”Aloitin tanssin Posiolla 7-vuotiaana disco- ja hiphop-tunnilla. Teimme joka toinen viikko discoa ja joka toinen viikko hiphoppia. Sitten se muuttui hiphopiksi, jota tanssin 11-vuotiaaksi.
Sen jälkeen oli pitkä tauko ja harrastin jalkapalloa monta vuotta. Kun se meni liian totiseksi, aloitin tanssin uudelleen ehkä 14-vuotiaana ja siitä eteenpäin olen innostunut enemmän ja enemmän.
Hiphop oli minun päälajini, mutta kaksi vuotta sitten kesällä innostuin housesta, joka on nyt vienyt minun sydämeni kokonaan. Harvemmin tulee treenattua enää hiphoppia.
House on oma juttu, ja se lähti alunperin musiikista, jota rakastan. Yksi kesä olimme tanssikavereiden kanssa puistossa, ja kun muut osasivat housata, minä en, halusin kokeilla sitä.
Koko ajan olen mennyt syvemmälle ja syvemmälle lajiin. Ja kun on oikeasti alkanut ymmärtää, mitä tanssi on, olen innostunut koko ajan enemmän.
Housea tanssina on hankala selittää, että mitä se on. Hiphopista se eroaa niin, että musiikki on nopeatempoisempaa.
Siinä on paljon jalkatyöskentelyä, mutta mistä itse tykkään housessa, on flow. Koko kroppa tekee töitä, ja tanssiminen on kokonaisvaltaista.
Tavallaan tahattomasti rakennan omaa tyyliä, kun otan inspiraatiota videoita katsellessa. On muutama tanssija, joiden monia pätkiä olen katsonut netistä. En kuitenkaan tietoisesti kopioi heitä, vaan inspiroidun heidän tyylistään.
En käy hirveästi tunneilla enää. Käyn Urheilutalolla itsekseni treenaamassa ja kavereiden kanssa tosi paljon. On muodostunut porukka, jonka kanssa käymme treenaamassa erityisesti housea.
Tanssin, koska se on ihanaa ja rakastan tanssia. Tanssiessa on luonnollisessa tilassa, ja siitä tulee vapaa olo ja voi olla oma itsensä.
Tanssin kautta olen löytänyt itsestäni uuden puolen ja uskallan olla, mitä oikeasti olen. Tanssi on antanut itsevarmuutta.
Battlaaminen uutta ihmistä, kenen kanssa ei ole aiemmin battlannut, vastaan on kivaa. Heiltä näkee uutta tyyliä ja ehkä reagoikin tanssilla eri tavalla, kun tulee eri tyyppi vastaan. Siitä saa aina uutta, kun battlaa uutta ihmistä vastaan, ja se on aina uudenlainen kokemus.
On hyvä että Oulussa on jameja, koska saattaisi mennä siihen, että porukka menee vain SM-kisoihin ja treenaa niihin. Kun he käyvät battleissa ja ymmärtävät, että se on se juttu katutanssissa, alkaa ymmärtää, mitä katutanssi on parhaimmillaan.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
”Meillä on kotona aina kuunneltu paljon musiikkia. Ehkä siitä on tullut innostus tanssiin. Olin varmaan kolme, kun aloitin leikkiryhmässä, jossa tehtiin temppuja kuten kärrynpyöriä.
Katutanssin aloitin breakdancella viisi- tai kuusivuotiaana. Meidän ikäisillemme ei ollut silloin hiphoppia, oli vain breikkiä. Menin hiphop-ryhmään, kun se tuli. Se vain oli mukavaa ja minun tyylistäni. Hiphop on aika vapaata ja voi tehdä monenlaista eri tyyliä.
Teen aika lailla kaikkea katutanssia. Eniten on tullut tehtyä hiphoppia ja treenaan sitä eniten, eli se on ehkä päälaji.
Oma tyyli on vain tullut, enkä ainakaan tietoisesti ole rakentanut mitään. Varsinkin kun harjoittelee freestyleä, oma tyyli on vain tullut ja jäänyt päälle. Koko ajan yrittää kasvattaa omaa liikevarastoa ja tehdä enemmän juttuja.
Meni aikaa, että tottui siihen, että on pitkät raajat. Tunneilla oli aluksi pelottavaa, kun tuntui, että lyön toisia. Olen muutaman kerran lyönytkin. Mutta piti vain tottua. Aina pitää sanoa, että sori jos lyön teitä.
Käymme Jokitalon Annin kanssa Citydancellä. Normaaliviikolla on 10 viikkotuntia ja omat treenit vielä päälle.
Olen tänä vuonna tehnyt yhden duokoreografian pienemmille pojille. Opetan Citydancellä yhden oikean opettajan kanssa leikkikouluryhmää, jossa on pieniä lapsia, 3–5-vuotiaita. Vaikka se ei ole tanssitunti, olemme opetelleet ihan oikeita tanssiliikkeitä. Se on ollut tosi mukavaa.
Minusta tuntuu, että minusta tulee isona tanssinopettaja, niin tuossa on oppinut aika paljon, miten siellä toimitaan varsinkin pienten lasten kanssa.
On vähän harmi, ettei tanssinopettajakoulutuksesssa Oulussa ole katutanssilajeja. Haluaisin käydä sen koulutuksen, mutta jos siellä ei tehdä hirveästi katutansseja, niin en tiedä, onko se niin hauskaa.
Freestylessa saa oman tyylin esille. Tietenkin tulee tehtyä itsekin omia koreografioita, mutta silloin miettii monta kertaa, onko tämä hyvä tähän tai sopiiko tämä tähän.
Freestylessä tulee tehtyä ehkä vähän outojakin juttuja. Olen huomannut, että aika outoihin asentoihin välillä väännän itseni, mutta ehkä ne näyttää ihan siisteiltä. Kokeilu tulee esille siinä enemmän kuin koreografiassa.
Oulussa on menty hyvään suuntaan, kun tapahtumia on jo alettu järjestämään alaikäisillekin. Toivottavasti on jatkossakin sellaisia jameja, joissa ei ole ikärajoja. Itse haluaisin käydä niissä ja jos ne on jossain baarissa, ne on k–18 tai k–20, niin ei me päästä sinne.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
”Olin 8- tai 9-vuotias, kun menin ensimmäiselle tanssitunnille. Kun menin myöhemmin kilparyhmiin, tanssista tuli isompi juttu ja otin enemmän tunteja.
Harjoittelen Citydancellä noin kymmenellä viikkotunnilla. Yleensä käymme lisäksi Veeran (Pyykkö) kanssa treenaamassa duoa tai free-styleä tai hillumme vain salissa.
Pyrin harjoittelemaan mahdollisimman montaa katutanssilajia monipuolisesti. Hiphop on kuitenkin päälaji.
Aloitin hopilla ja otin mukaan eri lajeja, mutta hiphop tuntuu omalta lajilta. Siinä voi olla oma itsensä ja saa tehdä oman mielensä mukaan. Muut lajit ovat vähän vaiheessa vielä.
En ole yrittänyt rakentaa omaa juttua. Veeran kanssa katsotaan netistä videoita ja sieltä joskus pistän päähän joitain tiettyjä liikkeitä ja yritän niitä itse muokata, että mikä minusta tuntuu ja näyttää mukavalta minulla. Kaikki liikkeet eivät näytä kaikilla tietenkään samalta ja siksi yritän muokata niitä.
Tanssi on auttanut ja tulee varmasti auttamaan tulevaisuudessakin minua tosi paljon, jos on huono mieli tai vastaavaa. Tanssi on lisäksi tuonut minulle paljon tärkeitä kavereita.
En osaa kuvitella itseäni tanssinopettajaksi ainakaan vielä, koska minulla ei ole mitään hajua, mitä haluan tehdä tai mitä menen opiskelemaan. Mutta olisi se varmaan ihan kiva. Sitten näkee.”
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
Elokuisena perjantaina Daniel Herrera Castro valmistautui puolustamaan konenäköä käsittelevää väitöskirjaansa Oulun yliopistossa. Väitöstilaisuus ei kuitenkaan jännittänyt Herreraa, sillä hänellä oli jotain suurempaa mielessään. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli ostanut vesitornin.
Kaikki alkoi konferenssimatkasta Japaniin. Daniel Herrera Castro huomasi joka puolella punaisia torii-portteja, joiden merkitystä hänen insinöörin mielensä yritti ymmärtää. Nähtyään Itsukushima-jinjan pyhäkön portin, joka näyttää kelluvan nousuveden aikana, hän koki jonkinlaisen ahaa-elämyksen.
”Seisoin suu auki ja katsoin porttia. Katsoin ympärilleni ja myös muut ihmiset katsoivat sitä ihmeissään. Vaikka en ymmärtänyt porttien tarkoitusta, ymmärsin, että tämä on jotain erityistä”, Herrera kertoo.
Palattuaan kotikaupunkiinsa Ouluun hän alkoi miettiä samankaltaisen monumentin rakentamista, jolla voisi jättää oman jälkensä ympäristöön.
”Kerroin ajatuksistani ystävälleni, joka totesi, että miksi rakentaa torni, kun sellainen on myytävänä. Nähtyäni Intiön vesitornin ei ollut epäilystäkään, ettenkö tekisi siitä ostotarjousta”, Herrera muistelee.
Niin costaricalainen mies osti viime syksynä yli 50 metriä korkean tornin keskeltä Oulua. Hän ei kuitenkaan vielä tiennyt, mitä hän tekisi sillä.
Vesivarannosta kulttuuritilaksi
Kahdeksan kuukautta myöhemmin suunnitelmat vesitornin käytöstä ovat alkaneet selkiytyä. Väliin on mahtunut paniikin hetkiä ja paljon stressiä, mutta myös innostusta ja toiveikkuutta.
Herrera haluaa tehdä tornista kulttuurikeskuksen, joka olisi kaikille avoinna. Tornin pohjakerrokseen on suunnitteilla kahvila ja kahdeksan metriä korkeaan vesitankkiin tulee esiintymislava ja katsomo. Kirsikkana kakun päällä olisi tornin huipulle kupoliin rakennettava yleinen sauna.
”Suosikkini on pohjakerroksesta aukeava lähes 30-metrinen avoin tila, jota kutsun katedraaliksi. Sen tilantunnun haluaisin säilyttää myös muutosten jälkeen”, Herrera pohtii.
Arkkitehti J. S. Sirénin suunnittelema, vuonna 1927 valmistunut vesitorni on suojeltu asemakaavalla. Suojellun rakennuksen kunnostus on haastavaa etenkin julkisivun osalta, sillä siihen ei saa tehdä suuria muutoksia. Toisaalta suuriin muutoksiin ei ole haluakaan, arkkitehtuurin diplomityötään tornista tekevä Juho Tastula kertoo.
”Myös sisätiloissa tullaan säilyttämään alkuperäisiä elementtejä, mutta niihin ei haluta kuitenkaan jumittua. Meillä on Danielin kanssa hyvin samankaltaisia ajatuksia siitä, millainen tornista voisi tulla”, Tastula kuvailee yhteistyötä tornin omistajan kanssa.
Intiön vesitorniin on suunnnitteilla muun muassa yleinen sauna, esiintymislava ja kahvila. Kuvitus: Anni Hyypiö.
Tastula esittelee 3D-kuvaa, joka toimii alustavana arkkitehtuuriluonnoksena torniin tulevista rakenteista. Torni tuntuu huikean korkealta, kun sitä vertaa sisällä seisovaan ihmiseen. On selvää, että työtä tornin kanssa tulee riittämään.
”Tornin kunnostus on pitkän aikavälin projekti, mutta kevään aikana pyrimme lyömään eri vaihtoehdot lukkoon. Tarkoituksenamme on esittää, millainen lopputulos voisi olla. Tämän jälkeen museo ja kaupunki kertovat oman kantansa muutoksiin”, hän toteaa.
Arkkitehtiopiskelijalle vesitorni on mielenkiintoinen projekti. Esimerkiksi hissin rakentaminen ja portaikon saattaminen nykyvaatimusten tasalle ovat Tastulan mukaan vaatineet paljon pohdintaa.
”Tila on haastava, mutta pidän siitä, että voi miettiä erilaisia ratkaisuja oikeaan kohteeseen. Pienikin muutos voi vaikuttaa johonkin muuhun. Myös toimintojen monipuolisuus on mielestäni hyvä asia.”
Torni tehty myös ihmisille
Intiön vesitornin avaaminen yleisölle palvelee tornin alkuperäistä käyttötarkoitusta, sillä se on suunniteltu paitsi vesisäiliöksi, myös näköalatasanteeksi. Klassismia edustava torni on ollut suosittu vierailukohde ainakin 1930-luvulla, jolloin näköalatasanne oli auki kesäkuukausien aikana.
Vesihuoltokäytössä torni ei ole ollut vuoden 1969 jälkeen, jolloin Puolivälinkankaan vesitorni valmistui. Viime vuosikymmeninä torni on ollut suljettuna myös yleisöltä.
”Vesi ei tarvinnut näin koristeellista rakennusta, vaan tämä rakennus tehtiin ihmisiä varten. Minusta on sääli, että tornin tekijöiden visio ikään kuin keskeytyi ovien sulkeuduttua”, Herrera sanoo.
Tornin historiasta tiedetään yllättävän vähän, vaikka torni on ollut näkyvä osa Oulun kaupungin siluettia. Oman tarinansa kertovat tornin seinistä löytyvät kirjoitukset, joita kirjailija-toimittaja Katariina Vuori on tutkinut tulevaa kirjaansa varten.
Arkeologiksi kouluttautunut Vuori kiinnostui seinäkirjoituksista vieraillessaan tornin myyntinäytössä keväällä 2015.
”Kävin näytössä puhtaasta mielenkiinnosta. Tuolloin huomasin seinien olevan täynnä kirjoituksia ja aloin miettiä keitä kirjoituksia tehneet ihmiset olivat”, Vuori kertoo.
Vuori sai Oulun kaupungilta luvan kuvata kirjoituksia ja työ jatkui tornin siirryttyä Herreran omistukseen.
Vanhimmat kirjoitukset ovat vuodelta 1935. Kirjoituksia löytyy erityisesti 1930- ja 1940-luvuilta, sillä sodan aikana torni oli ilmavalvontakäytössä. Muutenkin kirjoitukset ovat monin paikoin armeijaan liittyviä, koska torni on ollut viereisen kasarmin käytössä 1980-luvulle saakka.
”Kirjoitusten perusteella voisi luulla olevansa sotkun vessassa, sillä seiniltä löytyy inttiaiheisia tekstejä ja rivoja kuvia. Toisaalta siellä on myös paljon rakkauteen liittyviä kirjoituksia, joten torni on todennäköisesti toiminut kasarmin poikien ja heidän tyttöystäviensä kohtauspaikkana”, Vuori sanoo.
Kirjoitusten lisäksi Vuori on kerännyt muistitietoa tornista tarinoiden ja muisteluiden muodossa. Niiden kautta hän on saanut tietoa torniin liittyvistä ihmisistä, kuten Hautalan papasta, joka keräsi pääsymaksuja ja myi mehua tornin alatasanteella.
”Seuraavaksi alan tutkia kasarmin historiaa ja Oulun veden arkistoja saadakseni lisää tietoa tornin vaiheista. Kirjassani tulen yhdistämään faktaa ja hitusen fiktiota, sillä minua kiinnostaa tornin historian lisäksi mikä sen merkitys ihmisille on ollut ja millaisia tarinoita seinäkirjoitusten takana voisi olla.”
Elämän kokoinen projekti
Daniel Herrera Castrolle vesitornista tuli hänen elämänsä projekti. Tuure Kilpeläinen laulaa vesitornin varjossa asumisesta, mutta Herrera on vesitornin myötä joutunut itsekin valokeilaan. Projekti on herättänyt paljon kiinnostusta niin mediassa kuin tavallisten ihmisten parissa.
”Eihän vesitornin ostamisessa ole mitään järkeä ja projektiin liittyy paljon paineita, mutta olen laittanut tähän sydämeni ja sieluni”, Herrera kertoo.
Hän on tyytyväinen siihen, että asiat alkavat hiljalleen edetä. Jo nyt tornissa järjestetään köysilaskeutumista ja kesäkuussa Herrera pystyttää tornin pihaan telttasaunan saunaviikon kunniaksi. Hän on tehnyt myös yhteistyösuunnitelmia muutamien taiteilijoiden kanssa.
Vielä torniin ei voi turvallisuussyistä päästää suuria ihmismääriä, mutta Oulun kaupunki on suhtautunut myönteisesti näköalatasanteen avaamiseen muutamille ihmisille kerrallaan.
Suurin kysymysmerkki on rahoitus. Lopullinen kustannusarvio tulee täsmentymään, kun tornin kunnostussuunnitelma saa hyväksyntänsä.
Mikäli Herrera haluaisi tehdä tornista toimistorakennuksen, rahoittajia löytyisi varmasti. Kulttuurille rahaa on vaikeampi saada.
”Olen miettinyt myös joukkorahoitusta yhtenä rahoitusmuotona, koska se tarjoaisi ihmisille mahdollisuuden osallistua. Torni on selkeästi tärkeä oululaisille ja moni suhtautuu projektiin varsin myönteisesti”, Herrera toteaa.
Intiön vesitornin merkityksestä kertoo jotain se, että Katariina Vuori ja Juho Tastula molemmat myöntävät haaveilleensa joskus tornin ostamisesta, vaikkakin vain leikillään.
”Koska torni jo myytiin, seuraavaksi täytyy varmaan selvittää, miten tornin vieressä olevan muuntajakopin voisi ostaa”, Tastula nauraa.
» Intiön vesitorni valmistui vuonna 1927 ja toimi vesivarantona vuoteen 1969. Sittemmin torni on ollut läheisen kasarmin käytössä. Viime vuosina tornin vuokralaisena on toiminut puhelinoperaattori, jonka verkkopalvelulaitteistoja sijaitsee tornissa.
» Oulun kaupunki päätti laittaa Intiön vesitornin myyntiin keväällä 2015. Kaupunki myi samalla myös muita tarpeettomaksi jääneitä kiinteistöjä.
» Daniel Herrera Castro teki vesitornista korkeimman tarjouksen ja osti sen elokuussa 2015. Hän aikoo tehdä tornista kulttuurikeskuksen.
» Toimittaja-kirjailija Katariina Vuori selvittää vesitornin historiaa seinäkirjoitusten ja muistitiedon avulla.
» Arkkitehtiopiskelija Juho Tastula tekee diplomityönään arkkitehtuuriluonnoksia vesitornin tulevista käyttötarkoituksista.
Julkaistu
SHARE
Heidi Hahtola
Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.
Räppäri Karri Miettinen eli Paleface on mukana Suomen satavuotisjuhlavuoden suunnittelussa ja edustaa ylpeänä suomiräppärinä vaihtoehtoisia näkökulmia.
Monipuolinen, monitahoinen, monimutkainen ja laaja. Näin kuvailee räppäri Karri Miettinen eli Paleface Suomen satavuotisjuhlavuotta valmistelevan hallituksen tehtävää.
Heidän kontollaan on muun muassa juhlavuoden 2017 keskeisimmät tavoitteet, periaatteet ja toteutusmuodot esittävä juhlavuoden ohjelmajulistus sekä juhlaohjelmiston suunnittelu. Kuulostaa tosiaan monipuoliselta ja laajalta. Viimeksi näin isosti Suomessa on juhlittu 75-vuotisjuhlavuotta vuonna 1991.
Miettisen lisäksi hallituksessa on laaja kirjo suomalaisia eri alojen ammattilaisia. Mukana on muun muassa historianprofessori Martti Häikiö, muotoilija, yrittäjä Paola Suhonen, Svenska Kulturfoden –säätiön johtaja Leif Jakobsson, piispa Irja Askola ja taiteilija, näyttelijä Manuela Bosco.
”Olen ylpeä, että saan olla minun hyvin radikaalista poliittisesta kapinallisesta näkökulmasta tasapainottamassa kokonaisuutta ja että saan suomiräppärinä ja punkkarina olla mukana sekä edustaa vaihtoehtojengiä.”
Valmisteluorganisaatioon valtiosihteeri Paula Lehtomäen puheenjohtajaman hallituksen lisäksi kuuluu vuosittain kokoontuva, pääministeri Juha Sipilän johtama valtuuskunta, johon kuuluu 70 yhteiskunnan eri alojen edustajaa. Koko juhlavuoden vetäjänä on Oulun yliopiston alumni Pekka Timonen.
Jyrkkien ryhmien aikaa
Karri Miettinen kertoo hallituksen lähteneen työssään liikkeelle perusasioista: sloganeista ja visuaalisesta ilmeestä, jotka ovat kuitenkin vain yksi osa.
”Ennen kaikkea tehtävänämme on ollut herätellä jengiä, että tämmöinen on tulossa ja mitä te meinaatte tehdä? Suurin haaste on ollut saada viesti kaikille, että on juhlat tulossa ja saada suomalaiset osallistumaan juhlavuoteen maakunta- ja järjestötasolla”, hän kertoo ja jatkaa:
”Minua on kiinnostanut ennen kaikkea se, millaisessa hengessä ja miten maan itsenäisyyttä juhlitaan tällaisena aikana, kun on ilmassa hyvin aggressiivista ja poissulkevaa nationalismia. Tilanne ei ollut näin paha silloin, kun aloitimme joulukuussa 2013.”
Juhlavuoden teemana on yhdessä, tillsammans. Miettinen kertoo, että he haluavat juhlavuotta juhlittavan mahdollisimman avoimessa ja innostavassa hengessä. He ovat pyrkineet luomaan mahdollisimman vähän arvottavaa materiaalia ja välttämään perinteisiä kansallisia symboleita leijonaa ja siniristilippua.
”Olen yrittänyt muistuttaa siitä, että tämä on ristiriitojen, mielipiteiden, someraivon ja meemien aikakautta. Mitä tahansa me teemme tai hallituksessa päätämme, sitä tullaan twistaamaan. Tämä on hyvin jyrkkien ryhmien aikaa.”
Luonnollisesti he ovat hallituksessa pohtineet sitä, millainen merkitys nykyään kansallisvaltiolla on.
”Yhtä mieltä olemme siitä, että voimme olla ylpeitä tietyistä asioista suomalaisina. Minä pidän Suomea nerokkaana maana monella tapaa: historiallisesti edistyksellisenä ja sosiaalisten innovaatioiden maana.”
Mitä juhlavuosi konkreettisesti sitten tarjoaa, siitä Miettinen ei voi vielä puhua kovin yksityiskohtaisesti. Mitään yhtä isoa juhlaa ei tulee, vaan vuoden mittaan järjestetään paljon hienoja kulttuuritapahtumia. Miettinen on pyrkinyt pitämään ääntä siitä, että juhlavuosi ei olisi Helsinki-keskeinen ja mukaan otetaan uudetkin suomalaiset.
”Hyvin monet järjestöt ja yhteiskunnalliset tahot ovat ajatelleet, että annetaan lahja Suomelle ja kaikilla on hankkeita: isoilla ja pienillä yrityksillä, brändeillä, urheilumaailmassa, järjestötasolla ja kaikki valtion instituutiot juhlivat juhlavuotta. On tulossa makeita, positiivisia juttuja. Ihan yllättäviä!”
Suomiräppiä uusiin paikkoihin
Tänä keväänä Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -kokoonpanon kanssa keikkaileva Miettinen on viime aikoina työskennellyt monenlaisten projektien parissa. Hän sai vasta valmiiksi musiikin Helsingin kaupunginteatterin lastennäytelmään AtomiAatos, johon hän sävelsi 90-luvun henkistä räppiä ja r’n’b:tä. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun lapsille suunnatussa teatteriesityksessä on oikeaa räppiä.
Teatterin lisäksi Miettinen on tehnyt viime aikoina musiikkia valkokankaille kuten syyskuussa ensi-iltaan tulevaan Antti J. Jokisen Pahan kukat -elokuvaan. Muitakin elokuvaprojekteja hänellä on ollut, mutta niistä ei voi vielä puhua. Myöhemmin tänä vuonna luvassa on myös Palefacen omaa soolomateriaalia.
Räppärin uusi aluevaltaus keikkarintamallakin on edessä kuluvana vuonna, kun hän tekee ensimmäisen Yhdysvaltojen-kiertueensa yhdysvaltalaisräppäri MC Matren kanssa.
Eroa oman soolomusiikin ja teatteri- ja elokuvamusiikin tekemisessä ei Miettisen mukaan ole.
“Siinä ollaan samojen asioiden kanssa tekemisissä, mutta tietysti aiheet määrittyvät teoksen kautta. Esimerkiksi Pahan kukat -elokuvaan tein modernia räppiä, jossa on mukana jousikvartetti ja bängäävät räppibiitit. Sitten taas toiseen leffaprojektiin tulee amerikansuomalaista työväenlaulumusiikkia. Ne ovat musiikillisesti hyvin eri maaperästä.”
Miettinen on kiitollinen nykyisestä asemastaan, että saa valikoida töitä ja tehdä mielekkäitä projekteja.
“Mielenkiintoisia työtarjouksia on tullut ja joita saan tehdä. Koen, että teen pioneerihankkeita ja vien suomiräppiä uusiin paikkoihin.”
Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana keikalla Oulussa perjantaina 11.3. Oulun Musiikkijuhlilla.
Julkaistu
SHARE
Minna Koivunen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista.
Twitter: @koominna
Huh huh. Bratislavassa syntyneen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari jättää hengästyneen olon. Salmelan palkittu esikoisteos 27 eli kuolema tekee taiteilijan leikitteli railakkaasti eri kaunokirjallisuuden tekstilajeilla, mutta Antisankariin verrattuna se on hillitty kuin puhelinluettelo.
Antisankarin muoto toisintaa monimediaalista maailmaa, jonka tekstisilppu vilisee silmien edessä katkonaisena älämölönä. Sensaatiolööppien pinnallinen typeryys asettuu pelottavan tutulla tavalla osaksi kirjan luomaa todellisuutta. Tekstin typografia ja villi asemointi sivuilla häiritsevät tarkoituksellisesti kirjaan uppoutumista.
Mutta tekstikirjo ei ole ainoa kirjan eheyttä hajottava tekijä. Postmoderniin henkeen ironinen ja epäluotettava kertojaääni rikkoo tarinaa. Teoksessa eletään kahdessa vastakkaisessa maailmassa Utopiassa ja KoroNovossa. Utopia on ekologinen kommuuni, jossa eletään askeettisesti ankarissa olosuhteissa. KoroNovo puolestaan on jonkinlainen hyperkapitalistinen mukavuuskeidas, jossa on käynnissä jatkuvat kerskakulutusbileet.
Utopialainen camera obscuraa käyttävä lehtikuvaaja Antti Sankari saa puhujakutsun viherpesua henkivään ympäristötilaisuuteen KoroNovoon. Mukaan lähtee hyllytetty toimittaja ja hänen päiväkirjaa pitävä tyttärensä. Mystinen kertojahahmo tuntuu olevan vaarallisen kiinnostunut Antti Sankarin antisankarimaisista edesottamuksista. Lopulta lukija pääsee seuraamaan sankarikuvien, legendojen ja myyttien totaalista romutusta.
Vaikka kirjan muoto on olennainen osa sen sisältöä, teoksen dramaturgia jää auttamatta räikeän toteutuksen varjoon. Keskiössä on polarisoituvan maailmankuvamme, ekofasismin ja kulutushysterian vimmaisen groteski satirisointi. Teos sisältää luultavasti kotimaisen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän kohtauksen, joka konkretisoi törkyviihteen olemuksen. Se on myös samalla teoksen parhaita kohtauksia, koska lukijaa haastetaan tällä tavoin Suomessa aivan liian harvoin.
Rohkeudesta huolimatta toteutus on ongelmallinen, koska nihilistinen rekisteri ja litteähköt karikatyyrihahmot tekevät itse kertomuksesta paikoitellen epäkiinnostavan. Vaikka kokeilullisuus on uutta luovana voimana taiteen edellytys, teoksen toivoisi kasvavan pelkkää muotokikkailua tai pilakuvaa suuremmaksi elämykseksi. Rikkonaisuus vaikeuttanee teoksen vastaanottoa, mutta se nousee joka tapauksessa esiin suomalaisesta kirjavirrasta kunnianhimoisen omaäänisyytensä ansiosta.
(Teos 2015)
Julkaistu
SHARE
Eleonoora Riihinen
Maailmantuskaa poteva toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija.
Twitter: @EleonooraRiihin
