Kategoria: Tiede

Kaivannaisalan yrityksiä riittää, rahoituksesta ei ole pulaa, mutta uusia insinööriopiskelijoita ei vain löydy.

Oulun yliopiston kaivannaisalan tiedekunnassa (nykyisessä teknillisen tiedekunnan Oulu Mining Schoolissa) oli vuoden 2017 lopulla noin 160 opiskelijaa, joista vain noin 10 oli kaivos- ja rikastustekniikan insinööriopiskelijoita. Loput olivat geotieteen opiskelijoita.

Kysyntää uusille osaajille kaivannaisalalla riittää kuitenkin sen verran paljon, että kaivannaisalan tiedekunnan dekaanina vuosina 2014–2017 toiminut Juha Pekka Lunkka melkeinpä pystyy takaamaan jokaiselle opiskelijalle työpaikan.

Miksi sitten aloittavia insinööriopiskelijoita on niin vähän?

 

Kaivannaisalalla imago-ongelma

Kaivostoiminta nähdään usein ympäristöä pilaavana ja yhteisöjä riistävänä toimintana, sillä kaivannaisalan toimijoiden piirissä ei ole aiemmin otettu riittävästi huomioon ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja asenteiden muutosta.

Lunkka näkeekin, että kaivannaisalalla on imago-ongelma, mikä haittaa uusien opiskelijoiden rekrytointia kaivannaisalan opintoihin. 

Vuoden 2018 DIA-valinnassa Oulun yliopiston teknillisen tiedekunnan 440:stä opiskelijapaikasta 30 on kaivos- ja rikastustekniikan valintakiintiössä. Syksyllä 2017 Oulussa kaivos- ja rikastustekniikan opinnot aloitti seitsemän opiskelijaa.

Vaikka juuri insinööreistä on huutava pula, Lunkka korostaa kaikkien kaivannaisalalla opiskelevien panoksen olevan elintärkeä. Vain siten saadaan kehitettyä ympäristöllisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävää kaivostoimintaa.

”Jos ajatellaan Talvivaaran kaivoshankkeen toteutusta ja siinä tapahtuneita virheitä, niin se ei varmaankaan ole edistänyt alan houkuttelevuutta. Ja se ei yksin insinööritiedolla pelkästään edistykään. Siksi meillä täytyy olla eri osaajia, niin geotieteistä ja ympäristöpuolelta, kuin myös sosiaalisen hyväksyttävyyden asiantuntemuksessa. Sen täytyy olla kokonaispaketti, jolloin kaivannaisala kehittyy ja tulee houkuttelevaksi.”

 

Kaivoksella on aina vaikutuksensa

Lunkan mukaan kaivannaisalasta saadaan sosiaalisesti hyväksyttävämpi painottamalla koulutuksessa yhteiskuntavastuun periaatetta. Heti perusopinnoista lähtien tulee pitää mielessä, mitä vaikutuksia kaivostoiminnalla on ympäröivään yhteisöön ja luontoon.

Kaivostoiminta ei ole kuitenkaan Lunkan sanojen mukaan mitään ”green miningia”, sillä kaivoksilla on aina vaikutus lähiympäristöönsä. Kaivannaisalan perustaksi tuleekin siis ottaa pyrkimys minimoida luonnolle ja yhteisölle aiheutuvia haittoja.

Lunkan mukaan koulutuksessa tulee antaa eväät vastata vaikkapa kysymykseen saamelaisille koituvista mahdollisista haitoista Lapin alueen kaivostoiminnassa.

Hän näkee suurten kaivannaisalan yritysten tulon Suomeen positiivisena asiana. Hän pitää hyvänä merkkinä, että ne aktiivisesti pitävät kiinni yhteiskuntavastuustaan.

Kaleva uutisoikin 8.1. kaivosyhtiö Latitude 66 Cobalt Oy:n tavoitteista ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa ympäristön ja yhteiskunnan vaikutukset ja odotukset.

Juha Pekka Lunkka harmitteleekin sitä, kuinka myöhään on tajuttu muuttuneiden arvojen ja asenteiden tärkeys kaivannaisalalle ja sen koulutukselle:

”Yhtiöiden kanssa tehtävä yhteistyö täytyy perustua tietyille arvoille, jotka molemmat jakavat. Ja se tässä taustalla on ollutkin, että meillä on ollut liian kapea koulutus kaivannaisalalla.”

”Lähden leiridiskosta pois ennen viimeisiä hitaita, etten joutuisi olemaan se joka jää ilman paria. T: 6lk tyttö”

”Pojat kokeili selästä, onko mulla rintsikoita.”

”PS. Minua kiusataan siitä että seurustelen mutta nuoremman tytön kanssa.”

”PS: Mä en ymmärrä miksi jokku alkaa nimittää mun kaveria tyttökaveriksi.”

 

Muun muassa tällaisia terveisiä on kirjoitettu Oulun Luokanopettajaopiskelijoiden kahvila Olohuoneessa esillä oleviin ystävänpäiväkortteihin.

Kyse on lasten vertaissuhteissa esiintyvää seksuaalista häirintää näkyväksi tekevästä #MeToo Post Scriptum -korttipajasta.

Sermiin kiinnitetyissä korteissa on kokemuksia alakouluikäisenä koetusta häirinnästä. Osa niistä on kerätty Oulun yliopiston opiskelijoilta, osa taas on oululaisilta alakouluikäisiltä lapsilta.

Seinää voi täydentää myös itse: kortteja kerätään yliopistolla maanantaista 5.2. perjantaihin 9.2. asti. Sen jälkeen ne lähetetään ystävänpäiväksi eduskuntaan.

Kahvilassa esillä oleva korttipaja on osa sukupuolentutkimuksen alaan kuuluvaa projektia, johon kuuluvat myös oululaisissa alakouluissa pidetyt työpajat.

Työpajoissa ja korttipajassa kerättyä aineistoa käytetään tutkimukseen, jota koordinoi sukupuolentutkimuksen akatemiatutkija Tuija Huuki. Lisäksi toteutuksessa ovat mukana väitöskirjatutkija Suvi Pihkala sekä viisi kasvatustieteiden tiedekunnan opiskelijaa.

Aiheesta syntyykin tutkimusartikkeleiden lisäksi myös kasvatustieteiden alan graduja ja kandintyö.

”Aihe on varsinkin Suomessa pitkälti ennestään tutkimaton. Keräämämme aineisto tarjoaa tutkimuksellisesti nyt paljon mahdollisuuksia”, Huuki kuvailee.

Hän on itse tutkimustyössään kiinnostunut vallasta lasten ja nuorten suhteissa.

Tuija Huuki kertoo idean projektille syntyneen joulukuussa, kun eduskunnassa käytiin ajankohtaiskeskustelu seksuaalisesta häirinnästä.

”Keskustelussa ei kiinnitetty ollenkaan huomiota lasten ja nuorten keskinäisiin suhteisiin, vaikka häirinnän juuret ovat juuri siellä.”

Korttien toimittamisella Huuki toivoo herättelevänsä kansanedustajia toimintaan.

”Eduskunnassa käydyssä keskustelussa vallitsi konsensus siitä, että asiaan olisi tartuttava. Nyt uuden istuntokauden alussa toivomme antavamme ideoita toimeenpanoon.”

 

Eivätkö poika ja tyttö voi olla kavereita?

Mutta mitä lasten vertaissuhteissa oleva seksuaalinen häirintä oikeastaan on?

Tutkimusprojektissa siksi on määritelty kaikenlainen seksuaalisuuteen tai sukupuoleen liittyvä huomio, joka tuntuu kohteena olevasta tai muista lapsista hämmentävältä, ei-toivottavalta tai nololta.

Sitä voi olla halventava puhe sukupuolesta, seksuaalisesti värittyneet vitsit tai lapsen vartaloa, pukeutumista ja yksityiselämää koskevat puheet. Seksuaalista häirintää on myös kaikenlainen vaatiminen, ehdottelu, painostus ja fyysinen koskeminen.

Myös lapsen kaverisuhteen leimaaminen seurusteluksi ja oman kelvollisuuden arvioiminen romanttisessa tai seksuaalisessa merkityksessä kuuluu häirinnän määritelmän piiriin.

Tutkimusprojekti on herättänyt muistoja myös sen organisoijissa: lapsuuden unohdetut kokemukset ovat projektin aikana muistuneet mieleen.

”Syntyi sampanjapulloefekti: yhden kokemuksen jälkeen niitä esiin nousi esille yhä enemmän”, Tuija Huuki toteaa.

Aiheesta gradua tekevä luokanopettajaopiskelija Maija Rautio muistelee kahden lapsuuden kaverisuhteen tuhoutuneen siksi, että ympäristö teki siitä romanttisen.

Katsokaa, poika ja tyttö leikkivät yhdessä, siis pakkohan siinä on olla jotain muutakin!

”Sen jälkeen koimme, ettemme voineet enää olla kavereita.”

Rautio harmitteleekin nyt sitä, ettei kukaan aikuinen puuttunut tilanteeseen – tai edes huomannut sitä.

Vaikka tyttö- ja poikakavereista kiusoittelu voi tuntua viattomalta, kaverisuhteiden romantisointi tai seksualisointi voi tuntua lapsista itsestään ahdistavalta, Huuki toteaa.

”Monesti lapset haluaisivat olla vain kavereita, ilman mitään ylimääräistä latausta tai odotuksia.”

 

Vastuuta on myös vanhemmilla

Tuija Huukin mukaan kouluissa ja vapaa-ajalla annettavalla suhdekasvatuksella on merkittävä rooli seksuaaliseen häirintään puuttumisessa ja sen ennaltaehkäisemisessä sekä tärkeä rooli myös myöhemmissä elämänvaiheissa tapahtuvan häirinnän ennaltaehkäisijänä.

”Rakkaudesta se hevonenkin potkii -tyylisellä kommentoinnilla opetetaan lapsesta saakka, että tykkääminen ja väkivalta kuuluvat yhteen.”

Vastuu on koulun ohella myös vanhemmilla. Koulun lisäksi suhdekasvatusta tulisi tehdä myös jokapäiväisessä arjessa, Maija Rautio sanoo.

”Oletuksena on, että lapsi oppisi ihmissuhdetaidot itsestään. Näinhän ei ole, vaan siihen vaaditaan harjoittelua ja opettelua.”

Suhdekasvatukseen ei tarvita erityisiä kikkoja. Tärkeintä on aito läsnäolo, keskustelu ja kuunteleminen.

”Lasten tulisi kasvaa siihen, että asioista voi aina puhua ja keskustella, ja vaikeitakin asioita voi sanallistaa”, Huuki toteaa.

”Lapset kyllä puhuvat, kun antaa siihen mahdollisuuden”, huomauttaa aiheesta kandia tekevä luokanopettajaopiskelija Maiju Isosaari.

Isosaari on ollut mukana kouluissa toteutetuissa työpajoissa. Työpajat starttaavat ensin kaverisuhteita käsittelevällä keskustelulla: miltä tuntuu olla tyttö, miltä poika, miltä suhteet muihin lapsiin tuntuvat?

Hän kertoo, että kahden tunnin työpajoissa 5–6-luokkalaiset lapset hoksaavat nopeasti, mistä on kyse.

”Jotkut lapset keskustelevat kokemuksistaan hyvinkin avoimesti muiden kanssa, toiset taas haluavat kirjoittaa kokemuksistaan yksityisesti. Aina on toki myös joukko, jotka eivät eri syistä osallistu tai eivät halua kirjoittaa korttia. Sekin on tietysti OK.”

Kotona käytävän suhdekasvatusta koskevan keskustelun voi käynnistää vaikka iltaisin ruokapöydässä: mitä kaveriasioihin kuuluu? Kuinka koulussa tänään meni? Kuinka voit? Onko kaikki hyvin?

Vanhemmat voivat johdatella keskusteluun, mutta tärkeintä olisi antaa lapsen itse puhua asiasta, Huuki sanoo.

”Jopa aikuisille asiasta puhuminen voi olla vaikeaa, sillä tuolloin on myönnettävä, ettei olekaan kaikkitietävä. Neuvonnan ja opettamisen sijaan aikuinen voi olla lapselle rinnallakulkija ja myötäntuntoinen tukija.”

”Tärkeimpänä viestinämme on rohkaista aikuisia kohtaamaan lapset ja juttelemaan rohkeasti aivan kaikista asioista”, Maija Rautio summaa.