En tiedä vieläkään, mikä minusta pitäisi tulla isona. Usein vaihtoehtojen pyörryttävä puntarointi saa minut lamaantumaan ja tuntuu, etten saa tehtyä mitään konkreettista. Pohdin jatkuvasti, mikä olisi se peliliike, joka veisi minut lähemmäksi tyydyttävämpää elämää ja saisi sen tuntumaan itsessään arvokkaalta.
Itseisarvo on etiikan käsite jostain arvosta, joka on sellaisenaan tavoiteltavan arvoinen, eikä sitä voi siis perustella muiden arvojen avulla. Itseisarvoja, joita minun on helppo allekirjoittaa, ovat esimerkiksi terveys, vapaus, ystävyys tai itsensä toteuttaminen. Teot, joilla näitä arvoja tavoitellaan, voidaan taas määritellä niiden välinearvon kautta.
Jos on kiinnostunut esimerkiksi kulttuurialasta minun tapaani, mutta se varsinainen unelmatyö on vielä keksimättä, kaikki omiin kiinnostuksiin liittyvä alkaa pian näyttäytyä välineinä. Saisiko tästä teosta mahdollisesti jotain kulttuurista pääomaa, tietotaitoa, verkostoja, yhteistyömahdollisuuksia tai näkyvyyttä? Entä miten tämä vaikuttaa ympäristöön ja muihin ihmisiin? Olen kuin The Matrixin Neo, joka on oppinut näkemään ympäröivän maailman loputtomana vihreänä koodivirtana, mutta minuun ei ole syötetty softaa sen navigoimiseen, lähinnä vain tietoisuus rajallisuudestani. Kunpa tämä kaikki olisikin simulaatiota ja minulla olisi oma Morpheus oppaanani.
En minä oikeastaan arvioi edes tekojani keinoina saavuttaa itseisarvo, vaan pikemminkin niiden päivittämistä taas uusiksi välineiksi. Ajatuksiini ui sellaisia asioita kuten parempi sosiaalinen status, korkeammat tulot tai tyydyttävämpi työpaikka. Kenties niiden kautta pääsisin käsiksi johonkin itseisarvoon, sanottakoon sitä vaikka hyvinvoinniksi tai onnellisuudeksi.
On helppo omaksua ympäristön tuputtama viesti, että työelämään kuuluminen olisi jo oma itseisarvonsa. Jos olet päätynyt unelmatyöhösi, voihan se ollakin niin! Koska en tiedä vielä omaani, yritän panostaa hyvinvointiini muin keinoin.
Kun Kela myöntää yksityishenkilölle kuntoutustukea terapiaan, kuten se teki minulle taannoin, myöntävän päätöksen perusteluksi on tapana kirjata tavoite parantaa tai tukea henkilön työkykyä. Jos tuota sanojen muotoilua haluaa tulkita myötämielisesti, työkyvyn voinee mieltää henkisten resurssiensa yleiseksi hallinnoimiseksi, jotta selviäisi arjestaan mahdollisimman hyvin. Minulle siitä tulee kuitenkin mielikuva, että kuntoutuksella halutaan korjata ihminen toimivaksi osaksi konetta.
Eikö hoidon tavoitteena kuuluisi olla ennen kaikkea minun hyvinvointini vai onko se muka vain välinearvo itseisarvoiselle työn tekemiselle?
Voisi sutkauttaa, että kyllähän Kela tarkoittaa aina jotain muuta kuin se lomakkeissaan sanoo, mutta ei työn nostaminen kaiken muun yläpuolelle ole vain Kelaan rajoittuva asenne. Edellisen hallituksen perustulokokeilun tuloksista kirjoitettiin laajalti epäonnistumisena, koska kokeilu ei lisännyt merkittävästi työllisyyttä. Sivuhuomiona mainittiin, että sehän pelkästään paransi siihen osallistuneiden hyvinvointia. En ole ainoa, jolla menevät arvot sekaisin.
Oli miten oli, vaikka se on vaikeaa ja usein turhauttavaa, ainakin terapiassa käyminen tuntuu hyvältä, koska tiedän tekeväni sitä vain oman hyvinvointini eteen. Minulle on ihan sama, miten muut sen arvottavat. Ja kyllä, käyn minä myös töissä siinä sivussa, kiitos kysymästä.
