Tove Janssonin tuotannossa huumori ja alakulo kulkevat käsi kädessä

Tove Janssonin teoksiin tiivistyy ihmiselämä kaikkine sävyineen ja tunteineen. Janssonin teksteissä humoristisuus ei torju vakavaa ja surullista, vaan molemmat mahtuvat teksteihin ja kuviin samanaikaisesti. Monipuolisen ja lahjakkaan taiteilijan tuotantoon sukeltaa meneillään oleva nelivuotinen tutkimusprojekti.

Tove Jansson (1914–2001) on ollut tänä vuonna jälleen komeasti esillä tuoreen Muumilaakso-animaation myötä. Muumeista tunnettu Jansson oli ainutlaatuinen monilahjakkuus: lastenkirjailija, romaanikirjailija, novellisti, kuvataiteilija, sarjakuvataiteilija, graafikko ja kuvittaja. Tutkimus Janssonin tuotannosta on tähän mennessä keskittynyt usein Muumi-kirjoihin.

Lisää näkökulmia taiteilijan tuotantoon tuo vuosina 2018–2022 toteutettava projekti, jota johtaa Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtori Jussi Ojajärvi. Koneen Säätiön rahoittamassa projektissa on mukana yhteensä viisitoista tutkijaa. Työryhmä kirjoittaa tutkimukseensa pohjautuvan yleistajuisen Tove Jansson Companion -teoksen, joka toimii lukuoppaana Janssonin kirjalliseen tuotantoon.

Yhteiskunnasta irrallinen ihminen ahdistuu

Oulun yliopiston kirjallisuuden tutkija Kasimir Sandbacka tutkii projektissa yksilön ja yhteiskunnan suhdetta Janssonin novelleissa. Tutkijaa kiinnostaa se, miten ihmisen tuntemisen ja kokemisen tavat näkyvät novelleissa.

“Kärjistäen Janssonia on pidetty individualistina ja boheemina, joka ei ota selkeästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin kirjallisuudessaan”, Sandbacka aloittaa.

Hän tarkastelee tutkimuksessaan Janssonin novellien melankoliaa yhteiskunnallisena rakenteena. Oleellisena osana tässä on tunne siitä, että yhteiskuntaan ei pysty vaikuttamaan vaan se kulkee omilla raiteillaan. Moderni yhteiskunta muuttuu nopeasti, jolloin tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa, mutta samalla myös yhteys menneeseen katkeaa.

“Ihminen ei pysty asettamaan omaa elämäänsä jatkumoon, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostaisivat mielekkään elämäntarinan”, Sandbacka pohtii.

Pakoyrityksiä normien puristuksesta

Tove Janssonin 1970-luvulla kirjoittamissa novelleissa on paljon sellaista, mihin nykypäivän länsimainen ihminen voi samaistua. Kasimir Sandbacka tarkastelee sitä, miten tiettyjen sääntöjen mukaan toimiminen aiheuttaa ahdistusta ja alakuloa novellien henkilöissä.

“Normit ovat niin ehdottomia ja tarkkoja, mutta jollain tavoin samalla epäselviä. Aina ei edes hahmoteta sitä, miksi on kiire tai miksi pitää toimia tietyllä tavalla. Silti koetaan, että on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaan”, Sandbacka miettii.

Sandbacka kertoo esimerkin Aikakäsite-novellista, jossa nuori mies matkustaa yhdessä isoäitinsä kanssa. Mies kertoo novellin alussa, että isoäiti on kadottanut ajantajunsa. Yö ja päivä sekoittuvat, isoäiti on pudonnut modernin yhteiskunnan kelkasta.

Novellin edetessä tulee käänne. Nuori mies on itse asiassa se, jolta ajantaju on kadonnut. Isoäiti pitää huolta miehestä, joka pyrkii olemaan modernin yhteiskunnan mallioppilas.

“Normien aiheuttama ahdistus on saanut aikaan sen, että mies ei suostu hyväksymään, ettei pysy menossa mukana. Oireet hän on ulkoistanut isoäidille”, Sandbacka avaa.

Janssonin novelleissa matkustetaan muutenkin paljon. Sandbacka näkee matkustamisen paoksi omasta elämästä ja velvoitteista. Tarinoissa pakomatka ei kuitenkaan koskaan onnistu, modernia yhteiskuntaa ei pysty pakenemaan.

“Se on ehkä nykyään vielä vaikeampaa, kun ihmiset ovat internetin avulla yhteydessä toisiinsa ja maailma on yhä kytkeytyneempi”, Sandbacka toteaa.

Lempeästi ironinen ja hilpeän parodinen

Toisenlaisen näkökulman Tove Jansson Companion -teoksen tutkimustiimiin tuo Tampereen yliopiston tutkijatohtori Maria Laakso. Hänen tutkimuksensa keskittyy Janssonin tuotannon huumoriin, joka tutkijan mukaan läpäisee koko taiteilijan kirjallista tuotantoa.

Janssonin huumori tulee esiin rivien välistä. Tyypillisiä huumorin muotoja kerronnassa ovat ironia ja parodia.

“Janssonin teksti ei ihan sitoudu siihen, mitä mieltä henkilöhahmot ovat. Niihin pidetään pientä etäisyyttä ja niille hymyillään hyväntahtoisesti”, Laakso kertoo.

Olennaista Janssonin tekstissä on nimenomaan hyväntahtoisuus. Kerronnan ironia on aina hyvin lempeää ja hyväksyvää. Lempeästi Jansson leikittelee myös parodioimalla erilaisia tarinoita, kuten haaksirikkokertomuksia ja vedenpaisumusta.

Vaarallinen juhannus -Muumi-romaanissa Janssonin kertomus lähtee liikkeelle raamatullisesta vedenpaisumuksesta. Suuren tulvan valtaamasta Muumilaaksosta Muumi-perhe löytää yllättäen kelluvan teatterin. Perhe alkaa valmistella teatteriesitystä ja Muumipapan mielessä siintelee vakavamielinen antiikin tragedia.

“Muut hahmot eivät ymmärrä hölkäsen pöläystä Papan hienoista teatteri-ideaaleista, ja lopulta näytelmästä tulee varsinainen farssi. Ja varsin muumiperheen näköinen”, Laakso hymyilee.

Yhtä aikaa leikillinen ja syvällinen

“Jansson on kirjoittajana hyvin syvällinen ja filosofinen vaikka hän on myös leikillinen ja naurava. Se on mielestäni Janssonin erityisyys”, Maria Laakso summaa.

Tästä käy esimerkkinä Janssonin Kesäkirja. Kirjasta Laakso löytää paljon naurua, kun päähenkilöt, pieni tyttö ja isoäiti, eivät aina ymmärrä toisiaan. Mukana seuraa kuitenkin koko ajan varjona tietoisuus siitä, että isoäidin kuolema lähestyy ja vanhan pitää väistyä uuden tieltä.

“Jansson tavoittaa hienosti koko tunteiden sävypaletin teoksessaan. Vaikka siellä on iloa ja naurua, se ei torju surua ja kuolemaa”, Laakso sanoo.

Maria Laakson lempipiirre Tove Janssonin huumorissa on nokkelat karikatyyrit. Muumilaaksossa seikkaileva Piisamirotta on stereotypinen filosofihahmo, joka riippumatossa makoillen lukee vakavia kirjoja kaiken turhuudesta.

“Piisamirotta on hyvin mukavuudenhaluinen. Hän odottaa, että muut passaavat häntä ja tuovat hänelle täytekakkua, jotta hän voi sitten ajatella kaiken turhuutta ja muita synkeitä filosofisia ajatuksia”, Laakso kertoo.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Kaivosuutisoinnissa ympäristövaikutukset ja talous eivät keskustele keskenään

Oulun yliopiston ensimmäinen tiedeviestinnän alan väitöskirja paljastaa kaivoskeskustelun kaksijakoisuuden. Tutkimus kannustaa toimittajia moniarvoisempaan uutisointiin ympäristöaiheista ja mediaa toimimaan rohkeammin keskustelun virittäjänä.

Kaivoshankkeiden ympärillä vellovalta keskustelulta ei 2010-luvun alkuvuosina voinut välttyä. Kun tiedeviestinnästä perjantaina 22.2. väittelevä Aki Harju vuonna 2012 valitsi aihetta väitöskirjalleen, kävi keskustelu Talvivaaran kipsisakka-altaiden vuodoista kiihkeimmillään.

“Olin silloin toimittajana ja huomasin, että kaivoksista puhutaan aika kaksijakoisesti: joko ympäristö tai talous painottuivat. Keskustelun vastakkaisuus kiinnosti minua”, Harju kertoo.

Väitöstutkimuksessaan Harju tutki Sotkamon Talvivaaran ja Sodankylän Kevitsan kaivosten mediajulkisuutta. Tutkimuksen aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Kalevasta, Lapin Kansasta ja Kainuun Sanomista vuosilta 2009, 2012 ja 2015. Analyysivälineenä on käytetty kehysanalyysia.

Tutkimuksen mukaan Talvivaaran ympäristöongelmien uutisoinnin kohdalla media herkistyi kaivosten ympäristö- ja hallinto-ongelmille. Koko alaa alettiin tarkkailla suurennuslasilla ja etsiä epäkohtia. Harjun mukaan herkistymisen edetessä riittävän pitkälle media alkaa esittää enemmän itseään kuin ympäröivää yhteiskuntaa.

“Tämän vaikutusmekanismin kautta näkisin, että medialla oli konkreettinen vaikutus siihen, miten Talvivaarasta ja kaivosalasta ajateltiin tuolloin vuonna 2012”, Harju kertoo.

Talous ja ympäristö eivät mahdu samaan juttuun

Kirjoittelu kaivoksista on ollut mediassa kaksijakoista. Harju havaitsi tutkimuksessaan, että samaan keskusteluun koottiin harvoin eri toimijoita ja mielipiteitä. Näkökulmana eli tarkastelun kehyksenä oli tiukasti joko talous tai ympäristövaikutukset.

Ympäristön ja talouden kehykset saivat koko tutkimuksen aineiston tasolla suurin piirtein yhtä paljon tilaa. Erilaiset näkökulmat eivät yleensä mahtuneet samaan juttuun.

“Toisistaan poikkeavat näkökannat jaoteltiin mieluummin eri juttuihin, kuin oltaisiin laitettu ihmisiä kohtaamaan saman jutun sisällä. Tämän seurauksena teollisuustoiminnan talous- ja ympäristövaikutukset näyttivät toisistaan irrallisilta aiheilta”, Harju huomauttaa.

Kun media noudattaa yhden totuuden logiikkaa, toiminnan myönteisten ja kielteisten vaikutusten arviointi vaikeutuu. Jos eri näkökulmat ja eri toimijat kohtaisivat jo samassa esityksessä, mielipiteen muodostaminen voisi olla kestävämmällä pohjalla. Harju ehdottaa, että media voisi toimia keskustelun avaajana ja vuoropuhelun edistäjänä.

“Lehdet voisivat poimia mielipidesivuilla käydystä keskustelusta asioita ja haastaa päättäjät tarjoamaan konkreettisia vastauksia kysymyksiin. Media voisi vahvistaa lukijoiden uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja lisätä ihmisten kiinnostusta ympäristöpolitiikkaa kohtaan”, Harju visioi.

Ympäristönsuojelu leimattiin maakuntalehdissä alueen taannuttamiseksi

Poliittinen keskustelu kaivosten ympärillä oli erilaista lehtien välillä. Helsingin Sanomat kytki kaivosten ongelmat poliittisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Lapin Kansan kirjoittelu puolestaan näyttäytyi vahvasti aluepolitiikan välineenä. Kaivoskriittiset kannanotot nähtiin osana etelä–pohjoinen-vastakkainasettelua ja pyrkimystä taannuttaa Lappi pelkäksi reservaatiksi.

Lapin Kansassa ja muissa maakuntalehdissä suojelun kannattaminen ei näyttäytynyt arvovalintana, vaan enemmänkin tietoisena taannuttamispyrkimyksenä”, Harju avaa.

Ympäristövaikutuksiin liittyvä keskustelu oli monin paikoin punainen vaate, joka määriteltiin lähtökohtaisesti alueiden museoitumisen käynnistäjäksi. Maakunnallisessa mediassa luotiin vaihtoehdottomuutta talouskasvun edellytyksestä. Harjun mukaan tällaisessa kontekstissa haitalliset ympäristövaikutukset näyttäytyvät herkästi hyvinvoinnin hintana.

“Talvivaara-keskustelussa kaivostoimijat ovat vedonneet siihen, että lupia ei voida kiristää, koska nykyisillä resursseilla ei päästä niin pieniin päästöihin. Ajatellaan, että taloudellinen kannattavuus määrittää sen, missä määrin ympäristö voidaan huomioida”, Harju toteaa.

Suomalaista keskustelua laajemminkin leimannut ajattelumalli elää vahvana vielä tänä päivänä. Teollisuuden positiivista julkisuutta perustellaan sillä, että se kasvattaa hyvinvointia.

“Se vain vahvistaa ympäristötavoitteiden ja taloudellisten etujen välistä jännitettä. Ympäristön asemoiminen hyödynnettäväksi raaka-ainevarastoksi ei kannusta taloudellisen kasvun aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Eikä siten myöskään ilmastonmuutoksen torjumiseen”, Harju pohtii kirjoittelun laajempia merkityksiä.

Tie kriittiseen kaivoskirjoitteluun

Talvivaaran perustamisen aikaan vuonna 2009 kaivoksen käsittely oli mediassa erittäin myönteistä. Harjun mukaan lehdet eivät halunneet nähdä ympäristövaikutuksia, vaikka tuolloinkin olisi ollut asioita mihin tarttua.

“Iloittiin siitä uskomattomasta onnesta, joka Kainuun maakuntaa oli Talvivaaran myötä kohdannut”, Harju sanoo.

Väitöstutkimuksen vertailuaineisto vuosilta 2009 ja 2015 osoittaa, että vuosien varrella kaivosalan kohtelu mediassa koki suuren muutoksen. Kun Talvivaaran asiat alkoivat mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan, suhtautuminen koko alaan muuttui. Vuonna 2009 talouden kehyksen osuus Talvivaaraa käsittelevissä jutuissa oli yli 80 prosenttia ja vuonna 2012 enää 39 prosenttia.

“Talvivaaraan pystyttiin liittämään niin paljon kielteisiä puhetapoja, ja niitä liitettiin myös muihin kaivoksiin. Kriittisyys koko alaa kohtaa kasvoi”, Harju toteaa.

Puhetapojen muutos vaikutti Kevitsan kaivoksen alkuvaiheen julkisuuteen. Kaivos joutui vuonna 2012 aloittamaan toimintansa huomattavasti hankalammassa vaiheessa julkisuuden suhteen kuin Talvivaara. Toiminnan arvioiminen oli paljon kriittisempää.

Toiveena aiheiden monipuolisempi käsittely

Harjun kiinnostus ympäristökonfliktien mediakäsittelyyn heräsi jo tiedeviestinnän maisteriopintojen aikana, jolloin hän pro gradu -työssään tutki Ylä-Lapin metsäkiistoja. Harju on huomannut, että uutisointi ympäristöaiheista on monella tapaa puutteellista.

“Median logiikka ei oikein taivu ympäristöaiheiden käsittelyyn”, Harju pohtii.

Esimerkiksi hän ottaa ilmastonmuutoksen käsittelyn mediassa. Lokakuussa 2018 julkaistu IPCC:n ilmastoraportti oli todella näkyvästi esillä muutamia viikkoja, mutta hävisi pian keskustelusta kokonaan.

“Se kuvastaa hirveän hyvin sitä, miten aiheita julkisuudessa käsitellään. Asiat näyttäytyvät ohimenevinä teemoina, joista otetaan hyöty irti klikkauksina ja somejakoina. Kun tullaan siihen pisteeseen, että pitäisi ryhtyä toimiin, uhka vedetään takaisin”, Harju analysoi.

Harjun tutkimuksen yhtenä tavoitteena onkin herätellä toimittajia tarkastelemaan omia tekemisen tapojaan sekä antaa vinkkejä, miten ympäristöön vaikuttavia taloushankkeita voisi käsitellä nykyistä monipuolisemmin.

Tutkimuksessaan Harju havaitsi, että kaivosuutisoinnissa kaivosalan toimijat saivat huomattavan paljon puhetilaa. Journalistinen pyrkimys objektiivisuuteen ohjasi haastattelemaan kaivostoimijoita myös ympäristövaikutuksia käsittelevissä teksteissä.

“Se myös tarjosi kaivosten edustajille mahdollisuuden ohjata keskustelua kaivosyhtiöiden kannalta suotuisammille urille”, Harju toteaa.

Harjun mielestä ympäristöaiheita käsitellessään toimittaja voisi asettua ympäristön puolelle.

“Esimerkiksi ilmastonmuutos on niin tärkeä asia, ettei oikein voida puhua puolueellisuudesta, vaan voitaisiin reippaasti asettua kritisoimaan ilmastonmuutosta edistäviä käytäntöjä ja pyrkiä edistämään muutosta hillitseviä toimia”, Harju esittää.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Suomi on myös biologian kieli

Yli-intendentti Marko Mutasen mukaan kehitys on kielen elinehto. Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon ehdokas on joutunut omissa artikkeleissaan luomaan uutta termistöä. “Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään.”

Biologian kieli on englanti. Englannin käytölle on järkeviä syitä. Arvostetuimmat tieteelliset julkaisut, kuten Science ja Nature, ovat englanninkielisiä. Tutkija haluaa tuloksensa kansainvälisen tutkijayhteisön silmien eteen ja monella alalla suomen kieltä taitavia tutkijoita on vain kourallinen. Tiede ei ole monologi.

Myös alan termistö perustuu pitkälti englantiin ja latinaan. Taipuuko suomi enää edes biologian kieleksi?

“Kyllä taipuu, mutta ei ilman ongelmia”, yli-intendentti Marko Mutanen kertoo.

Mutasen mainitsemat ongelmat syntyvät alan termistön kääntämisestä. Useille vakiintuneille käsitteille ei ole olemassa vakiintuneita suomennoksia.

“Usein joudutaan tyytymään termin suomen kieleen mukauttamiseen. Esimerkiksi “DNA barcode” ei välttämättä käänny suoraan DNA-viivakoodeiksi vaan usein tutkijoiden arkikielessä puhutaan barkoodaamisesta”, Mutanen selventää.

Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan yksikössä työskentelevä Mutanen on kirjoittanut paljon myös suomeksi. Tästä työstä hän on saanut tunnustusta: hän oli ehdolla tänä vuonna Vuoden Tiedekynä -palkinnon saajaksi. Koneen Säätiön myöntämä palkinto jaetaan tieteellisestä kirjoituksesta, jossa suomen kieltä on käytetty ansiokkaasti. Palkinto jaetaan vuorovuosin humanistisen, yhteiskuntatieteen ja ympäristöntutkimuksen alan suomenkielisen artikkelin kirjoittajalle tai kirjoittajille.

Vuoden Tiedekynä -kilpailu on yksi kannuste suomenkielisen tieteellisen tekstin tuottamiseen. Tänä vuonna 25 000 euron palkinnon sai Sampo Soimakallio artikkelillaan Biomassan energiakäyttö: vaikutukset hiilinieluihin ja ilmastopäästöihin.

 

Tiede luo kieltä

Parhaimmillaan biologi luo työssään uutta suomenkielistä termistöä.

“Usein jo opiskelijoiden graduissa pitää keksiä sopivia suomenkielisiä vastineita alan vakiintuneille englanninkielisille termeille”, Mutanen paljastaa.

Myös omissa artikkeleissaan Mutanen on joutunut luomaan uutta termistöä. Hän muistuttaa, että kehitys on kielen elinehto.

“Kieltä pitää luoda tyhjästä, sillä termistöä ei yksinkertaisesti ole. Jos joutuisin operoimaan sillä terminologialla, mikä oli käytössä sata vuotta sitten, en pystyisi kirjoittamaan suomeksi mitään”, Mutanen muistuttaa.

Mielenkiintoinen asia suomenkielisessä biologiassa ovat lajit ja niiden määrittäminen. Suomen luonnossa on Mutasen mukaan suuria eliöryhmiä, joilla ei ole suomenkielistä nimeä.

Uusien nimien määrittäminen ja keksiminen on yksi tapa luoda uutta kieltä biologiaan.

“Nimistön kehittäminen on tärkeää siinä mielessä, että on aivan eri asia puhua apilakirjokääriäisestä kuin Capricornia boisduvalianasta”, Mutanen täsmentää.

Suomenkielisillä lajien nimillä on helpompi luoda mielikuvia lajista. Kielen käyttö on siis myös vallankäyttöä.

 

Miksi edes kirjoittaa suomeksi?

Miksi sitten kirjoittaa suomeksi, jos kallisarvoista työaikaa menee uusien termien kehittelyyn ja englanninkieliselle aineistolle on suurempi yleisö ja paremmat julkaisualustat?

“Jos me haluamme säilyttää suomen kielen tieteen kielenä, sitä on pakko käyttää”, Mutanen selventää.

Mutanen nostaa esille myös kansansivistyksellisen lähtökohdan. Jos kaikki tiede tehtäisiin englanniksi, vaikuttaisi se Mutasen mukaan pitkällä aikavälillä myös suomalaisten sivistystasoon.

“Kyllä oma äidinkieli on aina se kieli, jolla asiat parhaiten saadaan selostettua ja ymmärrettyä”, Mutanen pohtii.

Suomen kielen käyttöön vaikuttaa myös tiedepolitiikka. Suomessa tieteelliset julkaisukanavat on luokiteltu tasoluokkiin. Julkaisufoorumi-luokitusjärjestelmän luokituksessa ulkomaiset ja kotimaiset julkaisukanavat on jaoteltu perustasoon (1), johtavaan tasoon (2) ja korkeimpaan tasoon (3). Mutasen omalla alalla ei ole yhtään suomenkielistä 1-luokan, tai sitä korkeampaa, julkaisua.

Se, minkä Jufo-luokituksen saaneessa julkaisussa artikkeleita julkaistaan, vaikuttaa myös yliopiston saamaan rahoitukseen. Siksi paine englanninkielisille julkaisuille voi tieteenalalla olla kova.

 

Tieteen popularisointi avain ongelmaan?

Vaikka suomenkieliset julkaisut eivät juhli luonnontieteen aloilla Jufo-luokituksillaan, voi suomenkielistä tieteellistä tekstiä julkaista myös muissa muodoissa. Tieteen popularisointi on yksi tapa lisätä tutkimuksen näkyvyyttä ja toisaalta pitää alan suomenkielistä terminologiaa yllä.

Marko Mutasen mielestä tieteentekijöiden ei pitäisi jäädä omaa alansa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Tieteen popularisointia tulisi hänen mukaansa harjoittaa myös alan sisällä.

“Tieteen popularisointia ei mielestäni pitäisi jättää pelkkien freelance-toimittajien harteille. Popularisointia tulisi harjoittaa aina tieteen huipulta asti, hyvinä esimerkkeinä Esko Valtaoja ja Kari Enqvist.

Sampo Marski

Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.

Lue lisää:

Vammaiset kaivostyöläiset olivat aktiivisia yhteiskunnan jäseniä 1800-luvun Englannissa

Uusi kirja kertoo, minkälaista oli vammaisten ihmisten elämä teollistumisen aikakaudella. Vammaisuuden historia tutkii, kuinka vammaisiin on suhtauduttu yhteiskunnassa ja mitä vammaisuus on tarkoittanut menneinä aikoina. “Näitä asioita pohtimalla haastetaan näkemyksiä siitä, mitä vammainen ihminen voi tai saa olla”, tutkija Daniel Blackie kertoo.

Vauhdilla teollistuneesta Englannista ja sen synkistä hiilikaivoksista puhutaan harvemmin vammaisten ihmisten näkökulmasta. Näin kuitenkin ovat tehneet Oulun yliopiston tutkijatohtori Daniel Blackie ja Swansean yliopiston professori David Turner juuri ilmestyneessä kirjassaan Disability in the industrial revolution: Physical Impairment in British Coalmining, 1780–1880.

”Hiiliteollisuus oli tärkeää teollistumisen kannalta. Meitä kiinnostaa, mitä teollinen vallankumous tarkoitti vammaisten ihmisten kannalta”, Blackie kertoo.

Teollistumisen aikaan 1700-1800 -luvuilla vammaiset tunnistettiin paitsi sosiaalisena ryhmänä, jolle luotiin palveluja, myös ongelmallisena ryhmänä, joka vaati erikoissairaanhoitoa, koulutusta ja muuta huolenpitoa.

”Huolimatta siitä, mitä historian kirjat sanovat, vammaiset työskentelivät melko paljon teollistumisen aikana”, Blackie huomauttaa.

 

Piilotettua historiaa

Vammaisuuden historia tutkii sitä, mitä vammaisuus on tarkoittanut ja miten vammaisiin on suhtauduttu eri aikoina. Kuten muiden vähemmistöryhmien kohdalla, pyritään selvittämään, miten heitä kohdeltiin ja millaisia heidän kokemuksensa olivat.

”Mikä erottaa vammaisuuden muista vähemmistöryhmistä, on se, että se voi koskettaa meistä jokaista. Kuka tahansa voi jäädä auton alle ja vammautua pysyvästi”, Blackie painottaa.

Vammaiset ovat ihmisryhmä, jonka historia ei ole juurikaan esillä.

”Tutkimme historiaa, josta ei kuule kovin usein. Historian tunneilla koulussa ei oikeastaan käsitellä vammaisuuden historiaa”, Blackie avaa.

Vammaisten ihmisten puuttuminen historian kirjoista vaikuttaa ihmisten asenteisiin.

”Päätelmiä vammaisista ihmisistä tehdään usein vähäisen tiedon perusteella. Jos vammaisuuden historiasta tiedettäisiin enemmän, yhteiskunnan näkemykset olisivat kovin erilaiset. Paljon positiivisemmat”, Blackie painottaa.

 

Vammaiset aktiivisia aikansa yhteiskunnassa

Blackien mukaan yleisesti vammaisuuden tutkijoiden keskuudessa ajatellaan, että teollistumisen muutosten myötä vammaiset henkilöt menettivät työnsä ja heidän toimeentulonsa vaikeutui.

”Näin siis oletetaan, mutta asiaa ei ole juurikaan tutkittu. Ajattelimme, että on aika tutkia tätä osaa historiassa ja katsoa, mitä teollistumisen aika vammaisten ihmisten kannalta oikeastaan tarkoitti”, Blackie kertoo.

”Kävimme läpi suuret määrät vanhoja dokumentteja, ja huomasimme, että vastoin yleisiä oletuksia vammaiset ihmiset olivat aktiivisesti mukana yhteiskunnan toiminnassa ja työelämässä”, Blackie sanoo.

”Vammaiset ihmiset olivat mukana teollisessa vallankumouksessa aktiivisina osapuolina. He eivät olleet passiivisia sivustakatsojia vaan mukana saamassa aikaan asioita. Tätä ei kovin usein muisteta”, Blackie pohtii.

Kirja paljastaa, kuinka vammaiset ihmiset pyrkivät muuttamaan asioita, joista he eivät pitäneet. He haastoivat mielikuvia sillä, miten olivat tekemisissä ihmisten kanssa, olemalla eri mieltä, ja vain elämällä kuten muutkin, perustaen perheitä ja ansaiten elantonsa kaivoksilla.

”Nykypäivästä käsin katsottuna ei arvaisi jonkun olevan sokea tai jalkapuoli, vaan ihminen näyttäytyisi meille mielestämme täysin tavallisena. Äitinä, jolla on viisi lasta ruokittavana, yrittäen pärjätä vähäisten tulojen turvin”, Blackie kertoo.

 

Tarinoita elävästä elämästä

Seuraavaksi Blackie haluaa kertoa yksittäisten ihmisten tarinoita. Vammaisen kaivostyöläisen elämänkerran kautta vuosisatoja sitten eläneen ihmisen arki herää eloon nykypäivän ihmiselle.

”Kirjassa tarkastelimme hiilikaivoksilla työskennelleiden vammaisten elämää yleisesti. Haluaisin tutkia, mitä löytämämme muutokset tarkoittivat yksittäisen ihmisen elämässä”, Blackie miettii.

Tärkeäksi Blackie kokee vammaisuuden historiasta kertomisen nimenomaan ihmisten asenteiden ravistelun kannalta:

”Vammaisuuden historian tutkiminen on tärkeää, sillä sen kautta voidaan vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja asenteisiin. Kertomalla, kuinka vammaiset ovat olleet mukana historian tapahtumissa kuten kaikki muutkin, voidaan muuttaa yhteiskunnan suhtautumista positiivisempaan suuntaan.”

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Sulava arktinen ikirouta kätkee taudinaiheuttajia ja ympäristömyrkkyjä

Pohjoisen jäämeren rannikoita asuttaa noin neljä miljoonaa ihmistä, joiden arkeen ja tulevaisuuteen ilmaston lämpenemisellä on radikaaleja vaikutuksia. Arktisen tutkimuksen professori Arja Rautio tutkimusryhmineen viettää seuraavat viisi vuotta ikiroudan sulamisen aiheuttamien terveysriskien tutkimuksen parissa. Nunataryuk-tutkimushanke auttaa arktisten rannikkoalueiden asukkaita sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin.

Arktisten rannikkoalueiden muutosten tutkimiseen keskittyvä Nunataryuk-projekti on EU-tasollakin suurimittainen hanke 11,5 miljoonan euron rahoituksella. Viime vuoden lopulla alkaneessa hankkeessa pyritään muodostamaan kokonaiskuva ikiroudan sulamisen vaikutuksista arktisen rannikkoalueen infrastruktuuriin, talouteen ja ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin.

Projektia johtaa saksalainen Alfred Wegener -instituutti ja siinä on mukana tutkimusorganisaatioita kahdestatoista eri maasta. Kymmenen työryhmää tutkii sekä luonnon ilmiöitä että ihmisen toimintaa sulavan ikiroudan alueilla. Mukana tutkimuksessa on myös Oulun yliopisto. 

Arktisen tutkimuksen professorin Arja Raution johtaman Health and Pollution -ryhmän tavoitteena on tarkastella ikiroudan sulamisen aiheuttamia terveysriskejä ja luoda kokonaiskäsitys arktisten rannikkoalueiden tilanteesta.

Ryhmän mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti ikiroutaan varastoituneiden ympäristökemikaalien pitoisuuksien ja infektiotautien aiheuttamien riskien selvittäminen ja leviämisen mallintaminen.

”Luotan, että tässä tutkimuksessa saamme selville todella tärkeitä asioita. Laajan projektin myötä voimme havaita riskejä, joita ei ole huomattu ennen”, Rautio sanoo.

Asutus Jäämerta ympäröivillä arktisilla alueilla on keskittynyt rannikolle, jonka maaperä on jäässä kesät talvet. Ilmastonmuutoksen seurauksena ikirouta sulaa, liikkuu ja muuttaa muotoaan.

Erityisesti Siperian ja Pohjois-Kanadan rannat ovat alttiita eroosiolle, kun sulana pidempään pysyvän meren aallot syövät maa-ainesta.

 

Sulavassa ikiroudassa piilee monenlaisia terveysriskejä

Alueen asukkaiden ja luonnossa liikkuvien eläinten terveydelle ikiroudan sulamisella on ikäviä yllätyksiä. Jäätyneeseen maaperään on vuosien saatossa varastoitunut ympäristökemikaaleja ja ikijäässä muhivat myös monet infektiotaudit.

Ikiroudan sulamisvesien muodostamien lammikoiden turvallisuutta ei tiedetä. Vesi saattaa sisältää erilaisia myrkkyjäämiä ja vaarantaa näin sekä ihmisten että esimerkiksi laiduntavien porojen ja muiden eläinten terveyden.

”Ikiroudan kemikaalipitoisuuksia on mitattu vain vähän. Tällä hetkellä ei tiedetä, kuinka paljon ikiroutaan on varastoituneena näitä aineita, esimerkiksi elohopeaa ja dioksiineja.”

Arktisilla alueilla kemikaalien pitoisuuksien mallintaminen ei ole ihan yksinkertaista. Esimerkiksi elohopea muuttaa olomuotoaan ilman lämpötilan mukaan ollen välillä vapaana ilmassa, varastoituneena lumeen ja taas sataen maahan.

Pelottavan uhkakuvan muodostaa myös ikiroudassa mahdollisesti vaaniva pernarutto, jonka tutkiminen ja leviämisen mallintaminen on yksi tutkimushankkeen tavoitteista.

 

Usko tulevaisuuteen koetuksella

Huoli olosuhteiden muutoksessa on näkynyt viime vuosina arktisten alueiden itsemurhatilastoissa.

Arja Rautio nostaa esille, kuinka elinolosuhteiden nopea muutos on vaikuttanut etenkin nuorten miesten mielenterveyteen.

”Nopeiden muutosten edessä usko tulevaisuuteen saattaa kadota, kun tutut elinkeinot eivät yhtäkkiä enää kannatakaan. Elämästä tulee epävarmaa.”

Edellytykset alueen asukkaiden elinkeinoille, kuten kalastukselle ja poronhoidolle, muuttuvat. Ilmaston lämpeneminen tuo pohjoiseen uusia lajeja samalla hävittäen vanhoja.

Myös uudet elinkeinot tietävät ongelmia perinteisille tavoille elää. Arktisille alueille laajeneva öljyteollisuus vaikeuttaa poronhoitoa, kun öljyputket katkaisevat porojen kulkureittejä.

”Ongelmallista on muutoksen nopeus, kun uuteen tilanteeseen ei ehdi sopeutua.”

Raution mukaan pohjoisten alueiden asukkaiden hyvinvointi on mukana yhtenä tärkeänä aiheena Suomen puheenjohtajakaudella (2017–2019) Arktisessa neuvostossa.

 

Osallistavalla tutkimusotteella luotettavampia tuloksia

Nunataryuk-projektissa korostetaan asennetta, jolla paikallisiin yhteisöihin suhtaudutaan. Ihmisille kerrotaan, mitä ollaan tekemässä, ja heidän ehdotuksiaan kuunnellaan.

Paikallisilla on paljon sellaista tietoa ympäristöstään, mistä tutkijoille voi olla hyötyä.

”Osallistava tutkimustapa antaa äänen myös tutkimuksen kohteena oleville. Ihmiset ovat yleensä kiinnostuneita, mitä heidän ikkunoidensa takana tundralla liikkuvat tutkijat oikein tekevät”, Rautio sanoo.

Osallistavaan tutkimusotteeseen sopii hyvin, että alueella jo aiemmin ollut tutkija tekee haastattelut ja kyselyt, eikä uusia ihmisiä tarvitse lähettää paikalle.

”Projektiin valituilla alueilla on jo pitkään tehty tutkimustyötä, joten näillä alueilla oli luonteva jatkaa uuden hankkeen parissa.”

 

Arktinen alue

Arktisella alueella on useita määrittelyjä. Se voi viitata esimerkiksi

– pohjoisen napapiirin (66°33’N) sisälle jäävän alueeseen

– jatkuvan ikiroudan peittämään alueeseen

– alueeseen, jolla keskilämpötila ei nouse kesällä yli + 10°C

– metsän ja puuttoman tundran vaihettumisvyöhykkeen pohjoispuolisiin alueisiin.

Arktisella alueella asuvista noin neljästä miljoonasta ihmisestä 10 prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin, joita on yli 40. Alueen väestö keskittyy yhä enemmän kaupunkeihin, mutta alkuperäisväestöä asuu edelleen perinteiseen tapaan pienissä yhteisöissä etäällä toisistaan.

Lähde: Arktinen keskus

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää:

Muumipapan ja Impi Agafiinan mukana kirjallisuushistoriaa rakentamassa

Suomen sadan vuoden itsenäisyyttä juhlistava Maamme romaani esittelee teoksia jokaiselta itsenäisyyden ajan vuosikymmeneltä. Yliopistonlehtori Jussi Ojajärven mukaan teos on kuva viimeisen sadan vuoden moninaisuudesta, jännitteistä ja ristiriidoistakin.

Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtorin ja Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentin Jussi Ojajärven työhuone on täynnä kirjoja.

Seiniä kiertävillä hyllyillä ei tyhjiä koloja näy, ja teoksia lepää pinoissa sivupöytiä ja ikkunalautaa myöten.

Ojajärven kirjahyllyssä on myös kiinnostavia uutuuksia, joita Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaine on ollut mukana tekemässä.

Ojajärven ja Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtorin Nina Työlahden toimittama Maamme romaani (2017) esittelee sata vuotta suomalaista kirjallisuutta vuosikymmen kerrallaan. Teoksen kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita Oulun, Turun ja Jyväskylän yliopistoista.

Teoksen kohderyhmä on laaja. Ojajärven mukaan kirja on suunnattu kirjallisuuden ystäville ja kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneille, aina lukion äidinkielenopettajista ja heidän oppilaistaan lähtien. Toisaalta kirja on tarkoitettu myös kirjallisuudentutkijoille ja alan opiskelijoille. 

Teoksessa on kuitenkin Ojajärven mukaan pyritty hillitsemään kirjallisuustieteellistä jargonia – siksi kirja on hänestä helposti lähestyttävä ja se sisältää jännittäviä kertomuksia.

 

Ryysyrannan Joosepista kokeelliseen kirjallisuuteen

Maamme romaanin jokainen luku esittelee eri vuosikymmenten kirjallisuutta. Ojajärven luonnehdinnan mukaan teokseen on sisällytetty niin odotettuja kuin yllättäviäkin poimintoja.

Siksi kirjassa käsitellään niin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa (2014) kuin Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppiakin (1924), ja tarkastelun kohteeksi pääsee niin 2010-luvun kokeellinen kirjallisuus kuin 1970-luvun poliittisuuskin. 

Elsi Hyttisen kirjoittama, vuoden 1917 kirjallisuutta käsittelevä luku alkaa seuraavasti: “Ei ollut 1910-luvun kulttuuriskribentillä helppoa.” Osuudessaan Hyttinen tarkastelee tyttökirjallisuutta, tulevaisuuteen sijoittuvaa dystooppista työläiskirjallisuutta ja suomalaissiirtolaisen kirjoittamaa kuvausta Suomi-neidon kaappauksesta.

Vaikka samalta vuosikymmeneltä valitut romaanit voivat olla keskenään erilaisia, niissä on kuitenkin jotain samaa, Ojajärvi sanoo.

Esimerkiksi 1950-luvulta valituissa teoksissa haetaan suhdetta sodanjälkeiseen ilmapiiriin ja aikakauteen ja siihen, mihin ollaan menossa ja mistä ollaan tulossa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla 1 (1959), Oscar Parlandin Lumottu tie (1953, suomeksi 1955) ja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950, suomeksi 1963) jäsentävät kaikki yksilön identiteettiä sekä suhdetta menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Kolmea teosta yhdistävät tärkeinä teemoina katastrofin läheisyys – ja talo.

“Historian käsittely on edellytys sille, että pystytään rakentamaan uutta sodanjälkeisessä ilmapiirissä. Muumipapan urotöissäkin on tavallaan kyse historiasta.”

Jussi Ojajärvi kuvailee Maamme romaania kirjallisuudentutkijoiden demokratisoivaksi eleeksi Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi.

Kirja esittelee suomalaisen romaanikirjallisuuden monipuolisuutta sadan vuoden ajalta, ja käsittelee teoksia myös kaanonin ulkopuolelta, huomioiden solmukohtia ja yhteiskunnallisia kehityskulkuja.

Ojajärven mukaan teos rakentaa Suomen itsenäisyyden ajasta kirjallisuuden kautta kertomuksen, jonka voi nähdä purkavassa suhteessa nationalistiseen juhlintaan.

“Se on kuva moninaisuudesta, jännitteistä ja ristiriidoistakin.”

 

Maamme romaani on kokonaisuudessaan ladattavissa pdf-tiedostona Jyväskylän yliopiston sivuilta.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää: