Sulava arktinen ikirouta kätkee taudinaiheuttajia ja ympäristömyrkkyjä

Pohjoisen jäämeren rannikoita asuttaa noin neljä miljoonaa ihmistä, joiden arkeen ja tulevaisuuteen ilmaston lämpenemisellä on radikaaleja vaikutuksia. Arktisen tutkimuksen professori Arja Rautio tutkimusryhmineen viettää seuraavat viisi vuotta ikiroudan sulamisen aiheuttamien terveysriskien tutkimuksen parissa. Nunataryuk-tutkimushanke auttaa arktisten rannikkoalueiden asukkaita sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin.

Arktisten rannikkoalueiden muutosten tutkimiseen keskittyvä Nunataryuk-projekti on EU-tasollakin suurimittainen hanke 11,5 miljoonan euron rahoituksella. Viime vuoden lopulla alkaneessa hankkeessa pyritään muodostamaan kokonaiskuva ikiroudan sulamisen vaikutuksista arktisen rannikkoalueen infrastruktuuriin, talouteen ja ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.

Projektia johtaa saksalainen Alfred Wegener -instituutti ja siinä on mukana tutkimusorganisaatioita kahdestatoista eri maasta. Kymmenen työryhmää tutkii sekä luonnon ilmiöitä että ihmisen toimintaa sulavan ikiroudan alueilla. Mukana tutkimuksessa on myös Oulun yliopisto. 

Arktisen tutkimuksen professorin Arja Raution johtaman Health and Pollution -ryhmän tavoitteena on tarkastella ikiroudan sulamisen aiheuttamia terveysriskejä ja luoda kokonaiskäsitys arktisten rannikkoalueiden tilanteesta.

Ryhmän mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti ikiroutaan varastoituneiden ympäristökemikaalien pitoisuuksien ja infektiotautien aiheuttamien riskien selvittäminen ja leviämisen mallintaminen.

”Luotan, että tässä tutkimuksessa saamme selville todella tärkeitä asioita. Laajan projektin myötä voimme havaita riskejä, joita ei ole huomattu ennen”, Rautio sanoo.

Asutus Jäämerta ympäröivillä arktisilla alueilla on keskittynyt rannikolle, jonka maaperä on jäässä kesät talvet. Ilmastonmuutoksen seurauksena ikirouta sulaa, liikkuu ja muuttaa muotoaan.

Erityisesti Siperian ja Pohjois-Kanadan rannat ovat alttiita eroosiolle, kun sulana pidempään pysyvän meren aallot syövät maa-ainesta.

 

Sulavassa ikiroudassa piilee monenlaisia terveysriskejä

Alueen asukkaiden ja luonnossa liikkuvien eläinten terveydelle ikiroudan sulamisella on ikäviä yllätyksiä. Jäätyneeseen maaperään on vuosien saatossa varastoitunut ympäristökemikaaleja ja ikijäässä muhivat myös monet infektiotaudit.

Ikiroudan sulamisvesien muodostamien lammikoiden turvallisuutta ei tiedetä. Vesi saattaa sisältää erilaisia myrkkyjäämiä ja vaarantaa näin sekä ihmisten että esimerkiksi laiduntavien porojen ja muiden eläinten terveyden.

”Ikiroudan kemikaalipitoisuuksia on mitattu vain vähän. Tällä hetkellä ei tiedetä, kuinka paljon ikiroutaan on varastoituneena näitä aineita, esimerkiksi elohopeaa ja dioksiineja.”

Arktisilla alueilla kemikaalien pitoisuuksien mallintaminen ei ole ihan yksinkertaista. Esimerkiksi elohopea muuttaa olomuotoaan ilman lämpötilan mukaan ollen välillä vapaana ilmassa, varastoituneena lumeen ja taas sataen maahan.

Pelottavan uhkakuvan muodostaa myös ikiroudassa mahdollisesti vaaniva pernarutto, jonka tutkiminen ja leviämisen mallintaminen on yksi tutkimushankkeen tavoitteista.

 

Usko tulevaisuuteen koetuksella

Huoli olosuhteiden muutoksessa on näkynyt viime vuosina arktisten alueiden itsemurhatilastoissa.

Arja Rautio nostaa esille, kuinka elinolosuhteiden nopea muutos on vaikuttanut etenkin nuorten miesten mielenterveyteen.

”Nopeiden muutosten edessä usko tulevaisuuteen saattaa kadota, kun tutut elinkeinot eivät yhtäkkiä enää kannatakaan. Elämästä tulee epävarmaa.”

Edellytykset alueen asukkaiden elinkeinoille, kuten kalastukselle ja poronhoidolle, muuttuvat. Ilmaston lämpeneminen tuo pohjoiseen uusia lajeja samalla hävittäen vanhoja.

Myös uudet elinkeinot tietävät ongelmia perinteisille tavoille elää. Arktisille alueille laajeneva öljyteollisuus vaikeuttaa poronhoitoa, kun öljyputket katkaisevat porojen kulkureittejä.

”Ongelmallista on muutoksen nopeus, kun uuteen tilanteeseen ei ehdi sopeutua.”

Raution mukaan pohjoisten alueiden asukkaiden hyvinvointi on mukana yhtenä tärkeänä aiheena Suomen puheenjohtajakaudella (2017–2019) Arktisessa neuvostossa.

 

Osallistavalla tutkimusotteella luotettavampia tuloksia

Nunataryuk-projektissa korostetaan asennetta, jolla paikallisiin yhteisöihin suhtaudutaan. Ihmisille kerrotaan, mitä ollaan tekemässä, ja heidän ehdotuksiaan kuunnellaan.

Paikallisilla on paljon sellaista tietoa ympäristöstään, mistä tutkijoille voi olla hyötyä.

”Osallistava tutkimustapa antaa äänen myös tutkimuksen kohteena oleville. Ihmiset ovat yleensä kiinnostuneita, mitä heidän ikkunoidensa takana tundralla liikkuvat tutkijat oikein tekevät”, Rautio sanoo.

Osallistavaan tutkimusotteeseen sopii hyvin, että alueella jo aiemmin ollut tutkija tekee haastattelut ja kyselyt, eikä uusia ihmisiä tarvitse lähettää paikalle.

”Projektiin valituilla alueilla on jo pitkään tehty tutkimustyötä, joten näillä alueilla oli luonteva jatkaa uuden hankkeen parissa.”

 

Arktinen alue

Arktisella alueella on useita määrittelyjä. Se voi viitata esimerkiksi

– pohjoisen napapiirin (66°33’N) sisälle jäävän alueeseen

– jatkuvan ikiroudan peittämään alueeseen

– alueeseen, jolla keskilämpötila ei nouse kesällä yli + 10°C

– metsän ja puuttoman tundran vaihettumisvyöhykkeen pohjoispuolisiin alueisiin.

Arktisella alueella asuvista noin neljästä miljoonasta ihmisestä 10 prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin, joita on yli 40. Alueen väestö keskittyy yhä enemmän kaupunkeihin, mutta alkuperäisväestöä asuu edelleen perinteiseen tapaan pienissä yhteisöissä etäällä toisistaan.

Lähde: Arktinen keskus

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Sosiaalinen media tuo tieteen lähemmäksi kansalaista

Oulun yliopiston Tiedeviestinnän superpäivillä tutkijoita kannustettiin avoimeen vuoropuheluun suuren yleisön kanssa. Moni tutkija oli kiinnostunut keinoista, joilla tieteelle saadaan uusia yleisöjä pääministeristä tavalliseen veronmaksajaan.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Matti Räty

Ammattitaitoinen tutkija osaa viestiä tieteestä. Yhä useammin tieteen popularisoinnin apuna käytetään sosiaalista mediaa. Somen käyttö on yksi tapa tuoda tutkimustietoa suuren yleisön tietoisuuteen ja hyödynnettäväksi. Myös tutkimusta rahoittavat tahot vaativat, että tiede tuodaan ulos akateemisista poteroistaan.

Nyt näitä tärkeitä taitoja on mahdollista oppia Tiedeviestinnän superpäivillä, jotka Oulun yliopisto järjestää yhteistyössä tiede- ja asiantuntijaviestintään erikoistuneen Kaskas Median kanssa.

Ensimmäiseen tilaisuuteen Tellus Innovation Arenalle 23.2. oli saapunut lähes 70 aiheesta kiinnostunutta tutkijaa.

Yliopiston viestintäjohtaja Marja Jokinen avasi tilaisuuden, jonka jälkeen esittely- ja inspiraatiopuheen tuli pitämään Kaskas Median Annina Huhtala. Kaikille osallistujille yhteisen avaustilaisuuden jälkeen päivä jatkui käytännönläheisesti työpajoissa.

Työpajoissa harjoiteltiin ”tiedepitchausta”, eli hiottiin lyhyttä myyntipuhetta omasta tutkimuksesta, tutustuttiin Twitterin käyttöön tiedeviestinnässä, kurkistettiin mediasuhteiden saloihin sekä kuultiin, millainen on kiinnostava blogikirjoitus.

Oulun ylioppilaslehti osallistui kahteen viimeksi mainittuun työpajaan.

 

Tutkija, inspiroidu ja uskalla kokeilla!

”Olet tutkimuksesi paras lähettiläs”, muistutti Annina Huhtala puheenvuorossaan.

Tutkijalla on uusin tieto hyppysissään, ja siitä kannattaa kertoa muillekin. Vielä parempi on, jos tutkijalla on viitseliäisyyttä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, siis mennä ja näkyä yliopistomaailman ulkopuolella.

Akateemisen uran edistäminen on itsessään kovaa työtä. Sen lisäksi tutkimuksesta pitäisi jaksaa vielä viestiä. Ei siis mikään ihme, jos tutkijan mielessä käväisee kysymys: “Mitä mä tästä hyödyn?”

Huhtala esitti neljä syytä, miksi tiedeviestintä kannattaa:

Ensinnäkin popularisoimalla tutkimusaihettasi opit tuntemaan itsesi paremmin: kuka olet ja miksi teetä tätä työtä?

Toiseksi tulet paremmaksi tutkijaksi, koska monimutkaisen tutkimustiedon seikkaperäinen avaaminen maallikolle selkeyttää itsellesikin, kuinka hyvin osaat asiasi.

Kolmantena syynä hän mainitsi rahoituksen. Sitä nimittäin tutkitusti saa paremmin, jos tutkimus on yhteiskunnallisesti merkittävää ja kansalaisten silmissä kiinnostavaa. Tutkijan oma aktiivisuus sosiaalisessa mediassa voi tässä kohtaa tulla avuksi.

Neljäs syy tehdä tiedeviestintää on Huhtalan mukaan yhteiskunnallinen. Tieteentekijät palvelevat yhteiskuntaa tuomalla tutkittua tietoa päätöksenteon tueksi. Harvoin tiedettä tehdään vain uran vuoksi. Useammin vaakakupissa painaa se, että tieteen avulla voidaan muuttaa maailmaa vähän paremmaksi.

Lisäksi Huhtala herätteli yleisöä ajattelemaan asioita suuren yleisön näkökulmasta. Jos asiantuntijat eivät viesti, joku toinen joukko tulee ja täyttää tilan omalla agendallaan. Toistaiseksi Suomessa tilanne on sikäli hyvä, että täällä tutkijoihin luotetaan ja heidän työstään ollaan kiinnostuneita.

Nousevana trendinä Huhtala mainitsee videot, sponsoroidun tiedejournalismin sekä virtuaali- ja lisätyn todellisuuden. Sosiaalisessa mediassa toimii taiten tehdyt visuaaliset sisällöt, joista hyvänä esimerkkinä hän mainitsi Ilmatieteen laitoksen erikoistutkijan Antti Lipposen videografiikan ilmastonmuutoksesta. Videota on katsottu pelkästään Twitterissä yli puoli miljoonaa kertaa.

Silti perinteisemmät tavat viestiä pitävät yhä pintansa. Näkyvyyttä, ja sitä kautta vaikuttavuutta, saa edelleen bloggaamalla, twiittaamalla, Facebookissa, tekemällä tiedotteita sekä esiintymällä mediassa ja verkostoitumalla aktiivisesti.

Tutkija voi myös miettiä, mistä löytyy juuri se yleisö, joka hänen tuottamastaan tiedosta hyötyy – ja keskittyä vaikuttamaan siinä kanavassa.

 

Oulun ylioppilaslehti 2018.
Tiedeviestinnän superpäivä houkutteli tutkijoita kaikilta tieteenaloilta. Tutkijoita kiinnosti oppia, miten tutkimuksen vaikuttavuutta voidaan lisätä viestinnän avulla ja miten tavoittaa erilaisia yleisöjä. Myös kritiikin ja vihapuheen kohtaaminen mietitytti.

 

Mediayhteistyön hyvät ja huonot uutiset

Oulun yliopiston viestintäpäällikkö Tapio Mäkinen ja viestintäasiantuntija Tiina Pistokoski isännöivät Tutkija <3 toimittaja? Parhaat vinkit onnistuneeseen mediayhteistyöhön -työpajaa.

Työpajassa käsiteltiin median toimintalogiikkaa ja sitä, miten saada julkisuutta tutkimukselle.

Media elää uutisista 24/7 ja on kiinnostunut siitä, mikä ihmisiä liikuttaa. Melkein mistä tahansa uudesta tutkimustuloksesta voidaan tehdä juttu, kunhan näkökulma on sellainen, että se koskettaa lukijaa. Siinä mielessä yliopistoväki istuu aarrearkun päällä.

Toisaalta globaalit tapahtumat kaipaavat paikallista selittämistä. Kun maailmalla tapahtuu jotakin merkittävää, olipa kyseessä sitten luonnonkatastrofi tai terrori-isku, voi paikallisen asiantuntijan puhelin soida.

Puhelimen päässä oleva toimittaja haluaa kommentin – ja mieluiten nopeasti.

Kun juttu menee läpi yhdessä lehdessä, voi siitä seurata muutakin mediahuomiota ja näkyvyyttä. Tämä on hyvä uutinen julkisuutta kaipaavalle. Eikä tarvitse itse kirjoittaa riviäkään!

Entä ne huonot puolet?

Joskus toimittajan ja tutkijan kohtaaminen on kuin epäsuhdan parin tanssi: kumpikin tahtoisi viedä, mutta toinen parista onnistuu tallomaan toisen varpaille.

Työpajassa käytiin keskustelua tilanteista, jolloin mediayhteistyö on uhannut karahtaa kiville. Erityistä närää tutkijoissa herättää se, jos jutun virheet jäävät korjaamatta tutkijan pyynnöstä huolimatta.

Lupa lukea omat sitaatit jutusta ei tutkijalle aina riitä, sillä sitaatteja on voitu käyttää asiayhteydestä irrallaan, jolloin niiden sanoma vääristyy.

Toimittajia moitittiin myös raflaavien otsikoiden käyttämisestä, ikään kuin klikkiotsikko olisi heille jutun faktoja tärkeämpi.

Työpajassa oltiin yksimielisiä siitä, että toimittajien ja tutkijoiden välisessä suhteessa olisi parantamisen varaa. Toimittajien olisi syytä ymmärtää tieteen tekemisen prosessia, joka ei taivu yhden kaiken selittävän otsikon alle. Tutkijat toivovat myös, että media pidättäytyisi ruokkimasta tasapuolisuusharhaa (false balance).

Tasapuolisuusharhasta on kyse silloin, kun esimerkiksi ajankohtaisohjelmassa otetaan tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelukumppaniksi kokemusasiantuntija. Mielipidettä, jonka vahvistamiseksi ei löydy tieteellistä näyttöä, ei voida rinnastaa tieteellisesti todistettuun aineistoon. Ei, vaikka yhteiskunnassa pitääkin voida haastaa tieteen saavutukset ja epäillä niitä.

Mediayhteistyön onnistumisen kannalta tutkijankin pitää joustaa ja tutustua journalistisiin toimintatapoihin.

Asioiden selittäminen yleistajuisesti vaatii pilkuntarkkuudesta luopumista, oikomista ja yksinkertaistamista, mutta parhaimmassa tapauksessa nämä toimivat jutun eduksi. Tekstityöläinen hioo sisällön timantit esille. Ja kas, näin on taas saatettu tietoa lähemmäksi ihmistä.

 

Sijoita herkut kärkeen

Paikoillanne, valmiit, julkaise! Miten bloggaan tutkimuksestani? -työpajassa Kaskas Median Liisa Mayow laittoi osallistujat miettimään tarinaa. Siis kertomusta, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

”Tavoitteena on kertoa tutkimuksestasi tarina, josta lukija välittää, ja jonka hän haluaa kertoa eteenpäin”, jatkoi Mayow.

Jotta se onnistuu, tulee tutkijan asemoida aivonsa eri asentoon tutkijan työstä. Blogikirjoittaminen eroaa tieteellisestä tekstistä niin rakenteen kuin kielenkin tasolla. Hyvässä tekstissä on imua. Toimiva niksi on yllättää lukija heti alussa ja kertoa tärkein sisältö ensin.

Historian jatko-opiskelijan Kaisa Harjun mukaan historiantutkimuksessa omasta tutkimuksesta suurelle yleisölle viestiminen nähdään osana perustyötä ja siihen kannustetaan.

Blogityöpajaan Harju päätti osallistua, koska hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta bloggaamisesta, ja koska blogin perustamista on pohdittu hankkeen tutkijoiden kesken.

Harju tekee väitöskirjaa tuberkuloosikampanjasta, joka toteutettiin 1980−1990 -luvuilla Somaliassa. Tällä hetkellä hän on mukana Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys: Koetut merkitykset ja maailmankansalaisuuden muisti suomalaisessa kehitysavussa 1950–2020.

Hän kertoo saaneensa blogityöpajasta paljon hyviä vinkkejä tekstin suunnitteluun.

”Erityisesti mieleeni jäi blogitekstin miettiminen tarinana sekä ohjeet tekstin tuottamiseen tilanteissa, joissa pää lyö tyhjää eikä ideoita synny. Näitä aion ehdottomasti hyödyntää omassa viestinnässäni.”

 

Seuraavat Tiedeviestinnän superpäivät järjestetään 23.3. ja 19.4. Linnanmaalla sekä 20.4. Kontinkankaalla.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Viikon 9 Tiedekysymys: Miksi ruoka maistuu paremmalta ulkona?

Hikisen hiihtolenkin jälkeen laavulla nuotion ääressä nautittu makkaravoileipä on maailman parasta ruokaa. Samainen voileipä saa kotisohvalla Netflixin kanssa nautittuna lähinnä hapuilemaan lähipizzerian noutoruokalistaa. Miksi ihmeessä ruoka maistuu ulkona syötynä herkullisemmalta?

Talvisen hiihtoretken jälkeen kaivetaan laavulla eväät esille. Särpimen roolissa toimii hätäisesti kyhätty makkaravoileipä, jonka välistä löytyvät kurkkuviipaleet ovat muuttaneet jo hiukan vetiseksi.

Tämä ei menoa haittaa, sillä juuri kyseisenä hetkenä voileipä on maailman parasta ruokaa. Samainen voileipä saa kotisohvalla Netflixin kanssa nautittuna lähinnä hapuilemaan lähipizzerian noutoruokalistaa.

Miksi ruoka maistuu ulkona paremmalta?

ODL:n tutkija, ravitsemusterapeutti ja terveystieteiden maisteri Marjukka Nurkkala tietää kysymykseen vastauksen. Ulkona nautitun ruoan ylivertaisuus on monen asian summa. Raitis ulkoilma on yksi merkittävä tekijä.

”Raittiissa ulkoilmassa hajuaisti on herkempi, mikä saa ruoan maistumaan. Sisätiloissa voi helposti ympäristössä olla makuelämystä haittaavia hajuja”, Nurkkala kertoo.

Nurkkalan mukaan tätä keinoa voi käyttää myös arjessa ruokahalun parantamiseksi.

”Esimerkiksi ruokailutilan tuulettaminen ennen ruokailua voi saada ruoan maistumaan paremmalta”, Nurkkala selventää.

Eväiden ylivoimaisuutta selittävät myös sosiaaliset näkökulmat. Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma ja ruoka maistuu seurassa paremmalta kuin yksin.

Koska ulkoilu tapahtuu yleensä seurassa, laavulla nautittu eväsleipä saa lisämausteensa usein jo tästä.

”Pitää muistaa myös, että usein ulkoillessa ihmiset ovat viettämässä vapaa-aikaansa, jolloin jo yleinen stressitasojen lasku saa ruoan maittamaan”, Nurkkala selventää.

Ulkonasyömisen ihanuutta selittää myös liikunta. Ulkoiluaktiviteetit sisältävät yleensä ainakin jossain määrin liikuntaa, joka lisää näläntunnetta.  

 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Muumipapan ja Impi Agafiinan mukana kirjallisuushistoriaa rakentamassa

Suomen sadan vuoden itsenäisyyttä juhlistava Maamme romaani esittelee teoksia jokaiselta itsenäisyyden ajan vuosikymmeneltä. Yliopistonlehtori Jussi Ojajärven mukaan teos on kuva viimeisen sadan vuoden moninaisuudesta, jännitteistä ja ristiriidoistakin.

Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtorin ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentin Jussi Ojajärven työhuone on täynnä kirjoja.

Seiniä kiertävillä hyllyillä ei tyhjiä koloja näy, ja teoksia lepää pinoissa sivupöytiä ja ikkunalautaa myöten.

Ojajärven kirjahyllyssä on myös kiinnostavia uutuuksia, joita Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaine on ollut mukana tekemässä.

Ojajärven ja Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtorin Nina Työlahden toimittama Maamme romaani (2017) esittelee sata vuotta suomalaista kirjallisuutta vuosikymmen kerrallaan. Teoksen kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita Oulun, Turun ja Jyväskylän yliopistoista.

Teoksen kohderyhmä on laaja. Ojajärven mukaan kirja on suunnattu kirjallisuuden ystäville ja kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneille, aina lukion äidinkielenopettajista ja heidän oppilaistaan lähtien. Toisaalta kirja on tarkoitettu myös kirjallisuudentutkijoille ja alan opiskelijoille. 

Teoksessa on kuitenkin Ojajärven mukaan pyritty hillitsemään kirjallisuustieteellistä jargonia – siksi kirja on hänestä helposti lähestyttävä ja se sisältää jännittäviä kertomuksia.

 

Ryysyrannan Joosepista kokeelliseen kirjallisuuteen

Maamme romaanin jokainen luku esittelee eri vuosikymmenten kirjallisuutta. Ojajärven luonnehdinnan mukaan teokseen on sisällytetty niin odotettuja kuin yllättäviäkin poimintoja.

Siksi kirjassa käsitellään niin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa (2014) kuin Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppiakin (1924), ja tarkastelun kohteeksi pääsee niin 2010-luvun kokeellinen kirjallisuus kuin 1970-luvun poliittisuuskin. 

Elsi Hyttisen kirjoittama, vuoden 1917 kirjallisuutta käsittelevä luku alkaa seuraavasti: “Ei ollut 1910-luvun kulttuuriskribentillä helppoa.” Osuudessaan Hyttinen tarkastelee tyttökirjallisuutta, tulevaisuuteen sijoittuvaa dystooppista työläiskirjallisuutta ja suomalaissiirtolaisen kirjoittamaa kuvausta Suomi-neidon kaappauksesta.

Vaikka samalta vuosikymmeneltä valitut romaanit voivat olla keskenään erilaisia, niissä on kuitenkin jotain samaa, Ojajärvi sanoo.

Esimerkiksi 1950-luvulta valituissa teoksissa haetaan suhdetta sodanjälkeiseen ilmapiiriin ja aikakauteen ja siihen, mihin ollaan menossa ja mistä ollaan tulossa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla 1 (1959), Oscar Parlandin Lumottu tie (1953, suomeksi 1955) ja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950, suomeksi 1963) jäsentävät kaikki yksilön identiteettiä sekä suhdetta menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Kolmea teosta yhdistävät tärkeinä teemoina katastrofin läheisyys – ja talo.

“Historian käsittely on edellytys sille, että pystytään rakentamaan uutta sodanjälkeisessä ilmapiirissä. Muumipapan urotöissäkin on tavallaan kyse historiasta.”

Jussi Ojajärvi kuvailee Maamme romaania kirjallisuudentutkijoiden demokratisoivaksi eleeksi Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi.

Kirja esittelee suomalaisen romaanikirjallisuuden monipuolisuutta sadan vuoden ajalta, ja käsittelee teoksia myös kaanonin ulkopuolelta, huomioiden solmukohtia ja yhteiskunnallisia kehityskulkuja.

Ojajärven mukaan teos rakentaa Suomen itsenäisyyden ajasta kirjallisuuden kautta kertomuksen, jonka voi nähdä purkavassa suhteessa nationalistiseen juhlintaan.

“Se on kuva moninaisuudesta, jännitteistä ja ristiriidoistakin.”

 

Maamme romaani on kokonaisuudessaan ladattavissa pdf-tiedostona Jyväskylän yliopiston sivuilta.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

Lapsilla hyvät nettiturvallisuustaidot – Myös lapsella on tarve ja oikeus yksityisyyteen, muistuttaa tutkija

Tabletti tai puhelin pysyy jo taaperon kädessä, mutta näppärä näpertäminen ei takaa lapsen turvallisuutta Internetin ihmemaassa. Tutkijatohtori Heidi Hartikainen Oulun yliopistosta tutki väitöskirjassaan lasten nettiturvallisuutta ja totesi alakouluikäisten verkkoturvallisuustaitojen olevan ajan tasalla. Tutkimuksessa selvisi, että vanhemmat noudattavat erilaisia lähestymistapoja lasten verkkoturvallisuudesta huolehtimisessa.

TEKSTI Heidi Niemi

KUVAT Heidi Niemi

Tutkijatohtori Heidi Hartikainen Oulun yliopiston tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnasta väitteli viime joulukuussa lasten Internet-turvallisuustaidoista.

Tietojenkäsittelytieteen alan väitöskirja tarkastelee 10–12 -vuotiaiden oululaislasten sekä näiden vanhempien ja opettajien näkemyksiä lasten netti- ja tietoturvallisuudesta.

Hartikaisen mukaan suomalaisnuorten nettitaidot ovat huippuluokkaa, mutta tietoa nuorempien, alakouluikäisten lasten verkkoturvallisuustaidoista kaivataan lisää.

Koska lasten Internetin käyttö on kehittynyt yksityisempään ja mobiilimpaan suuntaan, voi aikuisten olla vaikea pysyä mukana.

“Suomessa aloitetaan netin käyttö nuorena – alle parivuotiaat räpläävät tablettia suvereenisti”, Hartikainen kertoo.

“Lapset ovat ensimmäisenä kokeilemassa uutta, joten lasten ja nuorten netin käytön tutkiminen on mielenkiintoista”, hän jatkaa.

Tutkimus osoitti, että lasten nettiturvallisuustaidot ovat hyvällä tolalla. Lapset ovat kiinnostuneita turvallisuudesta ja neuvovat toisiaan turvallisuuskysymyksissä.

Lapset myös miettivät, mitä kannattaa jakaa sosiaalisessa mediassa ja mitä ei. Siksi he esimerkiksi kysyvät lupaa kaverin kuvan jakamiseen sosiaalisessa mediassa.

Vaikka lapset luottavatkin omiin taitoihinsa, heidän vanhempansa eivät täysin jaa lasten käsitystä omasta nohevuudestaan.

Heidi Hartikaisen mukaan luottamusta lasten näppäryyteen ja osaamiseen löytyy kuitenkin myös vanhemmilta.

“Opettajat nostivat esiin lasten taitojen olevan viihdepainotteisia. Vapaa-ajan käyttö painottuu pikaviestimiin, somettamiseen ja pelailuun, joten lapsilla ei välttämättä ole tietokoneen käytön perustaitoja.”

 

Aktiivinen lähestymistapa edistää turvallisuutta

Tutkimuksessa selvisi, että vanhemmat noudattivat erilaisia strategioita lasten nettiturvallisuudesta huolehtimisessa.

Rajoittava koulukunta valvoo lasten viestejä, kontakteja ja sivuhistoriaa ja saattaa rajoittaa ruutuaikaa tai ottaa puhelimen yöksi säilöön.

Aktiivinen koulukunta taas pyrkii olemaan kiinnostuneesti mukana lasten netinkäytössä ja auttamaan, jos lapsella on pulmia tai kysymyksiä.

“Aktiivinen lähestymistapa vähentää lasten haittakokemuksia netissä ja auttaa parantamaan nettitaitoja”, Hartikainen sanoo.

Tutkijan iloksi oululaisvanhemmat käyttivätkin enemmän aktiivista kuin rajoittavaa taktiikkaa. Vanhemmat eivät suosineet teknistä valvontaa, kuten lapsille sopimattomille sivustoille pääsyä estäviä lapsenvahtisovelluksia.

Toki kieli tuo omat rajoituksensa: englanninkieliset suodattimet eivät toimi suomenkielisillä sivuilla.

Oululaiset vanhemmat arvioivat olevansa aktiivisesti mukana lasten Internetin käytössä. Lapset eivät olleet samaa mieltä vanhempiensa osallistumisen määrästä.

“Voi olla, että lapset eivät koe vanhemman osoittaman kiinnostuksen olevan nettiturvallisuudesta huolehtimista”, miettii Hartikainen.

“Et kerro lapselle etukäteen jos käyt tarkistamassa sivuhistorian – ja lapsikin osaa sen tyhjentää”, hän jatkaa.

 

Ei pelottelua, vaan välittämistä ja neuvoja

Tutkimuksen mukaan lapset toivoivat aikuisilta verkon vaaroilla pelottelun sijaan konkreettisia neuvoja ja vinkkejä askarruttaviin tilanteisiin.

Esimerkiksi vinkit nettikaverin turvallisuuden varmistamiseen tulisivat tarpeeseen, Hartikainen kertoo.

Hänen mukaansa väitöskirjan tulosten pohjalta tulisikin kehittää sellaista lasten verkkoturvallisuutta edistävää teknologiaa, jossa sekä vanhemmat että lapset olisivat aktiivisina käyttäjinä.

Hyvä ohjelmisto auttaisi rakentamaan luottamusta lasten ja vanhempien välille ja kunnioittaisi samalla lasten yksityisyyttä.

“Näin aikuiset oppisivat luottamaan lapsen kykyyn toimia itsenäisesti ja turvallisesti ja osoittamaan välittämisensä, mutta lapset eivät kokisi olevansa vakoiltuja tai kytättyjä. Lapsella on tarve ja oikeus yksityisyyteen”, Hartikainen huomauttaa.

Heidi Hartikainen toivoo aikuisilta reippaampaa ja osallistuvampaa otetta lasten Internet-turvallisuuteen. Myös aikuisten omissa taidoissa ja rohkeudessa käyttää laitteita ja Internetiä voi olla parantamisen varaa – mitä enemmän käyttää sitä etevämmäksi tulee, tutkijatohtori lupaa.

Lasta voikin pyytää näyttämään uusia kiinnostavia juttuja ja kysellä mitä siistiä on tapahtunut Internetin ihmemaassa, hän rohkaisee.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

Viikon 8 Tiedekysymys: Mikä poluissa kiehtoo? 

Tällä viikolla Tiedekysymyksessä selvittelemme sitä, miksi valitsemme usein kulkureitiksimme valmiiksi tallatun polun,

Varsinkin talvella sen huomaa: lumeen tampattuja kulkureittejä risteilee sinne tänne, vaikka kulkeminen aurattuja jalkakäytäviä pitkin tuntuisi paljon vaivattomammalta vaihtoehdolta. 

Miksi kulkureitiksi kuitenkin valikoituu usein valmiiksi tallattu polku? 

Oulun yliopiston kulttuuriantropologian professorin Hannu Heikkisen mukaan polkujen puoleensavetävyydessä on kyse laumaeläimelle tyypillisestä käyttäytymismuodosta. 

Polkuja syntyy ilman, että niitä sen kummemmin tehdään. 

Se liittyy ihan biologiaan, ihminen seuraa mielellään muiden tekemiä reittejä. Niin kuin muutkin nisäkkäät tekevät”, Heikkinen kertoo. 

Kyse on siis meissä syvällä piilevästä ominaisuudesta. Heikkisen mukaan polkuja on helppo seurata, sillä joku toinen on todennut ne toimiviksi. 

”Polut ovat tuttuja ja turvalliseksi testattuja. Ihmisellä on taipumus mennä siitä, mistä joku toinenkin on kulkenut.” 

Polkuihin kiteytyy laumaeläimen luottamus lajitovereihin. Pidä se mielessä, kun seuravan kerran oikaiset koskemattoman hangen poikki ja luot uuden kulku-uran: kanssaihmiset luottavat arvioosi reitin turvallisuudesta. 

Mitä olet aina halunnut tietää tieteestä? Onko olemassa tiedeaiheinen kysymys, johon et löydä vastausta? Vaivaako mieltäsi tiedepulma, jonka kysyminen saisi sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi? Nyt voit esittää sinua aina askarruttaneen tiedeaiheisen kysymyksen Oulun ylioppilaslehdelle! Tiedeuutisten jengi ottaa selvää hassuimmista ja höpsöimmistäkin kysymyksistä. Lähetä siis mieltäsi kaihertava kysymys osoitteeseen tiedeuutiset.oyl@gmail.com. Vastaukset selviävät Tiedeuutisissa.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää: