Lapsuus avainasemassa myötätunnon kehityksessä

Oulun yliopiston psykologian professori Mirka Hintsanen tutkii, miten varhainen psykososiaalinen ympäristö vaikuttaa myötätunnon kehitykseen. Tutkimus voi parhaimmillaan auttaa luomaan rakenteita, jotka edistävät lasten myötätunnon kehitystä. Lasten kasvattaminen myötätuntoisemmiksi aikuisiksi taas on koko yhteisön etu. “Maailma, jossa ketään ei kiinnosta, että muut kärsivät, olisi aika karu paikka", Hintsanen sanoo.

Psykologian professori Mirka Hintsasen mielenkiinnon kohteena on lasten myötätunnon kehitys. Myötätunnon kehittyminen on usean asian summa: avainasemassa ovat lapsen kasvuympäristö ja geenit.

Tutkimuksessaan Hintsanen on etsinyt lapsuuden kasvuympäristöistä tekijöitä, jotka vaikuttavat aikuisten myötätuntoisuuteen. Neljän vuoden Suomen Akatemian rahoitus takaa, että tutkimus jatkuu Oulussa myös tulevaisuudessa.

Mutta mitä itse asiassa tutkitaan, kun tutkimuskohteena on ihmisen myötätunto?

Hintsanen muistuttaa, että suomen kielessä sekoitetaan usein sanat myötätunto ja empatia keskenään. Empatiakykyä tarvitaan, jotta ihminen voi kokea myötätuntoa.

“Empatialla viitataan kykyyn havaita toisen tunteita. Myötätunnolla taas tarkoitetaan huolta toisen kärsimyksestä ja halua lievittää sitä”, Hintsanen selventää.

Tutkimuksessa myötätunnolla ei myöskään viitata pelkkään tunnereaktioon. Myötätunto on persoonallisuuden piirre.

“Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka taipuvainen ihminen on kokemaan myötätuntoa”, Hintsanen täsmentää.

Tutkimus ei olisi mahdollinen ilman laajaa ja pitkittäistä seuranta-aineistoa. Suomessa on kerätty laaja LASERI-aineisto, jonka pohjalta Hintsanen tutkii myötätunnon kehitystä.

Aineiston kerääminen on aloitettu vuonna 1980, ja viimeinen LASERI-kartoitus tehtiin vuonna 2012. Tällainen aineisto on maailman mittakaavassa harvinainen ja Hintsasen tutkimuksen elinehto.

“Jos tällaisen tutkimuksen tekemisen haluaisi aloittaa nyt, olisi aineisto kasassa vasta 30 vuoden kuluttua”, Hintsanen kertoo.

 

Syy vai seuraus?

Yksi Hintsasen tämänhetkisiä tutkimuskysymyksiä on hyvinvoinnin ja myötätunnon suhde. LASERI-aineistossa on kerätty paljon dataa myös ihmisten terveydestä, mikä mahdollistaa kausaalisuhteiden etsimisen. Aiemman tutkimuksen valossa yleisesti hyvinvoivat ihmiset näyttävät olevan myös myötätuntoisempia.

“Kysymys on, että ennustaako hyvinvointi myötätuntoa vai tarvitaanko joku tietty taso myötätuntoa, jotta ihminen voi hyvin”, Hintsanen pohtii.

Klassinen “muna vai kana” -dilemma on siis osa myötätunnontutkijan arkea.

 

Myötätunnon peruspilarit ovat lapsuudessa

Tutkimuksen perusteella on saatu jo alustavia tuloksia siitä, miten myötätunto lapsilla kehittyy. Yksi vaikuttava tekijä on päivähoito: näyttää siltä, että kuusivuotiaiden lasten ryhmässä myötätunnolla on korrelaatio päivähoidon kanssa. Tämän ikäisinä päiväkodissa olleet lapset olivat aikuisena kykenevämpiä myötätuntoon kuin verrokkiryhmät. Kolmivuotiailla tällaista yhteyttä ei löytynyt.

Myös vanhemman ja lapsen suhde vaikuttaa myötätunnon kehittymiseen. Vanhemman läheisyys tukee lapsen myötätunnon kehitystä. Aiemman tutkimuksen valossa myös tunnesäätelystä saattaa olla hyötyä. Lasta ei saisi jättää voimakkaiden negatiivisten tunteiden armoille vaan aikuisen on tuettava tunteiden kokemisessa.

Hintsanen nostaa esille myös klassisen kasvatusneuvon. Selittävä, lämmin ja selkeästi rajat asettava vanhemmuus, jossa lapselle on selvää, miksi jotain tapahtuu, on Hintsasen mielestä hyvä kasvatuksen peruspilari. Nämä näyttävät tukevan myös myötätunnon kehitystä.

“Vanha viisaus, ’rajoja ja rakkautta’, pätee edelleen kasvatuksessa”, Hintsanen muistuttaa.

 

Myötätuntoiset ihmiset muodostavat onnellisia yhteisöjä

Kun myötätunnosta ja sen kehityksestä saadaan uutta tietoa, voidaan jo lapsuudessa tukea niitä asioita, jotka tukevat myötätunnon kehitystä. Tämä on arvokasta tietoa niin vanhemmille kuin ammattikasvattajille.

Tutkimuksella on myös yhteiskunnallista merkitystä.

“Tutkimus tuo eväitä keskustella muun muassa eri päivähoitomuotojen tukemisesta”, Hintsanen toteaa.

Sen lisäksi, että tutkimus voi tuottaa tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi, voi tämän kaltaisilla tutkimuksilla olla Hintsasen mielestä valtava merkitys yhteiskunnalle. Lasten kasvattaminen myötätuntoisemmiksi aikuisiksi on koko yhteisön etu.

“Maailma, jossa ketään ei kiinnosta, että muut kärsivät, olisi aika karu paikka.”

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Sanna tietää miten ihminen oppii, Susannan käsissä data taipuu tiedoksi − Molemmat ovat vaihtoehtoja Eskolle

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja on taitava tieteen popularisoija ja etevä esiintyjä. Sen vuoksi hänen puoleensa käännytään usein myös kysymyksissä, joiden aiheet ovat valovuosien päässä Valtaojan omasta tutkimusalasta. Näin ei tarvitsisi olla, onhan maassamme miltei 24 000 muutakin tohtoria keneltä kysyä. Oulussakin on lukuisia vaihtoehtoja Eskolle: esittelemme heistä kaksi.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Matti Räty

Tiedebarometrin mukaan suomalaiset rakastavat tiedettä. He eivät kuitenkaan osaa nimetä elävistä tutkijoista kuin yhden – Esko Valtaojan.

Tämä lupsakka koko kansan tuntema tähtitieteen professori on taitava tieteen popularisoija ja etevä esiintyjä, minkä vuoksi hänen puoleensa käännytään sellaisissakin kysymyksissä, joiden aihe on valovuosien päässä Valtaojan omasta tutkimusalasta.

Näin ei tarvitsisi olla, onhan maassamme miltei 24 000 muutakin tohtoria keneltä kysyä. Oulussakin osataan: tohtoreita valmistuu Oulun yliopistosta vuosittain yli 170. Kaikki tutkijat eivät päädy parrasvaloihin, moni ei julkisuutta edes kaipaa.

Tiede on äärettömän tärkeää juuri tänään, kun sen asemaa yhteiskunnassamme yritetään horjuttaa monin tavoin. Jokainen tutkija voi itse tehdä voitavansa tieteen tunnettuuden ja arvostuksen eteen vaikkapa viestimällä omasta tutkimuksestaan. Käytännössä se usein vaatii astumista julkisuuden kynnyksen yli.

 

Tutkimusviestintää ja työrauhaa

Kun professori Sanna Järvelää Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan oppimisen ja koulutusteknologian tutkimusyksiköstä (LET) pyydettiin osallistumaan Vaihtoehto Eskolle -kampanjaan, hän suostui ilman muuta.

”Olen kiinnostunut uudenlaisista tavoista viestiä omasta työstäni ja mielelläni nostan ihmistieteitä esille muun tutkimuksen rinnalle”, pohdiskelee Järvelä, joka myös twiittaa ja kirjoittaa tutkimushankkeen blogiin.

Järvelän havaintojen mukaan viimeisen viiden vuoden aikana tutkimusviestinnän tarve on kasvanut. Oman tutkimusyksikkönsä sisälläkin he ovat ryhtyneet systemaattisemmin suunnittelemaan tutkimuksesta tiedottamista ja opetelleet kertomaan selkeämmin monimutkaisista asioista julkisuudessa.

”Tieteentekijät ovat todellakin tulleet alas sieltä norsunluutornistaan”, Järvelä naurahtaa.

Yliopistotutkija, tekniikan tohtori Susanna Pirttikangas ymmärtää, miksi kaikki tutkijat eivät halua Eskoksi Eskon paikalle.

Tutkijaluonne voi nimittäin olla sellainen, että hän haluaa perehtyä asioihin perinpohjaisesti, ja ottaa niistä kunnolla selvää, ennen kuin käy kaiken kansan eteen.

Kaava asiantuntijuuteen voi mennä näinkin: Tutkimus on ensin tavattoman tylsää ja yksinkertaista, kunnes se imaisee tutkijan pauloihinsa ja muuttuu monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Yhtäkkiä yleistäminen onkin vaikeaa. On liikaa epävarmoja tekijöitä.

”Tutkija ikään kuin havahtuu, kuinka vähän hän tietää mistään, sitä mukaa kun tietää enemmän”, Pirttikangas kuvailee tieteilijän paradoksia.

Tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnan Jokapaikan tietotekniikka -yksikössä työskentelevälle dataosaajalle itsensä brändääminen ei ole vierasta. Markkinointia tulee tehdä jo tutkimusrahoituksenkin vuoksi.

Silti ”kampanjan mannekiiniksi” lähteminen arvelutti Pirttikangasta. Näkyvyys saattaa poikia esiintymisiä, ja vaikka verkostoituminen on hyödyllistä, siihen kuluva aika nakertaa työrauhaa.

”Käyn sellaista ekstrovertin ja introvertin välistä taistelua”, Susanna Pirttikangas huokaisee.

 

Oulun yliopiston osaaminen esiin

Sanna Järvelä ja Susanna Pirttikangas suhtautuvat myönteisesti omien alojensa ja asiantuntemuksensa esiintuomiseen sosiaalisessa mediassa, siksi osallistuminen Vaihtoehto Eskolle -kampanjaan oli luontevaa.

Tieteen arvostus tuskin kärsii hauskasta toteutuksesta, ei ole myöskään syytä olettaa, että tieteen tekeminen olisi vakavaa tai kuivaa.

Siis toimittaja, tässä kaksi vinkkiä:

Sanna Järvelän puoleen voi kääntyä, mikäli tarvitset asiantuntijatietoa siitä, kuinka ihminen oppii yksin tai yhdessä ja siitä, miten teknologian ratkaisuilla voidaan tukea oppimisprosessien kriittisiä kohtia.

Susanna Pirttikangas puolestaan on asiantuntijasi, jos datan käsittely, hallinnointi tai käyttäminen päätöksenteon tukena mietityttävät.

 

Oulun ylioppilaslehden Mitä tieteessä tapahtuu -palsta nostaa esille akateemiset osaajat omasta yliopistostamme ja tekee siten työtä tutkijoiden sekä tutkimuksen tunnettuuden eteen. Jos haluat, että tutkimuksesi esitellään lehdessä, ota yhteyttä lehden päätoimittajaan, Anni Hyypiöön.

 

Vaihtoehto Eskolle

>> Vaihtoehto Eskolle -kampanja (15.–25.11.2017) toi esiin mahdollisimman monta vaihtoehtoa Suomen ainoan tunnetun tutkijan Esko Valtaojan rinnalle.

>> Kaskas Median järjestämässä kampanjassa mukana olivat kaikki suomalaiset yliopistot.

>> Kampanjan aikana vaihtoehtoja Eskolle esitettiin reilusti yli tuhat.

>> Myös Oulun yliopiston viestintä on nostanut esille runsaasti paikallisia tieteentekijöitä.

>> Esitettyihin vaihtoehtoihin Eskolle voi tutustua Twitterissä aihetunnisteella #vaihtoehtoeskolle sekä Facebookissa kampanjan sivulla

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Millaisella kielellä solumme kommunikoivat?

Kiitos nykyteknologian, voimme tarkkailla terveydentilaamme muun muassa sykemittareiden ja aktiivisuusrannekkeiden avulla. Tekniikan kehittyminen tarkoittaa yhä tarkempaa terveyden seuraamista. "Jospa ihminen huolehtisi itsestään kuin autostaan, kun autoa käytetään katsastuksessa vuosittain. Samanlaisella tarkastuksella ihmiset saattaisivat välttyä tautien kroonistumiselta", toteaa solujen kommunikointia tutkiva kehitysbiologian professori Seppo Vainio.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Solumme kommunikoivat keskenään, ja niissä olevat rakennusaineet vaikuttavat kehomme muotoutumiseen, kasvamiseen ja toimimiseen.

Entäpä jos tulevaisuudessa olisi mahdollista kloonata solu, ja tuottaa diabetespotilaalle hänen solunsa avulla kokonaan uusi haima?

Oulun yliopiston kehitysbiologian professorin Seppo Vainion mukaan lääketiede pyrkii tähän paraikaa. Nopeasta kehityksestä huolimatta kudostekniikoiden luomisessa kestää vielä.

Solujen kommunikoinnin tutkimiseen erikoistunut Vainio esitelmöi aiheesta perjantaina 24.11. Kontinkankaan kampuksella Tekniikan päivillä. 

Tekniikan päivät on kansantajuinen, tekniikkaa ja luonnontieteitä esittelevä tiedetapahtuma. Tänä vuonna tapahtuman teemana on terveysteknologia. Syksyn aikana Tekniikan päivät on jo järjestetty Otaniemessä (29.9.), Turussa (2.–4.11.) ja Tampereella (10.–11.11.), ja nyt tapahtuma järjestetään Oulussa (24.–25.11.).

 

Elämän aakkoset

Tutkimuksensa jo 1980-luvulla aloittanut Vainio kertoo, että solujen keskustelukielestä on saatu paljon tietoa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vielä hänen uransa alussa ei vielä tiedetty, millaista kieltä solut käyttävät kasvun ja erilaistumisen säätelyn ohjaamiseen.

Nyt Vainio puhuu kehon arkkitehtuurista, joka on yksi suurimpia avoimia kysymyksiä biologian ja lääketieteen aloilla. Hänen mukaansa jokainen ensimmäistä lastaan odottava perhe havahtuu viimeistään silloin ihmettelemään tätä uuden yksilön kehitystapahtumaa, sitä, miten lapsi kehittyy ja mitkä asiat ohjaavat kehitystä.

Vainio kertoo hänen tutkimusryhmänsä tutkivan uutta solujen kieltä, jonka hän kuvailee koostuvan ”elämän aakkosista”.  

Hän hahmottelee solujen tuottamia pieniä palloja viesteiksi, joissa on klassisten geenien lisäksi myös aktiivisen tutkimuksen kohteena olevaa ”genomin pimeää ainetta.”  

”Luultiin todellakin, että ihminen muodostuisi yksinomaan geeneistä, jotka tuottavat elimistömme proteiinit, kuten entsyymit, ja jotka mahdollistavat kemialliset reaktiot kehossamme.”  

Ihmisen genomin määrittämisen myötä tutkijoille valkeni, että tällaisia klassisia geenejä on vain kaksi prosenttia DNA:n eli perimän kaikesta tiedosta, ja loput 98 prosenttia miellettiin genomin pimeäksi aineeksi.

 

Solujen nanoviestien kieli apuna syöpätutkimuksessa

Vainion mukaan tutkijoiden tulokset ovat osoittamassa, että solut keskustelevat suoraan solujen erittämien molekyylien avulla.

Viime vuosina on käynyt ilmi, että soluilla on korkeampi kommunikaation hierarkia: ne pakkaavat viestipalloja, jotka ovat solun käyttäytymisen ohjelmointipaketteja.

Vainio kuvailee solupalloja repun kaltaiseksi: Kuten reppuun, myös solupalloihin solu voi pakata erilaisia asioita. Repun avulla solun molekylaarinen sisältö voi kulkea kauas lähtöpaikastaan.

Solupallot voivat lähteä liikkeelle esimerkiksi munuaisesta ja päätyä toiseen elimeen, kuten maksaan, vapauttaen samalla pallon solujen käyttäytymistä säätelevän sisältönsä kohdesoluihin.

Perimän pimeän aineen geenit säätelevät myös toisiaan ja proteiinia tuottavia geenejä, joita Vainion mukaan voi kutsua minigeeneiksi. Tällainen solujen kielen säätelytaso toimii myös elimen kehitysprosessissa. Nämä löydökset ovat avanneet uuden lehden solujen käyttäytymisen tutkimuksessa.

Tätä nanoviestien sisältämää kieltä voidaan tutkia sekä terveissä että sairaissa soluissa, kuten syöpäsoluissa. Vainio kuvailee syöpäsolujen tuottamia reppuviestejä tavallaan troijan hevosiksi, joita syöpäsolu tuottaa ja nämä hevoset levittävät syöpää muualle elimistöön.

Solujen nanopalloviestejä voi pitää myös eräänlaisina elämän ohjelmointipalloina, niiden sisältäessä muun muassa useita minigeenejä. Vainion mukaan solujen tuottamia nanoviestipalloja on veren lisäksi myös muissa kudosnesteissä, kuten hiessä. Tämän vuoksi nanopalloviestien avulla on mahdollista kehittää oleellisia uusia terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä seurantalaitteita.

Vainion tutkimusryhmä onkin kehittämässä pikatestejä yhdessä VTT:n ja Printocentin kanssa. Nanopallot eli eksosomit kuljettavat elimistössä monipuolisesti elimistön toiminnan koordinointiin liittyviä molekyylejä.

Näitä ovat sekä DNA, RNA, proteiinit (entsyymit), sokerit, rasvat ja metaboliitit. Näitä tekijöitä monitoroidaan sairaaladiagnostiikassa pääsääntöisesti verestä ja nämä tekijät toimivat sairaudenkin biomerkkeinä.

 

Solupallot apuna sairauksien ennaltaehkäisemisessä

Vainio pitää lääketieteen suurena missiona sairauksien ennaltaehkäisemistä: Tutkimuksen avulla ihmisestä opitaan lisää, jolloin sairauksien syntymisen ehkäiseminen onnistuu jatkossa paremmin.

Useimmat ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä ilman aktiivista seurantaa, ja moni hakeutuu hoitoon ja tutkimuksiin vasta sairastumisen jälkeen.

”Jospa ihminen huolehtisi itsestään kuin autostaan, kun autoa käytetään katsastuksessa vuosittain, jossa tarkistetaan tulppien kunto, renkaat, jouset ja jarrut. Samanlaisella tarkastuksella ihmiset saattaisivat välttyä tautien kroonistumiselta.”

Vuosittaiset katsastukset ihmisille veisivät paljon terveydenhuollon resursseja. Vainion mukaan sairaalat ovat jo nyt kuormittuneita ihmisistä, jotka ovat elintapojensakin perusteella ”kehittäneet sairauttaan vuosikymmenien ajan.”

Vainio ehdottaa, että yhteiskunnan varoja voisi pyrkiä säästämään jalkauttamalla terveyden seuraamista koteihin ja kouluihin. Solujen viestintäpallot tarjoavat myös mahdollisuuden diagnostiikkaan, mutta tätä varten tarvitaan biomerkkien tarkempaa analyysia ja tekniikoiden kehittämistä.

Vainio visioi, että tulevaisuudessa nanopallojen avulla ihmiset voisivat tehdä kotonaan tai työpaikalla pikatestejä, ja kytkeä sitten tulokset mobiiliteknologian avulla omalle terveystililleen tietokonepohjaiseen analyysiin lääkärin työn avuksi.

 

Uusi elin potilaan oman solun ja kuvantamisen avulla

Vainion mukaan myös ihmisen elimistön erilaisten kudosrakenteiden kuvantaminen on nykyään mahdollista. Kuvantamisella pystytään muuttamaan melkein mitä tahansa tutkimusaineistoa kuvalliseen muotoon.

Vainio kertoo tutkivansa ennen kaikkea rakenteita ja anatomiaa. Hän tutkii esimerkiksi sitä, miltä munuainen näyttää ja mistä soluista ja solujen tuottamista aineista se koostuu. Nykyään on olemassa mikroskopintitekniikoita, joiden avulla voidaan tehdä kolmiulotteisia malleja kudoksista ja elimistä, kuten munuisesta. Esimerkiksi ihmisen kallo voidaan kuvantaa ja suunnitella sitten tietokoneella toisinto esimerkiksi tietynlaisesta kallon osasta.

Vainion mukaan elintulostuksessa ollaan pisimmällä kovakudosten, eli luiden ja niitä korvaavien biomateriaalien, osalta.

Oulussa tehdäänkin muun muassa solun väliaineen tutkimusta. 3D-tulostuksen avulla soluväliaineen molekyylirakennetta ja organisaatiota pyritään matkimaan ja käyttämään sitä myös elinten ja kudosten tuottamisen ohjaamiseen. Vainion mukaan kudosrakenteiden syntyä voidaan seurata reaaliaikaisesti.

Vainio näkee 3D-tulostamisen mahdollisuudet merkittävänä, sillä siinä yhdistyvät monet megatrendit, kuten geenien editointi, geeniterapia, solujen biopankit ja ihmisten sairauksien mallittaminen.

Hän nostaa esimerkiksi diabetesta sairastavan potilaan: haiman toiminnan heikennyttyä on mahdollista jatkossa tehdä potilaasta itsestä kantasolu esimerkiksi alun perin haiman kehityksen ohjelmointiin liittyvien nanopallojen avulla.

”Koodeja, ohjelmia ja viestejä sisältävien nanopallojen avulla pystytään ohjelmoimaan solut niin, että ne voivat aikanaan ohjelmoida uuden haiman syntyä potilaalle.”

Vainio kuuluu Helsinki Challenge -kilpailussa mukana olevaan FutuRena-tiimiin, joka haluaa kehittää 3D-tulostettavan ja toimivan minimunuaisen. FutuRena on yksi 24.11. ratkeavan kilpailun finalisteista.

Elintulostuksen avaamat mahdollisuudet ovat huimat. Potilaalle voidaan hänen biopankissa olevista soluista tehdä hänelle omista kantasoluista erilaisia lääkkeiden sopivuus- ja toksisuustestejä. Näin voitaisiin testata, mikä lääke sopii henkilölle ja tätä kautta ennaltaehkäistä taudin paheneminen.

Jokaisen perimästä johtuen reagoimme lääkkeisiin aina hieman eri tavoin. Testaamalla tätä voidaan vähentää myös lääkkeiden sivuvaikutuksia.

Minielinten tulostustavoitteiden lisäksi tutkijat Oulusta, Aalto-yliopistosta, Australiasta ja Japanista kehittävät myös mikrofluidistenalustojen tulostustekniikoita, joissa muun muassa munuaisia voidaan viljellä ja siirtää pieniin kammioihin kasvamaan kolmiulotteisesti.

Tällainen mikrofluidistinen alusta tarjoaa myös täysin uuden keinon lääkekehitykseen ja potilaan sopivuustestaukseen.

 

Oulussa 24.–25.11. järjestettävien Tekniikan päivien teemana on terveysteknologia. Perjantaina ohjelmassa on Kontinkankaan kampuksella järjestettävä Tutkimus- ja innovaatiopäivä, lauantaina 25.11. järjestetään kauppakeskus Valkeassa Terveystori. Voit tutustua Oulun tapahtuman ohjelmaan täällä

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Viikon 47 Tiedekysymys: Miksi Oulussa tuulee aina?

Vanhaan hyvään aikaan lapset hiihtivät kouluun umpihankea ja sekä tullessa että mennessä oli ylämäki. Oululaisten korkeakouluopiskelijoiden sukupolvikokemus on puolestaan ainainen vastatuuli, joka kylmettää sormien lisäksi myös opiskelijan sielun. Mutta miksi Oulussa tuulee aina?

TEKSTI Sampo Marski

KUVAT Anni Hyypiö

Oulun yliopiston luonnonmaantieteen professorilla Jan Hjortilla on tämän viikon Tiedekysymykseen vastaus valmiina.

“Tietysti siksi, että täällä on niin hyvä pöhinä”, Hjort naurahtaa.

Täysin positiivisen ilmapiirin varaan Hjort ei Oulun tuulisuutta laske.

Oulun sijainti meren äärellä ja Pohjois-Pohjanmaan maisemat ovat luonnollinen selitys tuulisuudelle. Tämän vuoksi myös keskimääräiset tuulen nopeudet voivat olla suurempia.

“Merestä johtuen meillä on paljon tasaista pintaa, joten tuuli pääsee esteettä puhaltamaan. Ei ole kitkaa, joka hidastaisi tuulen liikettä”, Hjort kertoo.

Väite Oulun tuulisuudesta ei kuitenkaan saa professorilta enempää myönnytyksiä. Vaikka kostea ja kylmä ilma näin alkutalvesta pyöräilevää opiskelijaa harmittaa, on väite myytti.

“Ei Oulussa aina tuule. Esimerkiksi kesähelteillä ja talven kovien pakkasjaksojen aikana voi olla pitkiäkin aikoja, että ei tuule juuri ollenkaan”, Hjort muistuttaa.

Seuraavan kerran Alppilan suoralla vastatuuleen polkiessa voi lohduttautua sillä ajatuksella, että ehkä niissä isovanhempien hiihtokertomuksissa oli myös värikynää mukana.

 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Arvio: Hyvän sään aikana on vuoden tärkein tietokirja

Kaikkien pitäisi lukea tämä kirja ilmastonmuutoksesta, sanoo Minna Koivunen.

Hanna Nikkanen ja työryhmä: Hyvän sään aikana – Mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken

 

Tieto ei pelkästään lisää tuskaa, vaan se myös antaa keinoja tehdä jotain asioiden hyväksi. Tämä on päällimmäinen tunne, joka jää mieleeni laittaessani Hyvän sään aikana -teoksen kiinni viimeisen luvun jälkeen.

Kirjan tärkein sanoma on, että vaikka maapallomme on huonossa jamassa, meillä on mahdollisuudet tilanteen parantamiseksi.

Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijoiden kirjoittama ilmastokirja on todella ansiokas. Lukuvuonna 2016–2017 journalistiikan vierailijaprofessorina toimineen tutkivan toimittajan Hanna Nikkasen ohjauksessa syntyneessä kirjassa käsitellään ilmastonmuutosta monipuolisesti niin ajallisesti kuin teemallisesti. Aihetta käsitellään nimenomaan Suomen kannalta: mitä eri alojen ihmiset täällä ovat asialle tehneet ja mitä he aikovat vielä tehdä.

Kun vuosikymmeniä sitten puhuttiin kasvihuoneilmiöstä, moni ei ottanut uhkaa kovin tosissaan. Silloin asiantuntijat puhuivat vielä ilmiön ehkäisemisestä. Enää se ei ole mahdollista.

Tutkijoiden mukaan ilmastonmuutosta ei voi enää pysäyttää. Sitä voidaan hillitä ja siihen voidaan sopeutua.

 

Kirjaa varten on haastateltu muun muassa tutkijoita, politiikkoja, maanviljelijöitä, yrittäjiä ja ilmastotekoja elämässään tekeviä kansalaisia.

Mukana ovat muun muassa poliitikot Mauri Pekkarinen, Sirpa Pietikäinen, Oras Tynkkynen ja Erkki Tuomioja, ympäristöfilosofi Pentti Linkola ja ilmakehätieteen huippuyksikön johtaja Markku Kulmala – vain muutamia mainitakseni.

Haastatteluja on tehty lähes 200, minkä lisäksi lähteinä on käytetty runsaasti kirjallisuutta, lehti- ja tutkimusartikkeleita ja erilaisia verkkolähteitä kuten tilastoja, uutisia sekä raportteja. Kyseessä on lähteidenkin puolesta varsin kattava teos.

Mikäli on ympäröivästä maailmasta, luonnosta ja eliöstöstä huolissaan, Hyvän sään aikana on raskasta luettavaa. Vähän väliä itseäni puistatti, raivostutti, suretti ja huoletti se, ettei ilmastonmuutoksen eteen ole tehty vielä enemmän jo aiemmin ja ettei tilanteen korjaamiseksi laiteta vieläkään tarpeeksi rahaa ja vaivaa.

Raskaasta aiheesta huolimatta teosta on vaivatonta lukea, koska teksti on sujuvaa ja useista kirjoittajista huolimatta kohtuullisen samantyylistä. Tekijät ovat onnistuneet muotoilemaan vaikeatkin tiede- ja talousasiat ymmärrettäviksi.

Kirjan tärkeydestä kertoo sen vastikään voittama Kanava-tietokirjapalkinto sekä ehdokkuus Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi.

 

Johtava ilmastonmuutostutkija Markku Kulmala sanoo kirjassa osuvasti, että valtioiden, tieteen ja elinkeinoelämän rajat on ylitettävä, jotta oikea tiekartta ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen löytyy.

On selvää, että ilmastonmuutoksen hidastamiseen tarvitaan mukaan sekä yksilöt että valtiot. Kaikkien asenteen ja elämäntyylin on muututtava, ja valtioiden kehitettävä rakenteita, jotta ilmastonmuutos ei räjähdä käsiimme seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa.

Tämän kirjan pitäisi mielestäni löytyä jokaisen suomalaisen kirjahyllystä. Vaikka ilmastonmuutoksesta tietäisi jo ennestään jotain, kirjan myötä aiheesta viisastuu urakalla.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Oululaiset jatko-opiskelijat uraohjauksen tarpeessa

Jatko-opiskelija Jaana Isohätälä tutki kollegoidensa kanssa, mitä kuuluu Oulun yliopiston jatko-opiskelijoille. Apurahaviidakon ja tohtoriunelmien keskeltä nousi esille kokonaiskuva tohtorikoulutettavista, nuoren tutkijan arjesta ja urasuunnitelmista, mutta myös selkeitä parantamisen paikkoja.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan jatko-opiskelijajaoston puheenjohtajalla Jaana Isohätälällä on käsissään Oulun yliopiston Acta-kirjasarjan F-sarjan tuore tulokas “Towards the Doctoral Degree and Future Career Perceptions of Doctoral Studies at the University of Oulu”.

Raportti on ensimmäinen katsaus jatko-opiskelijoiden elämään Oulun yliopistossa. Sen ovat tehneet Isohätälän lisäksi Jean-Nicolas Louis, Kristina Mikkonen ja Kirsi Pyhältö.

Idea tutkimukseen syntyi käytännön tarpeista: Oulun yliopiston jatko-opiskelijoista ei tiedetty ennen tutkimusta käytännössä mitään. Viime vuonna Oulun yliopistossa oli tohtorikoulutettavia 1264 kappaletta.

“OYY:n jatko-opiskelijajaoston tulisi olla jatko-opiskelijoiden ääni ja edunvalvoja, mutta kellään ei ollut kokonaiskuvaa siitä, minkälainen joukko jatko-opiskelijat ovat”, Isohätälä huomauttaa.

Tutkimuksen aineisto kerättiin Aalto-yliopiston koordinoimalla Postgraduate Studies in Finland -kyselyllä, jonka OYY:n jatko-opiskelijajaosto toteutti myös Oulun yliopiston jatko-opiskelijoille. Kyselyyn vastasi 23 prosenttia jatko-opiskelijoista.

Pääosin tilastollisin menetelmin aineistosta ongittiin esille mielenkiintoisia seikkoja jatko-opiskelijan sielunmaisemasta.

“Yksi mielenkiintoisimpia seikkoja oli huomata, kuinka paljon eroja jatko-opiskelukokemuksissa oli eritaustaisten opiskelijoiden välillä”, Isohätälä toteaa.

 

Huolena työllistyminen

Tutkimuksen mukaan rahalla on iso rooli jatko-opiskelukokemuksessa. Esimerkiksi ihmistieteissä jatko-opiskelijat tekevät enemmän tutkimusta puolipäiväisesti ja ilman työsuhdetta yliopistoon. Nämä asiat vaikuttavat Isohätälän mukaan selvästi jatko-opiskelukokemukseen.

“Erityisen suuri merkitys tällä on tutkintojen suoritusaikoihin”, Isohätälä sanoo.

Tutkimus osoitti, että ihmistieteissä valmistumisajat ovat lähes puolet pidempiä kuin luonnontieteellisillä aloilla. Osittain tilanne on Isohätälän mukaan myös sukupuolikysymys, sillä naisvaltaisilla humanistisilla aloilla on enemmän apurahatutkijoita kuin muissa tiedekunnissa.

Tutkimuksen mukaan jatko-opiskeluihin vaikutti myös opiskelijan kansalaisuus. Kansainvälisten opiskelijoiden jatko-opiskelukokemukset erosivat selvästi suomalaisten vastaavista.

“Kansainväliset opiskelijat olivat suomalaisia opiskelijoita tyytymättömämpiä yliopiston ulkopuoliseen elämään, kuten sosiaalisiin suhteisiin ja asumiseen”, Isohätälä kertoo.

Kansainväliset opiskelijat näkivät myös suomalaisia enemmän tulevaisuutensa juuri tutkijana tai muuna akateemisen yhteisön toimijana. Myös suomalaisista iso joukko näki tulevaisuutensa tutkijana, mikä Isohätälän mielestä ei ole optimitilanne.

“Tässä on selkeä “mismatch”. Realiteetti on kuitenkin se, että työllistyäkseen tulevien tohtorien on yhä enemmän katsottava uravaihtoehtoja yliopistomaailman ulkopuolelta,” Isohätälä pohtii.

Tutkimuksessa jatko-opiskelijoiden osittain vääristyneille urasuunnitelmille löytyi myös selkeä syy. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista jatko-opiskelijoista koki, että uraohjaus on heikkoa tai sitä ei saa ollenkaan.

“Pitää muistaa, että väitöskirjaohjaajat eivät ole uraohjaajia. He valmistavat jatko-opiskelijoita tutkijan uraa varten, jolloin muut uravaihtoehdot saattavat jäädä vähälle huomiolle. Tässä olisi selkeä parantamisen paikka.”

 

Harmaalla alueella

Tutkimuksen pohjalta Isohätälällä on selkeä visio siitä, miten jatko-opiskelijoiden tilannetta tulisi yliopistolla parantaa. Tutkimus osoitti korrelaation työsuhteen ja valmistumisajan välillä.

Isohätälä ehdottaa, että myös apurahatutkijoilla tulisi olla työsuhde yliopistoon.

“Esimerkiksi osa-aikainen työsuhde yliopistoon toisi turvaa apurahatutkijoille ja sitoisi heidät paremmin osaksi yliopiston henkilökuntaa ja tiedeyhteisöä”, Isohätälä ehdottaa.

Myös jatko-opiskelijoiden määrän vähentäminen tutkimuksen laadun parantamiseksi on Isohätälän keinolistalla.

“Mieluummin näkisin enemmän rahoituksen saaneita jatko-opiskelijoita, vaikka se tarkoittaisi kokonaisjatko-opiskelijamäärän pienentämistä.”

Käytännön keinoina jatko-opiskelijoiden tilanteen parantamiseksi Isohätälä visioi jatko-opiskelijan opasta. Asia on UniOGS:in valmistelussa.

“Siitä voisi käydä ilmi vaikka miten ja milloin apurahoja haetaan, miten jatko-opiskelijan terveydenhuolto on järjestetty, mitä opiskelijaetuuksia saat ja niin edelleen. Näitä käytännön asioita ei ole koottu mihinkään.”

Jatkotutkimuksen kannalta tutkimus nostaa esille tärkeän seikan. Jatko-opiskelijoiden tilannetta tulisi seurata myös tulevaisuudessa, jotta heidän murheistaan ja tulevaisuuden näkymistään oltaisiin tietoisia.

“Tällöin myös toiminnan kehittäminen on mahdollista ja mielekästä”, Isohätälä pohtii.

Lopuksi Isohätälä muistuttaa jatko-opiskelijoiden operoivan harmaalla alueella perustutkinto-opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan välissä. He eivät ole opiskelijoita, mutta eivät aina pääse osaksi tutkijayhteisöäkään. Tähän Isohätälä toivoo muutosta.

“Jatko-opiskelijat ovat nuoria tutkijoita ja asiantuntijoita omalla alallaan. Heitä pitäisi myös kohdella sellaisina.”

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää: