Jutut kategoriassa Tiede - Sivu 3 30:stä

Vaikka lapsi saattoi kuolla jo varhain, häntä rakastettiin ja kaivattiin, sanoo menneisyyden hautoja tutkiva Sanna Lipkin

Suomessa lapsikuolleisuus oli aina 1900-luvulle saakka korkea. Lasten hautoja ja hautatekstiilejä tutkiva arkeologi Sanna Lipkin kertoo, että vaikka lapsen kuolemaan suhtauduttiin eri tavoin huolimatta lasten arkkuihin ja hautatekstiileihin panostettiin paljon.

Ihmiset Mitä tieteessä tapahtuu Tiede

TEKSTI Petra Uusimaa

Lapsikuolleisuus oli korkea Suomessa aina 1900-luvulle saakka. Oli tavallista, että lapsia sekä syntyi että kuoli paljon. Nykyisin Suomen imeväiskuolleisuus on YK:n mukaan maailman alhaisin.

Lapsikuolleisuutta ja siihen liitettyjä tunteita tutkineen arkeologi Sanna Lipkinin mukaan lapsia surtiin ja menetys tuntui vanhemmista kovalta korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Kuolema oli osa arkipäiväistä elämää, sillä lasten ruumiit valmistettiin hautaan ja arkut koristeltiin kyläyhteisössä.

Lipkin tutkii menneisyyden lasten hautoja ja niistä löytyviä hautatekstiilejä, jotka hänen mukaansa kertovat lasten kuolemaan liittyvistä tunteista.

Tutkija jo lapsesta alkaen

Sanna Lipkinin polku arkeologian tutkijaksi oli hyvin päämäärätietoinen. Hän toteaa tietäneensä jo lukiossa arkeologin olevan hänen unelma-ammattinsa. Syyksi hän mainitsee kiinnostuksen menneisyyden ihmisen käyttäytymiseen.

“Arkeologiassa tutkimme sitä, miksi ihminen tekee tietynlaisia valintoja. Omassa tutkimuksessani tutkin ihmisten tunteita”, Lipkin sanoo,

Lipkin piti lukion jälkeen välivuoden, jonka aikana hän esimerkiksi opiskeli avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja luki pääsykokeisiin. Seuraavana keväänä hänet valittiin opiskelemaan arkeologiaa Oulun yliopistoon. Jo opiskelujen alussa Lipkin tiesi haluavansa tehdä tulevaisuudessa tutkijan työtä, ja heti maisteriksi valmistumisen jälkeen hän alkoikin työstää väitöskirjaa.

Lipkin pitää tutkijan uran alkuna Oulun normaalikoulua. Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet normaalikoulun tiedekurssit, joissa koululaiset saivat opetella tutkimuksen tekemistä.

Ala-asteella Lipkiniä opetti lasten luovuutta tutkinut opettaja. Lipkin oli itse mukana tutkimusryhmässä. Hänen mukaansa sama opettaja laittoi jo kuudennella luokalla koululaiset tekemään tutkielman baletista.

“Luulen, että jo sieltä on peräisin tutkijan siemen.”

Sanna Lipkin sanoo innostuneensa ala-asteella tutkimuksen tekemisestä niin paljon, että alkoi työstää itsenäisesti tutkielmaa.

“Kävin hakemassa kirjastosta lasten tiedekirjoja ja kirjoitin varmaan kaksikymmentä sivua Egyptin pyramideista.”

Mitä haudat ja tekstiilit paljastavat?

Tällä hetkellä Sanna Lipkin tutkii Oulun yliopistossa lasten kuolemaa ja lasten kuolemaan liittyneitä tunteita. Ajallisesti Lipkinin tutkimus sijoittuu aikavälille 1500-luvulta 1800-luvun loppuun asti. Aikarajaus on aineistojen määräämä, mutta Lipkin sanoo laajentaneensa aikarajausta koskemaan myös varhaisempia hautoja.

Lipkin mainitsee yhdeksi tutkimusalueeksensa lasten haudat, joita on löydetty Oulun ja lähikaupunkien kirkkojen lattioiden alta. Kirkkojen lattioiden alle on hänen mukaansa haudattu lapsia eri ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Tutkimuskohteena ovat arkut ja haudasta löytyvät hautatekstiilit, kuten hautavaatteet ja -koristukset, esimerkiksi pienet silkkikukat. Tekstiilit ovat tärkeässä osassa tunteiden tutkimusta, sillä niitä ompelivat nuoret tytöt ja vanhemmat naiset käsin juuri kyseistä lasta varten.

“Olen miettinyt, miltä ompelijasta on tuntunut sekä mitä fyysisiä aistikokemuksia tämä on kokenut, kun on käsitellyt tekstiilejä esimerkiksi pukiessaan kuollutta lasta.”

Erityisen kiinnostavaa Lipkinin mukaan on se, miten käsitys lapsuudesta on muuttunut vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lasten kuolemaan suhtauduttiin aiemmin eri tavoin kuin nykyään.

“Koska lapsikuolleisuus oli niin suuri verrattuna nykyaikaan, myös suhtautuminen siihen oli hyvin erilainen. Kyllähän lapsi on silloinkin ollut rakastettu ja kaivattu, mutta kuolemaa on jo jollain tavalla odotettu.”

Tutkimuksessaan Lipkin haluaisi laajentaa aineistoaan ja tutkia myös muuta kuin hautojen tekstiilejä ja materiaaleja. Mahdollisiksi tutkimuksen kannalta kiinnostaviksi paikoiksi hän mainitsee entisten koulujen ja asumusten pihat.

“Haluan selvittää, löytyykö sieltä jotain lapsiin selvästi liitettävää esineistöä. Tiedän esimerkiksi, että koulujen pihalta on löydetty mustepulloja, rihvelitaulujen kappaleita ja tikkuja, joilla niihin on kirjoitettu.”

Erityisen mielenkiintoista Lipkinin mukaan olisi löytää lasten leluja. Hän pohtii, että kenties juuri lelujen ja muiden käyttötavaroiden pohjalta myös lasten tuntemuksia pystytään tutkimaan.

Lapsuuden omaa ääntä etsimässä

Lipkinin mukaan lasten hautoja on tutkittu jo aikaisemmin, mutta hänen näkökulmansa on erityinen. Hänen mukaansa historiallisissa lähteissä on hankalaa löytää äidin tai lapsen oma ääni, sillä lähteet ovat usein miesten tuottamia. Arkeologiset lähteiden kautta äänettömät lähteet, kuten tässä tapauksessa lapset, saavat äänensä kuuluville.

“Lapsuutta, eikä tämän aikakauden lapsuutta ole Suomessa tutkittu paljon arkeologisesta näkökulmasta”, Lipkin perustelee.

“Lapsuutta on tutkittu paljon koulutuksen näkökulmasta, yleensä opettajan näkökulmasta. Meillä on tarkoituksena nähdä tämä kaikki lapsien näkökulmasta.”

Hauta- ja tekstiilitutkimus Lipkinin mukaan osoittaa, että vaikka lapsia kuoli paljon, heitä surtiin, sillä lasten haudat olivat kauniisti somistettuja ja vaatteet olivat usein huolella ommeltuja.

“Lisäksi ne kertovat sen, että lapsella oli erityinen asema yhteisössä. Ei aikuisten haudoista ole löydettävissä samanlaisia kukkakoristeita, eikä niissä ole käytetty yhtä paljon silkkiä tai kultareunuskoristeita.”

Hänen mukaansa haudat osoittavat myös sen, että lapsia pidettiin hyvin viattomina. He olivat puhtauden symboleita, joita synti ei ollut vielä koskenut. Nuorten haudat alkoivat jo näyttämään aikuisten haudoilta, joten voidaan olettaa, että viattomuus ja puhtaus eivät jatkuneet aina aikuisuuteen saakka.

Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen aiheeksi Lipkin mainitsee haudatut keskoset.

“Keminmaan kirkosta on löydettävissä lattian alta keskosten hautoja. Se osoittaa sen, että vaikka heillä ei ole ollut minkäänlaisia elämisen vaihtoehtoja, heitä on odotettu ja heitä on surtu.”

Lasten haudat kertovat myös ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, kuten esimerkiksi protestanttisesta uskonkuvasta.

“Pitkään menneisyydessä keskusteltiin esimerkiksi siitä, saako kastamatonta lasta haudata kirkkomaalle. Tässäkin näkyy ajallinen muuttuvaisuus ja monesti myös kirkkoherran henkilökohtainen päätös.”

Lasten hautapaikat ovat myös heijastelleet vanhempien, erityisesti isän sosiaalista asemaa. Kaikki eivät päässeet haudattavaksi kirkon lattian alle.

Kuolema ei ole enää samalla lailla läsnä

Lapsen kuolemaan suhtaudutaan nykyään hyvin eri tavoin, sillä se ei ole enää osa jokapäiväistä elämää. Muutos on vaikuttanut myös hautauskulttuuriin. Siinä konkreettisena muutoksena Lipkin näkee sen, että hautajaisissa arkut eivät ole enää auki.

Hautajaiset ovat hänen mukaansa myös kaupallistuneet, sillä kuolema ja kuolleen käsittely eivät ole enää samalla lailla läsnä yhteisössä.

“Arkkua ei enää tehdä itse eivätkä yhteisön jäsenet laita lasta itse valmiiksi hautaan. Päätökset tehdään yhdessä hautausurakoitsijan kanssa.”

Lipkinin mukaan lasten vanhemmat eivät ennenkään laittaneet lasta valmiiksi hautaan, sillä sen uskottiin tarkoittavan sitä, etteivät lapsi ja tämän vanhemmat pystyisi kohtaamaan taivaassa. Muunkinlaiset uskomukset rajoittivat sitä, kuka sai valmistella lapsen ruumiin hautaan.

“Pukeminen oli menopaussin ohittaneen naisen tehtävä, koska kuolleen käsittely uskottiin olevan vahingoittavaa sikiölle ja hedelmällisessä iässä olevalle naiselle.”

Yleensä nuoret ompelivat lapsille vaatteita ja vanhemmat naiset pukivat heidät hautaan.

Tutkimusta, jolla on merkitystä

Kysyttäessä mistä hän unelmoi, Lipkin vastaa haluavansa tehdä tutkimusta, jolla on merkitystä. Hänen mukaansa yksi tärkeistä tieteen tavoitteista on tieteen yleistajustaminen. Hän on esiintynyt esimerkiksi Oulun tiedepäivillä, jossa hän oli kertomassa nykyisestä tutkimuksestaan.

Toinen Lipkinin tavoitteista on puhua tutkimuksestaan tutkimuksen keskiössä olevalle kohdeyleisölle. Hänen mukaansa lapsille ja nuorille olisi hyvä kertoa menneisyyden lapsuudesta, johon kuuluu myös kuoleman läsnäolo.

Kuolemaan liitettyjen tunteiden tutkiminen hautatekstiilien ja arkkujen kautta saa hiljennettyjen äänet kuuluville. Lipkin toteaa naurahtaen menneisyyden ihmisten tutkimuksessa olevan se hankaluus, että heitä ei voi mennä haastattelemaan. Lapsen luut ja se, miten hänet on haudattu, kertovat kuitenkin elämästä ja kuolemasta yllättävän paljon yhä nykypäivänä.

Kuka?
Sanna Lipkin

» Syntynyt Kajaanissa, mutta kokee olevansa oululainen.
» Opiskeli Oulun yliopistossa pääaineenaan arkeologiaa. Valmistunut vuonna 2004.
» Harrastuksiin kuuluu maastopyöräily ja kaikenlainen käsityö, kuten pitsin nyplääminen.
» Unelmana on tehdä työtä, jolla on merkitystä.
» Pitää yhtenä tutkijan tärkeimpänä piirteenä päämäärätietoisuutta.
» Oman tutkimuksen lisäksi Lipkin johtaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan menneisyyden lapsuutta ja imettämistä.

Lue lisää: “Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Julkaistu 17.4.202028.4.2020

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Vaatimus huippuudesta tukahduttaa tiedeyhteisöä

Huippusuoritus! Huippututkimus, -työyhteisö ja -työntekijät! Yritysmaailmasta tuttu sana toistuu yliopistojenkin työpaikkailmoituksissa, esittelyteksteissä ja strategioissa. Tieteessä ja tutkimuksessa on uusi perusvaatimus ja se on huippuus. Kuka määrittelee, mitä se on ja ketä huipulle mahtuu? Entäpä mitä seurauksia tästä vaatimuksesta on?

Ilmiöt Tiede

TEKSTI Essi Erkkilä

KUVAT Anniina Kuha

Huippuudesta puhutaan jatkuvasti ja kaikkialla. Tämä korostuu erityisesti julkisessa keskustelussa ja mediassa. Hyvä esimerkki säännöllisestä glorifioinnista ovat jokavuotiset uutisoinnit ylioppilaskirjoitusten tuloksista.

Median hehkutuksen perusteella syntyy helposti ajatus, että parhaat arvosanat ovat normi valmistuvien ylioppilaiden keskuudessa. Todellisuudessa laudaturien rohmuajat ovat selkeässä vähemmistössä: Ylen mukaan vain yhdellä prosentilla ylioppilaista on todistuksessaan laudatureja viisi tai enemmän. Huippuihin siis todellakin lukeutuvat vain aniharvat. Tätä ei yleensä nosteta esille, vaan sen sijaan suuri huomio keskittyy pieneen vähemmistöön.

Vain pyramidin kärjestä puhuminen rakentaa lukijalle rajattua kuvaa aiheesta. Pelkästään aihepiirin sanastoon kytkeytyy erilaisia merkityksiä ja käsityksiä.

“Kyllähän huippuus sanana on hyvin kategorinen, luokitteleva ja poissulkeva. Huippuja voi olla vain yksi, se top of the top”, summaa suomen kielen tutkija Mia Halonen, Jyväskylän yliopistosta. Halonen kommentoi aihetta yleisesti kielentutkijan ja -asiantuntijan näkökulmasta, sillä hänen oma kielentutkimuksensa on suuntautunut tarkemmin kielen käytön ihanteisiin, ideologioihin ja puhujien asenteisiin.

Huippuuden aikakautena kyseinen termi vilisee kielenkäytössä jatkuvasti, mutta asiayhteys jätetään lähes poikkeuksetta lukijalle avoimeksi. Merkitystä ei määritellä ylioppilastuloksien yhteydessä eikä yleensä työpaikkailmoituksissakaan.

Tätä pohtii myös Mia Halonen: “Harvoin huippuutta on määritelty ja usein esimerkiksi työpaikka määrittelee huippuuden. Jos kyseisellä työpaikalla ovat jo huiput, miten hakija voi olla huippu tai mikä sitten määrittelee sen huippuuden?”

Faktoja, tilastoja ja analyyseja, kiitos!

Miten parhautta sitten voitaisiin tässä tapauksessa määritellä? Aihetta koskettavaan keskusteluun on otettava mukaan yksi termi: diskurssi. Diskurssilla tarkoitetaan tietyn puhetavan tuottamia merkityksiä, jotka ilmenevät kielenkäytössä. Esimerkiksi tiedeyhteisössä huippupuhe naamioituu erilaisten mittareiden muotoon, joiden kautta tieteen parhaimmisto näyttäytyy ympäröivälle yhteiskunnalle.

“Akateemisessa maailmassa huippudiskurssi ilmenee erityisesti puheena huippujulkaisuista ja huippuyliopistoista. Molempia – julkaisuja ja yliopistoja – arvioidaan numeroin erilaisissa systeemeissä”, kommentoi diskurssintutkija Heidi Hirsto Vaasan yliopistosta.

Tiedeyhteisössä onkin vakiintunut tapa ilmaista laadullista parhautta erilaisilla rankingeilla, yliopistovertailuilla sekä esimerkiksi kotimaisella Julkaisufoorumi eli Jufo-järjestelmällä. Jufo on luokitusjärjestelmä, jonka avulla mitataan tieteellisen julkaisutoiminnan laatua. Laadukkuuden mittareina käytetään erilaisia julkaisukanavia, kuten lehtiä, konferensseja ja kustantajia.

Kanavat on tieteenalakohtaisesti arvotettu välille 0–3, jossa paras ja järjestelmässä arvostetuin taso on kolme. Rankingit puolestaan listaavat yliopistot paremmuusjärjestykseen ja niiden muodostumisperusteet vaihtelevat eri tuottajien välillä. Yhteistä näille laadun arvioinnin työkaluille on se, että ne lasketaan monimutkaisilla matemaattisilla menetelmillä. Yliopistojen kohdalla huippuus on siis muokattu matematiikaksi.

Laatu numeroiksi

Huippuuden ilmaiseminen numeerisesti ei ole täysin yksioikoista. Yhteiskuntatieteilijä Heikki Patomäki käsittelee blogikirjoituksessaan laajasti yliopistovertailuja ja taustaa niiden takana. Patomäki nostaa keskiöön vertailuista puuttuvan yhdenmukaisuuden: saman instituution sijoitus voi vaihdella jopa sadoilla sijoilla valitusta listauksesta riippuen.

Selitys valtavalle hajonnalle löytyy matematiikasta rankingien takana. Paremmuusjärjestystä laadittaessa laskijat huomioivat, mittaavat ja painottavat asioita eri tavoin. Muuttujia on paljon ja käytännön ongelmia syntyy jo eri tavalla muodostettujen lukuarvojen yhteensaattamisessa: miten tämä saataisiin toteutettua ilman vääristymiä tuloksissa?

Lisäksi äkkiseltään yksinkertaiselta vaikuttavat seikat, kuten yliopiston koko, voivat osoittautua hyvinkin tulkinnanvaraisiksi. Ketkä esimerkiksi lasketaan opiskelijoiksi: kaikki kirjoilla olevat opiskelijat vai vain perustutkinto-opiskelijat? Entäpä poissaolevat opiskelijat, lasketaanko heitä mukaan? Erilaiset arviointitavat voivat muuttaa yliopiston kokoa laskuissa oleellisesti, ja tämä on vain yksi huomioitavista muuttujista.

Patomäen tapaan myös professori Ellen Hazelkorn Dublinin teknologiainstituutista on käsitellyt artikkelissaan yliopistojen ranking-systeemiä ja erityisesti sen vaikutuksia akateemiseen maailmaan. Hazelkorn nostaa esille useita ongelmakohtia, mutta keskittyy kuitenkin tiiviimmin käsittelemään vertailuissa piilevää suurempaa ongelmaa: niillä on epämääräisyydestään huolimatta vankka valta-asema.

Hazelkornin mukaan ranginkit sitoutuvat tiiviisti politiikkaan: niillä on suuri valta päättäjiin, mutta lisäksi muun muassa opiskelijoihin, vanhempiin, sijoittajiin ja mediaan. Esimerkiksi yliopistojen top-500 listalle mahtuu noin 3 prosenttia kaikista maailman yli 18 000 yliopistotasoisesta oppilaitoksesta. Määrä on marginaalinen, ja parhaaseen kolmeen prosenttiin kuuluminen kuulostaa huikealta saavutukselta. Tästä huolimatta julkisuudessa ja poliitikkojen keskuudessa elää vahvasti ajatus siitä, että vain parhaat 20, 50 tai 100 oppilaitosta olisivat riittävän loistavia, Hazelkorn jatkaa. Hän tiivistää ajattelumallin erinomaisesti: sen logiikka on täysin kieroon kasvanutta.

Numeroita suositaan kotimaassakin

Myös Jufo-järjestelmässä laadukkuuden ilmaiseminen matemaattisesti ontuu. Ongelmat kulminoituvat siihen, että samaan systeemiin pyritään sullomaan täysin erilaisten tieteenalojen julkaisuja. Korkeimpiin luokituksiin on valittu pääasiassa sellaisia tieteellisiä foorumeita, joissa julkaisukieli on englanti. Tämä on hyvin epäedullista esimerkiksi humanistisille tieteille ja yhteiskuntatieteille, joissa kummassakin tehdään paljon julkaisutoimintaa kotimaisilla kielillä.

Eripuraa tieteiden välillä on pyritty tasaamaan esimerkiksi nostamalla korkeimpiin luokituksiin kustantajia ja julkaisusarjoja, jotka toimivat kotimaisilla kielillä. Julkaisufoorumin kommentti aiheeseen on tästä huolimatta surullista luettavaa: “Julkaisufoorumi-luokituksessa arvioidaan tieteellistä laatua – ja tiede on kansainvälistä. Tasoluokka ei välttämättä heijasta tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta se ei olekaan Julkaisufoorumin tarkoitus. Toki ihmistieteissä tieteellistä ja yhteiskunnallista relevanssia ei välttämättä ole mielekästä arvioida erillisinä”. Loppukaneettina todetaan vielä tasapainon hakemisen jäävän asiantuntijoista koostuvan paneelin arvioitavaksi.

Käytännössä siis todetaan etteivät tiede, sen laadukkuus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus ole erillisiä ilmiöitä, niitä nyt vain mitataan erikseen. Tutkijat itsekin tiedostavat, ettei pelkkä status kerro koko totuutta.

“Kaikki tietävät salaa, että huippuus ei korreloi yhtään sen kanssa kuinka paljon yhteiskunnallista merkitystä tutkimuksella on. Vaikka tutkimuksella on alhainen arvosteluluokka, sillä voi olla suuri yhteiskunnallinen merkitys esimerkiksi opetuskäytössä”, Mia Halonen tiivistää.

Status tuo rahaa, mutta myös rajoittaa

Tieteessä pyrkimys parhaimmistoon ja tunnustetuksi tulemiseen heijastuvat usein suoraan rahoitukseen. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, millaista tiedettä ja tutkimusta tehdään.

“Laadun ja huippuuden mittaaminen on ongelmallista tiedeyhteisölle, sillä siitä seuraa varmaa tutkimusta. Varmaa tutkimusta tehdään, jotta voidaan saada [yksikkö]status”, kertoo Mia Halonen.

“Yksikköstatuksella” viitatataan Suomen Akatemiaan ja sen nimityksiin: instituutio valitsee uudet tutkimuksen huippuyksiköt kahdeksan vuoden välein. Akatemia on myös suurin rahanlähde tieteelliselle tutkimukselle kotimaassa. Viimeksi valinnat tehtiin vuonna 2017, jolloin myös huippuyksikköohjelma uudistui ja sen kesto pidentyi nykyiseen kahdeksaan vuoteen entisestä kuudesta vuodesta. Valinta huipuksi tarkoittaa tutkimusyksikölle rahoitusta, joka on edellytys kokopäiväiselle tieteen tekemiselle. Rahoittajina mainitaan Suomen Akatemian lisäksi, yliopistot, tutkimuslaitokset, yritykset sekä “useat muut lähteet”.

Useista rahan lähteistä huolimatta huippuyksiköiden rahavirta ei pelkän valinnan perusteella ole varmistettu koko toiminta-ajalle: neljän toimintavuoden jälkeen yksikkö läpikäy tieteellisen väliarvioinnin, joka johtaa yksikön rahoituksen nousuun, laskuun tai päättymiseen. Tuloksia on siis saatava aikaiseksi. Yritysmaailmasta tutun tulos tai ulos -ajattelun leviäminen akateemiseen maailmaan voi kuitenkin olla tieteelle tuhoisaa.

Sari Kivistö ja Sami Pihlström esittävät artikkelissaan huolensa akateemisen maailman ja yhteiskunnallisesta muutoksen yhteentörmäyksestä, joka uhkaa viedä tutkijoiden ajan pois varsinaisesta tutkimuksesta. Sen sijaan kallisarvoista aikaa kuluu brändin rakentamiseen ja markkinointiin. Tällainen näkyvyys myös suosii heidän mukaansa mediaseksikkäitä tutkimusaiheita sekä kovaäänisiä tutkijatyyppejä, sillä nämä taipuvat hyvin uutisointiin.

“On huolestuttavaa, jos tällaisten arvojen annetaan ohjata tulevaisuudessa myös tutkimusrahoituksen kanavoimista”, Kivistö ja Pihlström kirjoittavat.

Valitettavasti Kivistön ja Pilströmin jo vuonna 2015 esittämät huolenaiheet ovat alkaneet konkretisoitua tutkimuksessa. Tämä ilmenee esimerkiksi Mia Halosen esille nostamassa termissä: varma tutkimus. Millaista käytännössä on “varma tutkimus”? Tehdäänkö tutkimusta jonka tulos tiedetään vai tutkitaan trendikkäitä juttuja, jotta saadaan rahaa? Mia Halosen mukaan kyse on kummastakin. “Tutkimuksista saadaan ”uskottavia”, kun ei lähdetä liian rajuihin ja jännittäviin hypoteeseihin. Rahoittajat uskaltavat paremmin rahoittaa, koska jotain tulosta on tulossa joka tapauksessa”, Halonen kertoo.

Varmojen tuloksien lisäksi aiheita voidaan valita mediaseksikkyys edellä.

“Trendikkyys ja seksikkyys vaanivat tutkijoita ja rahoittajia: sellaisilla aiheilla saadaan näkyvyyttä, molemmille. Pahimmillaan tämä siis johtaa siihen, että kysytään itsestäänselvyyksiä, joihin vastaukset jo tiedetään – kunhan konteksti on ”jännittävä”. Vähän kärjistetysti, mutta ei pahasti”, Halonen sanoo.

Rahoittajien ja median vaikutus tieteeseen on hankala. Riskinottoa tutkimuksessa vältellään, sillä helposti ymmärrettävät ja myytävät aiheet toimivat paremmin kummallekin, niin rahoittajille kuin mediallekin.

“Tiedeyhteisö kulkee rahoitusmielessä hyvin turvallisella tiellä, sillä muiden on ymmärrettävä mitä tehdään ja se rajoittaa paljon. Tämä ei ole tieteen lähtökohta tai hyväksi tieteelle. Välillä pitäisi pystyä tekemään jotain todella outoa tai kummallista”, kommentoi Mia Halonen.

Onko vain huippuus tärkeää?

Tutkijoille vaatimukset absoluuttisesta huippuudesta ovat kiinteä osa arkea, eikä jatkuvien paineiden kanssa ole helppoa jaksaa.

“Mittaaminen yliopiston sisällä on mutkikasta ja traumatisoivaa. Invalidisoivaa puhetta huippuudesta on paljon ja monille on vaikeaa uskoa huippuuden mittareihin”, yli kolmekymmentä vuotta tieteen parissa työskennellyt Mia Halonen harmittelee.

Myös tutkija Heidi Hirsto kokee polarisoituneen keskustelun kuormittavana. Hän tiivistääkin aiheen kannalta ehkä keskeisimmän pohdinnan yhteen kysymykseen: “Onko ihan ok olla melko hyvä tai hyvä yliopisto tai tutkija, vai onko mikä tahansa asema huipun alapuolella automattisesti vajavainen ja ongelmallinen?”

Suomalaisia tutkijoita on moitittu viime aikoina kehnoista tuloksista Eurooppalaisen tutkimusneuvoston eli ERC-rahoituksen hakemisessa. Väkilukuun suhteutettuna rahoitusta on tullut hyvin, mutta muihin maihin verrattuna Suomi on takamatkalla: vain kuusi sadasta tutkijoiden hakemuksesta saa vihreää valoa.

Yhtenä syynä huonoihin tuloksiin on pidetty ERC-rahoituksen rakennetta, jossa kaksi kolmasosaa siitä on suunnattu uransa alussa oleville tutkijoille. Onko aloittelevan tutkijan kuitenkaan realistista pyrkiä heti suoraan tieteen kärkeen?

“Joissain yliopistoissa, joissa minäkin olen työskennellyt, jo jatko-opiskelijoiden oletetaan tarjoavan artikkeleita ainoastaan huippujulkaisuihin. Tämä on aina tuntunut vähintäänkin paradoksaaliselta. Miten jatko-opiskelija voisi olla tieteenalan huipulla? Kuka sitten on pohjalla?” Heidi Hirsto pohtii.

Huippuuden määrittäminen tieteessä on monimutkaista. Hyvin nopeasti päädytään pohtimaan yhteiskunnallista ja jopa filosofista kysymystä: mikä tieteessä on tärkeää? Onko tärkeää toimia huippu-statuksen alla, olla näkyvästi esillä mediassa tai kansainvälisesti vai tehdä isoille massoille näkymätöntä kehitystyötä paremman yhteiskunnan eteen?

Heidi Hirstolla on ainakin yksi tärkeä parannusehdotus vallitsevaan ilmapiiriin ja keskusteluun: “Tuntuu siltä, että huipusta puhutaan usein irrallisena. Huippua ei kuitenkaan voi olla ilman perustaa, pohjaa tai runkoa. Ne kaipaisivat mielestäni enemmän tunnustusta”.

Julkaistu 19.3.202019.3.2020

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Keskittymiskykymme katosi, ainakin hetkeksi

Somen, älylaitteiden ja silputun työelämän on sanottu tekevän meistä tyhmiä ja työkyvyttömiä. Oppiiko kukaan tässä sekavassa maailmassa enää mitään uutta?

Ilmiöt Tiede

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Mikäli uskomme lehtien otsikoita, keskittymiskyvyn puute on yksi aikamme suurimpia vitsauksia.

Aivotutkijoiden suorasanaiset varoitukset lehtien otsikoissa ovat olleet huolestuttavia: “Keskeytysten kulttuuri tekee meistä tyhmiä” (HS 6.12.17), “Työelämä on ajautunut aivot turruttavaksi silpuksi, mikä ajaa kolmekymppiset työkyvyttömyyteen” (HS 24.9.18), “Aikuisten aivot eivät enää toimi normaalisti – oireina on muistin pätkiminen ja keskittymiskyvyn katoaminen, ja se huolettaa aivotutkijoita” (Aamulehti 8.10.18).

Pahinta tässä on se, että olemme ilmeisesti tehneet tämän itse itsellemme. Jaksatko sinäkään lukea tätä juttua loppuun?

Keskittyminen eli tarkkaavuuden säätely tarkoittaa kykyä kiinnittää huomio toiminnan kannalta olennaiseen. Tarkkaavuus voi kohdentua joko automaattisesti tai tietoisesti. Tarkkaavuutta tarvitaan, jotta ihminen voi säädellä sitä, mitä tietoa ympäristön ärsyketulvasta, oman kehon tuntemuksista ja mielenliikkeistä ottaa tietoiseen käsittelyyn. Jos tarkkaavuuden säätely epäonnistuu, todellisuudessa tärkeät asiat voivat jäädä huomiotta, kun huomio kiinnittyy jatkuvasti epäolennaisuuksiin.

Aivotutkijat ovat varoitelleet erityisesti ADT:stä, attention deficit traitista, jatkuvista keskeytyksistä syntyvästä keskittymishäiriöstä. ADT:n vaikutukset siitä kärsivällä muistuttavat kehityksellisiä tarkkaavaisuushäiriöitä (kuten ADHD ja ADD), mutta ADT eroaa niistä siinä, että se on syntynyt ihmisen oman toiminnan seurauksena.

Yhdysvaltalainen psykiatri Edward M. Hallowell kuvaili ADT:n oireita jo 1990-luvulla. Hänen mukaansa ADT on seurausta jatkuvasti kasvaneista vaatimuksista aikaa ja huomiota kohtaan. Hallowellin vastaanotolle tulleet henkilöt olivat eläneet liian pitkään liian kiireistä elämää. He olivat tehneet montaa asiaa yhtä aikaa, laiminlyöneet tauot, nukkuneet huonosti ja hyppineet yhdestä tehtävästä toiseen. Tämän seurauksena keskittymiskyky oli olematon, ja yhtä asiaa tehdessä potilaan mieleen nousi jatkuvasti useita pienempiä asioita, joita hän alkoi suorittaa.

Aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala kirjoittavat vuonna 2018 julkaistussa Keskittymiskyvyn elvytysoppaassa, ettei ADT:n syntymekanismin hermostollista perustaa tunneta. Se kuitenkin tiedetään, etteivät sen oireet ilmene hetkessä.

Myös Hallowell on todennut, että ADT:n oireet ilmenevät vähitellen. Vuonna 2005 Hallowell kirjoitti johtamisen alan aikakausilehdessä Harward Business Review’ssä julkaistussa artikkelissa, että tilasta kärsivä ei koe vain yhtä suurta kriisiä, vaan useita pieniä hätätilanteita. Syntyy jatkuvasti kasvava lumipallo: koska ADT:stä kärsivä kokee, että työmäärän kasvaessa hänen kuuluu kantaa vastuuta eikä valittaa, hän tekee kaikkensa yrittääkseen hallita työmäärää, jota hän ei kuitenkaan voi hoitaa niin hyvin kuin haluaisi.

ADT:stä kärsivä kokee koko ajan lievää paniikkia ja syyllisyyttä. Kun työtehtävät kasaantuvat, työntekijästä tulee yhä hätäisempi ja yhä vähemmän keskittyvä, silti teeskennellen yhä, että kaikki on kunnossa.

Ilmiö kuulostanee tutulta kaikille päälle vyöryvien palautuspäivämäärien kanssa taistelleille.

ADT:lle ominaista on itsensä keskeyttäminen. Vaikka siitä kärsivä saisikin siunatun rauhallisen tilan ilman häiriötekijöitä, hän keskeyttää itse itseään.

Eli kun aivot tottuvat toistojen seurauksena jatkuvaan hyppelyyn ja keskittymisen karkailuun, ne tekevät sitä itsestäänkin, pyytämättä ja kyselemättä.

Osaammeko enää oppia?

Jos ADT on turmellut työikäisten keskittymisen, miten keskittymisen tulevaisuus näkyy nuorisossa, tulevaisuudessamme? Jos uskomme taas lehtien otsikoita, ei hyvältä näytä.

Tammikuussa julkaistuun Ylen kyselyyn (7.1.2019) vastanneista opettajista kahdeksan kymmenestä uskoo oppilaiden keskittymiskyvyn heikentyneen selvästi viiden viime vuoden aikana. Monen kyselyyn vastanneen opettajan mielestä keskittymiskykyä ovat nakertaneet älylaitteiden runsas käyttö ja jatkuva virikkeiden tulva. Opettajat kertoivat, että oppilaat tulevat kouluun valvomisen vuoksi silmät ristissä ja levottomina. Oppilaat ovat myös ylivireitä ja he kestävät huonosti tylsyyttä.

Luokkahuoneiden hälykään ei ole hyväksi, kertoo aivotutkimus.

Aalto-yliopisto tiedotti helmikuussa tuoreen aivotutkimuksen tuloksista. Yliopiston ja belgialaisen Erasme-sairaalan neurotieteilijät tutkivat aikuisilla ja lapsilla niin sanottua cocktailkutsuilmiötä, eli kykyä keskittyä yhteen puhujaan taustahälyssä.

Journal of Neuroscience -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa verrattiin aikuisia ja 6–9-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen aikana osallistujien aivotoimintaa seurattiin magnetoenkefalografialla (MEG) samalla, kun tutkittavat seurasivat yhtä puhujaa taustahälyn keskeltä.

Tutkimuksen mukaan lapsilla aivotoiminta seurasi puhujan ääntä huonommin kuin aikuisilla. Tämä korostui taustahälyn voimakkuuden kasvaessa. Tutkimuksessa huomattiin, että jos ympäristössä ei ole hälyä, keskittymiskyky säilyy sekä aikuisilla että lapsilla. Jos taustahälyä taas lisätään, aikuinen pystyy edelleen seuraamaan puhetta, mutta lapsella tarkkaavaisuus heikkenee melko nopeasti. Tulokset tukevat jo aiemmin tehtyä havaintoa siitä, että lasten on vaikea ymmärtää puhetta meluisissa ympäristöissä.

Aivotutkimuksen viesti on ollut varoittava, pessimistinenkin. Onko kaikki nyt peruuttamattomasti pilalla, ja aivan omaa syytämme? Osaammeko oppia enää mitään?

“Aivotutkimus tuntee aivojen toiminnan. Sen rinnalla pitäisi keskustella myös siitä, millaisia me olemme oppijoina ja millaisia oppimisympäristöjä voidaan luoda.”

Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Sanna Järvelän viesti on kuitenkin lohdullisempi.

Järvelä johtaa kasvatustieteiden tiedekunnassa oppimisen ja koulutusteknologian yksikköä, jonka erityisinä tutkimuskohteina ovat oppimisen perusmekanismit: itsesäätely, motivaatio, oppimisen strategiat ja sosiaalinen vuorovaikutus.

Oppimistutkimusta yli kahdenkymmenen vuoden ajan tehneen Järvelän mukaan ihminen ei ole aivojensa armoilla, ja oppija voi itse vaikuttaa omaan oppimiseensa.

“Aivotutkimus tuntee aivojen toiminnan. Sen rinnalla pitäisi keskustella myös siitä, millaisia me olemme oppijoina ja millaisia oppimisympäristöjä voidaan luoda.”

Sanna Järvelän mukaan puhuessamme digitalisaation vaikutuksesta oppimiseen puhumme ilmiöstä, joista ei ole vielä tarkkaa näyttöä: ei ole pitkäaikaista seurantaa tai vertailukohtaa, vaan tieto on vasta kehittymässä.

Esimerkiksi työskentelytilojen vaikutusta oppimiseen koskeva tutkimus on vielä keskeneräistä, Järvelä sanoo. Nykyisen tutkimuksen perusteella avoimilla työtiloilla on sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Jos ärsykkeitä on kerta kaikkiaan liikaa, tulee kognitiivista kuormitusta, eikä ihmisen mieli pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Siis: kuulosuojaimet korville liiallista hälyä poistamaan ja työhön.

Toisaalta tutkimukset osoittavat myös sen, että sosiaalinen vuorovaikutus, tilanteisiin tarttuminen, stimulaatiot rikastavat työtä ja edistävät uusien ideoiden syntymistä.

Kumpi ompi siis lopulta parempi, linnoittautuminen suljetun oven taakse siunattuun rauhaan vai kommunikointi ja vuorovaikutus muiden kanssa?

“On kaksi maailmaa, molempia tarvitaan”, Järvelä toteaa.

Entäs sitten opiskelu?

Jatkuvaa keskeyttelyä on pidetty erityisesti työelämän syntinä. Tietotyöläisen työpäivää katkovat loputtomana virtana singahtelevat sähköpostit, Slack-viestit, kännykkänotifikaatiot, työkaverin hyväntahtoiset “hei mulla olis tässä nopeesti yksi juttu” -kysymykset. Jokaisella keskeytyskerralla keskittyminen katkeaa, ja oma katse on taas pakotettava paperiin tai näyttöruutuun.

Myös opiskelijan arjessa on monta otollista tilannetta keskittymisen katkeamiselle.

Isot massaluennot ovat omiaan ajatuksen harhailuun ja puhelimen näpräämiseen. Monilla on luennoilla mukana läppäri, lähes kaikilla älypuhelin. Luentomuistiinpanojen kirjoittamisen ohella on helppoa kurkata Instagram, Snapchat, Whatsapp, iltapäivälehtien uutisotsikot, oliko Instassa sittenkin jotain uutta, entäs vauva.fi?

Huonoja uutisia multitaskaajille, eli montaa asiaa yhtä aikaa tekeville: tutkimus näyttäisi osoittavan heidän keskittymiskykynsä olevan muita heikompi. Aivot eivät voi tehdä tietoisesti monta asiaa yhtä aikaa, vaan tarkkaavaisuus säntäilee asiasta toiseen.

Mona Moisala ja Minna Huotilainen puhuvat kirjassaan tehtävänvaihtokustannuksesta: tehtävästä toiseen hyppimisestä joutuu maksamaan hinnan, jonka aivot maksavat tehtävien tekemisen hidastumisena, virheiden määrän kasvuna ja kuormittumisena. Siksi tehtävästä toiseen hyppiminen on sekä tehotonta että kuormittavaa.

Välillä somea, välillä koppia

Etenkin fuksille tilanne voi oppimisen kannalta olla haastava, Sanna Järvelä sanoo. Uuden aloittaminen koettelee oppimisen strategisia keinoja.

Siksi tarvitaan tavoitteiden asettamista ja suunnittelua – asioiden “ottamista haltuun”.

“Kun on tottunut tietyllä lailla jäsennettyyn ja tiettyä logiikkaa seuraavaan toimintaan, tullaankin yhtäkkiä maailmaan, jossa on haastavia, tieteenalaan liittyviä laajoja kokonaisuuksia. Tutkimus osoittaa, että opiskelijat, joilla on hyvät oppimisen taidot, pystyvät mukautumaan helpommin uudenlaisiin tilanteisiin. Jos näin ei ole, asiaa pitää erityisesti treenata.”

Fuksi, nyt tarkkana: Sanna Järvelä puhuu työskentelyn rytmittämisen tärkeydestä. Vahva strateginen oppija osaa rytmittää omaa työskentelyään, mahduttaa viikkoonsa sekä hiljaista työskentelyä kirjastossa että sosiaalista työtä ryhmätyötiloissa.

“Puhutaan orkesteroinnista tai skriptaamisesta. Vahva, päämäärätietoinen strateginen oppija oivaltaa, milloin on järkevää somettaa ja milloin pitää valita kirjaan keskittyminen kopissa.”

Järvelän puheessa toistuu strateginen oppiminen. Strateginen oppija osaa säädellä omaa oppimisprosessiaan: tietoon, taitoon, motivaatioon ja tunteisiin liittyviä asioita.

Mutta entä jos on oppinut epästrategiseksi oppijaksi: ei tunnista vahvuuksiaan, ei osaa suunnitella työskentelyään, valvoo yöt ja nukkuu päivät, haahuilee sinne tänne ja pakottaa viime hetkellä paniikissa lukemaan edes pari vaivaista sivua?

Sanna Järvelällä on hyviä uutisia: oppimisen keinoja voi harjoitella ja kehittää jatkuvasti monella tavalla.

“Vahva oppija opettelee asettamaan itselleen tavoitteita ja etsii keinoja hyödyntää erilaisia taktiikoita kognitiivisen toiminnan tukena. Vahva oppija on tietoinen myös siitä, miksi en ymmärrä ja miksi meillä on ryhmässä konfliktia.”

Somen voima ja lasten aivot

Yhtenä merkittävänä syynä keskittymiskyvyn rapautumiselle on pidetty teknologiaa, joka on mukana kaikkialla ja joka paikassa. Älypuhelin seuraa mukana kaikkialle, vessaan ja saunaankin.

Katsetta ei tarvitse kääntää edes puhelimeen, sillä notifikaatiot saa kätevästi ranteeseensa älykelloon – ja kas, näin kätevästi ranne tärisee uuden sähköpostin tai Whatsapp-viestin merkiksi.

Älypuhelimeen liittyvä toinen keskityskyvyn tuhoaja on sosiaalinen media, ikuisine notifikaatioineen ja loputtomana uutisvirtana. Aina jollakin on asiaa sinulle, juuri tässä hetkessä.

Sosiaalinen media ei nappaa huomiota sattumalta. Se on rakennettu riippuvuutta lisääväksi. Ei ole sattumaa, että katse harhailee kesken tylsän palaverin puhelimen ruudulle: somesovellukset on tekemällä tehty mahdollisimman koukuttavaksi.

“Luoja tietää, mitä se tekee lasten aivoille.”

Moni Facebookin kehittäjistä on nyt avautunut julkisuudessa siitä, kuinka palvelu on rakennettu addiktiota aiheuttavaksi.

Sean Parker, Facebookin ensimmäinen johtaja, kertoi syksyllä 2017 puhuessaan Axios-median keskustelutapahtumassa, kuinka hän yhdessä Mark Zuckerbergin kanssa täysin tietoisesti käytti hyväkseen ihmisen psykologista heikkoutta, jotta Facebookista tulisi mahdollisimman addiktoiva.

Parkerin mukaan Facebookin luojien tavoitteena oli selvittää vastaus kysymykseen: “Kuinka voimme käyttää mahdollisimman paljon aikaasi ja huomiotasi?”

“Luoja tietää, mitä se tekee lasten aivoille”, hän totesi.

Samaten Facebookin tykkäys-napin kehitellyt Justin Rosenstein on tehnyt u-käännöksen, ja kehittää nyt itse keskittymistä edistävää Asana-sovellusta.

Vergen haastattelussa maaliskuussa 2018 hän totesi: “Nämä ovat meidän elämiämme. Meidän arvokkaita, rajattuja, kuolevaisia pieniä elämiämme. Ajatus siitä, että vietämme ne keskittymättä, saavuttamatta asiaa jota teemme, on tuskaisaa. Se on hullua.”

Ylen Taloustutkimukselta tilaaman kyselytutkimuksen (2.4.2018) mukaan suomalaisten somen käytössä näkyi pientä laskua: runsas viidesosa kyselyn vastaajista arvioi vähentäneensä sosiaalisen median käyttöä viimeisimmän vuoden aikana. Tutkimukseen haastateltiin runsasta tuhatta suomalaista. Vastaajat olivat 15–79-vuotiaita. Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa Facebookin, Instagramin, Snapchatin, Twitterin ja WhatsAppin käyttöä.

Mutta helppoa somen vähentäminen ei vastaajille ollut: kyselyyn vastanneista nuorista joka seitsemäs oli yrittänyt vähentää sosiaalisen median käyttöä, mutta ei ollut onnistunut siinä.

Erityisen painokkaasti somen vaarasta viime aikoina on puhunut tietokirjailija, internet-teoreetikko, muusikko ja kuvataiteilija Jaron Lanier. Ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Kymmenen syytä tuhota kaikki sometilit nyt (2018) Lanier kertoo, ettei hänellä ole yhtään sometiliä ja kertoo, miksi meidän tulisi seurata hänen neuvoaan. Yksi Lanierin argumenteista on erityisen synkkä: hän väittää, että sosiaalinen media varastaa meiltä vapaan tahtomme.

Toimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti aiheesta Helsingin Sanomissa (15.10.2018). Ahlrothin mukaan syy somen houkuttelevuudelle on hyvin toimiva algoritmi. Algoritmit seuraavat klikkauksiamme ja käyttäytymistämme netissä, ja tarjoavat meille mieluisaksi arvelemaansa sisältöä. Jokainen klikkaus kertoo koneelle, mitä haluamme lisää. Noidankehä on valmis.

Myös aivotutkijat Mona Moisala ja Minna Huotilainen näkevät, että somen koukuttavuus tekee hallaa aivoille, tuottamalla häiriön aivojen palkkiojärjestelmän toiminnassa. Järjestelmän päätehtävänä on välittää hyvänolontuntemuksia eloonjäämisen kannalta tärkeiden aktiviteettien suorittamisesta. Se määrittää ihmisen toiminnan suuria linjoja – sitä, mitä ihminen motivoituu tekemään ja mitä välttämään. Palkkiojärjestelmän voi saada myös epäkuntoon niin, että mikä tahansa dopamiinihyökyjä tuova toiminta voi tuntua palkitsevalta. Silloin palkkiojärjestelmä suosii tätä toimintaa.

Huolella ja taidolla rakennettu some totisesti tarjoaa meille pieniä, toistuvia palkkioita toinen toisensa jälkeen: hauska kuva, mukava postaus, söpö video. Jokainen näistä pitää meidät kiinni uutisvirrassa vielä hetken, toisen ja kolmannenkin.

Piuhat poikki, ongelma ratkaistu?

Miten sitten saamme aivomme oikealle tolalle?

Vaikka lehtiotsikot ovatkin tyyliltään raflaavia, tarjoaa myös aivotutkimus keskittymisen treenaamiseksi monia konsteja. Kirjassaan Keskittymiskyvyn elvytysopas Minna Huotilainen ja Mona Moisala toteavat, että vaikka meitä ympäröivä maailma houkuttelee meitä kohti ADT:tä, säheltämistä, kuormitusta ja lyhytjänteisyyttä, keskittymiskyky ei ole annettu ominaisuus, jota toisilla olisi ja toisilla ei. Keskittymiskyky on kiinni siitä, miten elämme ja käyttäydymme. Siksi sitä voi omaa käyttäytymistä muuttamalla kohentaa.

Kiireisen arjenkin keskellä on mahdollisuus treenata keskittymiskykyä, Huotilainen ja Moisala toteavat. He kannustavat ottamaan päivässä lyhyitä aikalisiä, hetkiä, joiden aikana keskitytään kiinnittämään huomio omaan kehoon muutaman hengityksen ajaksi. Pitkäjänteisempää keskittymiskykyä voi treenata uppoutumalla kirjan, podcastin, käsitöiden, opiskelun tai muun mielekkään puuhan pariin. Mikäli tilanne vaatii vaativaa ajatustyötä, huomiota houkuttelevat kännykkä ja nettiselain pitäisi sulkea.

Lasten keskittymiskyvyn palauttamiseksi on tarjottu hyvin kouriintuntuvia ratkaisuja.

Tammikuussa 2017 tutkija Samuel Abrams vieraili Suomessa. Columbian yliopiston koulutuksen ulkoistamista tutkivaa kansallista keskusta johtava tutkija kehui Helsingin Sanomille (13.1.2017), että Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä. Selitykseksi Suomen laskeneelle menestykselle Pisa-kokeissa hän arveli, että älypuhelinten yleistyminen on voinut vaikuttaa asiaan.

”Ei voi tulla hyväksi lukemisessa tai matematiikassa, jos puhelimen piippaus keskeyttää jatkuvasti”, hän totesi HS:lle.

Hänen keinonsa asian kohentamiseksi oli tämä: opettajien olisi syytä pohtia, voisiko nettiyhteyden kokonaan katkaista oppitunneilla. Näin oli Abramsin mukaan tehty esimerkiksi Yalen yliopiston luennoilla.

Professori Sanna Järvelän mukaan puhelinten sulkeminen tai nettipiuhan katkaisu ei ratkaise asiaa.

”Ei tämä ole tätä maailmaa. Meidän lapset elävät digitalisoituvassa maailmassa. Ei voida ajatella, että yhteiskunta ja digitalisaatio vain poistetaan koulusta”, hän toteaa.

Järvelän mukaan kouluja koskeva keskustelu ylipäänsä uhkaa usein karata laukalle. Esimerkiksi hän nostaa elokuun alussa syttyneen kiihkeän keskustelun itseohjautuvuudesta. Sytykkeenä oli Ylen artikkeli, joka kertoi perheistä, jotka olivat pettyneet nykyaikaiseen kouluun. Hän harmittelee sitä, että mediassa nostetaan esille yleensä radikaalimmat keinot ja ideat oppimisen parantamiseksi. Ongelma on se, että tutkimus aiheesta seuraa vasta perässä.

“Keinot eivät ole huomenna valmiita, edistys on hidasta – mutta kun ei malteta odottaa tiedon saamista.”

Työelämän sirpaloitumisen on arveltu olevan yhteydessä avokonttoreiden yleistymiseen. Oma työhuone on harvojen luksusta, sillä tila jaetaan usein yhden, kahden tai kahdenkymmenen työkaverin kanssa. Ratkaisuksi hälyn välttämiseen tarjotaan kuulosuojaimia, erillisiä puhelinkoppeja ja eristettyjä vetäytymistiloja.

Edward Hallowell totesi jo vuonna 2005, että tärkein keino ADT:n nujertamiseksi on luoda ympäristö, jossa aivot voivat toimia parhaiten: ympäristö, jonka yleistunnelma on positiivinen ja vailla pelkoa.

Vetäytyminen omaan rauhaan muiden keskeytysyritysten tavoittamattomiin voi siis kuulostaa helpolta ratkaisulta lisätä keskittymistä. Hallowellin mukaan työskentely eristetyssä ympäristössä vailla sosiaalisia kontakteja lisää ADT:n kokemista: mitä eristetympiä olemme, sitä stressaantuneempia olemme.

Muut Hallowellin tarjoamat konstit ovat vielä yksinkertaisempia: nuku ja liiku tarpeeksi ja syö hyvin.

Uhreja dataismin alttarilla

Yksi ratkaisu ärsykkeiden vähentämiseksi on hyvin yksinkertainen, mutta samalla radikaali: hylkää some kokonaan. Jos ei ole yhden yhtä sometiliä, ei sinulle tule notifikaatioitakaan.

Ongelma hoidettu!

Brittiläinen terveysjärjestö Royal Society for Public Health haastaa kaikki pitämään somettoman syyskuun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa järjestetyn kampanjan mukaan someton kuukausi tarjoaa hyvän mahdollisuuden tarkastella omaa somenkäyttöä – mitä siitä jäi kaipaamaan, mitä ei. Tauko voi tehdä hyvää: kampanja muistuttaa, kuinka kasvava somen käyttö on tutkimusten mukaan lisännyt nuorten ahdistuneisuutta, esimerkiksi masennusta, negatiivisia käsityksiä omasta kehosta, nettikiusaamista ja uniongelmia. Järjestö kertoo verkkosivuillaan lanseeraavansa lokakuussa ilmaisen verkko-ohjelman, jolla somen voi “toivottaa takaisin elämään positiivisella ja merkityksellisellä tavalla”.

Somettomuutta ehdottaa Jaron Lanierkin, tosin paljon jyrkemmällä äänensävyllä. Kirjassaan hän latoo kymmenen syytä somettomuudelle: sen lisäksi että some vie hänen sanojensa mukaan ”vapaan tahdon”, some ”tekee sinusta kusipään”, ”turmelee totuuden”, ”vie sanoiltasi merkityksen”, ”tappaa empatiakykysi”, ”tekee sinusta onnettoman”, ”yrittää viedä taloudellisen itsekunnioituksesi”, ”tekee politiikasta mahdotonta” ja ”vihaa sieluasi”. Siksi sen hylkääminen on paras tapa vastustaa “nykyajan järjettömyyttä”.

Totisesti: Lanierin mukaan some haluaa “tappaa sielumme”, ja meidät “uhrataan dataismin alttarille”.

”Sometilien sulkeminen on toistaiseksi ainoa tapa kehittää vaihtoehtoja valtavaksi virheeksi osoittautuneelle rakennelmalle”, hän sanoo.

Somesta luopuminen ratkaisee kenties yhden ongelman, mutta tuo lisää: entä sen hyvät puolet?

Notifikaatiot vievät huomiomme ja katkovat keskittymistämme, mutta some tarjoaa myös ihmiskontekteja ja vähentää yksinäisyyttä. Osa tarvitsee sosiaalista mediaa tiedonhankintaan, tiedonjakamiseen, työhön. Ilman someakin voi elää, mutta monen asian hoitaminen olisi hankalampaa ja hitaampaa.

Opiskelijana somesta voi olla hankala luopua kokonaan siksi, että tapahtumista, menoista tai vaikka luokkatilojen muutoksesta saatetaan tiedottaa vain Whatsapp- tai Facebook-ryhmässä. Mikä siis tilalle? Samoin kokonaan someton voi kokea jäävänsä ulkopuolelle ryhmän keskenäisestä viestittelystä.

Sanna Järvelä toivoisi ylipäänsä keskusteluun lisää malttia. Teknologian ja somen syyttäminen kaikesta muistuttaa aiempien vuosien varoituksia siitä, kuinka televisio tai pop-musiikki on ollut pahaksi ihmisen mielelle ja hyvinvoinnille.

Mutta digitaalisaation leviäminen on tässä ajassa järjettömän kiihkeää, Järvelä sanoo. Se, miten käsittämätön vauhti ja intensiteetti muutoksessa on, huolestuttaa häntäkin.

“Ilmiöt, sekä hyvät että huonot uudet asiat leviävät niin nopeasti, että vastuu niiden oikeellisuuden ja tarpeellisuuden arvioinnista jää yksilölle. Ihmisen omia vahvuuksia tarvitaan säätelemään digimaailmaa.”

Varmaa on, että teknologia muuttaa meitä, on jo muuttanutkin. Mutta millä tavalla? Ja mitä on luvassa?

Siitä Järvelä on mukana ottamassa selvää. Hän on mukana Oulun yliopistossa toteutettavassa laajassa GenZ-profilointihankkeessa, joka tutkii ihmisen ja teknologian suhdetta.

Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa selvitetään, miten ihmisten toimintaa ja kyvykkyyttä voidaan vahvistaa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Monitieteinen hanke keskittyy erityisesti löytämään keinoja ihmisen osaamisen, yhteistoiminnan, oppimisen ja eettisen toiminnan vahvistamiseen nopeasti digitaalistuvassa ja teknologisoituvassa maailmassa.

Vaikka kohteena on teknologian tutkiminen ja ymmärtäminen, aihetta lähestytään ihmistieteellisestä näkökulmasta. Tutkimuksen keskellä on ihminen.

Tutkimushankkeen nimi viittaa vuosituhannen vaihteessa syntyneeseen z-sukupolveen..

Juuri he ovat kasvaneet digin keskellä. Mutta mitä se heille teki? Ja mitä se meille kaikille tekee?

“Asiaan pitää pureutua huolella”, Järvelä toteaa.

Nyt on pakko keskittyä

Mikäli et selviä opiskelupäivästä ilman notifikaatioiden tuijottelua, avun voi tuoda puhelimen käyttöä rajoittava sovellus.

Flipd

IOS/Android

Ilmainen sovellus. Estää muiden, määriteltyjen appien käytön, tarjoaa mahdollisuuden kuunnella motivoivaa musiikkia ja ajastaa muistutuksia.

OFFTIME

IOS/Android

Androidille ilmainen täysi versio, IOS-versio maksaa hiukan. Estää häiritseviä tekstiviestejä, puheluita tai appien ilmoituksia. Käyttäjä voi määritellä tärkeät asiat, jotka pitää päästää läpi.

AppBlock

Android

Ilmainen sovellus, estää väliaikaisesti häiritseviä sovelluksia, myös aikarajoituksien asettamiknen tiettyjen sovellusten käyttöön onnistuu. Ääriasetukset estävät esimerkiksi asetusten muuttamisen kesken niiden toiminnan ja appin poistamisen.

Julkaistu ensimmäisen kerran 29.8.2019 Oulun ylioppilaslehden numerossa 3/2019.

Tämän jutun verkkoversioon on korjattu printtilehdessä ollut kaksi virheellistä nimeä: Edward Hallowell on alkuperäisessä tekstissä kahdesti virheellisesti muodossa Halloway, toimittaja Jussi Ahlroth oli virheellisesti Alroth.

Muokattu 7.1.2020 kello 18.35: Korjattu Aamulehden linkkiin oikea päivämäärä.

Julkaistu 3.1.202024.2.2020

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon Tiedekysymys: Voiko ihmisen muistoja väärentää?

Ihmismieli on erehtyväinen. Muistot tapahtumista eroavat ja muuttuvat jopa jokaisella mieleenpalautuksella. Voiko ihminen itsekään tietää, mikä on totta ja mikä ei?

Tiede Tiedekysymys

TEKSTI Iida Putkonen

Valemuisto tarkoittaa todelta tuntuvaa muistikuvaa asiasta, jota ei todellisesti tapahtunut. Muisto voi olla virheellinen tai jopa kokonaan valheellinen.

Voiko valemuistoja synnyttää tahallaan?

Tutkimusten perusteella kyllä, kertoo Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) psykologi Anu Määttä.

“Valemuistojen ‘istuttaminen’ on mahdollista, mutta tutkimusten valossa näyttäisi, että muiston luominen useimmin epäonnistuu.”

Esimerkiksi kuuluisassa Elizabeth Loftusin ostoskeskuskokeessa todettiin, että neljännekselle osallistujista saatiin luotua valheellinen muisto ostoskeskukseen eksymisestä lapsena. Kokeen alussa osallistujat eivät muistaneet tällaista tapahtumaa, mutta valheellisen muiston “istuttamisen” jälkeen ihmiset kykenivät jopa kuvailemaan muistamaansa kuvitteellista tapahtumaa, Määttä kertoo.

Määtän mukaan valemuistot nousivat otsikoihin ensimmäistä kertaa 1990-luvun alkupuolella. Tällöin Yhdysvalloissa ja Euroopassa käytiin perheväkivaltaa koskevia oikeudenkäyntejä, joissa uhrit muistivat kokemuksensa viiveellä esimerkiksi psykoterapian avulla. Muistikuvissa saattoi ilmetä aukkoja tai epätarkkuutta. Syytettyjen puolustus väitti, että muistot olivat valheellisia ja terapeutteja alettiin syyttää valemuistojen luomisesta, Määttä kertoo.

Siitä, kuinka luotettavia mieleen palautuneet muistot ovat, on jossain määrin erilaisia näkemyksiä asiantuntijoiden joukossa.

“Ihmisen muistin toiminta on hyvin monimutkaista. Ihminen voi muistaa monin eri tavoin, epätarkasti tai virheellisesti. Eri ihmiset voivat muistaa samojakin asioita eri syistä eri tavoin. On myös tutkimusnäyttöä siitä, että asioita voi välillä unohtaa ja muistaa vasta myöhemmin uudelleen”, Määttä selittää.

Entä kuinka valemuiston voi tunnistaa?

Luotettavimmillaan valemuiston tunnistaa siten, että ihmistä ja hänen muistamistaan arvioi asiaan laajasti perehtynyt ammattilainen. Muistojen luotettavuutta ylipäätään lisäävät asiasta tai tapahtumasta olevat muut, konkreettiset todisteet muistikuvien lisäksi, Määttä kertoo.

“Yksilöllistä ammattiarviointia voidaan tarvita, mikäli asia on etenemässä esimerkiksi oikeuskäsittelyyn”, Määttä sanoo.

Julkaistu 3.1.20203.1.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Vaikka termi katosi, ajatus taustalla ei kadonnut minnekään, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut Katariina Parhi

Sodanjälkeisessä Suomessa psykopaatti-diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa. Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun.

Tiede

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

1950-luvun alussa jopa neljäsosa suomalaisten mielisairaaloiden potilaista diagnosoitiin psykopaateiksi.

Sodanjälkeisessä Suomessa diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa.

Termi on peräisin Saksasta. Psychopathie-termi syntyi 1800-luvun loppupuolella osana saksalaisyhteiskunnassa tapahtuneita suuria muutoksia. Uusi termi otettiin käyttöön tunnetuilla psykiatrian klinikoilla Berliinin Charitéssa ja psykiatri Emil Kraepelinin johtamassa sairaalassa Münchenissa. Sieltä diagnoosi kulki 1900-luvun alussa oppimatkoja Saksaan tehneiden suomalaislääkäreiden mukana Suomeen. Diagnoosin yleistyessä ja termin tullessa tutuksi kansan keskuudessa psykopatia sai myös halventavan merkityksen. Lääketieteellinen diagnoosi muuttuikin ensin haukkumasanaksi, suli 1960-luvun lopulla osaksi uusia lääketieteellisiä termejä ja katosi.

Vaikka termi hävisi virallisesta tautiluokituksesta, jälkiä siitä löytyy edelleen persoonallisuushäiriöiden eri muodosta, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut tieteenhistorioitsija Katariina Parhi.

Parhi väitteli Oulun yliopistosta vuonna 2018. Aate- ja oppihistorian alaan kuuluva Born to Be Deviant – Histories of the Diagnosis of Psychopathy in Finland –väitöskirja käsittelee suomalaisen psykopatiadiagnoosin vaiheita 1900-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun.

Tämän vuoden elokuussa hän sai Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon, ja joulukuussa myös Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutin myöntämän väitöskirjapalkinnon.

Parhilta julkaistiin tämän vuoden elokuussa myös osittain väitöskirjaan perustuva kirja Sopeutumattomat – psykopatian historia Suomessa (Siltala, 2019).

Ei sairaus, vaan poikkeavuus

Nykykäytössä psykopatialla viitataan usein empatiakyvyttömyyteen, manipulatiivisuuteen ja pinnalliseen viehätysvoimaan. Historiallisesti käyttö oli kuitenkin erilaista, ja psykopatia kattoi monenlaisia mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöitä. Näistä osaa ei enää nykyään miellettäisi häiriöiksi. Väitöskirjansa tiivistelmässä Parhi toteaa, kuinka psykopatian määritelmät kuvastavat menneisyyden käsityksiä normaaliudesta.

Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun. Psykopaatin merkkejä olivat esimerkiksi hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu, elätettävänä oleminen ja tunteisiin, vietteihin ja tahtoon liittyvä epänormaalius.

Diagnoosin saaneiden joukossa oli esimerkiksi homoseksuaaleja, transsukupuolisia ja seksuaalisesti aktiivisia naisia. Psykopatiaa diagnosoitiin kuitenkin hyvin erilaissa yhteyksissä, eikä se ollut sidottu yhteiskunnalliseen asemaan.

Parhin mukaan psykopaatti-diagnoosin suurta suosiota selittää osittain suhteellisen löysä tapa tehdä diagnoosi. Oli paljon ihmisiä, joilla ei todettu mitään varsinaista sairautta, mutta jotka tavalla tai toisella kokivat sopeutumisen yhteiskuntaan vaikeaksi: he rettelöivät, juopottelivat, kuljeskelivat irtolaisina, yrittivät itsemurhaa. Tai kieltäytyivät aseista, kuten Arndt Pekurinen, joka sai Lapinlahden sairaalassa vakavan konstituonaalisen psykopatian diagnoosin. Pekurinen teloitettiin vakaumuksensa vuoksi vuonna 1941.

Arkisimmillaan kyse saattoi olla vain siitä, että henkilön jatkuvalle vaivalle ei löydetty mitään elimellistä syytä. Esimerkiksi Oulun piirimielisairaalassa oli useita tapauksia, joissa henkilö valitti pääkipua, jolle ei löydetty somaattista selitystä. (Nykytietämyksen valossa puhuttaisiin ehkä toiminnallisesta häiriöstä, potilaan toimintakykyä ja elämänlaatua haittaavista oireista, joiden syy ei somaattisissa tai psykiatrisissa tutkimuksissa selviä.) Jos samaan aikaan kyseessä oli vielä ”vähän erikoinen tyyppi”, diagnoosi ratkaisi asian.

Psykopatiaa ei nähty kuitenkaan mielisairautena eikä psykopaatteja sairaina. Psykiatrit puhuivat poikkeavuudesta ja mielenterveyden ja mielisairauden välisestä rajatilasta – henkilö ei ollut sairas, mutta ei tervekään. Psykopatiaa pidettiin myös synnynnäisenä ja pysyvänä tilana.

Diagnoosin saadakseen henkilö lähetettiin mielisairaalaan arvioitavaksi joko omasta halustaan tai muiden toimesta. Psykopaatiksi tulkittuja otettiin sisään mielisairaaloihin, mutta heitä ei aina haluttu siellä pitää, Parhi sanoo.

”Esimerkiksi Oulussa ylilääkäri Konrad von Bagh kutsui psykopaatteja enimmäkseen sosiaalitapauksiksi.”

Psykopatia-diagnoosi oli usein yhteydessä työhön tai sen puuttumiseen. Monella diagnoosin saaneista oli taustalla jättäytyminen työelämästä.

Miksi työn puuttuminen oli merkittävää?

”Jos oli perhe, jossa perheenpää ei tehnyt töitä, se tarkotti köyhyyttä perheelle ja kurjuutta kunnalle. Siinä oli jo monta syytä selvittää tilanne. Jos hän vielä käyttäytyi muiden mielestä kummallisesti, tällaiset tapaukset saattoivat päätyä [psykiatriseen sairaalaan] arvioitavaksi”, Parhi sanoo.

Nykyaikana keskustellaan syrjäytymisestä ja sen syistä, pohditaan, kuinka yhteiskunta saattaa toimillaan syrjäyttää osan kansalaisistaan. Katariina Parhin mukaan ennen ajateltiin, että yksilössä oli joku vika, ei yhteiskunnassa – että työstä jättäytyminen liittyi jollain lailla henkilön persoonallisuuteen.

Yhteiskunta yritti silloinkin puuttua tilanteeseen monin tavoin, mutta puuttumisen keinot olivat nykyaikaa armottomampia.

”Ennen ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta ymmärtää jotakuta loputtomiin.”

Ymmärrystä, ei syyllistämistä

Katariina Parhin tutkimus edustaa tieteenhistoriallista näkökulmaa. Tutkimus syventää aiempaa lääketieteen tutkimusta ja myös selittää nykypäivää. Väitöskirjansa aiheen valinnasta hän on kertonut vuonna 2016 Oulun ylioppilaslehdessä julkaistussa jutussa.

Psykiatrian alan tutkimuksesta puuttuu usein yhteiskunnallinen konteksti, Parhi sanoo. Ja koska psykopatia-diagnoosi on ollut läpeensä yhteiskunnallinen, ei sen historiaa voi tarkastella erillään yhteiskunnasta ja ajastaan.

Parhin tutkimusaineistona ovat potilaskertomukset sekä tuomioistuimia varten laaditut mielentilalausunnot. Mukana Parhin väitöstutkimuksessa olivat Oulun piirimielisairaala, Lapinlahden sairaala, Niuvanniemen sairaala, Pitkäniemen sairaala sekä Turun vankimielisairaala.

Tutkimusaineiston keruuseen kuului lupavaiheineen vuosia. Työssä tutkimuseettistä pohdintaa vaati esimerkiksi se, kuinka suhtautua aikalaislääkäreiden toimintaan. Nykytietämyksen valossa lääkäreiden tekemät päätökset olivat eettisesti kestämättömiä.

Toisaalta myös lääkäreiden arvioiminen nykypäivän kriteereillä on yhtälailla kestämätöntä, Parhi toteaa.

”Olen itse pyrkinyt selittämään ja ymmärtämään lääkäreiden toimintaa – miksi he ovat ajatelleet tietyllä tavalla. Koen sen hedelmällisempänä näkökulmana.”

Tutkimusaineistoon tutustumisessa Parhi yllättyi siitä, kuinka helppoa ihmisiä on ymmärtää riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet. Hän korostaa, että ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Parhi sanoo myös, ettei potilaiden koko elämä ole potilasasiakirjoissa. Potilaskertomuksiin on kirjattu vain kriisit: epäonnistumiset, riidat, riehumiset, ryyppyreissut, tuhoisa käytös. Välttääkseen mielikuvan siitä, että potilaskertomus kertoisi ihmisestä kaiken, Parhikin on esitellyt teoksessaan potilaista vain diagnoosin kannalta relevantit tiedot.

Kirjassaan Parhi sanoo psykopaatin olevan historiallinen nimitys, joka ei menneisyydessä eikä nytkään kata kenenkään koko identiteettiä. Nimitys riisui ihmisyyttä ja jätti tilalle toisen ihmisen tekemän tulkinnan poikkeavuudesta.

Potilaskertomuksissa on paljon surua ja synkkiä asioita. Tunteet nousivat pintaan tutkimuksen alkuvaiheessa, Parhi sanoo. Hän sanoo olevansa tutkijan tunteiden puolestapuhuja – niitä on hyvä käsitellä tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta loppuvaiheessa niiden tulisi jäädä taka-alalle. Tunteet voivat olla myös tutkimuseettinen työkalu. Parhi kirjoitti yhdessä Miisa Törölän kanssa tunteiden roolista tutkimuksessa myös artikkelin Tieteessä tapahtuu -lehteen.

Termi muuttui, entä sisältö?

Psykopatia-diagnoosi poistui käytöstä suomalaisesta tautiluokituksesta vuonna 1969. Sen jälkeen puhuttiin ensin luonnevikaisuudesta, myöhemmin persoonallisuushäiriöistä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että diagnoosit tai potilasryhmät olisivat kadonneet – vain termi katosi virallisesta käytöstä.

Parhin mukaan syynä psykopatia-diagnoosin poistumiseen oli osittain kansainvälinen, osittain kotimainen keskustelu. Suomessa noudatetaan kansainvälistä tautiluokitusjärjestelmää (ICD). 1960-luvun lopussa oli toteutumassa siirtyminen ICD 6:sta ICD 8:aan. Muutoksen yhteydessä kieltä modernisoitiin. Samanaikaisesti diagnoosin suosio oli jo laskenut, ja siihen suhtauduttiin myös kriittisesti.

Taustalla olevat asiat eivät ole silti muuttuneet, Parhi sanoo.

”Vaikka keksitään uusia termejä ja pyritään neutraaliin ilmaisuun, niihin saattaa silti kätkeytyä vanhoja merkityksiä. Potilaat voivat lukea nyt paperinsa, joten pitää olla tarkkana, mitä niihin kirjoitetaan. Silti jotain niissä pitäisi pystyä sanomaan, ilmaisemaan kollegoille mahdollisesti jotain, jonka merkitys on eri, mitä siinä suoraan lukee.”

Psykopatiadiagnoosin käytön muutokseen kytkeytyvät pakkolaitokset. Pakkolaitos, lempinimeltään pytty, oli vankilassa oleva erillinen osasto, jonne vaaralliseksi katsotut rikoksenuusijat tuomittiin määrittelemättömäksi ajaksi. Ennen kuin psykopaatti-diagnoosista luovuttiin, moni heistä tuomittiin juuri pakkolaitoksiin. Kun henkilön tilan katsottiin olevan kerran pysyvä ja parantumaton, eikö oikea paikka hänelle ollutkin muista eristyksessä?

Katariina Parhin mukaan Suomessa oltiin kuitenkin havaittu, ettei käytäntö oikeasti auttanut pakkolaitosvankeja. Silloin myös kriteereitä pakkolaitokseen määräämiseen tiukennettiin.

”Tapahtui isompi ajattelutavan muutos – ovatko kaikki [psykopaatiksi diagnosoidut] tosiaan näin patologisia? Syyllistyvätkö he aina uudelleen ja uudelleen rikoksiin? Vai ansaitsevatko he kuitenkin uusia mahdollisuuksia?”

Psykopaatti on hyvä vihollinen

Patrick Bateman, Hannibal Lecter, Francis Underwood, Villanelle. Populaarikulttuuri on täynnä fiktiivisten psykopaattien hirmutekoja. Myös tosielämän psykopaatit ovat suuren mielenkiinnon kohteena: Netflix tuo uusia true crime -dokumentteja julki loputtomana virtana, viimeisimpänä yli 600 naisen murhan tunnustaneesta Henry Lee Lucasista kertova The Confession Killer.

Psykopatiasta puhutaan nykypäivänä paljon. Sen merkitys on kuitenkin osittain eri kuin menneisyydessä, Parhi korostaa.

”Nykypsykopatian piirteet eivät näy samalla lailla menneisyyden psykopatiassa. Ne ovat kyllä samaa jatkumoa: nykypsykopatian kaltaista löytyy menneisyydestäkin, mutta ennen se oli myös paljon muutakin.”

Kirjassaan Parhi muistuttaa, ettei psykopatia ilmestynyt kuin tyhjästä eikä kadonnut jälkiä jättämättä. Hänen mukaansa persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat monella tapaa velkaa menneisyyden psykopatialle ja jatkavat sen perintöä, tullen esiin erityisesti rikoksiin tai jollain lailla ”hankaliin tyyppeihin” yhdistettyinä diagnooseina. Niitä myös tarjotaan viljalti selityksiksi niin presidentti Donald Trumpin kuin eksänkin huonoon käytökseen. (Parhi ja oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipidepalstalla helmikuussa 2017 siitä, kuinka Trumpin leimaaminen narsistiseksi psykopaatiksi on väärin, sillä psykiatrian tehtävä ei ole luokitella hyviksiä ja pahiksia.)

Parhi nostaa esille tutkimusaineistostaan esimerkiksi tapaukset, jossa vanhemmat ovat huolestuneet tyttärensä seksuaalisesta käytöksestä.

”Tavallaan se kuulostaa räikeältä, että on huolestuttu siitä, kun tyttö on ollut kiinnostunut pojista. Se on on toki ollut sosiaalista kontrollia, nuoren naisen seksuaalista kontrollia. Mutta en tiedä, onko se nykypäivänä kuinka erilaista – ei kukaan sairaalan päätyisi, mutta nuoren naisen seksuaalista kontrollia ilmenee edelleen arjen tasolla. Tuohon aikaan se on ollut rajumpi juttu, johon on ehkäisyn puutteen vuoksi liittynyt raskauskysymyksetkin.”

Mutta mikä psykopaatissa niin kiinnostaa nykyihmistä?

Parhia itseään pahuuden tematiikka ei viehätä. Hän ei seuraa pahuuden kuvauksia, väkivaltaviihde ei tarjoa hänelle minkäänlaista nautintoa.

Kettil Bruun ja Nils Christie kirjoittivat teoksessaan Hyvä vihollinen: Huumausainepolitiikka Pohjolassa (1984) ”hyvästä vihollisesta”, jota koko yhteiskunta yhdenä rintamana vastustaa, ja jota on vaikeaa puolustaa leimautumatta epäilyttäväksi. Bruunista ja Christiestä huumeet ovat juuri tällainen hyvä vihollinen – jotain, jota on helppo vastustaa ja vaikeaa puolustaa.

Parhista myös psykopaatti on hyvä vihollinen: hän on pahuuden kiteytymä, joku, jota on helppo paheksua ja kauhistella.

”Silti hän on kiehtova, kadehdittavakin – että joku sillä lailla vain rymistelee menemään. On helpompaa puhua vaikkapa pahasta johtajasta kuin siitä dynamiikasta, miten paha johtaja pääsee valtaan. Tämä jälkimmäinen minua itseäni enemmän kiinnostaa.”

Kuka sopeutuu ja mihin?

Katariina Parhin tutkimusaineistoon sisältyvät myös Suomen rikoshistorian pahikset: tappajat, pahoinpitelijät, raiskaajat. Parhi olisi voinut kirjoittaa kirjan heistäkin.

Hän valitsi silti toisin – ei nykypäivän tulokulmaa, vaan tieteenhistoriallisen käsittelytavan, näyttääkseen sen, kuinka ilmiö on näyttäytynyt eri aikoina.

Jos hänellä joku viesti maailmalle ja lukijalle on, se on de-medikalisoiva. Medikalisoitumisella tarkoitetaan normaalin elämän lääketieteellistymistä, sitä, että lääketieteellinen näkökulma laajenee elämän muille osa-alueille. Esimerkiksi lihomisesta tai vanhenemisesta on tehty sairauksia.

”Jos jokin diagnoosi auttaa ihmistä, se on hyödyllinen. Toivoisin kuitenkin jäitä hattuun arjen psykokielihurmoksessa. Totta kai koen historiallisen tutkimuksen arvokkaana, mitä siellä menneisyydessä on. On siinä viesti nykypäivällekin – poikkeavuuden suhteellisuus.”

Katariina Parhin teoksen otsikossa puhutaan sopeutumattomista. Sopeutuminen – niin mihin? Pitääkö aina edes sopeutua?

”Ehkä tarvitseekin. Mutta se ei ole itsestäänselvää.”

Teoksen takakannessa todetaankin, että matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt.

”Eilispäivän sopeutumaton voi olla tämän päivän suunnannäyttäjä.”

Julkaistu 11.12.20199.1.2020

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon Tiedekysymys: Voiko optimistiksi oppia?

Positiivinen ajattelu myönnetään usein luonteenpiirteeksi ja muuttumattomaksi ominaisuudeksi. Voiko optimismin kuitenkin oppia, ja onko optimismi pessimismiä parempi?

Tiede Tiedekysymys

TEKSTI Iida Putkonen

Ollakko optimisti vai pessimisti, onko sillä lopulta merkitystä?

Kyllä on, jos kasvatuspsykologian väitöskirjatutkijalta Jutta Karhulta kysytään.

Karhun mukaan optimismi on positiivista uskoa tulevaisuuteen, kun taas pessimismi on äärimmillään ajatus siitä, että asiat ovat tuhoon tuomittuja. Hän kertoo, että optimismi ja pessimismi ovat ääripäitä, ja suurin osa ihmisistä sijoittuu janalla keskivaiheille, hieman optimismin puolelle. Ääripääkään ei tarkoita jatkuvaa iloisuutta tai surua, vaan se on ikään kuin uskomusten perusvire.

Entä onko ihmistyypeissä eroja, ja onko toinen uskomustyyli toista parempi?

Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa optimismia tutkiva Karhu kertoo tutkimuksensa lähteneen juuri ajatuksesta optimismin hyödyistä.

“Optimismi näyttää olevan monella tavoin hyödyllistä. Tutkimustuloksissa korostuvat positiiviset terveysvaikutukset aina hampaiden pesusta sairauksista toipumiseen.”

Terveysvaikutusten lisäksi optimismin on todettu olevan yhteydessä myös onnellisuuteen, ahkeruuteen, työllisyyteen sekä tyydyttävämpiin sosiaalisiin suhteisiin. Pessimismi taas ei näytä pitkällä aikavälillä tuottavan mitenkään mairittelevia tuloksia ihmisen hyvinvoinnin kannalta; pessimismi on tutkimuksessa yhdistetty muun muassa masentuneisuuteen, vetäytymiseen ja päihdeongelmiin.

“Itseäni optimismin tutkimuksessa motivoi se, että se näyttää saavan ihmisen liikkeelle. Optimisti sitoutuu toimimaan paremman huomisen eteen, koska uskoo toiminnan positiivisiin vaikutuksiin. Pessimismi taas voi ajaa lamaantumiseen ja ”mitäpä se hyvejää” -asenteeseen”, Karhu kertoo.

Jos pessimismi todella on pahasta, voiko siitä oppia pois?

Karhun mukaan siihen, onko optimismi synnynnäistä tai voiko sitä oppia, ei ole täysin selkeää vastausta. Optimismi ja pessimismi ovat osittain synnynnäisiä piirteitä, joihin vaikuttaa selvästi myös varhainen vuorovaikutus.

Toisaalta optimismi ja pessimismi voivat kehittyä myös kasautuvien elämäntapahtumien vaikutuksesta: jos kokee, että lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin, on helppo uskoa niin tapahtuvan jatkossakin. Jos taas tottuu jatkuviin vastoinkäymisiin etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, voi päätyä pessimistiseen uskomustyyliin.

Toivoa kuitenkin on, sillä optimismia voi tiettyjen näkemysten mukaan myös oppia. Jutta Karhu kertoo, että 2000-luvulla on korostettu positiivista ajattelua sekä ratkaisukeskeisyyttä ja erilaiset terapiasuuntauksetkin tähtäävät juuri optimistisen ajattelun opetteluun.

Karhu huomauttaa, että positiivisuuden korostamisesta huolimatta ei ikäviäkään asioita tule jättää huomiotta.

“Olen lukenut esimerkiksi filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksia, joissa kehotetaan ihmistä huomaamaan myös negatiivinen. Surun, pahan ja kärsimyksen huomaaminen on moraalisen toiminnan perusta, ja tätä ei pitäisi tietenkään sivuuttaa.”

Julkaistu 22.11.201925.11.2019

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.