaminen yli tuhannen muun opiskelijakuorolaisen kanssa. Vedät ilmaa keuhkoihisi, ja – –
Hetkinen nyt, eipäs hötkyillä – aivan vielä ei ole H-hetken, lauantain suuren gaalakonsertin, aika.
Palataan siis vielä hetkeksi festivaalin kulisseihin.
Torstaina 4.5. Oulussa käynnistyvä kolmipäiväinen pohjoismainen opiskelijakuorofestivaali Nordic Student Singers’ Summit (NSSS), tuttavallisemmin Nysse, järjestetään nyt kymmenettä kertaa.
Joka kolmas vuosi järjestettävä laulujuhla kokoaa yhteen opiskelijakuoroja Pohjoismaista ja Baltian maista. Festivaali järjestetään Suomessa nyt kolmatta, Oulussa ensimmäistä kertaa.
Koska tapahtuma järjestetään aina kolmen vuoden välein, Oulu on samalla näyttämö tapahtuman kolmekymmenvuotisjuhlalle.
Oulu ei valikoitunut festivaalin järjestämiskaupungiksi sattumalta.
Valinnan taustalla on jo kuusi vuotta sitten käynnistynyt suunnitelmallinen lobbaustyö, paljastaa festivaalin johtaja Janne Kalinainen.
Ouluhalli on ollut tapahtumalle alustavasti varattuna jo neljän ja puolen vuoden ajan, ja lopullinen hallivaraus tehtiin kolme vuotta sitten. Samaten Oulun NSSS-tapahtuman nettisivut perustettiin jo kolme vuotta sitten.
Kuusi vuotta sitten Oulun lobbausta varten painatettiin myös omat t-paidat. Niissä komeilee itsevarmasti teksti NSSS 2020 @ OULU.
Tosin lobbaus onnistui jopa odotettua paremmin, kun Oulu valittiin järjestäjäkaupungiksi kolmea vuotta tavoitetta aiemmin.
“Tarkemmat suunnittelut tapahtuman järjestämisestä Ouluun käynnistyivät oikeastaan heti viime Nyssessä Tartossa, kun nousimme Ouluun lähtevään bussiin”, Kalinainen sanoo.
NSSS on harvinaista herkkua. Janne Kalinaisen mukaan seuraavan kerran tapahtuma palannee Suomen kamaralle aikaisintaan vasta viidentoista vuoden päästä.
On lisäksi epätodennäköistä, että Oulu valittaisiin heti uudestaan järjestäjäkaupungiksi, sillä vastuu tapahtuman järjestämisestä kiertää myös maan sisällä.
On siis juhlittava nyt, kun juhlan aika on.
Leuka rintaan ja kelkasta kiinni!
Oulussa tapahtumaa isännöivät oululaiset opiskelijakuorot, OYY:n sekakuoro Cassiopeia ja teekkarikuoro TeeKu. Mukana festivaaleilla on myös Cassiopeian alumneista koostuva Kaiku-kuoro.
Vaikka Cassiopeia on osallistunut jokaiseen järjestettyyn NSSS-tapahtumaan, ensimmäinen kerta tämän kaliiberin tapahtumajärjestänä on kuorolle suuri ponnistus.
Pitkän valmistelutyön huipentuminen H-hetkeen tuntuu Janne Kalinaisesta jo pieneltä helpotukselta.
“Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Kohta tässä koittaa se hetki, että leuka rintaan, ja pidellään vain kelkan reunasta kiinni”, hän kuvaa.
Aivan alkuvaiheessa vastuu Oulun NSSS:n järjestelyistä oli vain muutaman asialle vihkiytyneen aktiivin niskoilla.
Festivaaliviikonlopun lähestyessä myös talkoolaisten määrä on jatkuvasti kasvanut. Nyt järjestäjiä on Cassiopeiasta ja TeeKusta mukana noin sata henkeä, festivaalin varajohtaja Annamari Martinviita kertoo.
Kalinainen ja Martinviita kehuvatkin TeeKua erinomaisesti sujuneesta yhteistyöstä. Yhteinen projekti on Kalinaisen mukaan lähentänyt kuoroja merkittävästi.
“Aiemmin on ollut naapurustoeloa: on moikkailtu toisillemme, muttei ole oikein toimittu yhdessä”, Kalinainen sanoo.
“Nyt ollaan yhdessä hartiavoimin paiskittu työtä. Odotankin innolla myös Nyssen jälkeistä aikaa, sitä, millaisen jäljen näin suuren tapahtuman järjestäminen jättää meidän yhteiseen kulttuuriimme”, Martinviita toteaa.
”Suurkuorossa laulaessa sulautuu joukkoon: omat maneerit katoavat, ja joukko tukee sinua”, Janne Kalinainen toteaa. NSSS 2017 -festivaalin johtaja seurasi TeeKun ja Cassiopeian yhteisharjoituksia Pyhän Tuomaan kirkossa keskiviikkona 3.5.
Armeijan opeista apua
Kuorotapahtumaan osallistuu 1100 kuorolaulajaa peräti 42:sta eri opiskelijakuorosta.
Määrä kuulostaa varsin järisyttävältä. Miten ihmeessä sellainen määrä ihmisiä pidetään talkooporukan voimin ruokittuna ja nesteytettynä?
Sotilaallisella järjestyksellä, Janne Kalinainen kertoo.
Nälkäisten ruokkimisesta vastaa Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun Maanpuolustusyhdistys, joka rakentaa ja toimittaa Ouluhallille ja kuorovieraiden majoituspaikalle omat ruokalinjastonsa.
“Armeijan kertausharjoituksissa olen tottunut hallitsemaan isojen joukkojen siirtelyä. Siitä kokemuksesta on ollut tässäkin työssä hyötyä”, Kalinainen nauraa.
Erona on tosin se, että armeijassa joukot ovat tottuneet kulkemaan yhtä matkaa yhdessä muodostelmassa – kuoroissa taas aivan tällaista taitoa ei ole.
Puolet Ouluun tulevista kuorovieraista yöpyy perinteisessä koulumajoituksessa Teuvo Pakkalan kampuksella, puolet taas Oulun alueen hotelleissa ja mökeissä.
Järjestäjiä jännittää myös hieman se, kuinka kummassa kaikki kuorolaiset saadaan ongelmitta mahtumaan lauantain laulukulkueeseen. Perinteisessä laulukulkueessa kaikki festivaalin osallistuvat kuorot kulkevat laulaen 1,2 kilometrin matkan Raksilasta Rotuaarille.
“Esimerkiksi 10-100 ihmisen saaminen yhteen sijaintiin olisi vielä helppoa, mutta kun kyseessä onkin yli tuhat henkeä, tilanne onkin toinen”, Martinviita toteaa.
Järjestäjiltä kulkueen onnistuminen vaatii muun muassa minuuttiaikataulun laatimista, toimivan liikenteenohjauksen järjestämistä ja Kivisydämen Hallituskadun sisäänkäynnin sulkemista.
“Jännä nähdä, miten kaikki lopulta onnistuu. Olemme toki tilanneet lauantaille hyvää säätä”, Martinviita nauraa.
Viikonloppu kuluu vilauksessa
Kolme intensiivistä päivää, yli tuhat kuorolaista ja 18 konserttia tarkoittaa tiukkaa aikataulua ja melkoista hoppua.
Tapahtuman avajaiskonsertti järjestetään torstai-iltana Oulun Tuomiokirkossa. Avajaisissa esiintyy Cassiopeian ohella kaksi helsinkiläistä kuoroa, mieskuoro Akademiska Sångföreningen ja naiskuoro Akademiska Damkören Lyran.
Perjantaina kuorot jalkautuvat ympäri Oulun esiintymään kirkoissa, kahviloissa, kirjastoissa ja juhlasaleissa.
Lauantaina laulu käynnistyy iltapäivästä, kun kuorot kulkevat laulavana kulkueena kaupungin halki, ja ilta huipentuu Ouluhallin suureen gaalakonserttiin.
Yleisökonserttien ja kuoroharjoitusten ohella tapahtumaan kuuluu myös vapaa seurustelu ja hauskanpito. Kuorolaiset kokoontuvat torstaina ja perjantaina omiin bileihinsä.
“Tämä on mahtava mahdollisuus tavata ihmisiä, vertailla kokemuksia, vaihtaa kuulumisia. On ollut myös hauska huomata, että vuosien varrella Nysseistä on saanut paljon hyviä tuttuja”, Kalinainen toteaa, ja jatkaa:
“Sitä tunnelmaa ei voi sanoin kuvailla. Se pitää kokea ja tuntea.”
Jussi Chydeniuksen säveltämä Kesäkantaatti saa kantaesityksensä lauantain gaalakonsertissa. Teos on sävelletty sekakuorolle ja orkesterille.
Kuuluuko soraääni tuhannen äänen joukosta?
Tuhannen äänen saaminen soimaan yhteen ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen juttu.
Ouluhallin konsertissa kaikki 42 kuoroa esittävät samaa ohjelmaa. Kaikki eivät tosin esiinny yhtä aikaa: osan kappaleista esittää vain mieskuoro, osan naiskuoro, osa esitetään sinfoniaorkesterin kanssa, osa taas ilman säestystä.
Konsertin ohjelma koostuu pääosin suomalaisista ja suomenkielisistä kappaleista. Ohjelma alkaa ja päättyy Jean Sibeliuksella: ensimmäinen kappale on Kuningas Kristian II –näytelmään sävelletty Nocturne, viimeinen Finlandia-hymni. Sibeliuksen ohella ohjelmassa on muun muassa Leevi Madetojan, Toivo Kuulan ja Einojuhanin Rautavaaran sävellykset.
Konsertissa kantaesityksensä saa myös säveltäjä Jussi Chydeniukselta tilattu, Eino Leinon runosarjaan Kesäkantaatti sävelletty kuoroteos.
Lisäksi konsertin ohjelmaan kuuluu NSSS-tapahtumien tunnussävel, norjalaissäveltäjä Edvard Griegin reipastahtinen kuorosävellys Sangerhilsen.
Martinviita ja Kalinainen arvelevat, että koko tapahtuman ehdottomiksi huippuhetkiksi nouseekin gaalakonsertissa joko Finlandia tai Sangerhilsen.
Gaalakonsertin ohjelman harjoittelu on aloitettu kuorolaisten kotimaissa, jo hyvissä ajoin ennen Ouluun matkustamista.
Yhteisharjoitukset kaikkien kuorolaisten kesken käynnistyvät perjantaina. Päivän aikana järjestetään kolme kolmen tunnin mittaista yhteisharjoitusta. Niiden aikana kuorojen on Kalinaisen mukaan “hitsauduttava yhteen”.
Sen lisäksi kuorojen on löydettävä yhteinen sävel myös Oulu Sinfonian ja konsertin kapellimestari Jaakko Kuusiston kanssa.
Kalinaisen mukaan gaalakonsertissa kuorolaisten tulee oppia laulamaan yhdessä orkesterin, kapellimestarin ja muiden kuorolaisten kanssa. Sooloilulle tai hidastelulle ei ole sijaa.
“Laulajalle se on aika ainutkertainen paikka. Sinulla on sinfoniaorkesteri edessä, kapellimestari vielä orkesterin edessä, vierelläsi puolen Ouluhallin etäisyydeltä laulajia. Koska etäisyydet ovat valtavat, sinun täytyy osata kappale niin hyvin, että kun oikea hetki tulee, aloitat silloin laulamisen, etkä odota musiikkia. Kun kuulet musiikin, olet jo myöhässä, kuluuhan äänen matkaamiseenkin kuitenkin aikaa. ”
Annamari Martinviidan mukaan näin suuressa kuorossa laulaminen on laulajalle poikkeuksellinen tilanne.
Hänen mukaansa tunnelma on hieman eläimellinen, aistinvarainen – kaikki laulajat laulavat yhdessä, yhtenä organismina.
“Hetken siinä kestää, että yhteispeli loksahtaa paikalleen, mutta jossain vaiheessa se lähtee menemään. Massan voima vie siihen pisteeseen, ettei lauleta enää yksilönä, vaan lauletaan yhdessä. Siinä on jotain samaa kuin siinä, miten kalat osaavat suunnistaa suurissa parvissa. Siinä ollaan yksi iso masiina, joka tuottaa ääntä. Kyllä siellä tuntee itsensä aika pieneksi.”
Tyhmä kysymys, mutta pakko kysyä: Kuuluuko tuhannen ihmisen esiintyessä yhden ihmisen soinniton laulu? Jos vaikka ääni olisikin syystä tai toisesta aivan harvinaisen kamala?
Kalinaisen ja Martinviidan mukaan ei. Mikäli aivan lähimmällä vierustoverilla laulu menee ainoastaan sinne päin, sen voi vielä kuulla, mutta yhtään kauempana pieleen menevää laulua ei voi enää kuulla.
Väärin laulamisen voi särkyvän äänen sijaan bongata laulajan kauhistuneesta tai jähmettyneestä ilmeestä, harhailevasta katseesta, yhteen purruista hampaista.
“Yleisökään ei väärinlaulamista huomaa, jollei sen anna näkyä”, Kalinainen sanoo.
Ja vaikka väärin menisikin, siitä on päästävä yli, jatkettava reippaasti eteenpäin.
“Eiköhän se vielä iloksi koidu”
Yli tuhannen laulajavieraan odottaminen tuntuu järjestäjistä jännittävältä, hurjalta, hienolta – kaikelta näiltä yhtä aikaa.
Johtajan rooliaan Kalinainen kuvailee “laivan kipparin rooliksi”: vaikka välillä on yksinäistä ja stressaavaa, osaavasta ja asiantuntevasta järjestäjätiimistä on iso apu.
“Eiköhän se vielä iloksi tästä koidu. Onhan tässä paljon vastuuta, tekemistä, hoitamista – toki se tuo mukanaan stressiä. Myös hektisyys tuottaa haasteensa. Tässä ei tosin ole varaa harjoitella – jos alussa ilmenee joku pikku vika, päivien edetessä se vain kertautuu ja kasvaa“, Kalinainen toteaa.
Janne Kalinaiselle tässä Nyssessä on erityisen haikea sävy. Jo 18 vuotta Cassiopeiassa mukana olleelle Kalinaiselle Oulun Nysse saattaa olla hänen viimeinen tapahtumansa kuoron kanssa.
Loppu ei tule laulaen, sillä lavalle laulamaan festivaalin johtaja ei varmaan itse taida ehtiä.
“Olisi mahtavaa päästä laulamaan, mutta kun on tässä tällainen pikku tapahtuma järjestettävänä, puhelinta ei malta laittaa pois sen puolentoista tunnin ajaksi, joka konsertissa menisi”, hän nauraa – ja vilkaisee taas pian älypuhelintaan.
Annamari Martinviita on laulanut Cassiopeiassa jo kolmentoista vuoden ajan. Oulun NSSS:n konserteista hän esiintyy ainakin torstai-illan avajaiskonsertissa, perjantaina tervetulokonsertissa ja lauantain gaalakonsertissa.
Vaikka Nysse ei ole vielä kummitellut unissa, unensaantia se on hidastanut – tapahtuman järjestäminen on vain niin jännittävää.
“Tämä on niin siistiä, ettei sitä oikein pysty kuvailemaan. Varsinkin gaalakonsertissa, kun kaikki ihmiset laulavat samaa sointua, samaa harmoniaa – siinä tuntee todella kuuluvansa joukkoon.”
Nordic Students Singer’s Summit 2017 -festivaalin avajaiskonsertti torstaina 4.5. kello 18 Oulun Tuomiokirkossa. Perjantai-iltana konsertteja ympäri Oulua kello 18 alkaen. Laulava kulkue lauantaina kello 13.30 kulkee Raksilasta Rotuaarille. Gaalakonsertti lauantaina kello 17 Ouluhallissa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Vanhat tuohivirsut ja kanteleet saavat kyytiä, kun Oulun Ylioppilasteatteri ja Kinky Carnival Burlesque yhdistävät voimansa ja luovat kansalliseepoksestamme aivan uudenlaisen modernisoinnin. Tämän esityksen jälkeen Kalevala ei ole enää koskaan entisensä.
Kabareen, burleskin ja Kalevalan yhteensovittaminen lähti ohjaaja Heidi Maria Huotarin ideasta yhdistää uutta ja vanhaa. Nyt Valvenäyttämön valokeilassa miltei 190 vuoden ikäinen kansalliseepos kohtaa burleskin, Suomessa vielä varsin nuoren tulokkaan.
Kabaree Kalevala -produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, ja se on saanut myös Suomi 100 -aluetukea. Juhlavuoden motto ” Yhdessä” toi mukaan myös inspiraatiota: kahden kulttuuritekijän yhteisproduktion.
Huotari haluaa tuoda kuuluviin nykyihmisen äänen, muotokielen ja olemuksen. Tämä visio toteutettiin tuomalla esiin Kalevalan naishahmot.
”Kalevalan naiset ovat vahvoja ja todellisia sankareita, jotka kuskaavat miehenriekaleita perässään. Halusin erityisesti tuoda esille Louhia ja hänen tyttäriään. Kalevala kuvaa heitä rumiksi, mutta halusin tehdä heistä voimakkaita, pelottavia ja kauniita hahmoja. Burleski toi tähän asiaan idean”, Huotari kertoo.
Hän haluaa luoda Kalevalaan uutta perspektiiviä. Hän pitää itse erityisesti Väinämöistä antisankarina.
”Väinämöinen pahoinpitelee seksuaalisesti nuorta tyttöä, ja kaikkien mielestä se on ihan ok. Toivoisin, että ihmiset heräisivät miettimään kansalliseeposta: miten ihmisiä ja erityisesti naisia kohdellaan?”
Kabaree, jossa on flirttiä ja asiaa
Kabaree Kalevala vilisee korsetteja, piiskoja ja nahkaa, mutta Huotarin mielestä kyse ei ole laisinkaan seksistä tai sillä myymisestä.
”On tietenkin ihan katsojasta kiinni, mitä näkee, mutta me myymme kabaree-esityksen, jossa on flirttiä ja asiaa. Erotiikka on myös osa elämää.”
Vaikka burleskissa riisuutuminen viedään loppuun asti, Kabaree Kalevalassa sitä ei tapahdu.
”Burleski on irvailua ja hauskanpitoa, tämä ei ole kilpailu siitä, kenellä on vähiten vaatteita”, Huotari muistuttaa.
Hänen mukaansa burleski on leikki, joka luo vallantunnetta ja tuo esiin ihmisten erinäisyyden.
”Oli hahmo sitten kuka tahansa, tärkeintä on se, miten hahmo liikkuu ja kantaa itsensä. Kuka tahansa voi olla kaunis ja eteerinen, jopa seksikäs. Suomalainen naiskauneus pitäisikin asettaa normiksi.”
Kuin orava, jolla on käpy jäässä
Kalevalassa on tietenkin kyse myös suomalaisuudesta, suomalaisena olemisen ilosta ja kurjuudesta.
Epe Niirasen esittämä Kullervo on kenties Kalevalan traagisin hahmo, epäonnen ruumiillistuma. Niiranen on yhtä mieltä siitä, että Kullervo on jollakin tavalla myös hahmoista eniten suomalaisuuden ytimessä.
”Kullervolla on päällänsä rajaton ärsytys, mutta silti hän vain jatkaa eteenpäin. Kai sitä voisi jonkinlaiseksi sisuksi sanoa. Suomi on hevimetalli- ja Tuskafestari-maa, jossa aurinkokaan ei oikein paista. Suomalaiset ovat kuin oravia, joilla on käpy jäässä. Samanlaista ahdistusta on myös Kullervolla.”
Niiranen kertoo kehittelyvaiheessa ”päiden ruokkineen toisiaan”: Kalevalasta haluttiin referoitu versio.
Kullervosta tehtiin androgyyninen hahmo, joka makaa siskonsa vain puhtaasti tyhmyyttään. Hänellä voisi olla ulkonäkönsä puolesta menestystä, ”jos se vain kävisi joskus saunassa”, mutta tämä viimeinen oljenkorsikin viedään, kun Kullervo murtaa leukansa haukattuaan leipään piilotettua kiveä.
Mitä Kullervosta voisi oppia?
”Itse olen oppinut sen, ettei aina tarvitse nousta vastaan ja olla toimiva ihminen. On ihan okei olla joskus heikko”, Niiranen sanoo.
Onnea ei voi takoa
Kabaree Kalevalan työryhmä on onnistunut visiossaan: esitys nostaa naishahmonsa valokeilaan, eikä pelkästään viettelevän burleskin avulla.
Esimerkiksi Louhen ahneus ja Sampon menetyksestä kumpuava epätoivo ovat käsin kosketeltavia. Krista Karttusen erinomaisesti näyttelemä Louhi on karismaattinen ja vahva domina, jota ei lopulta murra miehet vaan ahneus.
Myös Lemminkäisen äidin (Anne Kontio) hätä luodaan luontevasti ilman että hänestä tehtäisiin vain ylihuolehtivainen äiti, jolla on kieroutunut suhde poikaansa.
Kabaree Kalevala opettaa modernisoinnistaan huolimatta Kalevalan tarjoamat oppitunnit: ahneen loppu on kurja ja onnea ei voi takoa.
Avain onneen on tyytyväisyys: tyytyväisyys siihen hetkeen, jota elää, ja tyytyväisyys omaan itseensä – korsetilla tai ilman.
Oulun Ylioppilasteatterin ja Kinky Carneval Burlesquen yhteisproduktion Kabaree Kalevalan ensi-ilta Valveen Valvenäyttämöllä perjantaina 31.3. kello 19. Muut esitykset 1.4., 5.4., 12.4., 19.4., 21.4., 22.4., 26.4., 28.4. ja 29.4.
Kabaree Kalevalan ohjaus Heidi Maria Huotari, käsikirjoitus Jarkko Remahl, musiikin tuottaja Mau Järvinen.
Julkaistu
SHARE
Annika Jukkola
Kirjallisuuden maisteri ja änkyräfeministi, jonka elämässä Rammstein ja Beatles soivat täydellisessä sopusoinnussa.
Pieleen meni: The Play That Goes Wrong. Ohjaus Pertti Sveholm. Rooleissa Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen, Timo Reinikka. Alkuperäisnäytelmän käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Mikko Koivusalo. Esityksen kesto noin kaksi tuntia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.3., kevään viimeinen esitys lauantaina 13.5. Innokas harrastajateatteri, brittiläinen murhamysteeri, kaksi tuntia aikaa. Mikä voisikaan […]
Pieleen meni: The Play That Goes Wrong. Ohjaus Pertti Sveholm. Rooleissa Janne Raudaskoski, Elina Keinonen, Mikko Leskelä, Joose Mikkonen, Mika Nuojua, Aki Pelkonen, Heli Haapalainen, Timo Reinikka. Alkuperäisnäytelmän käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Mikko Koivusalo. Esityksen kesto noin kaksi tuntia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 11.3., kevään viimeinen esitys lauantaina 13.5.
Innokas harrastajateatteri, brittiläinen murhamysteeri, kaksi tuntia aikaa. Mikä voisikaan mennä pieleen?
Näytelmän nimen ollessa Pieleen meni ja tyylilajin ollessa komedia, vastaus kuuluu: aivan kaikki mahdollinen.
Pertti Sveholmin Oulun kaupunginteatterilleohjaama Pieleen meni on näytelmä näytelmästä, kertomus siitä, kuinka pienen harrastajateatterin kunnianhimoinen ensi-ilta kääntyy täydeksi katastrofiksi, näyttelijöiden elämän hirveimmäksi illaksi.
Näytelmän tapahtumapaikkana on kuvitteellisen Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran tuottama ensi-ilta Susie H.K. Brideswellin käsikirjoittamasta murhamysteeristä, Murha Havershamin kartanossa.
Murhamysteerin tapahtumat lähtevät liikkeelle kartanonomistajan Charles Havershamin murhasta. Syanidilla maustetun sherryn kaatajan henkilöllisyyttä ihmettelevät niin hysteriaan taipuva morsian Florence Colleymoore (Elina Keinonen), vanha ystävä, Eraserhead-tukkainen Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä), draaman tajua ymmärtävä veli Cecil (Joose Mikkonen), puutarhuri Arthur (Joose Mikkonen), sivistyssanojen kanssa takelteleva hovimestari Perkins (Mika Nuojua) ja kulmiensa alta tuimasti tuijottava tarkastaja Carter (Janne Raudaskoski). Näytelmän taustajoukoissa vaikuttavat lisäksi ilmeikäs näyttämömestari Heli Karhu (Heli Haapalainen) ja rempseä valo- ja äänimies Teuvo Kohvakka (Aki Pelkonen).
Koska kyseessä on peribrittiläinen kuka sen teki -mysteeri, Murha Havershamin kartanossa sisältää tietysti useita mutkikkaita käänteitä, yllättäviä petoksia ja shokeeraavia salasuhteita – ja yhden uuden murhan. Mutta juonesta viis, Pieleen meni -näytelmän viehätys perustuu aivan muihin asioihin.
Draamaseura itse odottaa ensi-iltaansa suurella innolla. Vaikka aikaisemmat produktiot ovat tarkastaja Carteria näyttelevän seuran puheenjohtajan Risto Mäkelän (Janne Raudaskoski) mukaan olleet epäonnistumisia, tästä illasta tulee jotain muuta; jotain suurta, hienoa ja loistokasta. Tässä ei tietenkään onnistuta, sillä tekniset ongelmat käynnistyvät heti ensi minuuteilla, kun hetkeä liian aikaisin avautuva esirippu paljastaa hämmentyneet näyttämötyöntekijät.
Draamaseuran ensi-illassa pieleen menevät totisesti kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat: ruumis joutuu poistumaan kohtauksesta omin jaloin, nimet ja vuorosanat unohtuvat, avautuvat ovet kolkkaavat näyttelijältä tajun kankaalle.
Pieleen meni on puhdasveristä viihdettä. Parituntinen näytelmä on jatkuvasti kiihtyvää kaoottista kohellusta, jossa seinät kaatuvat, koirat katoavat kriittisellä hetkellä ja paikkaansa näyttämöllä puolustavat naiset käyvät käsikähmään. Ei totisesti älyllisesti haastavaa tai ajatuksia herättävää, mutta äärimmäisen viihdyttävää ja hyväntuulista katsottavaa.
Näytelmän hauskuus syntyy näyttelijöiden erinomaisesta ajoituksen tajusta. Tämä ei tarkoita vain kunnioitettavaa taitoa seistä oikeissa kohdissa Jyrki Sepän luomien lavasteiden romahtaessa, vaan kykyä reagoida mokiin ja epäonnistumisiin salamannopeasti ja ilmeikkäästi, silti spontaaniuden illuusion säilyttäen.
Polyteknisen Draamaseuran jäsenet esittävät roolinsa teatraalisen kehnosti, silmät ymmyrkäisinä, katse yleisöä pälyillen, vuorosanoja epäuskottavasti ja väärissä kohdissa painottaen – siis juuri siten, kuin harrastajateatterissa näytellään. Surkeasti näyttelemisen maneereista erityisen mallikkaasti suoriutuu Florence Colleymoorea näyttelevä Elina Keinonen, jonka jokainen puuskahdus ja silmienpyöristys on liioittelevaa tulkintaa ja tunnetta täynnä. Yleisöä mielistelevää Ceciliä näyttelevän Joose Mikkosen hienosteleva puhetapa tuo mukavasti mieleen Radioteatterin ja vanhat radiokuunnelmat. Illan kenties hillittömimmät hihitykset irtoavat kuitenkin Mika Nuojuan näyttelemästä Perkinsistä, viskin tarjoilun kanssa toheloivasta hovimestarista.
Näyttelijöiden ja lavasteiden romahtaessa yleisö nauraa, hörisee ja kihisee naurusta. Itse huomasin hymyileväni hölmösti koko näytelmän ajan, mutta todelliset spontaanit naurunhörähdykset olivat harvinaisempia. Kenties ainainen kohellus ja jatkuva epäonnistumisten vyöry olisi kaivannut tasapainoksi muutamaa kunnolla mennyttä kohtausta, jotta seuraavan mokan vaikutus olisi ollut entistä makoisampi?
Kaiken kaikkiaan Pieleen meni on tiukka ja erinomaisesti esitetty viihdepaketti. Kiitosta on syytä antaa myös tekstin suomennukselle, brittiteksti on kääntynyt hienosti Suomen (ja Oulun) oloihin. Näytelmä on ollut todella suosittu myös kotimaassaan Iso-Britanniassa. Alkuperäinen The Play That Goes Wrong -näytelmä aloitti pubin yläkerrassa olevassa Old Red Lion Theatressa, eteni sieltä hieman isompaan Trafalgar Studios -teatteriin, kunnes päätyi syyskuussa 2014 Lontooseen Duchess Theatreen, jossa se jatkaa edelleen hittiesityksenä.
Suosittua näytelmää on Suomen ja Iso-Britannian lisäksi esitetty esimerkiksi Australiassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja Irlannissa.
Ja miksipäs ei, onhan näytelmän perusajatus helppo lokalisoida – löytyyhän jokaisen maan jokaisesta pikkukaupungista se aktiivinen, hyvää tarkoittava ja häkellyttävän kehno paikallinen teatteriseuransa.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Varjo Sanginsuun yllä lainaa vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin.
PahkiSpeksi 2017: Varjo Sanginsuun yllä. Ohjaaja Marjo Seppänen. Käsikirjoittajat Teja Rönni, Aarni Harvala, Jutta Jurmu, Aleksi Nikula. Speksin idea: Karoliina Harvala, Aarni Harvala. Näyttelijät Anna Hukka, Riina Isomursu, Pauliina Järvinen, Samuli Keränen, Roope Litmanen, Suvi-Tuuli Palosaari, Henna Parviainen, Kia Rautakivi, Emilia Salo, Sini Ylimäinen, Riku Yliviuhkola. Esitykset Oulun Pohjankartanolla pe 17.3.2017 kello 18, la 18.3. kello 17, su 19.3. kello 17, la 25.3. kello 17. Esityksissä on yksi väliaika ja esitykset jatkuvat kunnes omstartit loppuvat. Arvioitu kesto on noin kolme tuntia.
Lähtöasetelma on sangen herkullinen: Sanginsuussa, uneliaassa kaupunginosassa parinkymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta, sijaitsee mystinen ja ikiaikainen huvila. Aikojen alussa vietettyjen suurten viininmaistajaisten seurauksena Sanginsuuhun syntyi vedenpaisumus, ja huvila jäi merenpohjaan. Yksi viininmaistajaisten lystinpitäjistä sammui valtaisaan viinitynnyriin, ja on uinunut viinintuoksuisessa sopessaan siitä lähtien. Koska Muinainen kärsisi herätessään eittämättä mojovasta krapulasta, hänen heräämisensä olisi maailman säilymisen kannalta katastrofi. Muinaisen uinujan unta vartioivat huvilan omistajat, von Loncerot. Nyt uneen uhkaa tulla katastrofaalinen katkos, kun paikalle saapuvat von Lonceron suvun nuorison edustajat, kuusitoistavuotiaat Fanni ja Lenni Morsola.
Poikkitieteellisen PahkiSpeksin viides produktio Varjo Sanginsuun yllä lainaa selvästi vaikutteita kauhukirjailija H.P.Lovecraftin luomasta mytologiasta. Inspiraatio ei konkretisoidu kauhuksi: speksi ei pelota, mutta viihdyttää, välillä naurattaakin. Erilaiset populaarikulttuuriviittaukset ja oululaista opiskelijaelämää koskevat vitsit saivat suuren osan yleisöstä nauramaan hervottomasti, eli huumori upposi varsinaiseen kohdeyleisöönsä oivallisesti.
Esiintyjät antavat kaikkensa, vaikka laulusuoritukset eivät välillä aivan priimaa olekaan. Pääosaesittäjät Henna Parviainen (Fanni Morsola) ja Roope Litmanen (Lenni Morsola) selviytyvät torailevista siskosrooleistaan kunnialla. Siskosten eksentristä setää Laurentius Von Lonceroa näyttelevä Samuli Keränen on ensin hieman pidättyväinen, mutta esityksen edetessä hän esiintyi ja improvisoi yhä rennommin,
Sivuosaesittäjissä on mukavasti potkua. Vanhoja autoja ja naiskauneutta arvostavan Jampan (Anna Hukka) olemuksessa on jotain, joka naurattaa väistämättä. Astraalitasolla liitelevä Taru Perttilä (Suvi-Tuuli Palosaari) vetää höpsön osansa täysillä, ja on lisäksi erinomainen laulaja. Epäilyttävä talonmies Inge Eevilsson (Riina Isomursu) vetää roolinsa tunteella, vaikka suomenruotsalainen aksentti uhkaa unohtua.
Erityiskiitos kuuluu lisäksi speksin tanssijoille, jotka nostattavat yksinkertaisenkin musiikkikappaleen tempoa energisellä esiintymisellään ja mainiosti toteutetuilla maskeerauksillaan.
Tekniseltä toteutukseltaan Varjo Sanginsuun yllä on todella komea. Valojen käyttö on ammattimaista ja näyttävää, eikä sinänsä yksinkertaisessa lavastuksessakaan ole moitittavaa. Äänentoistossa häiritsi ainoastaan se, ettei osassa kappaleista laulujen sanoista saanut mitään selvää, eli laulu hukkui muun musiikkijylyn alle. Samoin puvustuksessa on löydetty toimivia ratkaisuja, ja erityisesti dramaattisen hirviön ulkomuoto on luotu taidokkaasti.
Speksin bändi suoriutuu haastavasta tehtävästään pääasiassa hyvin, vaikkakaan improvisointia ei musapuolella juuri syntynyt. (Jotkut omstarteista käynnistyneet kappaleet ovat selvästi käsikirjoitettu esitykseen, mikä syö illuusiota spontaaniudesta.)
Koko speksin ehdottomia huippukohtia olivat sen näyttävimmät musiikkiesitykset, kuten vaikuttava Legenda nimihirviöstä ja hauskasti nimetty Tuskaiset tynnyrivuodet.Sen sijaan osassa tutummista pop-kappaleiden uudelleensovituksista on hieman epävarmuutta: esimerkiksi siskosten tulon taustamusiikiksi valittu Voi ei! etenee hieman haparoiden.
Esityksen selkeimpänä ongelmana on sen rakenteen epätasaisuus. Lovecraftilainen lähtöasetelma on mainio, mutta juonenkuljetus uhkaa tyssätä turhaan seisoskeluun. Huikeita ja hienosti rakennettuja musiikkiesityksiä seuraavat rauhallisemmat kohdat, jolloin tarina ei etene minnekään ja näyttelijät lähinnä seisoskelevat keskellä näyttämöä. Näissä välillä kiusallisiksi äityvissä suvantokohdissa katsojan katse alkaa viipyillä lavasteissa, bändissä, edessä istuvan katsojan hiuksissa. Tilanne onneksi tasaantuu taas toisessa näytöksessä, jossa musiikille on annettu aiempaa suurempi osa.
Lisäksi muutama äänenkäyttöä koskeva ratkaisu häiritsi näytelmän seuraamista. Miksi ihmeessä ilmeisestikin kypsään aikuisikään ehtinyt Elviira Von Loncero (Kia Rautakivi) puhui lapsen äänellä, lievästi lässyttäen? Sama ongelma vaivaa ajoittain myös Fanni Morsolaa: teini-ikäisen kiukuttelun sijaan hän kuulostaa välillä ennemmin uhmaikäiseltä.
Vaikka esitys on kunnianhimoinen ja huolella tehty, omstarteihin reagoiminen vaatii hiomista. Ehkä kyse oli vain ensi-illan jännityksestä, mutta ensimmäisesä esityksessä monesta omstartista tuntui puuttuvan puhti ja heittäytyminen. Omstartin kuittaaminen yhdellä nokkelahkolla tokaisulla tai korkeintaan kaksi sekuntia kestävällä yrityksellä tuntui hieman laiskalta – onhan improvisointi ja yleisön toiveisiin reagointi juuri se seikka, mikä erottaa speksin tavallisesta teatterista. Eli vielä lisää reippautta ja rohkeutta omstarteihin, niin hyvä tulee!
Korjaus 19.3. kello 19.45: Korjattu virheellinen kohta speksin omista sävellyksistä ja uudelleensovituksista: toisin kuin aiemmin väitettiin, esityksessä ei ole originaalisävellyksiä. Lisätty myös maininta puvustuksesta.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Pääosissa: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky. Ohjaaja Dome Karukoski, käsikirjoitus Aleksi Bardy. Ensi-ilta 24.2.2017.
Yksi mies, kahdet kasvot.
Touko Laaksonen (1920–1991) oli sotaveteraani, lahjakas muusikko, komea ja pidetty mainospiirtäjä. Tom of Finland taas oli homoeroottisen taiteen ikoni, maskuliinisen homomiehen iloisen nautinnon valokuvantarkka kuvaaja,
Vaikka maailmalla Laaksosen käyttämä nimimerkki Tom of Finland oli tunnettu, kotimaassaan hän oli pitkään visusti piilossa mainstreamin valokeilasta.
Kiitos 2000-luvulla käynnistyneen Tom of Finland -taidetta koskevan tietoisuuden ja arvostuksen kasvun, Laaksosen muskelimiehiä ei löydy enää vain aiheelle omistetuista lehdistä ja antologioista. Itsevarmat könsikkäät koristavat lukuisia näyttelyitä, postimerkkejä, kangaslaukkuja, jopa Pauligin kahvipaketteja. Vuonna 2017 kokoelma kasvaa Tom of Finland –elämäkertaelokuvalla.
Dome Karukosken ohjauksessa Touko Laaksosen elämäkerta kerrotaan tyylikkäästi ja varmasti. Elokuvan lempeä toteutus miellyttäneekin myös Laaksosen taiteeseen vain Finlaysonin pussilakanoiden kautta tutustuneita.
Juoneltaan Tom of Finland on melko perinteinen vaikeuksista voittoon -kertomus siitä, kuinka sodan kauhuista palanneesta Toukosta tuli menestystä ja arvostusta nauttiva Tom.Elokuva käynnistyy Laaksosen paluulla jatkosodan myrskyistä takaisin siviiliin. Sodanjälkeinen Suomi näyttäytyy Laaksoselle moralisoivana, synkkänä ja sulkeutuneena. Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikollisia vuoteen 1971 asti, joten miesten väliset kohtaamiset tapahtuvat katseilta piilossa, porttikongeissa ja puistoissa.
Taitava piirtäjä kääntää katseensa ankeasta arjesta fantasiamaailmaansa, lihaksikkaiden ja estottomien miesten keskinäisiin seksileikkeihin. Väärissä käsissä vankilaan tai parantolaan johtavista kuvista on koti-Suomessa vaiettava tyystin, ne on piilotettava jopa sisarelta Kaijalta (Jessica Grabowsky). Toukon rakastetun, tanssija Veli ”Nipa” Mäkisen (Lauri Tilkanen) kannustuksesta tukkijätkien, merimiesten ja moottoripyöräilijöiden kiihkeitä kohtaamisia kuvaavat piirustukset löytävät arvostavan yleisön Suomen rajojen ulkopuolelta. Tom of Finland -taiteilijanimellä signeeratut teokset saavat rapakon takana suuren suosion ja synnyttävät lopulta kansanliikkeen.
Elokuva on aiheensa huomioiden jopa yllättävän siveä. Varsinaiset seksikohtaukset ovat viitteellisiä, nopeita välähdyksiä pimeässä. Eroottinen himo välittyy miesten pitkistä katseista, vaietuista viesteistä, Tähtitorninmäen yössä poltetuista savukkeista. Tarkat lähikuvat viipyilevät Laaksosen taidokkaassa lyijykynäjäljessä, mutta valmiita piirustuksia kuvataan aina kunnioittavasti kauempaa.
Ratkaisu naurattaa: ovatko tuhmasti pullottavat haarat tai kekseliäisiin asentoihin taipuvien miesten orgiat tosiaan sopimattomia Tom of Finland -elokuvaan?
Hillittyä toteutusta selittänee ikärajan (K-12) lisäksi se, että elokuva on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa, jonka vuoksi sille halutaan siten mahdollisimman laaja yleisö. Ja yleisö kiittää: helmikuun alussa elokuva palkittiin arvostetulla FIPRESCI-palkinnolla Göteborgin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
Yllättävää kyllä, voisinkin kuvitella katsovani Tom of Finlandin vanhempieni kanssa pelkäämättä tunnelman muuttumista aivan sietämättömän kiusalliseksi.
Seksi-iloittelun ja nahkafetissikuvaston sijaan elokuva keskittyy miljöö- ja luontokuvaukseen. Suomen kukkea luonto on lumoavasti läsnä juhannusyön auringossa, puistojen öisen sinisessä hämyssä, sotarintaman hetken kestävässä savuisessa rauhassa. Myös 1950- ja 1960-lukujen Helsinki on rakennettu uskottavasti ja tyylikkäästi.
Pekka Strang on Touko Laaksosena erinomainen, karismaattinen ja vakuuttava, Laaksosen elämänkumppanina Lauri Tilkanen on herkkä ja ilmeikäs. Erityismaininnan ansaitsee myös sielukas Taisto Oksanen kapteeni Alijokena. (Sen sijaan Kari ”Hissu” Hietalahti tuimana etsivänä herättää pientä hilpeyttä.)
Välillä Tom of Finland sortuu valitettavasti itsestäänselvyyksiin ja turhaan vakavuuteen. Yksi vaivihkainen yskäisy tarkoittaa keuhkotautia ja kuolemaa. Sotakuvastoon palataan toistuvasti, alleviivaamaan sitä, kuinka suuri suomalainen sotakokemus on lopulta väistämättömästi muovannut meitä kaikkia, kaarinalaista homoikoniakin.
Lopussa kiitos seisoo. Se ihana ja häpeilemätön elämänilo, joka uhkaa välillä hukkua elokuvan osoittelevaisuuteen, pirskahtaa esiin väkevästi taas elokuvan viimeisessä riemukkaassa kohtauksessa.
Joistain puutteistaan huolimatta Tom of Finland onkin kaunis, koskettava ja viihdyttävä elokuva. Lohduttava perusviesti kuuluu: elä, ole ja rakasta aina vapaasti, mitään häpeämättä.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
