Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 19: Huumorilla positiivisia vaikutuksia mainontaan

Mainoksia ei voi paeta. Niihin törmää niin radiossa kuin televisiossakin, ja sisällöstä riippuen ne joko ilostuttavat tai raivostuttavat katsojaansa. Mainokset toimivat tutkitusti paremmin, jos niissä käytetään huumoria.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston markkinoinnin tohtorikoulutettava ja Hurmos-hankkeen projektipäällikkö Eeva-Liisa Oikarinen on tutkinut huumorin käyttöä markkinoinnissa ja  rekrytointimarkkinoinnissa.

Oikarinen viimeistelee tällä hetkellä pienyritysten huumorin käyttöä ja vaikutuksia etenkin internetin työpaikkamainonnassa käsittelevää väitöskirjaansa.

Mikä huumorin tutkimisessa kiinnostaa?

”Aloitin tutkimusavustajana vuonna 2010, ja mietin, mistä aiheesta alan tekemään väitöskirjaa. Yhtenä päivänä vastaan tuli työpaikkailmoitus, joka poikkesi normaalista ilmoituksesta huumorinsa vuoksi. Mietin, mitä tämä tarkoittaa, ja samalla väitöskirjan aihe muuttui täysin”, Oikarinen kertoo.

Oikarinen on tutkinut aihetta sekä väitöskirjassaan että osana Hurmos-hankkeessa tehtävää tutkimusta. Vuonna 2015 käynnistynyt Tekesin rahoittama kaksivuotinen Hurmos-hanke on toteutettu yhteistyössä Oulun ammattikorkeakoulun kanssa.

Hankkeessa kerätään tällä hetkellä vielä tutkimusaineistoa muun muassa laajalla Suomen vientiyrityksille suunnatulla kyselyllä. Siinä kartoitetaan johtajien näkemysten kautta organisaatioiden huumorin ja leikillisyyden yhteyksiä niiden kansainväliseen toimintaan, innovatiivisuuteen, viestintään, brändiin ja luottamukseen yritystä kohtaan, sekä työntekijöiden hyvinvointiin ja organisaatioon sitouttamiseen.

International journal of internet marketing and advertising –julkaisun vuoden 2017 ensimmäisessä numerossa julkaistiin Oikarisen ja Oulun ammattikorkeakoulun opettajan Jaakko Sinisalon artikkeli ”Personality or skill: a qualitative study of humorous recruitment advertising campaign on social media”. 

Artikkelissa Oikarinen ja Sinisalo esittelevät humoristiseen työpaikkamainoskampanjaan liittyviä haasteita ja hyötyjä. Tapauksena artikkelissa esitellään arkkitehtitoimiston rekrytointi sosiaalisessa mediassa. Toimisto käytti viittä erilaista humoristista työpaikkailmoitusta, joista arkkitehtiopiskelijat valitsivat mielestään parhaimman ja huonoimman ilmoituksen.

Tulos hyvän ja huonon ilmoituksen välillä oli selkeä: leikillinen ja hyväntahtoinen huumori koettiin parhaiten sopivaksi työpaikkailmoitukseen.

Kääntöpuolena on se, ettei humoristisen ilmoituksen viesti kuitenkaan tavoita kaikkia hakijoita sen vaatiessa liian paljon tulkintaa hakijalta.

”Osa hakijoista ymmärsi yrityksen viestin, eli kuka tahansa arkkitehti voi hakea työtä. Yritys etsi oikeanlaista tyyppiä työhön. Toisaalta henkilö, joka ei ymmärtänyt mainosta tai pitänyt huumorista, ei uskonut olevansa oikea henkilö työskentelemään kyseiselle yritykselle. Näin säästyi niin hakijan kuin rekrytoijankin aikaa”, Oikarinen kertoo.

 

Huumori sopii työpaikalle ja mainontaan

Huumori markkinoinnissa onkin Oikarisen mukaan haaste, sillä mainoksen huumoria tai viestiä ei välttämättä aina ymmärretä.

Esimerkiksi artikkelissa tutkitun arkkitehtitoimiston rekrytointikampanja osoitti, ettei osa arkkitehtiopiskelijoista olisi hakenut työtä, koska ei saanut selvää työnkuvasta eikä tiennyt työstä tarpeeksi ilmoitusten perusteella.

Oikarinen kertoo Hurmos-hankkeen tutkimusten huumorista organisaatioiden sisällä osoittaneen eri huumorityypeillä olevan vaikutusta työntekijöihin työhteisön sisällä.

Hyväntahtoinen leikillinen huumori sopii aggressiivista kritisoivaa huumoria paremmin niin yrityksen sisäiseen kuin ulkoiseenkin viestintään, ja huumorilla on positiivisia yhteyksiä muun muassa työntekijöiden sitoutuneisuuteen.

”Yrityksen sisällä leikillisyys on yhteydessä työntekijöiden työhön sitoutumiseen ja innovatiiviseen tuloksellisuuteen työpaikalla.”

Huumori herättää mainonnassa huomiota ja vaikuttaa positiivisesti mainostettavaa tuotetta kohtaan. Myös asenne mainostajaa ja brändiä kohtaan voi olla positiivisempi humoristisen mainonnan vuoksi.

On kuitenkin merkityksellistä, millaista tuotetta on tehokasta mainostaa huumorilla.

”Jos tuote ei ole ihmiselle tärkeä, huumori toimii yleensä paremmin ja saa ihmisen ostamaan kyseisen tuotteen”, Oikarinen sanoo.

Oikarisen mukaan huumori on yleistynyt sosiaalisessa mediassa etenkin viraalimarkkinointina, ja hän näkeekin huumorin yhtenä perinteisenä keinona aiheuttaa ”viruksen” levittämistä. Hänestä perinteistä poikkeava mainonta bongataan virrasta helpommin.

Oikarinen kertoo huumorin menevän toisaalta tutkitusti aggressiivisempaan suuntaan. Huumorin täytyy olla vahvempaa ja viraalimainonta on yksi keino vahvistaa huumoria sekä koetella huumorin rajoja.

 

Huumorin avulla kohti vapaampaa viestintää

Huumori tuntuu sopivan lähes joka paikkaan, ja moni yrityskin käyttää huumoria omassa viestinnässään ja brändäyksessä.

Mihin huumori ei sovellu?

”Vakaviin aiheisiin ei huumori sovellu, vaikka toisaalta stand up-koomikot vitsailevat aiheesta kuin aiheesta. Se on heidän työnsä. Kuitenkin konteksti aina ratkaisee.”

Oikarisen mukaan huumori on tervetullutta myös vakavampiin organisaatioihin, kuten yliopistoihin.

Yliopistojen viestintä on vakavaa, mutta tutkijoille viestiminen voisi olla vapaampaa.

”Yksittäiset tutkijat voivat vapaammin viestiä itsestään ja tutkimuksestaan, vaikka edustavatkin tiettyä yliopistoa. Tietynlaista leikillisyyttä saisi olla nykyaikana tutkimusviestinnässä enemmänkin, sillä onhan olemassa esimerkiksi blogeja, joihin tutkijat saisivat vapaamuotoisesti ja leikillisesti kirjoittaa. Tutkijat voivat yhä pelätä huumorin syövän uskottavuutta.”

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää:

Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 16: Tiede totuuden palveluksessa

Sosiologi, sosiaaliantropologi ja moraalifilosofi Edvard Westermarck (1862−1939) saattaa olla merkittävin suomalainen ihmistieteilijä, mutta hän on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Uutuuskirjassa esitellään uudistusmielinen moraalikapinallinen, joka kävi taisteluaan totuuden puolesta tekopyhyyttä ja näennäistietoa vastaan.

TEKSTI Venla Tuohino

KUVAT Venla Tuohino

Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian tutkija Niina Timosaaren väitöskirjaan perustuva teos Edvard Westermarck – Totuuden etsijä  julkaistiin pääsiäisviikolla.

Juhlavaa tunnelmaa siivittää pieni haikeus: teos sinetöi monen vuoden työn. ”Olen helpottunut ja iloinen siitä, että maineikas kustantaja tähän tarttui”, Timosaari kuvailee.

Totuuden etsijässä Niina Timosaari käsittelee Westermarckin tutkimuksissaan ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan puolustamia sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyviä lainuudistuksia. Timosaari selvittää, mitä nämä reformit eli lainuudistusvaatimukset olivat sekä miten ja miksi Westermarck niitä puolusti. Oman huomionsa saa sekin, mikä merkitys Westermarckin työllä on ollut.

Timosaari on halunnut tuoda esille aikaisemmin vähemmälle käsittelylle jääneitä puolia Westermarckin tutkimustyössä. Häntä kiinnosti nimenomaan Westermarckin yhteiskunnallinen puoli.

Kuinka nähdä asioiden toinen puoli?

1880-luvulla muutokset eurooppalaisessa aateilmapiirissä rantautuivat Suomeen, jossa oltiin pitkään seurailtu lähinnä saksalaisia aatesuuntauksia. Nuori opiskelija Westermarck kiinnostui naturalismista sekä järkeä ja empirismiä korostavista liberaaleista aatteista. Hänestä kehkeytyi myös kiivas kristinuskon kriitikko.

Brittiläinen kokemusperäinen filosofia ja evoluutioajattelu vetivät Westermarckia puoleensa, niinpä hän suuntasi tutkijaksi Lontooseen. Jos nykyään Iso-Britannia onkin maa, johon opiskelijat Suomesta säntäävät joukolla, Westermarck oli sillä tiellä varhainen pioneeri.

Westermarck tuli tunnetuksi etenkin avioliiton ja moraalin tutkijana. Hän on edelleen usealla mittarilla mitattuna Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä tutkijoita, jolla oli professuuri Helsingissä, Turussa ja London School of Economicsissa. Hän ei myöskään kaihtanut kenttätyötä, vaan oleskeli vuosia Marokossa, missä hän kartoitti paikallisten heimojen elintapoja, uskontoa ja kulttuuria.

Tutkijana Timosaari antaa arvoa seuraavalle Westermarckin ajatukselle: ”Vertailevan sosiaaliantropologian avulla näemme asioiden toisen puolen, siis sen mitä muut ajattelevat meistä. Länsimaisen sivilisaation ylemmyydentunne on mielikuvituksen tuotetta.”

Tieteen hyödyllisyyttä ei voi etukäteen ennustaa

”Westermarckin mukaan tieteellinen tutkimus oli itsessään tärkeää mutta tieteellistä tutkimusta pitäisi myös hyödyntää yhteiskunnassa mahdollisimman laajasti”, Timosaari kertoo.

Tutkija kiirehtii lisäämään, että tämä ei tarkoita sitä, että Westermarck olisi politikoinut tieteen kustannuksella.

Päinvastoin, hän oli akateemisen tieteen palveluksessa sitoutunut tuottamaan objektiivista tietoa päätöksenteon tueksi.

”Tieteen tärkein tehtävä oli etsiä totuutta ja selittää todellisuutta tieteellisin menetelmin. Parhaimmassa tapauksessa tieto vähentäisi ennakkoluuloja ja tuottaisi valistuneita päätöksiä”, kiteyttää Timosaari.

Ajan henki kuitenkin puolsi tiedeyhteisön vaikutusvaltaa, sillä 1800-luvun loppupuolella tiedeusko oli huipussaan. Sosiologia, johon sosiaaliantropologia laskettiin kuuluvaksi, oli uusi tieteenala. Sen edustajat pääsivät vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin, jopa ehdottamaan lakien kumoamista tai uudistamista.

Tämä sopi paremmin kuin hyvin Westermarckille, joka uskoi yhteiskunnan kehittämiseen järjen ja tiedon avulla. Hänen tiedetään ajaneen tasa-arvoisempaa avioliittolakia, ehkäisyn ja abortin sallimista, homoseksuaalisuuden dekriminalisointia, aviottomien äitien ja lasten aseman kohentamista sekä nykypäivän valossa kyseenalaisia − eugeenisia avioliittoesteitä. Mihin niillä tähdättiin?

”Westermarck puolsi avioitumisvapauden rajoittamista eli esimerkiksi köyhien ja perinnöllisesti sairaiden ihmisten ei pitäisi voida avioitua eikä lisääntyä”, Timosaari selittää.

Kuulostaa radikaalilta, mutta Timosaari näkee asian toisen puolen.

”Eugeniikka oli nouseva tieteenala 1900-luvun alussa, sen uskottiin tarjoavan ratkaisuja ongelmiin, kuten köyhyyteen ja hallitsemattomaan syntyvyyteen. Westermarckin ajattelua on syytä tulkita ja ymmärtää aikansa kontekstista käsin.”

Tutkijan mukaan Westermarckin eugeniikka tähtäsi yksilön kärsimyksen vähentämiseen. Tässä hänen ajattelunsa seurasi liberaalia filosofiaa John Stuart Millin hengessä: ihminen on toiminnassaan vapaa, kunhan ei vahingoita muita. Yksilönvapautta voisi rajoittaa, jos kanssaihmisille aiheutuu kärsimystä. Westermarck perusteli avioliittoesteitä syntymättömän yksilön oikeudella hyvinvointiin. Rotuoppiin perustuvaa säätelyä hän ei kannattanut.

Timosaari toivoo, että teos lisää laajempaa tietoisuutta Westermarckista. Hänen käsittelemänsä teemat sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat edelleen ajankohtaisia. Ihailtava on myös aikaa, jolloin tieteelliselle tutkimukselle annettiin suuri painoarvo.

”Westermarck korosti vapaan tieteellisen tutkimuksen merkitystä, tieteen hyödyllisyyttä ei voi etukäteen ennustaa”, Timosaari lopettaa.

Venla Tuohino

Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.

Lue lisää:

Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 15: Mistä pääsykokeeseen lukevan ajatukset tulevat?

Tänä keväänä aate- ja oppihistoriaa opiskelemaan hakevat saavat lukea lähes painomusteen tuoksuista pääsykoekirjaa. Kansien väliin on koottu aatevirtauksia ja tieteen historiaa käsittelevä uusin oululaistutkimus. Kirja tosin saattaa olla viimeinen laatuaan.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Sanna Häyrynen

Professori Petteri Pietikäinen ja tutkija Mikko Myllykangas selailevat toimittamaansa yli neljäsataasivuista opusta. Tammikuun lopussa ilmestynyt Ajatusten lähteillä – Aatteiden ja oppien historiaa -teos koostuu Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian sekä filosofian tutkijoiden ja opetushenkilökunnan artikkeleista.

”Tämä on tuore kalasaalis. Kyse ei ole yleisteoksesta, vaan kirjoitamme siitä, mitä me täällä tutkimme”, Pietikäinen kuvailee.

Teoksen artikkelit käsittelevät esimerkiksi tieteen kehityskulkuja ja ympäristöfilosofiaa. Pietikäisen alaa ovat utopia- ja evoluutioajattelu sekä mielenterveyteen liitetyt käsitykset. Myös Myllykangas on tutkimuksessaan perehtynyt psykiatriaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Oulun yliopistossa on Suomen ainoa aate- ja oppihistorian pääainetason koulutusohjelma. Viimeiset seitsemän vuotta käytössä olleesta edellisestä pääsykoekirjasta alkoivat jo käyttämättömät kysymykset loppua.

Pietikäinen ja Myllykangas kollegoineen kokivat, että oman kirjan kokoamisella olisi valtakunnallisestikin annettavaa.

Tekijät ovat urakkaansa tyytyväisiä. Idea konkretisoitui kirjaksi puolessatoista vuodessa.

”Suhteellisen tiukassa aikataulussa pysyimme, ja kirja saatiin tämän kevään pääsykokeisiin. Teos soveltuu myös yleistajuiseen ja tieteelliseen käyttöön”, sanoo käytännön toimitustyöstä vastannut Myllykangas.

 

Motivaation mittarit kilpasilla

Koska aate- ja oppihistoriaa ei opiskella koulussa, sen sisällöt kaipaavat yleistajuistamista. Koulutusohjelman nimi on kirjan tekijöiden mukaan hieman harhaanjohtava, sillä varsinaisena tutkimuskohteena ovat ajattelun ja tieteen historia. Suuri kysymys on, mistä ajatukset tulevat.

Erikoistuneella alallaan Pietikäinen ja Myllykangas pitävät pääsykoetta tärkeänä motivaatiotestinä, koska hakijat eivät voi etukäteen tietää, mitä opinnot käsittelevät.

”Kokeessa testataan, että jaksaa lukea tällaisia paksuja teoksia ja hallitsee niiden sisällöt”, Pietikäinen perustelee.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen työryhmineen ajaa muutosta, että pääsykokeissa luovuttaisiin kirjallisuuden pänttäämisestä ja mitattaisiin soveltuvuutta ja motivaatiota toisenlaisin keinoin. Myös ylioppilastutkinnon merkitys hakuvaiheessa korostunee tulevaisuudessa.

Pääsykoekirjojen kahlaamisen tilalle on kaavailtu esimerkiksi aineistopohjaista koetta.

Myllykangas pitää Suomen kokoisessa maassa pääsykoetta mahdollisuuksia tasa-arvottavana asiana:

”Putkimies tai kokki voi innostua akateemisesta alasta, vaikka lukio olisi jäänyt käymättä. Pääsykokeessa lähtötilanne on kaikille sama.”

 

Älä usko kaikkea lukemaasi

Myllykangas ja Pietikäinen arvelevat, että valintakokeista luopuminen johtaisi suurempaan keskeyttäneiden prosenttiin. Myllykangas on sitä mieltä, että edes usean laudaturin ylioppilas ei välttämättä sovi akateemiseen maailmaan.

”Jos haluamme kehittää suomalaista tutkimusta, tarvitaan muunkinlaisia persoonallisuuksia kuin niitä, jotka osaavat opetella ulkoa”, hän huomauttaa.

Pietikäinen tapaa puhua fukseille kriittisestä kansalaisuudesta, jolla hän tarkoittaa sitä, että yliopistossa ei opiskella valmiita asioita, vaan harjaannutaan ajattelemaan kriittisesti.

”Kaikkea luettua ei pidä uskoa. Tietoon on suhtauduttava järkiperäisesti ja epäillen”, hän korostaa.

Pietikäinen toivoo, että Ajatusten lähteillä -teoksen lukeneet saavat eväitä sen huomaamiseen, miksi eri aikakausina on ajateltu eri tavoin. Ajatukset eivät synny tyhjästä, vaan liittyvät historiallisiin kehityskulkuihin. Esimerkiksi jotkut psykiatriset diagnoosit ovat hyvin sidonnaisia tiettyyn aikakauteen.

Myllykankaan mukaan teoksen teemat liittyvät tiiviisti ajankohtaiseen julkiseen puheeseen. Lääketieteen, mielenterveyden, ympäristösuhteen ja ihanteellisen yhteiskunnan dilemmat puhuttavat edelleen.

”Historialliset esimerkit antavat lintuperspektiiviä nykyisiin keskusteluihin ja some-myrskyihin”, tutkija näkee.

Aate- ja oppihistorian pääsykoekirjan lukeminen tuo tekijöidensä mukaan suhteellisuudentajua. Varmoilta ja pysyviltä näyttävät asiat eivät välttämättä sitä ole.

Uusi sukupolvi kuvittelee usein olevansa etevimmin edistyksen suunnalla – kunnes seuraavat kumoavat vanhat käsitykset.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Mitä tieteessä tapahtuu, viikko 12: Yhteiskunnan tahra valottaa koulukotilaisten kokemuksia

Tutkija Marjo Laitala ja professori Vesa Puuronen voittivat Vuoden 2016 tiedekirjan palkinnon teoksellaan "Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset". Oululaistutkijoiden teos antaa äänen koulukodeissa vuosina 1940–1985 asuneille, aikanaan yhteiskuntakelvottomiksi leimatuille henkilöille. Tuon ajan koulukotien tehtävänä oli ehkäistä lapsista tulemasta rikollisia, mutta Puurosen mukaan tässä onnistuttiin vain harvoin.

TEKSTI Heli Paaso-Rantala

KUVAT Heli Paaso-Rantala

Miksi tutkia koulukoteja?

Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen kertoo olleensa Enossa rakennustyömaalla apumiehenä. Työmaalla naapurin mies tuli juttusille ja kyseli Puuroselta, onko koulukodeista kirjoitettu tutkimusta.

Miehen kertomus omasta koulukotikokemuksestaan sai Puurosen kiinnostumaan aiheesta.

”Mies kertoi joutuneensa lapsena kolmen veljensä kanssa koulukotiin, ja uskoi veljesten vaikeuksien työelämässä ja muilla elämän osa-alueilla johtuvan koulukotiajoista. Minä kiinnostuin miehen kertomuksesta, sillä en ollut aiemmin törmännyt vastaaviin kertomuksiin ja kokemuksiin koulukoteja koskevissa tutkimuksissa”, Puuronen valaisee kirjan taustoja.

Puurosella oli jo teemaa koskeva kirjahanke työn alla, kun hän tapasi pro gradu -työtään koulukodeista tekevän Marjo Laitalan. Laitala oli käsitellyt koulukotiaihetta opinnäytetöissään proseminaarityöstä asti. Puurosen vetämässä graduryhmässä kaksikko huomasikin omaavansa yhteisen kiinnostuksen kohteen, jonka seurauksena Laitala tuli vuonna 2013 mukaan koulukoteja koskevaan kirjaprojektiin.

Puurosen ja Laitalan mukaan Suomen koulukodit olivat aiemmin tuotantolaitoksia, joihin kaivattiin työntekijöitä. Lapset olivat ilmaista työvoimaa, jotka saivat palkaksi ruokaa ja vaatteita. Koulukodit olivat viimeinen sijoituspaikka lapsille, jotka oli leimattu yhteiskuntakelvottomiksi. Koulukotien tehtävänä oli tuolloin ehkäistä lapsista tulemasta rikollisia, mutta Puurosen mukaan tässä harvoin onnistuttiin.

”Koulukodeissa asuneet saivat leiman tai tahran, siksi kirjan nimikin on Yhteiskunnan tahra. He saivat tahran, joka leimasi heidät loppuiäksi”, kertoo Puuronen.

Millainen kirjoitusprosessi oli?

Laitalan ja Puurosen mukaan kirjoittaminen oli tiivistä yhteistyötä.

”Kirjoittaminen eteni niin, että toinen kirjoitti ensimmäiseksi kappaleen yksinään, ja sen jälkeen tekstiä muokattiin yhdessä”, Puuronen ja Laitala kuvailevat prosessia.

Yhteistyö oli molemmista sujuvaa. Kirjoittaminen onnistui, koska he osaavat kirjoittaa: Puuronen on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita aiemminkin ja Laitala on toiminut ennen yliopisto-opintoja vuosia toimittajana. Tärkeintä on Laitalan mukaan ollut yhteinen näkemys kirjan tavoitteista ja tehtävästä.

He tunnustavat kirjoittaminsen voivan olla myös vaikeaa, sillä siihen vaikuttavat useat eri seikat, kuten kirjoitustyyli. Erimielisyydet kuitenkin kuuluivat prosessiin.

”Pilkkujen paikoista saattoi kehkeytyä välillä oikea riita. Vesa saattoi siirrellä pilkkujen paikkaa ja minä panin ne takaisin. Lopulta kustannustoimittaja pani pilkut oikeille paikoilleen”, Laitala sanoo naureskellen.

Miltä tunnustus tuntuu?

Puuronen ja Laitala kertovat vuoden tiedekirjan ehdokkuuden tulleen yllätyksenä molemmille. Siinä missä Puuronen oli myönteisen yllättynyt, oli Laitala todella hämmästynyt.

”Olin ihan puulla päähän lyöty kun kuulin ehdokkuudesta. Ja voitto oli merkittävä tunnustus tehdystä työstä, ja varsinkin tutkimuksesta”, Laitala myöntää.

Molemmille tunnustus tehdystä työstä on myönteinen asia. Puurosen mielestä on hyvä, että asia itsessään saa huomiota. Tunnustus motivoi heitä jatkamaan tutkimustyötä ja samankaltaisten aiheiden parissa työskentelyä myös tulevaisuudessa.

Vesa Puurosen mukaan koulukodit eivät ole ainoa ongelmakohta, sillä tutkittavaa on myös lastenkotien historiassa. Myös koulukotiaiheessa riittää vielä tutkittavaa: vaikka Yhteiskunnan tahrassa he käsittelivät maan koulukotihistoriaa yli neljän vuosikymmenen ajalta, 1980-luvulta tähän päivään asti yltää yli kolmenkymmenen vuoden mittainen, vielä täysin tutkimaton ajanjakso.

Jatkuuko yhteistyö?

Laitala aikoo panostaa seuraavaksi työn alla olevaan väitöskirjaansa, jossa hän tutkii pahantapaisen nuorison hallintaa koulukotien lähihistorian kautta. Yhteistyö Puurosen kanssa jatkuu myös tulevaisuudessa.

”Meillä on tällä hetkellä viritteillä nykypäivän lastensuojelua koskeva tutkimus”, Puuronen ja Laitala kertovat.

Laitalan on tarkoitus vähentää opetustehtäviä, jotta hän pystyy keskittymään väitöskirjaansa. Lisäksi hän kertoo haluavansa väitöskirjan jälkeen työskennellä myös muiden aiheiden parissa. Puuronen aikoo jatkaa koulukotiaiheen parissa muiden teemojen ohella.

Millainen sosiologian asema on Oulun yliopistossa?

Sosiologia on Puurosen ja Laitalan mukaan suosittu sivuaine, vaikka harva suorittaa sitä aineopintoihin asti. Oulun yliopistossa sosiologiaa ei voi opiskella maisterivaiheeseen saakka, sillä täällä ei ole tutkinnon anto-oikeutta kyseiseen oppiaineeseen. Siksi Laitalastakin tulee väiteltyään kasvatustieteiden tohtori, vaikka hänen tutkimuksensa ovat ennen kaikkea sosiologisia.

Laitalan mukaan sosiologian professuuri auttaa tutkimuksen tekemistä. Puuronen toivoo, että Oulun yliopisto ryhtyisi kehittämään yhteiskuntatieteellisen alan koulutusta, vaikka se onkin vuosikymmeniä sitten tehdyssä työnjaossa annettu Pohjois-Suomen osalta Lapin yliopiston tehtäväksi.

”Oulu on kulttuuritarjonnaltaan, elinkeinorakenteeltaan kooltaan erittäin mielenkiintoinen sosiologisen tutkimuksen kohde. Maailmanluokan elektroniikkateollisuus yhdistää alueen suoraan globaaleihin ja talouden ja esimerkiksi ihmisten elämäntapojen muutoksiin. Yhteiskunnan toiminnan ymmärtäminen ja sen kehityksen ennakointi on välttämätöntä, jos Suomi ja Oulu halutaan pitää merkittävinä ja menestyvinä toimijoina”, lopettaa Puuronen.

Heli Paaso-Rantala

Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.

Lue lisää: