Arktinen Frozen People -festivaali liikutti juhlakansaa ja toi iloa talven keskelle

Meren jäällä vastaan kävelee vain hymyileviä ihmisiä. Aurinko paistaa kirkkaasti ja musiikin rytmi tahdittaa askeleita. Lapset, aikuiset ja koiratkin ihmettelevät kummia taideteoksia. Muutama nuori keinuu musiikin tahdissa katse kohti lasista koppia.  Käynnissä on Frozen People, elektronisen musiikin sekä arktisen taiteen ja tyylin festivaali Oulun Nallikarin jäällä lauantaina 12.3. Pääsymaksuton tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa. Nuori perhe on tullut […]

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Meren jäällä vastaan kävelee vain hymyileviä ihmisiä. Aurinko paistaa kirkkaasti ja musiikin rytmi tahdittaa askeleita. Lapset, aikuiset ja koiratkin ihmettelevät kummia taideteoksia. Muutama nuori keinuu musiikin tahdissa katse kohti lasista koppia. 

Käynnissä on Frozen People, elektronisen musiikin sekä arktisen taiteen ja tyylin festivaali Oulun Nallikarin jäällä lauantaina 12.3. Pääsymaksuton tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa.

Valaistua juhlaväkeä. Katja, Lari ja Noora saapuvat paikalle auringon laskiessa. Herran koristeltu asu on alun perin Nokian valmistama happosuojapuku 70- luvulta. Kuva Mari Kivioja.

Nuori perhe on tullut nauttimaan Iltapäivän auringosta kahden koiran kanssa. He kyselevät yllättyneinä, että mitä täällä tapahtuu? Tapahtuma herättää vilpitöntä innostusta. He kertovat miltei yhdellä suulla, että kaupunkikulttuuri tarvitsee tällaisia ennakkoluulottomia ja uudenlaisia tapahtumia. 

Frozen People –festivaalin järjestää kulttuuriyhdistys Oulu Urban Culture. Aallonmurtajalla, Nallikarin majakan vieressä DJ:t soittavat lasikopin sisällä, ja jäällä on innovatiivisia ja osin hyvinkin eläviä taideteoksia.

Lämmin tapahtuma karussa ympäristössä

Ennen uudenlaista festivaalia ei juuri kukaan tiennyt mitä odottaa. Vertailukohtia ei juuri ole. Nimestä tulee mieleen Nevadan aavikolla vietettävä legendaarinen Burning Man –festivaali. Kuulen myöhemmin, että Burning Man on ollut tapahtumaa ideoitaessa esillä. 

Meren jää ja aavikko ovat molemmat karuja ympäristöjä juhlille. Toisaalta pienellä lämminhenkisellä jäätapahtumalla ja valtavalla aavikkobakkanaalilla on suuri ero. Burning Man on jo elämäntapahippien saavuttamattomissa satojen, jopa tuhansien taalojen pääsymaksuineen. Myös bilekansan pioneerit ovat jättäneet palavan miehen vuosia sitten.

Lankuri on aluetaideteoksista eläväisin. Hän kuulemma saapui maahan iloksemme madonreikää pitkin. Mirjami Mäkelällä saattaa olla asiasta tarkempaa tietoa. Kuva Mari Kivioja.

Frozen People on uusi ja innovatiivinen festivaali. Yhteinen ihmettelyn aihe keskusteluissa on, että miksei kylmässä ja kovassa maassa ole järjestetty musiikki- ja taidetapahtumia ulkona talvisessa ympäristössä. Kysyntää olisi ja Frozen Peoplelle toivoivat kaikki jatkoa.

Iloa pimeään ja kylmään talveen

Festivaalin aluetaidetuotannosta vastaava Inka Koutaniemi kertoo tapahtuman taustasta. 

”Frozen People -festari suunniteltiin alunperin pidettäväksi kulttuuripääkaupunkivuonna 2026, mutta saatuamme rahoituksen Suomen Kulttuurirahastolta tälle vuodelle päätimme tuottaa pilottitapahtuman nyt.”

”Halusimme luoda jotain uutta sekä tehdä pimeästä ja kylmästä talvesta edes hieman siedettävämmän”, Koutaniemi kertoo.

Tuottaja Inka Koutaniemi hymyilee arvoituksellisesti illan jo pimettyä. Kuva Mari  Kivioja. 

Koronan synkkä varjo on leijunut viimeiset pari vuotta kaiken tapahtumatuotannon yllä. Frozen  Peopleakin siirrettiin varmuuden vuoksi. 

”Festarin alkuperäinen ajankohta olisi ollut helmikuun loppupuolella, mutta tammikuussa teimme  päätöksen siirtää festivaalia parilla viikolla eteenpäin”, Koutaniemi muistelee.

Päätös oli onnistunut, sillä tähdet olivat nyt kohdallaan. Ihmiset olivat lähteneet joukolla liikkeelle  oululaisten hiihtolomaviikon päättyessä ja lähimmän tähden kirkkauden innostamina.

Kaunis auringonlasku värittää tunnelmaa

Auringon laskiessa taivas värittyy pastellisävyin. Lapsiperheet nelijalkaisine ystävineen poistuvat hiljalleen paikalta. Iltaan varautunut bilekansa syttyttää asujensa led-valoja ja taideteokset nousevat lumesta selkeämmin esille. 

Tulet palavat räiskyen ja DJ-seteissä biitti nopeutuu. Ihmisiä siirtyy tanssimaan lähemmäksi lasikoppia. Ainakin reiveissä tai teknobileissä käyneille, musiikin voima ja paine säilyy kuitenkin yllättävän maltillisena illan hämärryttyä ja yleisön vaihduttua. Ehkäpä lumi imee äänen voimasta suurimman tehon.

Hybridivoimala tuottaa sähköä taideteoksiin auringon, tuulen ja  polkusähkögeneraattorin voimin. Kuva Mari Kivioja.

Osa juhlakansasta harmittelee, että joutuu poistumaan hyvissä ajoin ennen loppua viimeiselle bussille. Kulkuyhteydet Nallikariin ovat heikot, ja ihmiset kaipasivat järjestettyjä kuljetuksia ainakin keskustasta paikalle ja takaisin.

Infopisteen työntekijä Jarkko pilkkii ravintoa infopisteellä. Kuva Mari Kivioja. 

Lopussa on villiä menoa

Innokkaimmat juhlijat jaksavat tietenkin festivaalin loppuun asti, ja kuten usein, bileet ovat  parhaimmillaan juuri ennen loppua. 

DJ Jayday eli Juhani Oivo kertoo, että oli suuri kunnia soittaa ensimmäisen Frozen Peoplen viimeinen setti. 

”Valitsin keikkalevyt rutisevat jäälohkareet, talven pohjaton pimeys sekä maailmantila mielessäni. Festareilla oli kokonaisuudessaan niin mukava meininki, että ehkä sinne sujahti myös pari toiveikkaampaakin kevättä uumoilevaa kappaletta.”

”Paljon jäi myös soittamatta biisejä, joita olin kuvitellut siellä ruuvaavani. Tunti vierähti aivan liian nopeasti.”

”DJ-kopin huuruisten ikkunoiden läpi katsottuna yleisö vaikutti nautiskelevan ja loppua kohden meininki äityi aika villiksikin”, Oivo summaa.

Onnistuneet juhlat saavat jatkoa

Tuottaja Inka Koutaniemi kertoo, että arvion mukaan festareilla kävi yli tuhat ihmistä. 

”Kävijämäärä oli suurempi kuin alun perin arvioimme, mihin vaikutti varmasti myös upea keli.”

Hänen mukaansa kaikki meni hienosti ja suuremmilta ongelmilta vältyttiin. ”Jäi erittäin positiiviset fiilikset. Tästä suuret kiitokset yhteistyökumppaneille, joiden kanssa työskentely sujui jouhevasti.”

”Nyt suuntaamme katseen ensi vuoteen ja alamme suunnitella entistä hienompaa festaria, nyt jo asteen verran kokeneempina. Tähtäämme siihen, että festivaali saataisiin pidettyä vuosittain.”

”Kaikki huipentuu vuonna 2026, kun festivaali järjestetään isossa mittakaavassa ja mukana on myös esiintyjiä ja taiteilijoita muualta pohjoismaista sekä Euroopasta”, Koutaniemi paljastaa.

Osaavat DJ:t soittavat settinsä lasikopisssa. Tunnelmat vaihtelevat  maalailevasta keinunnasta lopun täyteen tykitykseen. Kuva Mari Kivioja.

Tapahtumajärjestäjänä ja– tuottajanakin tunnettu Juhani Oivo summaa DJ-keikan ja festivaalin päätyttyä tunnelmat hienosti: 

”Tapahtuma oli upea ja hyvin järjestetty! Auringonlasku ja horisontin muuttuminen neonväriloisteesta pilkkopimeäksi syöveriksi oli ikimuistoinen kokemus. Puitteet ovat kansainvälistä tasoa ja näen tapahtumalla valtavasti potentiaalia!”

Juttua korjattu 23.3. klo 9:28. Muokattu kuvatekstien asiavirheitä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Toiveikas suurmusikaali Billy Elliot tarjoaa iloa ja voimaa synkkään aikaan

Oulun teatterin suuri näyttämö. Billy Elliot –musikaali. Toinen ensi-ilta 5.3.2022. Käsikirjoitus  ja laulujen sanat Lee Hall. Sävellys Elton John. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Heta  Haanperä. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Jaana  Kurttila. Kapellimestari Pasi Hiltula. Rooleissa muun muassa Aslak Kipinä, Iivari Peltoniemi, Anniina Konttila, Tuomo Tolvanen, Tuure Korja, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo, Elina  Korhonen […]

Oulun teatterin suuri näyttämö. Billy Elliot –musikaali. Toinen ensi-ilta 5.3.2022. Käsikirjoitus  ja laulujen sanat Lee Hall. Sävellys Elton John. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Heta  Haanperä. Koreografia Petri Kauppinen. Lavastus Kalle Nurminen. Pukusuunnittelu Jaana  Kurttila. Kapellimestari Pasi Hiltula. Rooleissa muun muassa Aslak Kipinä, Iivari Peltoniemi, Anniina Konttila, Tuomo Tolvanen, Tuure Korja, Janne Raudaskoski, Juho Uusitalo, Elina  Korhonen ja Annina Rokka. 

Raskaan hiilipölyn voi miltei aistia, kun silmien eteen avautuu koillisenglantilainen kaivoskaupunki. Pian pölyn alta nousee kuitenkin ilmaan, jopa lentoon suuri tarina pienestä pojasta, unelmista ja rohkeudesta kasvaa omaksi itseksi.

Oulun teatterin suurella näyttämöllä on alkamassa suurmusikaali Billy Elliot. Musikaali on toteutettu yhteistyössä JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen, Balettikoulu Sinikellon, Oulun Ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikön kanssa. Musiikkituotanto on tehty yhdessä MD Companyn kanssa. Musikaalissa on kaksoismiehitys ja kaksi ensi-iltaa. Toisessa ensi-illassa pääosassa on Aslak  Kipinä.

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa Elina Korhonen, Aslak Kipinä sekä takana Liinu Leppänen ja Elle Kesti. Kuva: Kati Leinonen.

Musikaalin kieli koostuu puheen ja näyttelemisen lisäksi musiikista, tanssista ja laulusta.  Liikkuvia ja laulavia osasia on paljon. Elävä orkesteri soittaa orkesterimontussa, ja kaiken pitää soljua saumattomasti yhteen.

Pääosissa loistavilla lapsilla ei ole paljoa kokemusta elämästä ja esiintymisestä. Lisäksi haasteena oli pandemia, jonka aiheuttama epävarmuus oli varmasti raskas aikuisenkin kantaa. Viimein ensi-ilta saadaan järjestää ja vapautunut tunne ja ilo täyttävät näyttämön ja täyden  katsomon. Pääsemme jännittämään löytyykö pienen pojan unelmille tilaa konservatiivisessa  huolien painamassa yhteisössä.

Suosittu musikaali on tyylikkäästi toteutettu

Billy Elliot on useimmille tuttu Stephen Daldryn vuoden 2000 elokuvasta. Daldry sovitti  elokuvan myös näyttämölle. Lee Hallin käsikirjoittama ja Elton Johnin säveltämä musikaali  (Billy Elliot the Musical) kantaesitys oli Lontoossa 2005.  Palkittu musikaali on ollut suuri menestys. Oulun teatterin sovitus on Suomessa jo neljäs.  Billy Elliot on nähty ja koettu aiemmin muun muassa Helsingin kaupunginteatterissa. 

Oulun teatteri – Billy Elliot. Kuvassa mm. Juho Uusitalo, Aki Pelkonen ja Tuomo Tolvanen. Kuva: Kati Leinonen.

Tarinan historiallisena taustana on vuosien 1984 ja 1985 kaivostyöläisten lakko rautarouva  Margaret Thatcherin tiukkaa oikeistolaista politiikkaa ja kaivosten sulkemista vastaan. Teollisen vallankumouksen aikana Isossa-Britanniassa kaupunkeja perustettiin pelkästään  kaivosten ympärille. Yhteisöt olivat haavoittuvia ja epäkohdat koskivat kaupungin tai kylän jokaista ihmistä. 

Musikaalin kuvitteellisessa kaivoskaupungissa työläiset lakkoilevat ja taistelevat oikeuksistaan. Ilma on myrkyllistä ja ilmapiiri toksinen. On itsestään selvää, että tytöt harrastavat tanssia ja pojat nyrkkeilevät. 11-vuotias Billy ei  kuitenkaan halua nyrkkeillä. Hän harjoittelee isältäänkin (Janne Raudaskoski) salaa tanssia  tiukan rouva Wilkinsonin (Elina Korhonen) ohjauksessa.

Aslak Kipinä loistaa Billyn vaativassa roolissa ja kaikki lapsinäyttelijät ja -tanssijat ovat  taitavia. Parhaimmillaan valtavat tanssi- ja laulukohtaukset ovat todella vaikuttavia. Elton Johnin sävelmät ovat tarttuvia ja etenkin kaivostyöläisten yhteislaulussa on voimaa. Yleisö elää esityksessä mukana, ja spontaanit väliaplodit ja asiaan kuuluvat huudahdukset raikuvat hienojen suoritusten jälkeen. Petri Kauppisen koreografia on tarkkaan mietitty ja harjoiteltu. Koko ensemblen liike on saumattoman sujuvaa ja komeaa katsottavaa. Lavastus on toteutettu tyylikkäästi. Kalle Nurmisen luoma hiilikaupunki ja tehdassali avautuvat yksityiskohtaiseksi työläisperheen asunnoksi. Lavastuksen dynamiikka lisää liikkeen tuntua vauhdikkaaseen musikaaliin. 

Billy Elliot nousee lentoon arjen yläpuolelle

Musikaali lähtee kirjaimellisesti lentoon nuoren ja aikuisen Billyn yhteiskohtauksessa. Aslak Kipinän ja tanssija Jussi Suomalaisen tanssinumero Joutsenlampi– baletin säveliin on mieleenpainuvan hieno. Billy Elliot saa tanssista puhdasta ja vapautunutta ilmaa alleen. Kontrasti raskaissa varusteissa ja synkissä ajatuksissa maahan sidottuihin kaivostyöläisiin on oivallisesti  toteutettu. 

Oulun teatterin sovitus on tarinan synkästä taustasta huolimatta toiveikas ja sävyltään  pääosin iloinen ja riemukas. Ohjaaja Heta Haanperä ei pureudu syvälle yhteiskunnan  sosiaalisiin ongelmiin, vaikka välillä käsitellään rankkojakin aiheita. Poliittista taustaa ei ole kuitenkaan häivytetty. Edesmenneen “Maggie” Thatcherin kuolemaa toivotaan ja rautarouvan pääkin putoaa näyttävästi alkuperäisesityksen tapaan.

Koskettavista kohtauksista siirrytään sujuvasti kepeään riemuun ja tunteiden vuoropuhelu pysyy tasapainossa. Ihan jokainen siirtymä syvistä vesistä farssimaiseen ilotteluun ei ole järin tyylikäs, mutta ratkaisut ovat kokonaisuudessa perusteltuja. Eskapismille on synkkinä aikoina tarvetta. Yhteiskunnallinen paatos saa nyt väistyä ilon ja vapauden tieltä. Ihmisyys ja yhteisöllisyys saattavat sittenkin voittaa pelon ja kovan politiikan.

Vaikka Isossa-Britanniassa ei näin käynyt – suurin osa kaivoksista lakkautettiin ja loputkin yksityistettiin, teatterissa yksilön kokemus voi antaa yhteisölle toivoa ja voimaa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Improvisaatioteatteria yli tiedekuntien rajojen

Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu. PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria […]

TEKSTI Iina Tauriainen

KUVAT Iina Tauriainen

Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu.

PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria yhdistävä harrastejärjestö, jossa tehdään teatteria pilke silmäkulmassa. Jokainen ryhmän esittämä näytös on erilainen, sillä yleisö voi osallistua sen sisältöön huutamalla ”Omstart”. Huudon seurauksena näyttelijät improvisoivat edellisen kohtauksen uudella ja yllättävällä tavalla. Näytösten lisäksi PahkiSpeksi järjestää pienempiä työpajoja esimerkiksi improvisaatiosta ja tanssista.

”Sen lisäksi, että speksi on poikkitieteellinen, niin meille saa tulla ihan kaikki mukaan. Se on PahkiSpeksille iso juttu, sillä esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille on olemassa Oulussa oma speksi, mutta meille saa tulla ihan kaikki – olit sitten opiskelija tai et.” ohjaaja Arsi Paananen kertoo.

PahkiSpeksin ohjaaja Arsi Paananen. Kuva: Iina Tauriainen

Etätreeneistä esiintymislavoille

Koronan vaikutukset ovat näkyneet harrastejärjestöjen toiminnassa. Speksin näytöksiä on siirretty tähän mennessä jo kolme kertaa, eikä harjoituksia ole voitu järjestää normaalisti pitkään aikaan.

”Treenaaminen on onnistunut, mutta siinä on ollut tosi pitkiä taukoja. Me olemme kokeilleet näyttelijöille etätreenejä, jonka lisäksi on suosittu itsenäistä repliikkien harjoittelua kotona. Mutta ei se todellakaan ole sama asia, kun se, että pääsisi yhdessä vetämään käsikirjoitusta läpi.” Paananen kuvailee.

Kevään speksin suunnitelmat näyttävät kuitenkin valoisilta. Maaliskuussa PahkiSpeksi esittää Oulun Tullisalissa antiromanttisen avaruusoopperan ”Tahtojen sota”, joka käsittelee universumissa tapahtunutta räjähdystä. Näytöksissä on yksi väliaika ja esitykset jatkuvat, kunnes omstartit loppuvat. Näytösten arvioitu kesto on omstarteineen noin kolme tuntia. Improvisaatioteatteria on luvassa neljän näytöksen verran 10.3. alkaen aina maaliskuun loppuun saakka.

”Me ollaan työstetty tätä speksiä vuodesta 2020 saakka, joten tuntuu todella absurdilta, että päästään pian esittämään sitä yleisölle! En voisi olla ylpeämpi meidän porukasta, meillä on mukana todella taitavia tekijöitä.” ohjaaja Paananen kertoo.

Speksistä sisältöä opiskelijaelämään

Paanasen mukaan produktioon osallistuu vuosittain noin 80–100 työryhmäläistä. Mukana on lavalla olevien henkilöiden lisäksi suuri taustatiimi, joka koostuu monista eri alan tekijöistä. Speksin taustalla toimivat mm. catering ja ensiaputiimit, sekä omat vastaavat ääni- ja valotekniikalle, puvustukselle ja maskeeraukselle. Tiimiin haetaan uusia tekijöitä myöhemmin tänä vuonna avoimen haun kautta. Paananen kuvailee ryhmää suureksi perheeksi, jonka kautta saa lisää sisältöä perinteiseen opiskelijaelämään.

”Suosittelen PahkiSpeksiä oikeastaan kaikille, jotka haluavat elämäänsä jotain muuta, kuin opiskelua. Täällä voi tehdä niin paljon erilaisia asioita, jonka lisäksi meidän kauttamme saa älyttömästi uusia ystäviä. Parasta tässä on poikkitieteellisyys, koska täällä tapaa kaikenlaisia ihmisiä.” Paananen kuvailee.

Mikä: PahkiSpeksin improvisaationäytelmä Tahtojen sota

Missä: Tapahtumakeskus Tullisalissa

Milloin:

10.03.2022 klo 18:00 (K18)

11.03.2022 klo 18:00 (K18)

15.03.2022 klo 18:00

17.03.2022 klo 17:00 (K18)

Liput: PahkiSpeksin verkkokaupasta. Lipun hinta on 20 euroa, opiskelijakortilla 18 euroa.

Iina Tauriainen

Kolmannen vuoden journalistiopiskelija, joka toimii Oulun ylioppilaslehdessä kuvaavana toimittajana sekä podcastin juontajana. Vapaa-ajalla intohimoinen kulttuurin, kahvin ja kukkamullan kuluttaja, joka ei voi vastustaa kimaltavia asioita.

Lue lisää:

Paluu juurille

Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät. Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat […]

Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät.

Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat jo pitkän aikaa olleet muodikkaita elämäntapoja. Oman maan kasvisten ja juuresten säilöminen talven varalle isovanhempien ohjeiden mukaan säästää sekä rahaa että luontoa. Rahan säästäminen ei kuitenkaan vaikuta olevan ensisijainen syy autenttisempaan elämäntapaan, mutta tuntuu hieman kliseiseltä esittää syyksi sitä, että ”nykyajan kiireiset ihmiset ovat kyllästyneet ruutujensa kalpean valon tuijotteluun ja kaipaavat rauhoittavaa paluuta juurilleen”. Entisaikojen romantisointi on kuitenkin synnyttänyt autenttisuusbuumin, joka samaan aikaan tuottaa söpöjä vintageteemaisia instagram-kuvia, mutta myös elämäänsä tyytyväisiä minimalisteja ja off-the-grid-farmareita. Eli jonkinlainen kaipuu menneisyyteen on olemassa. Koemme eräänlaista nostalgisuutta aikoihin, joita emme ole eläneet.

Kierrättäminen, uusiokäyttäminen ja aarteenmetsästys kirpputoreilla luovat autenttista minäkuvaa, mutta myös auttavat ilmastoahdistukseen. Yleisesti ekologisuuden trendaaminen on toiminut suojelukeinona ilmastonmuutosta ja siitä johtuvaa ilmastoahdistusta vastaan. Ekologisten ratkaisujen löytäminen on vaatinut luovuutta, ja uusissa innovaatioissa hyödynnetään ennennäkemätöntä tekniikkaa.

Ekologisuuden toinen puoli taas ammentaa keinoja pölyttyneestä ”vanhassa vara parempi” -laatikosta ullakon perältä. Esimerkiksi omavaraisuudella on ollut pitkät perinteet Suomen kaltaisessa maaseutuyhteiskunnassa, joten historiasta ammentaminen on ollut siltä osin luonnollinen jatkumo. Vaikka kaupungit ovat muuttovaltaisempia alueita, pientä sysäystä maallemuuttoon ei voi olla huomaamatta. Esimerkiksi Tilastokeskuksen mukaan siinä missä Vantaa ja Tampere olivat vuonna 2020 nettomuutoltaan Suomen muuttovoittoisimmat kaupungit, nousee niiden joukosta yllättäjiä, kuten Nurmijärvi, Järvenpää ja Kaarina. Helsinki ja Espoo sen sijaan olivat reilusti muuttotappioisia. (Tilastokeskus.fi)

Kaupungeissa on kuitenkin huomattu asukkaiden multasormien kaipuu mehevään maaperään perunoita kaivamaan. Omavaraisuutta kaupungissa tukevat lisääntyneet siirtolapuutarhat ja trendikäs kaupunkiviljely. Ei siis hätää, jos asut kaupungissa, etkä omista parveketta ja kissasi syö kaikki kasvisi, ennen kuin ne ehtivät kunnolla tupsahtaa mullasta pinnalle. Tarvitsee vain varata oma viljelylaatikko kaupunkisi siirtolapuutarhasta ja hankkia omat puutarhavälineet.

Oman ruoan kasvattaminen tai yleisesti ottaen lähiruoan ja luomun suosiminen osoittavat ilmastotietoisuutta ja kotimaarakkautta. Lähiruokaravintolat ovat nykypäivän vetonauloja ja illalliskutsuilla näytetään hyvää makua latomalla pöytään onnellisen kanan munia, jyväbroileria ja itse fermentoitua kombuchaa. Tämä ei kuulosta alussa mainitulta kampsupaistilta sen puoleen kuin sisäelimistä valmistetulta prätinäpaistiltakaan. Edellä mainitut perinneruoat sisältävät eläinperäisiä tuotteita, mutta parempilaatuinen liha varattiin juhlapyhiä varten, sillä liha oli kallista. Toisaalta siis lihan vähyys nykykokin keittiössä muistuttaa siltä osin entisajan emännän ruokalistaa.

Takaisin luontoon

Myös spirituaalisissa asioissa on yleistynyt paluu juurille, aikaan ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Luonnosta on myös tullut tärkeämpi ilmastonmuutoksen vaikutusten alkaessa näkyä sen jaksamisessa ja luonnon arvostaminen on sekä trendikästä että ihmiskunnan elinehto.

Aurinko ja sade antavat elämän ja kasvun, joten ne voidaan nähdä itsessään jumalallisina voimina. Luonnonuskonnoissa on keskeistä luonnon kunnioittamisen lisäksi myös läheinen suhde luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun. Syntymä ja kuolema ovat luonnollisia ilmiöitä ja sellaisinaan osa jotakin suurempaa.

Uuspakanuus ja -henkisyys ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Yhtenä esimerkkinä uushenkisestä yhdistystoiminnasta on vuonna 1998 perustettu Suomen luonnonuskontojen yhdistys Lehto ry, joka tarjoaa luonnonuskonnoista kiinnostuneille ympäristön harjoittaa uskontoaan ja löytää toisia samanhenkisiä ihmisiä. Muita vastaavia ovat esimerkiksi Suomen perinnekulttuuria herättelevä järjestö Taivaannaula, pakanauskontojen aseman parannusta tavoitteleva yhdistys Pakanaverkko ja itämerensuomalaiseen kansanuskoon pohjautuva yhdistys Karhun kansa.

Elä hitaammin

“Simple living” ja “slow living” -termeillä tarkoitetaan elämäntapaa, joka mukailee entisaikojen omavaraisuutta ja kiireettömyyttä. On vaikea uskoa, että isovanhempiemme isovanhemmilla ei olisi ollut koskaan kiire, mutta aika luultavasti kuitenkin toimi hieman eri tavalla kuin nykyään. Maatalojen työt tehtiin silloin ja tehdään tänäänkin vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen mukaan, ei kellon. Pitkälle aikavälille sijoitetut työtehtävät eivät hidasta ajan kulumista, mutta mahdollisesti vähentävät kiirettä. Samaan tapaan toimii itämainen syklinen aikakäsitys, jonka mukaan elämä ei pääty kuolemaan vaan alkaa uudelleen muodostaen uuden syklin loputtomien elämien ketjuun. Länsimaisessa lineaarisessa aikakäsityksessä taas ei uskota uudelleensyntymiseen vaan korostetaan ajan rajallisuutta kuvaamalla elämää janana, jolla on alku ja loppu. YOLO, memento mori ja carpe diem siis kuvaavat kaikki meille tutumpaa lineaarista aikakäsitystä ja hoputtavat elämään täysillä joka hetki.

Lineaarisesta aikakäsityksestä huolimatta edellä mainitut rauhallisemman elämän trendit ovat jalkautuneet myös länsimaihin. Oli syynä sitten pelko ajan loppumisesta, ilmastoahdistus, kaipuu historiaan tai rahan säästäminen, tarkoituksena on parantaa elämänlaatua. Elämä tällaisena ihmisenä kuin nyt olemme on kuitenkin määräaikainen, joten halu sen elämiseen mahdollisimman merkityksellisesti on tietysti luonnollista. Perinteet eivät siis tarkoita pelkästään ummehtuneita ihmisoikeuskäsityksiä, pula-ajan ruokia tai pakollisia sukujuhlia. Ne voivat myös uudelleensyntyä ja uudelleen kirjoittaa itsensä nykypäivään sopiviksi.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Miksi vanhasta on vaikeaa päästää irti?

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin. Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, […]

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin.

Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, omakotitalo ja asuntovelka.   

Siitäkään huolimatta vanhat perinteet eivät ole täysin kadonneet. Päinvastoin: ne edelleen kummittelevat mielessämme. Huomaan usein pohtivani olevani epäonnistunut ihminen, kun elämäni ei ole sellaista, mitä teini-ikäisenä ajattelin olevan tai mitä yhteiskunta elämältäni odottaa. Ei ole unelmatyöpaikkaa, ei perhettä tai omistusasuntoa.

Elämme maailmassa, joka käy jatkuvaa konfliktia uusien ja vanhojen perinteiden välillä. Yhteiskunta ja uudet sukupolvet tarvitsevat uusia perinteitä. On turha olettaa, että 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla syntynyt nuoriso haluaa elää elämää samoin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Myös maailma ympärillämme järähtelee ja muuttuu. Elämme kriisien maailmassa, emmekä voi olettaa, että voimme jäädä elämään yhteiskunnassa, joka oli ennen ilmastokriisiä tai pandemiaa. 

Miksi vanhoja perinteitä ja ajattelutapoja on hankalaa tuhota? Ehkä syy on se, ettei niitä välttämättä tarvitsekaan tuhota. On pakko myöntää, että vanhanaikaisuus kiehtoo yhteiskunnassa, joka on nopeatempoinen ja aina läsnä. Samaan aikaan kuitenkin iloitsen kaikista niistä muutoksista, jotka ovat tehneet mahdolliseksi, että voin päättää itse, mitä teen elämässäni naimattomana naisena. Vanhasta maailmasta unelmoiminen on viekoittelevaa, mutta ongelmallista. Tiettyjen perinteiden on tarkoituskin tulla muutetuksi.

Perinteille on tapahtunut samanlaista postmodernia sirpaloitumista kuin kulttuurille ja ajattelulle. Enää ei ole perinteitä, joiden ajatellaan sopivan jokaisen elämään vaan jokainen valikoi omat perinteensä ja luo uusia. Traditiot ovat palikoita, joiden avulla rakennamme identiteettiämme, oli sitten kyse vanhoista tai uusista perinteistä.

Vanhojen arvojen ja perinteiden hylkääminen tarkoittaa myös tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamista, mitä itse kaipaan “vanhanaikaisuudessa”. Aikaisemmin arvot ja perinteet löydettiin yhteisöistä, kuten harrastusjärjestöstä tai seurakunnasta. Nyt meillä on itsellämme sekä vastuu että mahdollisuus valita mihin uskomme ja minkä varaan rakennamme elämämme. Perinteitä tarvitaan ja uskon ettemme koskaan pysty irrottautumaan niistä. Ehkä juuri siksi vanhan jättäminen taakse on mahdotonta. Menneisyys on ja tulee olemaan läsnä elämässämme, koska se kiehtoo. Osa perinteistä ovat kuitenkin sellaisia, joita nykyajan ihminen ei tarvitse elämässään. On onni, että jokainen meistä voi valita omat perinteensä eikä tukahtua sellaisten alle, jotka eivät sovi meille.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Heimoveljemme idässä

Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen. Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde. Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi […]

TEKSTI Maria Karuvuori

KUVAT Maria Karuvuori

Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen.

Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde.

Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi on yksi vienalaisista runokylistä, ja täältä alkavat myyttiset laulumaat. Lönnrot kiersi aikanaan näitä metsiä keräämässä kansanperinnettä ja yöpyi paikallisissa taloissa. Matkojen lopputulos oli Kalevala-eepos.

Kultalähdettä ympäröivät naavan peittämät puut. Naava on merkki siitä, että luonto on täällä puhdasta, ja niin on vesikin. Lähteellä on moni sammuttanut janonsa. 

Tosin Lönnrot totesi matkoillaan kultaisen lähteen yliarvostetuksi ja jatkoi suoraan majapaikkaansa. Tai niin kerrotaan.

Keijo Ahtonen ojentaa kauhalla mukin täydeltä pakkasenraikasta lähdevettä. Hän ei ole kuka tahansa matkanjärjestäjä, vaan Gallen-Kallelan Väinämöisen mallina olleen Uljaskan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ahtonen on pukeutunut mokkatakkiin ja hattuun, ja hiukset ulottuvat olkapäille. Hänessä on Uljaskan näköä, tai ehkä vain kuvittelen.   

Jos etsii Suomen puolella Kalevala-aiheista kulttuuri- ja luontomatkailua, tämä on sieltä aidommasta päästä.

Lähteelle päästäksemme Ahtonen on hankkinut meille luvat rajavyöhykkeelle. Vaikka ei uskoisi, ympäröivät metsät ovat puiden ja eläinten jälkien lisäksi täynnä kameroita. Venäjä on vain muutaman kivenheiton päässä. Olen toki ollut Venäjän rajalla ennenkin, ja myös ylittänyt sen monta kertaa. Se oli aikaa ennen Krimin valtausta, Malaysia Airlinesin lentokoneen alasampumista sekä sitä, kun sanat infosota ja hybridisota vakiintuivat uutiskieleen.

Nyt Venäjän raja on yhtäkkiä saanut toisenlaisia merkityksiä.

Viime joulun alla Venäjän presidentti Putin piti lehdistötilaisuuden, jossa hän muun muassa syytti länsimaita ja Ukrainaa petturuudesta. Pari kuukautta aiemmin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla kärjistyi venäjämielisen Lukašenkan masinoima pakolaiskriisi. 

Rimmissä lämpötila painui jouluaattona parikymmentä astetta miinukselle. Pakkasukko oli totisesti puhaltanut.

Rauhaton rajaseutu

Kultakaivolla käynnin jälkeen siirrymme kahville Ahtosen puoliksi omistamaan Uljaskan Pirttiin. Rakennuksessa on historian patinaa, mutta alkuperäinen se ei ole.

Vienankarjalaiset kylät ovat monesti saaneet osuutensa rajaseutujen levottomuuksista. Venäjän sotahistoria tunnetaan poltetun maan taktiikasta, mutta Rimmin polttivat suomalaiset.

Ahtonen kertoo, että venäläiset sotajoukot aikoivat talvisodan aikana marssia tästä Ouluun asti. Suomen joukot sytyttivät talot tuleen, jotta venäläiset eivät saisi suojaa pakkaselta. Taktiikka toimi, ja venäläiset paleltuivat. Mutta myös asukkaat joutuivat evakkoon.

Kun kylälle saattoi palata, rakennettiin pirtti uudelleen samalle peruskivelle, mutta ei entisen kaltaiseksi. Sotien jälkeisessä Suomessa ryssäviha eli vahvana, ja kaikki ortodoksiuskoon viittaava oli kiellettyä. Uljaskan pirtistä puuttuvat nykyisin karjalaistyyliset koristeet.

“Kyllähän se karjalainen kulttuuri Suomessa silloin sotien jälkeen tuhottiin. Lapsuuskodissani karjalaisuus ei näkynyt juuri ollenkaan”, Ahtonen kertoo.

Vasta parikymppisenä Ahtonen alkoi ymmärtää, millainen merkitys hänen esi-isällään on ollut.

Kenen Kalevala?

Vienankarjalaisen kulttuurin ja runolauluperinteen elvyttämiseksi on tehty Kainuussa ja venäjänpuolisessa Karjalan tasavallassa paljon työtä. Keskeisessä asemassa on ollut Juminkeko-säätiö ja Markku Nieminen.

Säätiö perustettiin vuonna 1991, ja oma toimitalo nousi Kuhmoon kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Kodin Kuvalehti kirjoitti uutukaisesta Juminkeko-talosta jutun vuonna 2001. Siitä löytyy kopio Kuhmon pääkirjaston kotiseutukokoelmista. Kirjoittajan nimi, Helena Hämäläinen, on jostakin syystä alleviivattu lyijykynällä.

Jutussa kuvaillaan aitoutta, kirvesmiehen työtä ja kuhmolaiselta tervalta tuoksuvia portaita. 

“Sisätiloissa huomaa, että Kalevalamme on koko maailman kulttuuria”, Hämäläinen kirjoittaa.

Kalevalamme. Jutussa toistuu monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi sekä sana “meidän”.

Mutta Kalevalan pohjana olleet runot eivät ole suomalaista kulttuuria, vaan vienankarjalaista. Niin sanottujen heimoveljiemme, jotka eivät halunneetkaan itsenäistymisen jälkeen Suur-Suomen osaksi. Vuosi 1918 muistetaan sisällissodasta, mutta silloin alkoivat myös heimosodat rajan takaiseen Karjalaan. Sotaretkiä innoitti kansallisuusaatteen ja Suur-Suomi-ideologian lisäksi taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Sotatieteen tohtori Saara Jantunen kirjoittaa vuonna 2015 ilmestyneen Infosota-teoksensa johdannossa isoisänsä veljestä Matista, joka kuoli rajan väärällä puolella Vienan Karjalassa. Matin kohtalo oli suvussa vaiettu asia, toisin kuin isovaarin, joka selvisi talvi- ja jatkosodasta.

Heimosodista ei Suomessa paljon puhuta. Sotilaiden piti vapauttaa karjalaiset, mutta toisin kävi. Karjalaiset kääntyivät suomalaisjoukkoja vastaan, ja Mattikin kuoli väijytyksessä, jossa niin kutsutut heimoveljet olivat ilmiantaneet hänen sijaintinsa. Mutta ei ole puhuttu siitäkään, että karjalaiset ovat oma kansansa, eivät vain yksi suomen kielen murreryhmä.

“Karjalaisten kielen ja kulttuurin menetys on suomalaisille tunnistamaton trauma. Monet evakkojen jälkeläisetkään eivät miellä olevansa karjalaisia”, Jantunen sanoo. 

Karjalan kielikin on säilynyt Venäjän puolella, ei Suomessa. Täällä sen puhuminen on ollut jopa kiellettyä, ja karjalaiset ovat kohdanneet samantyyppisiä assimilaatiotoimia kuin saamelaiset. Sekä saamen että karjalan kieli on kitketty oppilaista suomalaisissa kouluissa. Molempia vähemmistöjä on myös ryssitelty.

Tänä päivänä lännelle uhitteleva Venäjä pyrkii kääntämään myös menneisyyden imagovoitoksi itselleen. Onko mahdollista, että karjalaisten kohtelu muuttuisi infosodassa aseeksi suomalaisia vastaan?

“Se on mielenkiintoinen kysymys. Informaatiovaikuttaminen tähtää yleensä negatiivisten tunteiden ja jakolinjojen vahvistamiseen. Toisaalta rasismi on Venäjällä todella yleistä.”

Niin. Vähemmistöjen aseman parantaminen ei yleensä kuulu autoritaaristen hallintojen agendalle. Jantusen mukaan etniset vähemmistöt saavat olla Venäjällä verrattain rauhassa, jos eivät ala järjestäytyä poliittisesti.

“Putin pelkää eniten kansannousuja oman maansa sisällä.” 

Saara Jantunen

Vaikeneminen ja hyssyttely eivät myöskään ole kovin hyviä keinoja torjua vaikuttamista.

“Minusta nämä ovat sellaisia tosiasioita, joista pitää puhua.” 

Infosodassa Jantunen kirjoittaa, että Suomi voi torjua propagandaa parhaiten pitämällä yllä avointa keskustelukulttuuria ja arvostamalla vapaata mediaa ja tutkimusta. 

Eikä Neuvostoliittokaan ole vienankarjalaisiaan aina hyvin kohdellut. Runokylät olivat uhattuina, kun suomalaisvoimin rakennettuun Kostamuksen teollisuuskaupunkiin tuli ukrainalainen kaupunginjohtaja. Hänelle kulttuuri oli sivuseikka, ja Vuokkiniemen kylästä piti tulla työntekijöitä palveleva ruoka-aitta tiilitaloineen ja maitofarmeineen.

Kylä säilyi muun muassa Markku Niemisen ansiosta. Vuokkiniemessä on nykyään noin 500 asukasta, ja vienankarjalaa puhutaan edelleen. Vuonna 2017 kylä oli suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Nieminen puolestaan palkittiin tiedonjulkaisemisen elämäntyöpalkinnolla vuonna 2015.


Matkailun monet kasvot

Jos karjalaisuus onkin Suomessa tuntematonta, Kalevala-eepos on kyllä valjastettu vaikka mihin.

Kalevala Korun kiista Haaga-Helian opiskelijan Mimosa Sukasen kanssa nousi otsikoihin, ja Oulussa kuopattiin viime vuonna 10 vuotta suunniteltu Kalevala Park -hanke. Suunnitellun huvipuiston yhteys todelliseen vienankarjalaiseen kulttuuriin olisi ollut kyseenalainen.

Kuhmossakin on oma Kalevala-aiheinen teemapuisto, Kalevala-kylä. Vuonna 2008 paikalla kävi jopa BBC kuvausryhmineen, mutta nyt kylä on ollut pitkään rappiolla.

Vuonna 2019 Unesco myönsi Kuhmolle kirjallisuuskaupungin statuksen, ja sen myötä kaupunki on panostanut voimakkaasti Kalevala-aiheiseen matkailuun. Epäonninen Kalevala-kyläkin on tarkoitus herättää unestaan, ja Falco Regen Oy on tehnyt alueelle rakennuslupahakemuksen.

Samaan aikaan Maura Häkin ja Tuomo Kondien kaltaiset nuoret karjalaiset aktivistit ovat alkaneet puhua somessa ja haastatteluissa siitä, kuinka karelianistit eksotisoivat ja omivat karjalaista kulttuuria. Puheenvuorot linkittyvät osaksi laajempaa kulttuurisesta omimisesta käytyä keskustelua.

Juminkeko-säätiö, Runolaulu-akatemia ja Kuhmossa kesäisin järjestettävä Sommelo-kansanmusiikkifestivaali ovat tehneet kulttuurimatkailua Suomessa ja Venäjän puolella jo vuosikymmeniä. Kultalähteelläkin on järjestetty runolaulu-konsertti. 

Matkailun lisäksi näissä hankkeissa tehdään kulttuurityötä, muun muassa runolauluperinteen elvyttämistä. Keijo Ahtosen mielestä matkailussakin on tärkeää tuoda esiin sitä, että kyseessä on nimenomaan vienankarjalaisuus. 

Venäjän puolen runokylissä noudatetaan joitakin vienankarjalaisia perinteitä, joista paluumuuttajat ovat aikanaan saaneet koulutusta. Näin perinteet säilyvät ja kehittyvät. Ei luonnollisesti, vaan tietoisten päätösten tuloksena. 

Myös Vienan Karjalan aarniometsäaluetta on suojeltu suomalais-venäläisenä yhteistyönä. Kampanjointi alkoi 90-luvulla, kun ulkoministeri Pekka Haavisto oli ympäristöministerinä. Suomi oli mukana rahoittamassa metsän luontoarvojen inventointia, mutta suomalaiset olivat metsää myös tuhoamassa. Muun muassa Martinniemen Saha Oy teki aukkohakkuita Vienansalon eteläreunassa.

Vienassa on edelleen yksi Euroopan suurimmista yhtenäisistä aarniometsistä, vaikka esimerkiksi Ikean tytäryhtiön Swedwoodin hakkuut uhkasivat sitä 2010-luvulla. Runokylät ovat osa suojelukokonaisuutta, jossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat. 

Kun Lönnrot 1800-luvulla kulki Vienan Karjalan laulumailla, Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta eikä rajamuodollisuuksia ollut.

Vuonna 2022 Kultalähteellä seistessä voisi kuvitella, että rajan saattaa ylittää yhtä helposti kuin Lönnrotin aikoina. Ympärillä on pelkkää seesteistä kansallismaisemaa. Ei kuitenkaan kannata yrittää.

Tätä juttua kirjoittaessa Venäjän hyökkäys Ukrainaan on todellinen vaihtoehto. Levottomuudet tuskin vaikuttavat EU-maa Suomen matkailuun ainakaan välittömästi. Saara Jantusenkin mielestä on hyvä asia, että yhteyksiä pidetään yllä. Mutta:

“Venäjän ja Kiinan kaltaisissa maissa matkailu ei aina ole pelkkää matkailua, eikä kaupankäynti pelkkää kaupankäyntiä. Suomessa ollaan ehkä tässä asiassa hieman sinisilmäisiä.”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää: