Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä. Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen […]
Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä.
Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen muovautumismekanismien tutkimusta, joka on kehittynyt hurjasti viime vuosina. Unen tärkeyden tutkimus keskittyy ymmärtämään juuri näitä perustoimintoja, joiden tunteminen on välttämätöntä muistia ja oppimista parantavien menetelmien kehittämisessä. Muistiin painamisen keinoja on jo keksitty kokeellisten menetelmien avulla.
Mitä muut tutkimukset osoittavat unesta, muistista ja oppimisesta?
Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Mikael Sallinen on vuoden 2013 tutkimuksellaan tullut samoihin päätelmiin Stenbergin kanssa unesta, muistista ja oppimisesta; uni tukee kognitiivisia toimintoja, joita tarvitaan opitun materiaalin mieleen painamisessa, muistissa säilyttämisessä sekä muistista palauttamisessa. Tämän lisäksi unen aikana osa valveilla syntyneistä muistijäljistä aktivoituu ja vahvistuu.
Aivotutkija Minna Huotilainen kertoo, että päivän aikana oppimamme asiat jäävät aktiiviseen muistiin. Illalla aivoissa alkaa tiivistystyö, jonka aikana valikoituvat ne asiat, jotka siirtyvät pitkäaikaiseen muistiin. Siirron onnistuessa opitut asiat siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin ja pysyvät siellä. Siirron epäonnistuttua, edellisenä päivänä opitut asiat eivät siirry pitkäkestoiseen muistiin eikä niitä muisteta seuraavana päivänä.
Mitä aivomme puuhaavat yöllä?
Illalla muistamamme asiat saattavat muovautua uudelleen yön aikana. Kuvitelma siitä, että aivomme ovat passiivisia yön aikana voidaan unohtaa.
Nykyään tiedetään, että aivotoiminta on unenkin aikana aktiivista ja että, unen aikainen aivotoiminta on keskeistä aivojen toiminnalle niiden ollessa hereillä. Muistin ja oppimisen tutkiminen perusmekanismien tasolla on pitkälti aivojen muovautumisen tutkimusta. Näiden perusmekanismien tunteminen on välttämätöntä, kun muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään.
Mitä aivoissamme tapahtuu päivällä?
Aivomme vastaanottaa suuria tietomääriä päivittäin, josta ainoastaan pieni määrä tavoittaa aivokuoren ja tietoisuuden, kertoo Stenberg. Tieto jää talteen lyhytaikaiseen muistiin, hippokampukseen. Tiedon määrän kasvulla on rajansa ja niin on myös synapsien määrän ja vahvuuden lisäyksellä.
Synapsi kuluttaa energiaa ja kasvaa sitä mukaan, kun se vastaanottaa viestejä. Tämä johtaa siihen, että hermoverkon sopeutuminen heikkenee ja sitä myötä katoaa. Tämän prosessin jälkeen emme enää opi uutta. Monet päivän aikana syntyvistä synapseista katoavat, mutta osa syntyvistä synapseista vahvistuu unen aikana – juuri ne, joiden kautta oppiminen välittyy.
Arvoitus on vielä, kuinka jäävät tai katoavat synapsit valikoituvat. Synapsien toiminnasta ei ole vielä uutta tutkimustietoa.
Muistin ja oppimisen keskeiset ongelmat
Ongelmana on, miten tilaa vapautetaan uusien asioiden oppimiseen ja muistamiseen sekä miten opittu sopeutuu jo olemassa olevaan tietoon tuhoamatta mitään tärkeää.
Stenbergin tutkimus osoittaa, että systeemitasolla muistin parantamisen teorian taustalla ajatus on tämä: uusi aine koodataan aivokuoreen ja siirretään hippokampukseen lyhytaikaiseen muistiin, josta se palautetaan vähitellen ja pitkälti unen aikana takaisin pitkäkestoiseen muistiin. Tämän prosessin aikana hippokampuksesta tuleva informaatio aktivoi useita aivokuoressa jo olevia muistijälkiä. Tämä luo uusia muistijälkiä, jotka sekä sulauttavat että muokkaavat uutta tietoa.
Uudet ja mielenkiintoiset kokemukset jäävät paremmin mieleen. Tiedämme kokemuksesta, että tämä pitää paikkansa. Ilmiö voidaan havaita jyrsijöiden tutkimuksen aikana tapahtuvana theeta aktiivisuuden lisääntymisenä. Myös dopamiinin lisääntynyt erittyminen vaikuttaa siihen, että muistamme meitä kiinnostavat asiat paremmin, sanoo Stenberg.
Voidaanko muistin rakennetta ja toimintaa verrata tietokoneen kiintolevyyn?
Tämmönen vertaus on vallinnut – ei enää. Tieto kiintolevyllä pysyy siinä muodossa kuin se on sinne kirjattu. Muisti puolestaan on luovasti muotoiltu, koska unen aikainen aivotoiminta muuttaa jatkuvasti aivojen sisältöä, kun tietoisuutemme on pois pelistä. Sen takia on vaikea myöhemmin tietää, mikä oli alkuperäinen ja mikä muuttunut versio , kertoo Stenberg.
Oppimista voidaan vahvistaa menetelmällä, jolla aktivoidaan uudelleen haju- ja äänivihjeitä unen aikana. Ihmiskokeita on tehty yhdistämällä oppimisen aikana tietty esine tiettyyn hajuun. Unen aikana suoritetut magneettikuvaukset osoittavat, että hippokampus aktivoituu hajuaistin suhteen samalla kun muistin toiminta parani, kertoo Stenberg.
KOTT-tutkimuksen mukaan korkeakouluopiskelijoista neljäsosa potee päiväväsymystä. Uneen pitäisi panostaa enemmän, jotta aivot jaksaisivat vastaanottaa uutta tietoa. Synapsi kasvaa ja kuluttaa energiaa tietomäärän myötä, kun taas synapsit vahvistuvat unen aikana. Tämän takia tietoa ei voida ottaa vastaan rajattomasti. Unesta ja oppimisesta tehdyt tutkimukset osoittavat samaan suuntaan, hyvä uni on perustana uuden oppimiselle ja muistamiselle.
Muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään koko ajan. Muistimme rakennetta ja toimintaa ei enää verrata kiintolevyyn. Muistimme toimii luovasti. Unen aikainen aivojen toiminta muuttaa aivojen sisältöä jatkuvasti.
Kirjoittaja Suvi Nevala on tehnyt artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.
Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa. Tutkijat projektin keskiössä Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen […]
Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa.
Tutkijat projektin keskiössä
Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen 2025. Projektin aikana tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan useista eri näkökulmista. “Hankkeen tutkijat tekevät tutkimusta sekä yksin että yhdessä että yhteistyössä muiden yliopiston tutkijoiden kanssa”, Frick kertoo.
Projektista riippuen työllistettävät tutkijat saattavat olla jo tiedossa ennen tutkimuksen aloittamista, kun taas joskus tutkijahaku julkaistaan vasta rahoituksen varmistuttua. LinBo-tutkimusprojektissa tutkijoita on jopa kuusi, vaikka Frickin mukaan on yleisempää, että palkattuja tutkijoita on projektin parissa vain kaksi tai kolme. “Olemme onnellisessa asemassa, sillä meillä on tällä hetkellä peräti kaksi rahoitusta”, Frick kertoo. Palkattavien tutkijoiden määrä riippuu rahoituksesta. Tutkimusprojektin vastuullinen johtaja tekee tutkimusta osana työtään, kuten myös Frick tekee. “Työhöni kuuluu opetusta, opinnäytteiden ohjaamista, tutkimusprojektien vetämistä, rahoituksenhakua ja tutkimusta”, Frick listaa. Opiskelijatkin voivat olla osana projektia tekemällä esimerkiksi opinnäytetyönsä projektin aineistosta ja projektin tutkijoiden ohjauksessa.
Suunnitelmallisuutta rahoituksen vastineeksi
Tutkimusprojektin aloitusta edeltää tutkimusaiheen ideointi. Sen aikana pohditaan ja kartoitetaan ajankohtaisia ja toistaiseksi tutkimattomia aiheita. Ideointiin saattaa kulua useampi vuosi. “[Ideointi] aloitettiin monta vuotta ennen kuin rahoitus vihdoin saatiin”, toteaa Frick. Useat ideointivaiheeseen edenneistä projekteista jäävät toteutumatta, jos rahoitusta ei myönnetä. Esimerkiksi Ylen mukaan Suomen Akatemian rahoitushakemuksista 90 prosenttia hylätään. Tutkimuksen voi aloittaa ilman rahoitustakin. Yliopistossa työskentelevät tutkijat voivat tehdä tutkimusta osana työtään, mutta ilman työsuhdetta ja rahoitusta työ olisi palkatonta.
Tutkimusta ja tutkimusrahoituksen hakemista varten laaditaan tutkimussuunnitelma. Suunnitelmasta tulee ilmetä tutkimuksen tarkoitus ja tavoitteet, suunniteltu aikataulu, tutkimusaineisto ja tutkimusryhmän kokoonpano. Lisäksi suunnitelmassa avataan tutkimuksen vastuullisuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Rahoitusta voidaan hakea useilta eri tahoilta, kuten Suomen Akatemialta tai säätiöiltä. Esimerkiksi Suomen Akatemialla on perusteena rahoituksen myöntämiselle tutkimuksen yhteiskunnallinen merkittävyys ja vaikuttavuus sekä tieteellisesti korkea laatu. Näitä ominaisuuksia ja rahoitushakemuksia Suomen Akatemialla vertaisarvioi kansainvälinen paneeli. Frickin johtamaa tutkimusprojektia rahoittavat Suomen Akatemia ja lisäksi Oulun yliopiston tutkijakoulu eli Eudaimonia-instituutti.
Tutkimusprojektin osa-alueet
Projektin tutkimuskysymykset muotoutuvat joko ennen tutkimuksen aloitusta tai sen aikana. “Meidän tutkimuksemme on aineistovetoista, joten tarkat tutkimuskysymykset syntyvät vasta sitten, kun aineisto on kerätty”, Frick selittää. LinBo-tutkimusprojektin aineisto koostuu videoiduista arkikeskusteluista ja ryhmähaastatteluista.
“Ennen kuin aineistoa voi kerätä, pitää kuitenkin tehdä tutkimuksen eettinen arvio ja laatia henkilötietojen käsittelyä koskeva riskiarvio ynnä muita sellaisia esitöitä, joiden pohjalta voimme antaa tutkittaville tarkat tiedot siitä, miten videoaineistoa käsitellään”, toteaa Frick. Ihmisiin kohdistuvissa tutkimuksissa eettisyysperiaatteiden noudattaminen ja henkilötietojen suojaus ovat tärkeä osa tutkimusta.
Tutkimuksen osallistujat voivat löytyä usealla eri tavalla. Frick kertoo heidän löytäneen osallistujat niin sanotun lumipalloefektin avulla: tutkimuksesta on kerrottu tutuille, jotka taas ovat kertoneet asiasta eteenpäin. “Olemme hakeneet tutkittavia myös muun muassa sosiaalisen median kautta”, Frick sanoo.
Vaikka tutkimusprojektin pääosassa onkin itse tutkimus, kuuluu projektin hallinnointiin ja johtamiseen muutakin. Projektia hallinnoi projektin vastuullinen johtaja, joka seuraa muun muassa hankkeen taloutta. Rahan käyttöä valvoo myös yliopiston taloushallinto. “Jotkut rahoittajat, kuten Oulun yliopiston tutkijakoulu, haluavat myös väliaikatietoja esimerkiksi siitä, keitä hankkeeseen on palkattu”, mainitsee Frick.
Lopuksi tutkimustuloksia ja työttömyyttä
Tutkimusprojektin tulokset julkaistaan tutkimusartikkeleina. “Yhden tutkimusartikkelin ilmestymiseen kuluu aikaa yleensä noin yhdestä kolmeen vuotta siitä, kun tutkimuksen aloittaa. Eli nelivuotisen hankkeen aikana ehtii jo ilmestyä osa tutkimusartikkelista. Osa puolestaan ilmestyy vasta hankkeen loputtua”, Frick kertoo. Koko projekti saatetaan päätökseen usein päätösseminaarissa ja rahoittajille laaditaan loppuraportti tutkimusprojektin taloudesta.
Projektin tullessa päätökseen useimpien tutkijoiden työ päättyy. Tutkijat joutuvat usein hakemaan uutta työpaikkaa tai seuraavan tutkimuksen rahoitusta jo projektin aikana, etteivät he jäisi työttömäksi tutkimuksen päättyessä. “Tämä on akateemisen pätkätyön ongelma”, Frick toteaa. Tutkijat voivat päätyä työskentelemään projektista toiseen, jolloin työkokemusta kyllä karttuu, mutta työn jatkuvuus on epävarmaa. Tutkimusprojektin johtaja jatkaa omassa työssään osana yliopiston henkilökuntaa.
Kirjoittaja Titta Harju on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.
Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1. Käsikirjoitus ja ohjaus Markku Pölönen. Rooleissa Mika Nuojua. Tuottajat Juha Vidgren, Kimmo Paananen ja Pia Ervasti. Puvustus Seija Mällinen. Maskeeraus Mirka Ojala. Valokuvat Timo Heikkala. Tuotanto yhdessä Oulun yliopisto, Oulun Yliopiston Ylioppilaskunta (OYY), Klaffi Tuotannot Oy, Suomen Filmiteollisuus Oy. Ensi-ilta Oulun yliopiston L1 -salissa 21.4.2022. Oulun yliopiston suurin sali L1 […]
Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1. Käsikirjoitus ja ohjaus Markku Pölönen. Rooleissa Mika Nuojua. Tuottajat Juha Vidgren, Kimmo Paananen ja Pia Ervasti. Puvustus Seija Mällinen. Maskeeraus Mirka Ojala. Valokuvat Timo Heikkala. Tuotanto yhdessä Oulun yliopisto, Oulun Yliopiston Ylioppilaskunta (OYY), Klaffi Tuotannot Oy, Suomen Filmiteollisuus Oy. Ensi-ilta Oulun yliopiston L1 -salissa 21.4.2022.
Oulun yliopiston suurin sali L1 on täynnä iloista puheensorinaa ja tunnelma on odottava. Pian alkaa dosentti Aapo Heikkilän luento. Parhaat paikat salin edestä ovat menneet jo aikaa sitten, kuten ortotopologian luennolla vuosikymmeniä sitten. Aapo Heikkilä on kuitenkin vaihtanut jo ulottuvuutta. Ehkäpä hän keskustelee teorioista para avaruudessa sinisten enkeleiden kanssa? Aapon henki elää kuitenkin täälläkin. Markku Pölönen on käsikirjoittanut ja ohjannut legendaarisen tähtiluennoitsijan elämästä huikean näytelmän Ortopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1.
Kuva Kimmo Paananen.
Luennolle osallistujien joukko on kirjava. Nuorimmille Aapo saattaa olla uusi tuttavuus, mutta osa on varmasti tuntenut varjotutkijan ja osallistunut hänen luennoilleen. Yliopisto-opintonsa jo päättäneet muistelevat, että suuressa salissa on käyty ainakin tenteissä. Mieleen on jäänyt myös salin ärsyttävät portaat, joita noustaan askelmalta toiselle aina samalla jalalla.
Aapo saapuu lavalle suosionosoitusten saattamana. Tapaamme illan aikana myös Aapon lapsuudenystävän Jorma “Joppe” Ojalan, varadekaani Osmo Pulkkisen, konstaapeli Reino Torstin sekä rovasti Heimo Ignatiuksen. Kaikki roolit näyttelee Mika Nuojua hämmästyttävällä eläytymisellä ja taidolla. Aapo on varmasti hengessä mukana eliminoituaan jollakin filtterillä ulottuvuuksien väliset esteet.
Näytelmässä käydään läpi Aapon ja muiden hahmojen kertomana myyttisen legendan elämää lapsuudesta lähtien. Jos on Mika Nuojualla useita rooleja, niitä oli myös Aapolla. Maanviljelijän poika Haapavedeltä toimi muun muassa tekaistuilla papereilla opettajana Pulkkilassa sekä psykiatrina Vaasassa.
Yhteiskunta ei osannut arvostaa tällaista puoskarointia, vaikka ansiotodistukset ovat tietenkin aitoja: “Kyllä se aito on, kun minä olen sen itse kirjoittanut”, Aapo toteaa.
Tie vei suojelupoliisin kuulusteluihin ja lopulta Aapo sai pitkän vankeustuomion. Tarinan mukaan presidentti Kekkonen kuitenkin armahti hänet heti Aapon anomuksen luettuaan.
Tieteellinen ura
Vasta perustettuun Oulun yliopistoon Aapo Heikkilä hakeutui fysiikan ja matematiikan luennoille 1960-luvun alussa. Pian hän nimitti itsensä ortotopologian dosentiksi ja sai työhuoneen fysiikan laitoksen siivouskomerosta. Yliopistossa hän toimi pitkään, noin 30 vuotta. Hänet tunnettiin laajasti yliopistomaailmassa ja luentokutsuja sateli ympäri Suomen.
Ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä näennäistiede, oppi kaikista mahdollisista luonnonilmiöistä ja kaikesta olevaisesta. Tieteellinen termistö ja akateeminen koukeroinen esitystapa on Aapolla hallussa, mutta teorioita ei ole vielä pystytty todistamaan tai tuloksia toisintamaan. Ehkäpä dosentti oli liian paljon aikaansa edellä?
Kuva Kimmo Paananen.
Mielikuvitusrikkaasta, älykkäästä ja huumorintajuisesta dosentista tuli tiedeyhteisön lemmikki, eräänlainen maskotti. Muutaman kerran vuodessa pidetyt luennot olivat performansseja ja ne vetivät suuret salit reunoja myöten täyteen. Hitaimmat jäivät ulkopuolelle.
Hyväntahtoinen ja sydämellinen herrasmies ei turhia tärkeillyt. Hän ehkä ymmärsi, että luennot ovat ainakin osaksi leikkiä, tieteen parodiaa. Hilpeästä tunnelmasta huolimatta yleisö ei nauranut hänelle vaan hänen kanssaan.
Vauhdikasta kerrontaa
Aapon luento alkaa vauhdikkaasti ortotopologian luennolla ja tieteenalan peruskäsitteen ultrafiltterin määrittelyllä. Täysi sali kuulijoita on saman tien Nuojuan hyppysissä. Tähtiluennoitsijan valloittava tyyli maneereineen sekä nokkela tilannekomiikka on lennokasta.
Ultrafiltteri on tärkeä työkalu. Sillä eliminoidaan yhtälöstä kaikki ylimääräinen, kuten numerot. Paras ratkaisu yhtälöihin on: joko-tai. Luennolla sivutaan myös sinisen enkelin selviytymistä para avaruudessa. Tontun pään tilavuuden kaavaan emme tällä kertaa perehdy, sillä se kuuluu joulun alla pidettävään luentoon.
Mika Nuojua vaihtaa roolia sujuvasti takkia ja lakkia vaihtamalla. Taitava näyttelijä ei muuta tarvitse, ja yleisö pysyy mukana kerronnassa.
Ohjaaja Markku Pölönen samaistui Aapon optimismiin
Markku Pölönen on tunnettu erityisesti maalaiskomedioistaan, joissa on erikoisia ja erityisiä persoonia. Hahmoja yhdistävä piirre on suuri lämmin sydän. Pölösen pitkän elokuvauran kohokohtia ovat muiden muassa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Koirankynnen leikkaaja (2004).
Pölösen näkökulma Aapon elämään ja persoonaan on ymmärtävä ja lempeä. Kaikki Aapon kertoma ei välttämättä ole ihan tarkalleen totta. Sillä ei ole lopulta väliä, myyttinen hahmo ja tarinat elävät vuosikymmenestä toiseen.
Markku Pölönen kertoo, että hän samaistui Aapossa katteettomaan optimismiin, jonka varaan hän kaikki hankkeensa rakensi.
– Aapo herätti minussa lapsenomaisuudellaan suojeluvaiston, niin kuin tuntuu herättäneen lähes kaikissa aikanaan tapaamissaan ihmisissä.
– Koskettavaa on Aapon pyyteettömyys; hänelle kelpasi vaatimatonkin elämä, mutta haaveena oli ansaita jollakin keinolla rahaa muun muassa tutkimuslaitteiden hankintaan. Aapo halusi auttaa ihmisiä.
– Aapon tarinassa on mielenkiintoisinta tapa, jolla hän löysi roolinsa tiedeyhteisön hassusti vääristävänä peilinä, Pölönen kertoo.
Tärkeä näytelmä erityisen ihmisen elämästä ja yliopistosta
Ortopologian lopulliset alkeet ei ole ainoastaan tirskuva komedia, tasoja on useita. Aapo on myös traaginen hahmo. Mielenterveyteen liittyvät pohdinnat liittyvät toiseen juttuun, mutta optimismistaan huolimatta kaikki ei ole Aapolle varmasti ollut helppoa.
Ystävällinen ja kohtelias Aapo sai yliopistolla paljon ystäviä ja hänellä oli tärkeä terapeuttinen tehtävä vakavan ja raskaan puurtamisen keskellä. Hänen merkityksensä tunnustettiin opiskelijoiden ja henkilökunnan vireyden ylläpitäjänä.
Kuva Kimmo Paananen.
Kaikki eivät kuitenkaan ilahtuneet, että uusi, vielä profiiliaan etsivä, yliopisto henkilöityy veijarimaiseen pseudotieteilijään. Nykyisin Aapon kaltaiselle persoonalle ei ehkä löytyisi tilaa, vaikka ihmisen kyky ja tarve haltioitua eivät ole varmasti muuttuneet. Väitteistä huolimatta ihmiset ovat edelleen suvaitsevaisia, vaikka joskus sanovat väärän sanan. Ajan ilmapiiri on kuitenkin raaistunut.
Hieno näytelmä ja sen upea toteutus autenttisessa ympäristössä on Oulussa kulttuuriteko. Näytelmä avaa toivottavasti kapealaisuuteen ja tulostavoitteisiin pakotettujen yliopistolaisen silmiä näkemään toisin. Miksi tiedon temppelistä on tehty talouden lainalaisuuksia noudattava halpahalli? Se ei ole luonnonlaki ainakaan tässä ulottuvuudessa.
Jumalan kaava oli Aapolla työn alla. Sitä hän ei ehtinyt ratkaista. Kauniita unelmia ja haaveita kannattaa vaalia. Tätä voi pohtia vaikkapa vappuna opiskelijoiden karnevaaleissa.
Seuraavat näytökset: 28.4 ja 29.4. klo 18 ja 30.4. klo 15.
Näytelmän lipputulot ohjataan lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen,Oulun yliopiston opiskelijoiden mielenterveystyön tukemiseen.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina? […] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä […]
Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?
[…] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.
Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889
Tällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin.
Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020). Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle. Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia.
Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?
Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle.
Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää”(novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883).
Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi tavaratalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen.
Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).
Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme.
”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”
Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa
1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet. Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne.
Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.
Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.
Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella.
”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.
Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi
Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut tiettyinä aikoina ulkopuolelle.
Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa. Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popperteoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa.
Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan.
”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.”
Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.
Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin
Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin.
”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.”
Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.
”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo.
Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta.
”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”
Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?
Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä?
Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.
Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.
Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin.
”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta, niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”
Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan.
Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo. Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa
”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit. Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.”
Julkaistu
SHARE
Frida Ahonen
Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.
Tieteellisestä vilpistä puhutaan yhä enemmän ja tietoon tulevat epäilyt ovat nousussa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitä tapahtuisi enemmän kuin aiemmin, tutkimusetiikan asiantuntija Riitta Keiski kertoo.
Miten viitata tieteelliseen tekstiin ilman että plagioi? Miten käy, jos opinnäytetyö ei menekään läpi vaan tuomiona on plagiointi?
Akateemisessa maailmassa toimimiseen kuuluu tietty määrä eettisiä kysymyksiä. Niiden vastaukset eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia.
Tapaukset ovat aina erilaisia ja hyvin tulkinnanvaraisia, sanoo plagiointiepäilyjä selvittävä Riitta Keiski.
“Vaikka olen ollut mukana tutkimusetiikassa pitkään, tapaukset ovat erilaisia, vaikeita ja tulkintaan perustuvia, vaikka olisi kyse samasta plagiointiasiasta.”
Keiski toimii opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelimen, Tutkimuseettisen neuvottelukunta TENKin, puheenjohtajana. Lisäksi Keiski on Aineen- ja lämmönsiirtotekniikan professori Oulun yliopistossa ja toimii Oulun yliopiston etiikkatyöryhmässä. Käytännössä hän valvoo, että hyvä tieteellinen käytäntö toteutuu koko Suomessa.
Hyvä tieteellinen käytäntö tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tutkija toimii eettisesti sovittujen tapojen mukaan. Keiski kertoo, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksia on neljää erilaista.
“Loukkauksia ovat sepittäminen, plagiointi, havaintojen vääristäminen ja anastaminen. Sitten on myös piittaamattomuus, joka voidaan pahimmillaan laskea hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi.”
Plagiointi tarkoittaa toisen tuottaman tiedon esittämistä omanaan. Havaintojen vääristäminen ja sepittäminen taas liittyvät tutkimustulosten vääristelyyn omaksi eduksi. Anastaminen voi olla kyseessä, jos on luvatta vienyt toisen tutkimusaiheen tai esimerkiksi kopioinut toisen rahoitushakemusta.
Piittaamattomuus taas on monimuotoista huolimattomuutta ja laiminlyöntiä, joka voi osaltaan vääristää tutkimustulosten merkitystä tai aiheuttaa haittaa tutkimukseen osallistuneille.
Aiempaa enemmän epäilyjä
Viime vuosina hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjen määrä on kasvanut kymmenillä. TENKin toimintakertomuksen mukaan vuonna 2019 epäilyjä oli 34. Vuonna 2018 vastaava luku oli 40 ja aiempina vuosina vain 20 ja 25 välillä. Epäilyjen määrä on siis selvästi kasvussa.
Vaikka edellisvuoden tilastoja ei ole vielä saatavilla, ei koronavuoden odoteta hidastaneen kasvua – pikemminkin toisin päin.
“Vuoden 2020 alussa tutkijoille lähetettiin kirje, jossa muistutettiin, että tässä ajassa voi tulla houkutus tehdä vilppiä. Esimerkiksi tekijän nimi on paljon helpompi jättää pois julkaisusta, kun ei olla läheisesti kontaktissa”, Keiski kertoo.
Kuinka yleisiä loukkaukset sitten ovat?
Pahoja tapauksia tulee Keiskin mukaan Suomessa vastaan muutama joka vuosi, mutta epäilyjä taas senkin edestä. Silti, todettuja vilppitapauksia vuonna 2019 oli 13, kun vuonna 2017 vastaava luku oli 1. Myös ilmoitettujen tapausten ja turhien epäilyjen määrä on nousussa.
Vaikka julkisten epäilyjen määrä on kasvanut, ei Keiski usko, että kyseessä on varsinaisten loukkausten lisääntyminen. Pikemminkin kyseessä on lisääntynyt tietoisuus ja toiminta.
“Näkyvyys ja tiedeyhteisön tietoisuus ovat kasvaneet, mutta moni pillinpuhallus on perusteeton. Haluna voi olla esimerkiksi kostaa toiselle tutkijalle. Näiden erottaminen oikeista tapauksista on sitä työtä, mitä nyt valtakunnassa tehdään.”
Tieteeseen sotkeutuvat yhä useammin tunteet, Keiski kertoo. Hän muistaa esimerkiksi tapauksen, jossa plagioinnin ilmiantajana esiintynyt tutkija mustamaalasi epäiltyä mediassa ja esitti plagioinnin laajuudesta liioiteltuja tietoja, jonka seurauksena tilanne näytti pahemmalta kuin se oikeasti oli.
Vaikka toisen tutkijan mustamaalaaminen mediassa ei ole hyväksyttävää, kuuluu mediassa esiintyminen silti monen tutkijan työhön. Keiski näkee julkisuuden osana tutkijan tonttia, mutta toivoisi silti harkintaa julkisissa esiintymisissä.
“Usein media kysyy tutkijalta mielipiteitä. Vaikka tutkijalla on erilaisia mielipiteitä tai poliittisia kantoja, tulisi tutkijan olla tutkija myös julkisuudessa. Jos siihen sotkeutuu poliittinen tai joku muu ambitio, on se minusta hyvin kyseenalaista”, Keiski kertoo.
Kiristyvä kilpailu lisää kiusausta
Se, miksi tutkija päätyy loukkaamaan tieteellistä käytäntöä, on Keiskistä monimutkainen kysymys. Syitä löytyy useita ja ne tuntuvat lisääntyvän vuodesta vuoteen.
“Entistä kovempi kilpailu tutkimusrahoituksesta on yksi syy vilpin lisääntymiselle. Muita syitä ovat esimerkiksi kansainvälistyminen ja sektorien välisen tutkimuksen lisääntyminen, jopa avoin julkaiseminen tuo mukanaan omat tutkimuseettiset haasteensa”, Keiski kertoo.
Kansainvälisyyden ja sektorien eli myös yritysten ja tutkijoiden välisen yhteistyön ongelmakohtia ovat erilaiset standardit ja moraalit. Siinä, missä tutkija pyrkii objektiivisuuteen, voi yritys haluta ajaa omaa etuaan. Kansainvälisesti taas tutkimusetiikan opetus ja painotus vaihtelevat. Suomi on Keiskin mukaan esimerkillinen maa, josta jopa EU:n käytänteet ovat ottaneet oppia.
“Tiedeyhteisön valveutuneisuus näkyy siinä, miten yliopistot ovat ottaneet koulutukseen mukaan tutkimusetiikan”, hän sanoo.
Keiski opettaa itsekin tutkimusetiikkaa teknillisessä tiedekunnassa. Hän on opettanut etiikkaa eri muodoissa aina 1990-luvulta asti, jo silloin “kun plagiointia ei voinut tarkistaa copy-pastella”.
Miten opiskelija tai tutkija sitten päätyy loukkaamaan hyvän tieteen käytänteitä, hyvistä opeista huolimatta? Keiskin mukaan rikkeiden laajuus ja monimutkaisuus lisääntyy opintojen edetessä, mutta yleisin loukkausepäilyjen ryhmä on plagiointi.
“Kun opiskelija tekee gradua tai vaikka diplomityötä, plagiointi tulee vastaan. Nykyään, kun käytetään verkossa olevaa tietoa tai artikkeleita, on osattava referoida toisten tekemisiä oikealla tavalla. On osattava viitata toisen tekemään työhön oikein ja kiittää siitä, että joku on antanut oman tuottamansa tiedon julkisuuteen”, Keiski kertoo.
Tyypillisin ongelma tutkijoille taas on kirjoittajuus. Jokaisen tieteellisen julkaisun kohdalla on mietittävä, missä järjestyksessä prosessiin osallistuneiden kirjoittajien nimet mainitaan kirjoittajaluettelossa. Yksinkertaistettuna ensimmäiseksi pääsevä saa suurimman kunnian.
“Tutkijoita mietityttää, mitä täytyy tehdä, että voin olla ensimmäinen kirjoittaja. Kirjoittajuus on iso kysymys tutkijapuolella, mutta onneksi siihen löytyvät hyvät ohjeistukset.”
Yksinkertaiselta vaikuttava kysymys monimutkaistuu, kun yhtälöön lisätään tutkijan arjen kiire, kilpailu rahoituksesta ja paineet julkaista mahdollisimman paljon tiukalla aikataululla sekä mahdolliset eroavat mielipiteet ja moraalit kanssatutkijoiden kanssa.
Keiskin neuvo hyvän tieteellisen käytänteiden noudattamiseen on yksinkertainen: älä valehtele itsellesi niin onnistut toimimaan myös hyvien tieteellisten käytänteiden mukaisesti.
Riitta Keiski
64-vuotias.
» Kotoisin Halsualta, asunut Oulussa vuodesta 1976.
» TENKin puheenjohtaja alkuvuoteenvuoteen 2022 asti.
» Valmistui prosessitekniikan diplomi-insinööriksi 1981, lisensiaatiksi 1984 ja tohtoriksi 1991, toiminut professorina Oulun yliopistossa 2001 lähtien.
» Harrastaa marjastamista ja sienestämistä sekä lukemista ja äänikirjoja.
» Unelmoi siitä, että saa enemmän aikaa harrastuksilleen ja pystyy jäämään eläkkeelle hyvin mielin.
» Toivoo, että akateeminen maailma muuttuu yhteisöllisempään suuntaan.
» Saanut Chevalier des Palmes Académiques ritarin arvonimen Ranskan opetusministeriöltä vuonna 2012. On kolmen yliopiston kunniatohtori.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Okkultismi tuo mieleen kynttilänvalossa suoritettuja rituaaleja ja piilotettuja symboleja, salaseuroja ja ikuisen elämän
etsintää. Mitä sanoisit, jos saisit tietää olevasi itsekin okkultisti?
Viikonloppu alkaa joogalla ja loppuu sunnuntain lehden horoskooppiin.
Kauriille luvataan tuotteliasta työviikkoa ja sotkuja ihmissuhteissa, kun oinas saa uskomattoman tilaisuuden, johon on parempi tarttua.
Pääsiäisenä noidat valtaavat kadut karkottamaan pahoja henkiä, vatsavaivoihin on hyvä ottaa inkivääriä ja radiossa soi AlmanKarma.
Arjessamme vilisee okkultismia aina luontaislääkinnästä kristallikoruihin ja takaisin. Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan kuulu kulttiin, palvo Saatanaa tai konsultoi meediota ennen suuria päätöksiä. Mitä siis on arjen okkultismi?
Kielitoimiston sanakirja määrittelee okkultismin selittämättömien ja yliluonnollisten ilmiöiden tai voimien tutkimuksena tai pelkästään salatieteenä. Perinteisesti okkultismin harjoittamista on astrologia eli tähdistä ennustaminen, alkemia ja magia.
Nykypäivänä okkultismi on levinnyt perinteisistä tieteistä popkulttuuriin. Salatieteilyllä on paikkansa ihmisten sydämissä, myös tutkitusti.
Viime vuonna julkaistussa Tiedebarometrissa joka kolmas suomalainen uskoi homeopatiaan ja joka viides telepatiaan. Joka kolmas ei ollut varma, uskoako telepatian olemassaoloon vai ei. Tiedebarometrissa mitataan suomalaisten suhdetta tieteeseen kolmen vuoden välein.
Vaikka usko salatieteisiin on suuressa kuvassa laskussa, on lähipiirissäsi silti todennäköisesti joku, joka uskoo ajatustensiirtoon.
Sekä homeopatia ja telepatia on perinteisesti luettu okkultismin, sala- tai vaihtoehtoistieteen, piiriin. Ne ovat tieteen ulkopuolelle jääviä menetelmiä, joita suurin osa tieteilijöistä ei hyväksy – vaikka molempia on aiemmin tutkittu myös yliopistoissa.
Kuuluisimmat salatieteilijät kuuluivat aikanaan erilaisiin salaseuroihin. Historiallisesti tunnetuimpia ovat alkemistit, vapaamuurarit ja ruusuristiläiset. Järjestäytyneiden liikkeiden lisäksi okkultisteiksi lasketaan myös muun muassa ennustajat ja selvännäkijät sekä erilaiset gurut.
Salatieteilijöitä yhdistää ajatus salatusta tiedosta, joka ei sovi tieteen valtavirtaan. Torjuttu tieto muodostuu monen liikkeen toiminnan ytimeksi ja asemoi myös okkultisteja tiedettä vastaan.
Okkultistit eivät kuitenkaan ole aina olleet tieteen hylkimiä, vaan jopa kunnioitettuja tiedeyhteisön jäseniä.
Spiritismi suosittu harrastus
Vaikka tänä päivänä horoskoopit tai tarot-korteista ennustaminen tuntuvat viihteeltä, olivat ne aikanaan myös tieteellisen tutkimuksen kohteena.
Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen on tutkinut okkultismin historiaa osana 2018 perustettua Uuden etsijät -hanketta, joka tutkii okkultismia Suomessa.
Hän kertoo, että vielä 1800-luvulla okkultismi tai esoteria eivät olleet häpeän aiheita.
“Okkultismi ja spiritismi olivat suosittuja harrastuksia niin herrasväen kuin tavallisen kansan keskuudessa. Tämä ei suinkaan ollut salaista, vaan pikemminkin muodikasta.”
Silti, suomalainen historia ei mainitse okkultismia edes 1800-luvulta. Tällöin syntynyt kansallisaate ei halunnut sisällyttää outoa ja salaperäistä liikettä historiaan, kertoo samaisessa hankkeessa toimiva uskontotieteiden lehtori Tiina Mahlamäki.
Okkultismin historiaa on jälkeenpäin tutkittu, ja yhteyksiä okkultismiin on löydetty etenkin taiteilijapiireistä.
“1700-luvulla elänyt Emanuel Swedenborg, joka kirjoitti esimerkiksi tuonpuoleisesta, vaikutti taiteeseen paljon myös Suomessa. Hänen teoksiaan käännettiin ja myytiin kaupoissa, mutta hänet siivottiin myöhemmässä tutkimuksessa pois historiasta. Suomalaisista ainakin Runeberg, Snellman, Topelius ja Aleksis Kivi ottivat vaikutteita Swedenborgin kirjoituksista.”
Okkultismi on siis osa suomalaista kulttuuria, vaikka sitä ei historiankirjoissa luekaan. Vielä 1800-luvulla okkultismissa ei ollut mitään salattavaa. Kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen okkultismi liitettiin totalitarismin ja fasismin nousuun, ja sen suosio väheni huomattavasti.
“Okkulttien tieteiden yhdistävä tekijä oli aihe, joka oli piilossa, mutta jonka vaikutukset nähtiin maailmassa.”
Eurooppalaiset yhteiskuntatieteilijät ajattelivat 1900-luvun alussa, että salatieteet saivat ihmisen hylkäämään kriittisen ajattelun ja antautumaan tunteiden vietäväksi. Esimerkkinä tästä on ariosofia, joka ammensi niin okkultismista kuin rotuajattelusta. Osa ariosofian symboleista sulatettiin osaksi natsipropagandaa, mikä jätti jälkensä koko okkultismin kenttään.
Salatieteiden nähtiin heikentävän poliittista järjestelmää ja myötäilevän ääri-ideologioita, johtaen jopa Hitlerin ja Mussolinin valtaan. Tämän ajatuksen ohjaamana okkultismi erotettiin tieteellisestä maailmasta ja rajattiin omaksi, erilliseksi kulttuurikseen.
Ennen tätä eroa okkultismilla oli asemansa yhteiskunnassa ja tiedeyhteisössä. Salatieteet olivat paitsi muodikas harrastus, myös nimensä mukaisesti osa tieteiden kenttää, ja eri liikkeet ja seurat niin pyrkivät luomaan uutta tiedettä kuin liittämään uuden tiedon olemassa olevaan tieteelliseen maailmankuvaan. Tavoitteena ei ollut kaataa järjestelmiä, vaan luoda uutta täydentämään olemassaolevaa.
Se, mikä yhdisti okkultistisia tieteitä oli okkultti tai esoteerinen eli piilotettu tutkimusaihe, kertoo Tiina Mahlamäki.
“Okkulttien tieteiden yhdistävä tekijä oli aihe, joka oli piilossa, mutta jonka vaikutukset nähtiin maailmassa. Tällaisia aiheita olivat tähtien asentojen vaikutusten lisäksi esimerkiksi magnetismi ja sähkö.”
Astrologia ja astronomia olivat yhtenäinen oppiala. Mahlamäki kertoo, että niin lääkärit kuin kuninkaat tekivät päätöksiään tähtien asentojen perusteella.
Esimerkki historiallisesta okkultin tutkijasta on Rudolf Steiner. Okkultistisen antroposofian liikkeen perustaja ajatteli, että henkistä maailmaa voi havainnoida ja myös tutkia empiirisesti omien kokemustensa kautta. Hän halusi ulottaa tieteellisen tutkimuksen fyysisestä maailmasta henkiseen.
Steinerin lailla myös muut okkultistiset liikkeet halusivat laajentaa tieteen kenttää tutkimalla aiheita, joihin tiede ei vielä ylettynyt. Kuuluisa esimerkki uudesta tieteenalasta on alkemia.
Nykyisestä maineestaan huolimatta alkemia ei ollut pelkkää ikuisen elämän tai loputtoman kullan tavoittelua. Alkemisti pyrki ymmärtämään luonnon lakeja ja kunnioittamaan niitä, sekä ymmärtämään maailman luoneen Jumalan tahtoa. Tieteenalalla opiskeltiin Raamattua ja pyrittiin tuomaan Jumalan luomistyö loppuun.
Steinerin antroposofian lailla alkemistien oppeihin kuului ajatus henkisen ja fyysisen maailman suhteesta: se, mikä ilmenee maailmassa ja luonnossa, on olemassa myös ihmisessä itsessään.
“Vastaavuusopissa ajateltiin, että niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla. Esimerkiksi lääketieteessä ajateltiin, että tietyn elimen muotoiset kasvit voivat parantaa saman muotoisen elimen sairauksia. Näin luonnosta löydettiin vastaavuuksia”, Mahlamäki kertoo.
Kultakautenaan alkemiaa harjoitettiin kuninkaallisia hoveja myöten. Moni kuuluisa tiedemies, kuten Isaac Newton tai modernin lääketieteen isä Paracelsus olivat tunnettuja myös alkemisteina. Salatieteestä jalostui myöhemmin kemia, ja esimerkiksi tislaamisen prosessista on kiittäminen juuri alkemisteja.
“Tiede eteni niin nopeasti, että henkisen puolen tutkiminen tuntui loogiselta jatkumolta. Sähkö ja röntgen toivat aivan uusia ulottuvuuksia.”
Toinen menneisyyteen jäänyt henkisestä maailmasta kiinnostunut tieteenala on parapsykologia. Nimensä mukaisesti ala keskittyy paranormaaleihin psyykkeen ilmiöihin, joita olivat muun muassa telepatia, telekineesi ja kummitukset. Vaikka kummitustarinat kuulostavat nykytieteilijälle absurdilta, tutkittiin parapsykologisia ilmiöitä aina yliopistoissa asti. Yhdysvaltalaiseen Duken yliopistoon perustettiin oma koulutusohjelmansa alalle 1920-luvulla ja myös Suomessa toimi akateemikkojen perustama psyykkisten tutkimusten seura, jonka kaltainen toiminta jatkuu Suomessa yhä.
Meediot tai ajatustenlukijat eivät siis aikanaan olleet pelkkää lumetta ja huijausta, vaan ilmiöitä tutkittiin aidon uteliaasti.
“Tiede eteni niin nopeasti, että henkisen puolen tutkiminen tuntui loogiselta jatkumolta. Sähkö ja röntgen toivat aivan uusia ulottuvuuksia. Ajateltiin, että tieteen kehittyessä pystyttäisiin ottamaan yhteyttä vainajiin ja tutkimaan telepatiaa”, Mahlamäki selittää.
Okkultismin hengellisyys ja tutkimus eivät myöskään olleet ristiriidassa kristinuskoon perustuvan maailmankuvan kanssa. Hengellisyyden tavoittelu esimerkiksi meedion kautta nähtiin uskonnon tukipilarina: yksityinen hengellinen kokemus toimi yleisen uskonnollisuuden vahvistajana.
Jos tutkimuksen näkökulma on jo liki sata vuotta ollut, että okkultismi ei ole tiedettä, miksi ihmiset uskovat yhä telepatiaan?
Vaikka tiedeyhteisö hylkäsi salatieteet, ei okkultismi kuollut sukupuuttoon, vaan löysi uuden muodon.
Uushenkisyys ja okkultismin renessanssi
Alkemian ja astrologian valtakauden jälkeen okkultismi rajattiin tarkasti tieteellisen maailmakuvan ulkopuolelle. Irrationaaliseksi ja vaaralliseksi määriteltyjä salatieteitä ei haluttu liitettäväksi omaan tutkimusalaan.
Kysyntä henkisyydelle oli kuitenkin korkea, etenkin maailmansotien aiheuttaman tuhon jälkeen. Tätä kysyntää täyttämään syntyi uusi henkinen liike, new age, joka ammentaa erityisesti itämaisista uskonnoista. Liikkeeseen sisältyy muun muassa usko karmaan, meditointi ja jooga, usko astrologiaan ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.
New age, tai uushenkisyys, eroaa aiemmista liikkeistä siten, että se syntyi maailmassa, jossa henkisyys on erillään valtiorakenteista ja tieteestä. Liikkeeseen sisältyy ajatus irrallisuudesta ja jopa vastarinnasta. Kun satoja vuosia sitten okkultismi liitettiin tieteelliseen tutkimukseen, liitetään se nykyään tieteen imitointiin.
“Uushenkisyydessä on vastakulttuurinen ajatus, jossa halutaan pitää yllä hyljeksityn tiedon asemaa. Liikkeissä käytetään tieteellisiä välineitä, mutta niitä käytetään esimerkiksi kuvaamaan auroja, mikä ei ole akateemisesti mielekästä”, Mahlamäki selittää.
Tieteellisten välineiden ja keinojen hyödyntämistä kutsutaan tieteellistämiseksi. Tieteellistäminen on keino liittää omat näkemyksensä tieteeseen käyttämällä tieteellisiä käsitteitä, teorioita tai välineitä. Ero tieteeseen on siinä, että tieteellistäjä käyttää tiedettä valikoiden omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kyseessä ei ole uusi tieteenala, joka haluaa rikastuttaa maailmaa, vaan irrallinen liike, joka pyrkii saamaan kunnioitusta vakiintuneen tieteenalan lailla.
Yhtäältä tieteellistäjä pyrkii siis liittoutumaan tieteen kanssa ja toisaalta vastustamaan sitä. Esimerkkinä tästä voi nähdä paljon puhuttaneen Goop lab -ohjelman. Netflixiin tammikuussa rantautunut ohjelma kertoo Gwyneth Paltrow’n johdolla erilaisista vaihtoehtohoidoista. Jaksoissa nähdään niin energiahoitoja kuin psykedeelisiä huumeita. Jokaista jaksoa edeltää lausuma: Tämän sarjan on tarkoitus viihdyttää ja antaa tietoa, ei toimia lääketieteellisinä neuvoina.
Sarjan julkaisun jälkeen aiheesta on käyty paljon keskustelua, ja striimauspalvelu on saanut kritiikkiä pseudotieteen levittämisestä. Ohjelmassa esitetään rinnakkain tieteellisiä tutkimuksia ja uskomushoitoja sekä haastatellaan vieraita tekemättä eroa kokemusasiantuntijoiden ja tutkijoiden välille. Goop lab perustuu kokemusasiantuntijuuteen ja seuraa täten okkultismin perintöä, jossa henkistä maailmaa voi havainnoida omien kokemusten kautta.
Ohjelma valaisee samalla okkultismin varjopuolta: uusissa “tieteissä” on valtava potentiaali väärinkäytölle.
Alkemistien aikaan huijareille maksettiin siitä, että he esittivät tekevänsä kultaa tyhjästä. Nykyään ihmiset ostavat lumelääkkeitä tai Goopin jademunia, joiden sanotaan parantavan vointia.
Koukku liikkeessä kuin liikkeessä onkin historian kautta sama: ne lupaavat lisätä hyvinvointia ja ymmärrystä niin itsestä kuin maailmasta.
Salatieteen lumo ja lohtu
Tieteen maailmankuvan rikastamisen rinnalla avain okkultismiin on itsensä kehittäminen. Rudolf Steiner ajatteli henkisyyden tutkimisen lisäksi, että ihminen voi kehittää henkisiä kykyjään kuten muitakin taitoja. Sama ajatus toistuu monen nykyisenkin liikkeen taustalla. Halu parantua ihmisenä määrittää niin homeopatiaa kuin enkeliuskoa, joiden kautta ihmiset etsivät parempaa elämää itselleen ja läheisilleen.
Sosiologi Paul Heelas määrittää new age -liikkeiden tausta-ajatuksen olevan, että ihmisen pahoinvointi johtuu yhteiskunnan ja kulttuurin normeista, jotka estävät ihmistä löytämästä aitoa itseään. Pahoinvointia aiheuttavista rajoituksista voi vapautua erilaisten harjoitusten avulla, kuten meditoimalla, tai äärimmäisissä tapauksissa juomalla hopeavettä.
Hyvinvointi on nykyisten okkultistien kulta: sitä tavoitellaan äärimmilleen viedyillä harjoituksilla, jotka pahimmassa tapauksessa vievät yhä kauemmas tavoitteesta. Kuitenkin lupaus hyvinvoinnista ja parannuksesta vetoavat moneen.
Toinen okkultismia määrittävä piirre on esoteerisuus eli salailu. Esoteriaan kuuluu ajatus tiedosta, joka kuuluu sisäpiirille ja jolla on voima pelastaa. Oman hyvinvoinnin lisäksi salaisuus antaa osallistujalle tunteen omasta tärkeydestä: olen päässyt sisäpiiriin, siksi olen arvokas. Sisäpiiri saattaa olla tiukkaan suljettu yhteisö, mikä itsessään on jo arvokas osallistujalle. Yhteisöllisyys ja samanhenkisten ihmisten löytäminen lisää sitomusta liikkeeseen ja osallistuja voi saada vertaistukea ja lohtua elämäntilanteeseensa.
Tiina Mahlamäki ja Nina Kokkinen kirjoittavat teoksessaan Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa (2020), että okkultismiin sisältyy myös sosiaalinen pääoma, jonka voi saavuttaa seuraamalla tiettyä polkua, esimerkiksi käymällä liikkeen kursseilla tai seuraamalla gurua.
Hyvinvointi on nykyisten okkultistien kulta: sitä tavoitellaan äärimmilleen viedyillä harjoituksilla, jotka pahimmassa tapauksessa vievät yhä kauemmas tavoitteesta.
Historiallisesti esoteria loi yhteisöllisyyttä myös eri säätyluokkien välille ja oli ensiaskeleena säätyrajojen ylittämiselle. Mahlamäki ja Kokkinen kertovat teoksessaan, että vapaamuurarius oli 1700-luvulla ensimmäinen areena, jolla niin ylimystö kuin talonpojat pystyivät toimimaan yhteisen aatteen hyväksi.
Kun aiemmin salaista tietoa jaettiin seuroissa tai jopa yliopistoissa, nykyään pelastavan tiedon voi ostaa netistä ja elämää neuvomaan palkata kenet tahansa. Neuvonantaja tuo lohtua ja varmuutta modernin epävarmuuden keskellä.
Guru tai johtaja voi tarjota myös auktoriteetin niille, jotka vastustavat perinteisiä auktoriteetteja kuten lääkäreitä tai tiedemiehiä.
“Eivät ihmiset arjessaan tarvitse tiedettä”, Mahlamäki toteaa.
”Jos koe menee hyvin tietty paita päällä, laittaa saman paidan seuraavaankin kokeeseen. Jos lintu koputtaa ikkunaan ja joku kuolee, ajatellaan sen olleen enne. Ihminen etsii malleja ja toistuvuuksia.”
Hän kertoo, että normaali arki ei suinkaan perustu tutkimustiedon hyödyntämiseen, ja tässä on okkultismin markkinarako: ihmisen aivot eivät toimi tieteen ehdoilla.
Sen sijaan ihminen hakee luonnostaan kuvioita tai kaavoja, tietynlaisia säännönmukaisuuksia, joilla selittää maailmaa.
“Jos koe menee hyvin tietty paita päällä, laittaa saman paidan seuraavaankin kokeeseen. Jos lintu koputtaa ikkunaan ja joku kuolee, ajatellaan sen olleen enne. Ihminen etsii malleja ja toistuvuuksia”, Mahlamäki kertoo.
Okkultismi ja esoteria tarttuvat näihin maagisiin ajatuksiin tarjoamalla niille selityksen ja antamalla ihmiselle kehyksen, jonka avulla kokea maailma merkitykselliseksi, hän jatkaa.
“Erilaiset uskonnot ja new age tarjoavat selityksiä. On olemassa enkeleitä tai erilaisia energioita, joiden avulla ilmiöt selitetään. Jos tieteen ja uskonnon selitykset eivät riitä, sitten kertomukset tulevat esoteriasta”, Mahlamäki kertoo.
“Ihmisillä on iso tarve ikään kuin kurottaa toiseen ulottuvuuteen ja saada tietoa.”
Rajatessaan okkultismin tieteen ulkopuolelle, tiedemaailma jätti myös tunteen ja tunne-elämän tieteen rajamaille. Tähän rakoon on okkultismin hyvä kiivetä ja siinä kasvaa: henkisiin tarpeisiin ei pystytä vastaamaan kovalla tieteellä ja valaistua on parempi gurun kuin mikroskoopin ohjeistamana.
Kokemuksiin ja tunteisiin vetoavat liikkeet saavat ihmisen liikuttumaan ja tarjoavat lohtua.
“Ihmisillä on iso tarve ikään kuin kurottaa toiseen ulottuvuuteen ja saada tietoa. Ajatus siitä, että maailmassa on enemmänkin kuin mitä näemme on monelle kiehtova. Tieto siitä, että emme ole maailmassa yksin ja tuonpuoleisessa on jotain viehättää”, Marjo Kaartinen kertoo.
Hän ajattelee, että esoterian yhteinen nimittäjä on juurikin lohtu.
“1800-luvulla spiritismi yleistyi, kun haluttiin yhteys kuolleisiin läheisiin. Silloin nuorena kuoleminen oli vielä yleisempää, mutta yhä edelleen ihminen tavoittelee itselleen lohtua new agen ja muun avulla. On lohduttavaa tietää, ettei ole yksin tässä maailmassa ja keskustella läheisen vainajan kanssa.”
Tieteen vastustaminen on myös yksi nykyokkultismin houkutus. Salatieteilijä haluaa itse ottaa asioista selvää sen sijaan, että nojaisi perinteisiin auktoriteetteihin. Halu kyseenalaistaa johtaa usein okkultismin, vaihtoehtoistieteen poluille. Litteä Maanpiiri eli Flat earth -liikkeeseen uskova ei halua kumartaa Nasaa eikä rokotteita vastustava lääkäreitä.
Vaikka äärimmäisimmät jäävuoren huiput tuntuvat lähinnä huvittavilta, kannattaa Tiedebarometrin mukaan 39 prosenttia suomalaista vaihtoehtoisen tiedon esittämistä sosiaalisessa mediassa. Heistä on hyvä, että somessa haastetaan tutkimustietoa ja esitetään asioille vaihtoehtoisia selitystapoja.
Nykypäivän noidat
Nykyään ero tieteen ja salatieteen välillä saattaa olla selkeä, mutta okkultismi ei suinkaan ole menettänyt jalansijaansa. Sen sijaan okkultismi tuntuu nousevan jälleen esille uudella voimalla, etenkin popkulttuurissa. Kuka nyt ei tuntisi Harry Potterin teelehdistä ennustavaa Punurmiota, The Witcherin noitaa Yenneferiä tai X-menin psyykikkoa Professori X:ää?
Okkultismi on median tuotteiden lisäksi arkipäivää ja vaikuttaa myös siellä, missä siitä ei puhuta. On arkista vedota karmaan, puhua etiäisistä tai kertoa kummitustarinoita. Myös antroposofi Steinerin mukaan nimetyt steinerkoulut ovat okkultistista perää, kuten myös horoskoopit ja jopa jooga.
Uskontotieteilijä Matti Rautaniemi on tutkinut joogaa ja kirjoittaa Joogan historia -teoksessaan (2020), että jooga liittyi aiemmin vahvasti hindulaisuuteen. Sen länsimainen suosio syntyi okkultismin perintöä kantavan new age -liikkeen levitessä.
Uskonnollisista juuristaan huolimatta jooga on arkipäiväistä monelle, ja tuskin liittyy uskontoon, vaikka se hyvinvointiin liittyykin.
Tiina Mahlamäki kertoo, että yllättävän moni nykyaikainen aate tai elämäntapa on okkultismin popularisoima.
“1900-luvulla okkultistit puhuivat joogasta, meditaatiosta ja jälleensyntymästä mutta myös kasvissyönnistä, polttohautauksista ja sukupuolten tasa-arvosta.”
Uushenkisyyden lisäksi okkultismi näkyy nykyään myös vanhojen liikkeiden uusissa nousuissa. Esimerkiksi noidat ovat tehneet paluun myös arkeen: Redditissä elää Witches vs. Patriarchy -yhteisö, joka ajaa feminismiä noituuden avulla ja laulajaLana del Rey kertoi vuonna 2017 noituneensa Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin.
Vaihtoehtoistieteen uutta nousua on yritetty selittää internetin kautta: netistä voi kuuluisasti löytää yhteisön mille tahansa ja kokemusasiantuntijoita asiasta kuin asiasta. Okkultismi on kuitenkin ollut esillä jo satoja vuosia ennen internetin olemassaoloa, ehkä jopa suuremmissa määrin.
“Okkultismi oli kansainvälistä jo 1800-luvulla. Esiintyjiä tuli ympäri maailmaa Suomeen pitämään spiritismisessioita ja toiminta oli hyvin julkista”, Kaartinen kertoo.
Vaikka maailmanlaajuinen yleisö helpottaa äänensä kuuluviin saamista, pystyi okkultistisen liikkeen perustamaan kuka tahansa jo pitkään ennen nettiä. Esimerkiksi spiritualismin perustajina pidetyt Foxin sisarukset olivat vain 10- ja 14-vuotiaita, kun he väittivät kommunikoivansa hengille ja aloittivat kansainvälisen villityksen.
Salaiset spiritismisessiot ovat saaneet etusivun sanomalehdistä ja selvännäkijänä tunnettu Aino Kassinen opasti Suomessa aikanaan niin Vesa-Matti Loiria kuin Risto Rytiä hengenasioissa. Katri Helena on kertonut uskovansa enkeleihin ja kuin ihmeen kaupalla ennustuksia lupaavat meediot pyörivät yhä aamutelevisiossa.
Salatieteen opit ovat kenties olleet salaisia, mutta liikkeiden olemassaolo ei suinkaan ole ollut piiloteltua tai edes kritisoitua.
Nykyään okkultismi on julkisen lisäksi kaupallista. Horoskooppeja myydään lehtiin ja kristalleja saa korukaupoista. Popkulttuuri ammentaa okkultismista jatkuvasti, oli kyseessä American Horror Story tai The Good Place. Salatieteiden opeista on tullut julkisia – ultimaattinen ironia.
Okkultismin ikiaikaista suosiota selittäänee se, että tiede voi vastata vain osaan ihmisen tarpeista. Tieteen alttarilla ei voi rukoilla.
Tiede ei vastaa tai lohduta, ei anna syypäätä tai mantraa, jota toistamalla voi päästä eroon vaivoistaan.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
