Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja Matti Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa henkseleitä paukutellen, miljonääriys mielessä. Rahanhimo laantui loppuunpalamisen myötä.
Joogastudio Oulun Aurinko-salin lattialla Buddhan kuvien keskellä istuu onnellisen oloinen mies. Matti Pääahon matka tähän paikkaan ja mielentilaan on kestänyt kauan.
Matkan voi sanoa alkaneen, kun Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2005. Toisena opiskeluvuonnaan hän otti jo askeleita työelämään: hän aloitti Alexandria Consulting Groupissa markkinointitehtävissä ja yleni pian markkinointipäälliköksi.
Lisäksi hän opetti tanssia kahdessa eri paikassa, teki asiakaspalvelutehtäviä ja toimi verkkosivujen ylläpitäjänä. Kaikessa tekemisessään Pääaho toteaa olleensa perfektionisti.
Kolmantena opiskeluvuonnaan Pääaho lähti vaihtoon Meksikoon. Hän kertoo ajatelleensa vaihdon olevan mahdollisuus ottaa asioihin etäisyyttä, sillä valtava työmäärä vaati liiaksi voimia.
“Ammensin itsestäni enemmän kuin jaksoin.”
Väsymys iski toden teolla vasta Meksikosta paluun jälkeen. Ouluun palattuaan Pääaho otti taukoa opinnoistaan ja vähensi muitakin velvollisuuksiaan. Tuolloin hän opetti ainoastaan katutanssia Citydancella.
“Kun lähdin kauppatieteelliseen, niin lähdin henkseleitä paukutellen. Halusin tulla miljonääriksi, menestyä. Rahankiilto silmissä”, Pääaho kertoo. Tämän ajattelutavan hän hylkäsi loppuunpalamisen myötä.
“Burnoutin jälkeen oma hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän”, Pääaho sanoo. Syntyi tarve etsiä itseä, hidastaa tahtia ja miettiä mitä elämältä todella haluaa.
“Näyttämisen halu jäi pois.”
Vähitellen Pääaho palasi arkiseen rytmiin suorittamaan opintojaan. Häntä pyydettiin myös töihin ePressiin, jossa työskenteli asiakaspäällikkönä parin vuoden ajan keräten rahaa. Nyt Pääaho ei enää tehnyt työtä tullakseen rikkaaksi ja kuuluisaksi, vaan haaveet koskivat reissaamista.
“Pomollekin sanoin, että kaksi vuotta teen töitä ja sitten lähden ulkomaille.”
Aasia syvensi joogainnostusta
Vaihtoaika Meksikossa jätti Pääaholle matkustamisen nälän. Myös matkailusarja Madventures inspiroi häntä.
Vuosi valmistumisensa jälkeen, elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013 Pääaho lähti Bangkokiin. Hänen tarkoituksensa oli kiertää maailma pienellä budjetilla reppureissaten. Ensimmäiset puoli vuotta kuluivat Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa. Lopulta Pääaho päätyi Balille.
Tuolloin Pääaho syventyi joogaan, jota hän oli jo vuoden ajan harrastanut omin päin.
Pääaho kertoo, että Balilla on suuri hyvinvointi- ja joogaturismikeskittymä. Siellä Pääaho sanoo kiinnostuneensa henkisyydestä aiempaa enemmän. Hän toteaa aina olleensa innostunut kaikesta yliluonnollisesta ja itsensä kehittämisestä.
”Teini-iässä koin ensimmäisen henkisen herätyksen. Voin sanoa suoraan, että olin nuori new age -ihminen silloin.”
Burnoutin jälkeen hän aloitti omien sanojensa mukaan ”järkevämmän itseään etsimisen kauden”, jolloin joogasta tuli itsetutkiskelun kannalta tärkeä asia, joka veti hänet mukaansa.
Jouluksi Pääaho tuli takaisin Suomeen. Se ei ollut alkuperäinen tarkoitus, vaan hänen piti jatkaa Kaakkois-Aasiasta Etelä-Amerikkaan. Alkujaan matkan viimeiseksi kohteeksi valittu Intia kuitenkin kiinnosti Pääahoa enemmän, joten matka jatkui suoraan sinne.
Intiassa Pääaho päätti osallistua ystävänsä suosittelemalle joogakurssille. Innostus aiheeseen syveni kurssin aikana entisestään ja lopulta hän suoritti myös kahden kuukauden mittaisen joogaopettajakoulutuksen.
Suomesta piti päästä pois, kunnes ei tarvinnutkaan
Matti Pääaho palasi Suomeen puolen vuoden Intian-matkan jälkeen yllättääkseen isänsä tämän 60-vuotisjuhlissa. Lyhyeksi suunniteltu pysähdys kuitenkin venyi, sillä Pääaho päätti jäädä nauttimaan Suomen kesästä pariksi kuukaudeksi. Tuolloin joogan opettaminen alkoi hänestä tuntua kiehtovalta mahdollisuudelta.
Hän vuokrasi Heinäpäästä ison kerrostalokolmion, johon avasi kotistudion. Pääahon aikomuksena oli opettaa puoli vuotta ja lähteä joulun jälkeen jälleen reissuun. Toisin kuitenkin kävi.
“Kun katsoin sitä kaikkea mitä olin saanut aikaan, tajusin siinä hetkessä, että en ihan heti päästä irti. Jotenkin tiesin että tämä tarina jatkuu vähän pidemmälle kuin muutama kuukausi. Tässä nyt ollaan, viisi vuotta on kulunut.”
“Kun lähdin [matkalle] niin vannoin etten ikinä palaa Ouluun, että ei täällä ole mitään kiinnostavaa. Vuoden jälkeen näin Oulun ihan uusin silmin. Uudet ihmiset tulivat elämääni”, Pääaho kertoo. Nykyäänkin hän viihtyy Oulussa.
Tammikuussa 2018 avautui nykyinen Limingantullin studio. Aluksi Pääaho oli tiloissa alivuokralainen, mutta tämän vuoden elokuussa hän vuokrasi koko tilan itse. Opettajia on nykyään yhdeksän. Hänellä on edelleen palava halu nähdä maailmaa ja yrittäjyys mahdollistaa ajoittaiset ulkomaanmatkat.
Yrittäjyys sopii Pääahon mukaan myös joogan henkeen, eivätkä kauppatieteen opinnot tai liiketoiminta ole ristiriidassa hänen nykyisen maailmankuvansa kanssa. Pääaho sanoo myös, että joogasta on ollut perinteisesti tapana pyytää vastine. Vaikka maksun periminen tunneista kuuluu siis asiaan, raha ei ole opettamisen motiivi; suurimmaksi taustalla vaikuttavaksi ajatukseksi Pääaho nostaa halun auttaa ihmisiä voimaan paremmin.
Yliopistossa opitut taidot mahdollistavat joogakoulun liiketoiminnan ja tekevät siten auttamisesta mahdollista.
Kuka?
Matti Pääaho
» Kotoisin Oulusta, jossa asuu puolisonsa kanssa.
» Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja.
» Nimeää ihmisten auttamisen pääasialliseksi syyksi joogan opettamiselle.
» Valmistunut Oulun yliopiston kauppakorkeakoulusta markkinoinnin pääaineesta vuonna 2012.
» Kokee opintojensa antaneen valmiuden kokonaisuuksien näkemiseen ja ongelmanratkaisuun työelämässä.
Matti Kauppi oli yksi Oulun yliopiston ensimmäisistä opiskelijoista.
Lapsena hän oli ajatellut, josko hänestä olisi kasvinjalostajaksi tai biologian opettajaksi. Ja jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Toisin kävi. Kun elämässä tuli sopiva hetki lähteä yliopistolta, hän lähtikin opiskelemaan lisää. Yliopistolta hän sai oikeastaan kaiken: toki tutkinnon ja työn, mutta myös vaimon, ison osan ystävistä ja suunnan elämälle.
Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa.
Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.
Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.
Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit.
Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä.
NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla.
Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.
Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.
Metsän kautta kotiin
Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!
Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.
Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.
Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.
Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.
Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla.Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle.
Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.”
Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla.
Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja.
Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa.
Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ”
Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.
Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?
Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut.
Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”
Manimyyrien myyntiä
Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä.
Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan.
Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.
Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2.
Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin.
“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista.
Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.
Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijatkäynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno AronKaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva.
Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.
“Mutta me olimme kilttejä poikia.”
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
Yliopisto ei antanut lähteä
Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan!
Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.
Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.
Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa. Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.
Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983.
Elämä, ura, ystävät
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.
Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan.
Mutta 81 vuotta elämää on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa.
Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:
Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.
Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta.
“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”
Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.
Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.
Matti Kauppi
» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista. » Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa. » Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.
”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Koska Saija Tarkin tähtäimessä oli ura jääkiekkoilijana, hän ei opiskeluvuosinaan ehtinyt opiskelijarientoihin. Opiskeluvuosissa parasta oli harjoittelupaikka, jonka saamista hän pitää lottovoittona.
Kun muut opiskelijat valmistautuivat lähtemään Teekkaritalolle tai Kaarleen juhlimaan, Saija Tarkki lähti lätkäkasseineen jäähallille harjoituksiin tai töihin videovuokraamo Makuuniin hankkimaan rahaa urheilu-uraansa varten.
Tarkki aloitti opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2003. Seitsemän vuoden päästä hän oli paitsi valmistunut, myös menestynyt kansainvälisellä tasolla jääkiekkoilijana. Pelaaminen vaati priorisointia: Tarkki kertoo, ettei koko opiskeluaikanaan Oulun yliopistossa käynyt yksissäkään opiskelijabileissä tai elänyt perinteistä opiskelijaelämää.
Vielä lukion alussa Tarkille oli täysin selvää, että hän hakisi Jyväskylään opiskelemaan liikunnanopettajaksi. Lukiovuosina tehdyt sijaisuudet kuitenkin opettivat, ettei hänestä ehkä olisikaan opettajaksi. Päätökseen vaikutti myös se, että tuolloin JYPin naisten joukkue oli naisten SM-sarjan häntäpäässä,joten Tarkki halusi jatkaa pelaamista hyvässä joukkueessa Oulussa.
Opinto-ohjaaja ehdotti pitkän matematiikan ja fysiikan lukeneelle Tarkille diplomi-insinöörin opintoja, ja hän aloittikinyliopistossa sähkötekniikan opinnot. Ensimmäisen vuoden jälkeen hän totesi, ettei tämä nyt ollut ihan sitä mitä hän halusi. Siksi hän haki seuraavaksi informaatioverkostojen puolelle opiskelemaan: ”Käytännössä vähän niin kuin ajauduin tuohon opintokokonaisuuteen.”
Vaikka huippu-urheilijan elämä veikin aikaa kaverisuhteiden muodostamiselta, Tarkilla oli muutamia opiskelukavereita informaatioverkostojen koulutusohjelmassa.
“Oli ihanaa, että yliopistolla oli muutama poika, jotka auttoivat minua ja ymmärsivät, että olen välillä poissa maajoukkuejuttujen takia. Heiltä saamani apu on jäänyt mieleen”, Tarkki kertoo.
Naisjääkiekko on menossa hyvään suuntaan
Tarkki kokee, että asenteet naisia kohtaan lajin sisällä ovat muuttuneet roimasti vuosien aikana. Positiivisena esimerkkinä hän mainitsee nykyään maajoukkuepelaajille jaettavan olympiakomitean apurahan.
“Silloin kun itse aloitin, kuuli kysymyksiä, että ai, pelaako naiset jääkiekkoa”, Tarkki sanoo.
Hänen mukaansa tämän vuoden kotikisoista tuli paljon medianäkyvyyttä, ja naisjääkiekon näkyvyys ylipäänsä on vuosien saatossa kasvanut.
“Jääkiekko on edelleen todella miehinen ja miesvaltainen laj, mutta seuroissa on vähitellen alettu ymmärtää, että naiset ja tytöt on otettava huomioon, sillä se on nykyaikaa”, hän toteaa.
Vaikka muutosta onkin tapahtunut, naisten ja tyttöpelaajien huomioimisessa on hänen nähdäkseen vielä tekemistä.
Kolmivaiheinen jääkiekkoura takana
Saija Tarkki aloitti jääkiekon omien sanojensa mukaan suhteellisen myöhään, ollessaan yläasteella. Hän jakaa uransa kolmeen osaan: ensimmäinen niistä on harrastamisen vaihe, toinen maajoukkueeseen nouseminen, eli huippu-urheilijan ura vuosina 2001–2014.
Kolmas vaihe alkoi maajoukkueuran jälkeen, jolloin Tarkki sai pelata Kärpissä vain omaksi ilokseen, ilman isompia paineita.
“Vähän hassua on ollut se, että olen pelannut parhaat pelivuoteni silloin, kun en ole ollut maajoukkueessa. Viime kaudella tein oman piste-ennätykseni ja siihen oli hyvä lopettaa”, Tarkki toteaa.
Hän pitää hienona asiana myös sitä, että on saanut lopettaa uransa omilla ehdoillaan pelattuaan niin kauan kuin halusi, eikä esimerkiksi loukkaantuminen ollut syynä uran lopettamiseen.
Lasten synnyttyä tärkeysjärjestys elämässä muuttui. Tarkki joutui miettimään aikataulujaan paljon jo opiskeluaikanaan. Hän sanoo ajankäytön suhteen lasten korvanneen opiskelun hänen elämässään, sillä erotuksella tosin, että lasten etu oli ehdottomasti asetettava elämässä ykköseksi, vaikka oma peliura vielä tähän vuoteen asti suuressa roolissa olikin.
Hän kokee kasvaneensa lasten saamisen myötä ja tuntee nykyään perheen kanssa vietetyn ajan olevan hienoa itsessään.
“Olen tajunnut että tässä maailmassa on jääkiekkoa tärkeämpiä asioita.”
Kuka?
Saija Tarkki
» Valmistunut Oulun yliopistosta informaatioverkostojen koulutusohjelmasta diplomi-insinööriksi vuonna 2010. Varsinaisia oman alan töitä hän ei ole koskaan tehnyt. » Opiskelussa tärkeimpänä pitää harjoitteluaan, jota kuvaa lottovoitoksi. » Pelannut jääkiekkoa 13-vuotiaasta asti. » Voittanut Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 olympiapronssia ja kolme MM-pronssia, sekä Oulun Kärppien riveissä muun muassa kolme SM-mitalia. Lopetti uransa tämän vuoden maaliskuussa. Pelasi hyökkääjänä ja puolustajana. » Työskentelee digitaalisen markkinoinnin tehtävissä Digizer Oy:ssä ja toimii Oulun Kärppien naisten liigajoukkueen managerina. » Perheeseen kuuluvat 8- ja 4-vuotiaat lapset ja aviomies. » Toivoo pääsevänsä irti suorittamisesta, jotta saisi nauttia pienistä asioista.
Julkaistu
SHARE
Helmi Juntunen
Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.
Kansainvälisestä luokanopettajakoulutuksesta valmistunut Lauri Ahtinen on sarjakuvataiteilija ja valmistavan luokan opettaja, joka inspiroituu unista ja elämästä.
Kymmenen vuotta sitten Lauri Ahtisen tavallisen perjantailounaan keskeytti puhelu oudosta numerosta.
”Nämä on ihan helvetin hyviä”, kuului luurin toisessa päässä olevan kustannustoimittajan arvio saamistaan työnäytteistä.
Tuon puhelun jälkeen on tapahtunut paljon: Ahtisella on seitsemän julkaistua sarjakuvakirjaa, printtejä vaatemallistossa ja kahdeksan opettajan virkavuotta takanaan. Ennen aamun haastattelua hän on suunnitellut kustantamon kanssa kevään kirjajulkkareita toukokuun lopussa julkaistavan Eropäiväkirjan tiimoilta.
Ensimmäiset sarjakuvastripit näkivät päivänvalon yli vuosikymmen sitten Oulun yliopiston kansainvälisen luokanopettajakoulutuksen kuvataideopintojen lomassa.
Kavereille näytettyjen piirrosten saama hyvä vastaanotto ja samanaikainen tarve tehdä jotain luovaa antoivat Ahtiselle hyvän syyn jatkaa. Alkuvaiheessa läsnä oli myös taiteilijuusharha, jonka mukaan senhetkisillä taidoilla valloitettaisiin koko Suomi.
Matkan varrella ylimitoitettu käsitys omista kyvyistä on karissut, mutta kova työ on tuottanut tulosta. Titta på Tuira -festivaalinkin perustamaan ehtinyt Lauri Ahtinen kertoo päässeensä tekemään juttuja, joista ei osannut yliopistoaikoinaan edes haaveilla.
Tieto Rajakylän koulun valmistavan luokan opettajan paikasta kantautui Ahtisen korviin syventävän itsenäisen harjoittelun aikana. Muita hakijoita ei ollut monta, ja Ahtinen arvelee sukupuolensa luoneen etulyöntiaseman nopeaan omalle alalle työllistymiseen.
Ahtisen mukaan taidehommat saivat alkunsa samaan tapaan hieman yllättäen ja hyvän tuurin saattelemana. Googlaamalla löydettyihin kustantamoihin lähetetyt sata sivua strippejä tärppäsivät ja johtivat tuntemattomasta numerosta saapuneeseen soittoon.
Ahtisen uran takaa avautuu itsepintainen tekeminen. Hän kokee myös persoonallisuudellaan olevan merkitystä: ”Aika avoimesti työnnän itseäni paikkoihin, jotka kiinnostavat. En jää ikinä odottelemaan, että joku tulee pyytämään johonkin.”
Luovan työn lohdullinen puoli
Niin opettajan työn ja taiteilijuuden, kuin apurahakausien ja muun arjen yhteensovittaminen vaatii suunnittelua. Tämä sopii Ahtiselle, sillä hän nauttii työelämän ja muiden projektien rytmittämisestä ja tauottamisen mahdollisuuksista.
Suunnitelmallisuus on niin ikään aina ollut osa hänen persoonaansa, omien sanojensa mukaan lapsesta asti jopa hieman neuroottisella tavalla.
”Puuhun kiipeäminen on tuntunut täysin tarpeettomalta riskiltä.”
Luovuutta ei voi suunnitella, mutta Ahtisen mukaan taiteilijan työstä minimaalinen osa on luovuuden puuskaa ja ideoiden odottelua. Suurin osa ajasta kuluu ideoiden työstämiseen, niin tylsältä kuin se kuulostaakin.
Mekaaninen työskentely voi myös olla juuri se, joka altistaa luovuudelle. Toisaalta yksi luova idea kerran kolmessa viikossa riittää, hän sanoo. Hän pitää luovan työn avaimena sitä, ettei älynväläyksiä ole pakko syntyä jatkuvasti.
Inspiraatiota hän ammentaa oman elämänsä kanssakäymisistä ja unistaan. Hän pitää henkilökohtaisuutta luontevampana kuin esimerkiksi haastattelujen pohjalta luotua hahmoa. Teoskokoelmasta löytyy kuitenkin myös fiktiivisen turvapaikanhakijanuoren tarinan kertova sarjakuvaromaani Elias.
Omiin päiväkirjamerkintöihin pohjaava Eropäiväkirja on herättänyt Ahtisessa uusia ajatuksia työn julkisuudesta.
”Kun on paperin ääressä ja piirtää, niin sitä ei ajattele, että niteenä se on kaikkien maailman ihmisten saatavilla.”
Vaikka omasta elämästä kertominen on Ahtiselle itselleen luontevaa, ihmiset hänen ympärillään eivät ole tilanneet kokemustensa julkista käsittelyä. Eropäiväkirjan myötä hän on ymmärtänyt selvemmin vastuunsa tarinan takana oleville oikeille ihmisille.
Tekemisensä päämääränä Ahtinen pitää ideaa julkisesta lopputuloksesta, sillä merkityksellisyys muodostuu hänen mukaansa vasta, kun teoksella on kokijoita.
Vain kokijoiden kautta hän voi saavuttaa lähtökohtana olevan yhteiskunnallisen merkittävyyden – on kyse sitten hauskuuttamisesta, samastuttavuuden herättämisestä tai ajatusmallin ravistelusta.
“En tehnyt Eropäiväkirjaa terapeuttisista näkökulmista, mutta se muuttuu sellaiseksi, kun se iskeytyy muihin ihmisiin. Silloin ymmärrän jotain hyvin syvää ihmisyydestä ja itsestäni.”
Lauri Ahtinen suosittelee opintojen loppuun saattamista myös taiteellisesta urasta haaveileville, ”jos siitä ei tule merkittävää haittaa omalle elämälle”.
Ihmislajin menestyksen salaisuus
Lauri Ahtisen ura on sisältänyt intuition seuraamisen, määrätietoisen puurtamisen ja onnekkaiden sattumusten lisäksi myös yllättäviä, uraa edistäneitä kohtaamisia.
Erilaisiin tilaisuuksiin hän lähtee mieli avoimena uusille tuttavuuksille. Koskaan ei tiedä, milloin keskustelu paljastaa puhekumppanin italialaisen ystävän, joka on haaveillut suomalaisen sarjakuvan kääntämisestä.
Kohtaamiset ovat Ahtiselle myös verkostoitumista, jonka avulla hän tavoittelee työlleen näkyvyyttä. Samalla hän tiedostaa myös verkostoitumisen kaupallisen kaiun. Siitä tulee likainen olo, hän sanoo.
Toisaalta Ahtinen kokee verkostoitumisen samalla luontaisena toimintana.
”Sosiaalisuus, ajattelu ja yhteistyötaidot ovat kuitenkin ihmislajin genetiikkaan kirjattu menestyksen salaisuus.”
Sen lisäksi, että tarkoituksenmukainen verkostoituminen on tärkeää, se on Ahtisen mielestä myös kivaa. Aina uusia ihmisiä tavatessaan hän ei toki kuvittele kohtaamista hyötynäkökulmasta, sillä ihmisshoppailu on asia erikseen.
Luovasta urasta haaveilevaa Ahtinen rohkaisee tekemään juuri niitä juttuja, jotka itseä kiinnostavat. Oman opintokokonaisuutensa hän koosti sen enempää urakehityksen kannattavuutta ajattelematta. Tästä syystä kuvaamataito ja draamakasvatus veivät voiton teknisestä käsityöstä ja liikunnasta.
Kansainväliseen luokanopettajakoulutukseen hakeutuminen heijastaa Ahtisen pitkäaikaista kiinnostusta kulttuureihin. Sen lisäksi hän mainitsee ihmiskohtaamisten, kokeilunhalun ja pitkien lomien puoltaneen alavalintaa. Näihin haaveisiin Ahtinen kokee työnkuvan vastanneen mainiosti.
Ahtinen on kokenut akateemisen tutkinnon tuoneen turvallisuuden tunnetta. Hän suosittelee opintojen loppuun saattamista myös taiteellisesta urasta haaveileville, ”jos siitä ei tule merkittävää haittaa omalle elämälle”.
Kaikesta suunnitelmallisuudesta huolimatta Lauri Ahtisen elämä on myös tasapainottelua.
”Välillä mietin, pitäisikö lopettaa taidehommat. Mikä on rahallinen korvaus siitä, että suunnilleen sössin ihmissuhteet, kaiken vapaa-ajan ja oman talouden? Välillä taas tuntuu, että tämä on ihaninta mitä voi tehdä, lopetan opettajan hommat kokonaan ja jään vapaaksi taiteilijaksi.”
Kuka?
Lauri Ahtinen
» Valmistunut Oulun yliopiston kansainvälisestä luokanopettajakoulutuksesta vuonna 2009.
» Kirjoitti gradunsa nuoren miehen kasvusta isyyteen esikoislapsen odotusaikana.
» Työskentelee Rajakylän yläasteen valmistavan luokan opettajana ja sarjakuvataiteilijana.
» Seitsemästä teoksesta uusin, Ahtisen omiin päiväkirjamerkintöihin perustuva Eropäiväkirja julkaistaan 22. toukokuuta.
» Muita teoksia ovat muun muassa nuoresta turvapaikanhakijasta kertova sarjakuvaromaani Elias (2018) ja lastenkirja Itä-Borneo (2016).
» Suunnitellut myös muun muassa vaatekuoseja Vimmalle, ja kuvituksia lastenkirjoihin.
» Titta på Tuira -katutapahtuman perustaja.
» Toivoo kaikille kaikkea hyvää, ja rajua poliittista ohjausta ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.
» Harrastaa polkupyöriä, oluita, sienestystä ja koripalloa.
Muokattu 10.5.2019 kello 20.58: Muokattu ingressin muotoilua.
Julkaistu
SHARE
Jenni Maalismaa
Kohtaamisista inspiroituva maailmanparantaja, jolle tanssi on elämäntapa. Värittää arkeaan spontaaniudella ja luovilla tauoilla. Instagram: @jejennii
1970-luvulla sähkötekniikan ala oli keskellä muutosta. Teknologian nopea kehitys muutti alan koulutusta ja arkea merkittävästi, kun esimerkiksi mikroprosessorit ja taskulaskimet keksittiin. Sähkötekniikan kehitys näkyi myös Oulussa. Oulun yliopiston Sähköinsinöörikilta oli perustettu vuonna 1965 ja Nokia perusti radiopuhelintehtaan Ouluun vuonna 1973.
Myös Helena Moring aloitti sähkötekniikan opinnot Oulussa vuonna 1976.
Hän kertoo, ettei suinkaan aina tiennyt päätyvänsä teekkariksi, vaikka olikin aina pitänyt matemaattisista aineista. Moringilla oli alaa valitessaan monia kiinnostuksen kohteita, sähkötekniikkaan hän päätyi lopulta osittain sattuman vuoksi.
Vuosikymmeniä myöhemmin Moring on edelleen tekemisissä sähkötekniikan oppien kanssa, tähän haastatteluunkin hän saapuu 5G-testiverkkoprojektin tapaamisesta. Hartelan projektipäällikkönä Oulussa työskentelevä Moring kehittää tällä hetkellä älykorttelia Karjasillan Verstas -projektissa.
Hän näkee tulevaisuuden tietoliikenneverkkojen olevan yksi projektin isoista teemoista, ja nykyisen ymmärryksensä tietoliikennetekniikasta perustuvan jo 1970-luvulla opiskelemiinsa asioihin.
“Perusteoria ei ole hukkaan heitettyä. Ei kannata lukea vain sen verran että pääsee tentistä läpi vaan yrittää aidosti ymmärtää”, Moring neuvoo nykyopiskelijoita.
Uusien käytäntöjen kehittäminen ja normien kyseenalaistaminen ovat teemoja, jotka määrittelevät Moringin uraa aina opiskeluajoista asti. Hän oli yksi vuosikurssinsa kolmesta naisesta, kun aloittavia opiskelijoita oli noin 70. Opiskeluvuosinaan hän oli muun muassa mukana kehittämässä Sähköinsinöörikillan toimintaa.
Se, onko ura vastannut opiskeluaikaisia odotuksia, on Moringista vaikea sanoa.
“Opiskeluaikoina kellään ei ollut odotuksia. Tämä ala on muuttunut valtavasti.”
Hän kertoo alan vaatineen omien rajojen eteenpäin työntämistä ja mukavuusalueelta poistumista, mikä on osaltaan täyttänyt hänen odotuksensa monin verroin.
Microsoftia ja MikroMikkoja
Helena Moringin ura yliopiston ulkopuolella alkoi, kun Nokia Data perusti ensimmäisen tuotekehitysyksikkönsä Ouluun vuonna 1984.
Moring työskenteli Nokia Data -nimellä tunnetussa kehitysyksikössä ensin Pitäjämäellä, sitten Oulussa. Hän oli yksikön ensimmäisen kahdeksan henkilön joukossa, ja jatkoi uraansa yrityksen mukana vaihtelevissa tehtävissä yli 30 vuotta.
Vaikka MikroMikko on jäänyt jo historiaan, moni käyttää kehitystiimin tuotteita yhä tänä päivänä. Tiimi esimerkiksi teki yhteistyötä Bill Gatesin kanssa. Microsoftin johtaja kävi Pitäjänmäellä ja Nokia Data kehitti 1980-luvulla Microsoftin käyttöjärjestelmäohjelmia, Moring kertoo.
Nokia Datan ja Moringin kädenjälki näkyy tänä päivänä myös suomalaisessa katukuvassa – nimittäin Suomen ensimmäisissä pankkiautomaateissa.
Polku hyvään johtamiseen
Jo Nokian aikaisella urallaan Helena Moring eteni kehitystehtävistä johtotehtäviin ja vastasi projekteista ja alaisista. Moring ei nykyisestä johtoasemastaan huolimatta koe hakeneensa valtaa.
“En ole koskaan ajatellut valtaa sinänsä, enemmänkin olen nähnyt asioita, jotka voisi tehdä vähän paremmin tai toisella tavalla. Sitä kautta olen päätynyt vetämään tiimejä, joissa sitä on voinut toteuttaa”, Moring kertoo.
Vaikka Moring onkin Nokian vuosinaan parhaimmillaan johtanut yli 200 alaista, hän ei näe itseään vallankäyttäjänä – hän jopa vierastaa ajatusta.
“Ainahan valtaa on, kun on alaisia, mutta ajattelen valtaa ennemmin vastuuna ja keskityn siihen, mitä tiimeillä on mahdollista saada aikaan.”
Hän uskoo, että hänen laillaan kuka tahansa voi oppia johtajaksi, eikä ole vain yhtä ihmistyyppiä, jolle johtaminen sopii.
“Hyvässä johtamisessa tärkeintä on omana itsenä oleminen. On hyvä, että on erilaisia perusluonteita johtajina.”
Millainen sitten on hyvä johtaja?
“Arvomaailmojen samansuuntaisuus itsellä ja yrityksellä, sieltä lähtee hyvä johtaminen.”
Tärkeimpänä johtamista määrittävänä tekijänä Moring näkee eron englanninkielisten johtamistermien leadershipin ja managementin välillä.
Management on Moringille päivittäistä käytännön asioiden hoitamista ja leadership taas ihmisten johtamista.
Moringin mukaan molempia tarvitaan, mutta johtamisuran alussa yleinen virhe on keskittyä liikaa managementtiin. Silloin johtaa enemmän asioita kuin ihmisiä, hän sanoo. Moringin oma johtamisfilosofia on, että ihmisiä johdetaan edestäpäin suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen.
Lopulta hyvän johtajan tekee hänen mielestään kuunteleminen ja nöyryys.
“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu.”
Kuka?
Helena Moring
» Valmistunut Oulun yliopistosta diplomi-insinööriksi vuonna 1982.
» Työskentelee Hartelan projektipäällikkönä Karjasillan verstas -aluerakentamisprojektissa. Työskennellyt aiemmin Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan laitoksella ja Nokialla. Lisensoitu patenttiasiamiesja toimittanut myös Nokian patenttihakemuksia.
» Parasta opiskelussa olivat teekkarivaput ja excursio Amerikkaan.
» Haastavinta opinnoissa oli tarve sisäistää kaikki aiempi tieto, jotta pärjäsi uusilla kursseilla
» Toimi opiskeluaikanaan yliopiston valokuvauskerhossa (nyk. yo-kamerat) ja Sähköinsinöörikillassa.
» Unelmoi golfin pelaamisesta tulevana kesänä.
» Harrastaa vapaa-ajallaan joogaa ja pilatesta.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Prokrastinaation voimasta kirjoittanut Jenny Kangasvuo vannoo positiivisen viivyttelyn nimeen, mutta tunnustaa kotvivansa itse liian vähän. Kulttuuriantropologian ja sukupuolentutkimuksen opettajana Linnanmaalla aika ajoin nähtävä Kangasvuo tuntee yliopistomaailman monien roolien kautta.
Tutkija, kirjailija, toimittaja, yliopisto-opettaja. Monen tittelin Jenny Kangasvuo tuntee yliopistomaailman paitsi akateemisen työn, mutta myös monien vaiheiden läpi jatkuneiden opiskelujen kautta.
“Olin täydet kaksikymmentä vuotta kirjoilla yliopistolla: aloitin 1994, valmistuin maisteriksi 2001, tein lisensiaatintyöni 2007 ja väittelin tohtoriksi 2014. Tosi pitkään tuli kulutettua myös Oulun yliopiston opiskelijapalveluita”, Kangasvuo naurahtaa.
Kaksikymmentä vuotta opiskelijastatuksella ei kulunut vain luentosalien penkkejä kuluttaen. Tuossa ajassa Kangasvuo ehti toimia tutkijana Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Vaasan ja Lapin yliopistoissa, välillä töissä, välillä työttömänä. Akateeminen pätkätyö on hänelle tuttua, kuten monelle muullekin tutkijalle.
Kun Jenny Kangasvuovuonna 1994 aloitti kulttuuriantropologian opintonsa Oulun yliopistossa, niin yliopistomaailma kuin Suomikin näyttivät hyvin erilaisilta kuin nyt. Syvintä lamaa eläneessä Suomessa yliopistolla opiskelu oli monelle turvallinen tapa lykätä työelämään siirtymistä.
“On tosi hassua, että 1990-luku oli lama-aikaa ja silti oli fiilis, että voi opiskella mitä haluaa. Laaja-alaisen tutkintoon myös kannustettiin. Tänä päivänä samantyyppisiin opintovalintoihin ei kannusteta. Se tarkoittaa sitä, että oman polun löytäminen voi viivästyä, koska on pakko miettiä sitä, paljonko opintopisteitä tulee, ja mitä hyötyä tästä on työelämässä”, Kangasvuo pohtii.
Yliopiston lähes rajoittamaton sivuaineiden määrä mahdollisti Kangasvuolle omaan tilanteeseen parhaiten sopivan opintopolun toteuttamisen.
“Myös tämän päivän kulttuuriantropologien kannalta olennaista on se, että me emme valmistu suoraan mihinkään ammattiin. Siinä missä kielten opiskelijat voivat ryhtyä opettajiksi tai kääntäjiksi, kulttuuriantropologeilla ei ole mitään sellaista valmista”, Kangasvuo kuvailee opiskelijana viettämiään vuosia.
Sivuaineita Kangasvuo suoritti lopulta seitsemän. Nykyään melkein mahdottoman suurelta kuulostavasta sivuainemäärästä on ollut hyötyä, Kangasvuo sanoo. Esimerkiksi aiemmista arkeologian opinnoista on ollut Kangasvuolle apua, kun työn alla on kivikauteen sijoittuva romaanikäsikirjoitus.
Maailma pyörii projektien ympärillä
Akateeminen työ veti Kangasvuota mennessään jo ennen kuin hän oli saanut maisterin papereitaan ulos. Naistutkimusta opiskellutta ja opiskelijatoiminnassa aktiivista Kangasvuota kysyttiin oppiaineen projektityöntekijäksi. Alun perin parin kuukauden pätkäksi tarkoitettu pesti jatkui EU-rahoituksen kautta koko seuraavan vuoden ajan ja kesti pitkälti vuosituhannen alkuvuosien ajan.
Työstä mukaan tarttui kokemusta apurahahakemusten tekemisestä ja tietoisuus siitä, kuinka haurasta ja pätkittäistä akateeminen ja yliopistotyö on, Kangasvuo listaa.
Hän pitää apurahakäytäntöihin perehtymistä tärkeänä alaan katsomatta. Etenkin kulttuurialalla valtaosa työstä, julkisrahoitteisia kaupunginteattereita ja muita vastaavia kulttuurilaitoksia lukuun ottamatta, tehdään projektirahoituksella. Apurahat ja projektirahoitukset ovat tulleet myös sosiaali- ja terveysalan puolelle, esimerkiksi uutta kokeilevien pilottihankkeiden muodossa.
Kulttuuriantropologin näkökulmasta Kangasvuo toteaa, että asioiden tekeminen projektiluonteisesti on hyvin yleistä aikamme yhteiskunnassa. Hänen mukaansa projektirahoitus voi olla taiteen tekemiselle hyvin toimiva ratkaisu. Kangasvuo kuitenkin kritisoi sitä, kuinka määräaikaiset rahoitusmallit mahdollistavat toiminnan aloittamisen, mutta eivät sen jatkamista.
“Yksittäisen kirjailijan kirjan tekemättä jääminen ei vielä vaikuta mihinkään, mutta sosiaali- ja terveysalalla vaikutukset ovat suurempia. Projektiluontoisuus tarkoittaa, että tuen loppuessa myös toiminta loppuu”, hän harmittelee.
Kaikkea ei tarvitse tehdä hyvin, Jenny Kangasvuo sanoo. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono suoritus, jos vain pääsee riman yli.
Jenny Kangasvuon uusin kirja, prokrastinaation hyötyjä käsittelevä haastatteluteos Kotvimisen vallankumous (2018) syntyi yhteistyönä Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kanssa. Kangasvuo pitää ironisena, että juuri kotvimiselle ei ollut sijaa kirjan teon aikana, sillä koko projekti toteutettiin vain puolessa vuodessa.
“Saimme kustannussopimuksen maaliskuussa ja kirjan täytyi olla valmis syksyn kirjamessuille. Se on todella nopea tahti”, Kangasvuo sanoo.
Kysymys siitä, miten kotvimisen jalo taito voisi auttaa opiskelijoita, saa Kangasvuon naurahtamaan: “Tästä asiasta voisin pitää vaikka kahden tunnin luennon.”
Hän kuvailee kotvimisen eetosta positiiviseksi prokrastinaatioksi. Positiivisuus on kaiken A ja O.
“Monilla opiskelijoilla tai luovaa työtä tekevillä ihmisillä on syyllisyyden tunne tekemättömyydestä. Siitä syyllisyydestä pitäisi päästä pois.”
Avain itsensä hiillostamisesta irtautumiseen on Kangasvuon mukaan havainto, ettei kaikkea pidä tehdä hyvin. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono, jos vain pääsee riman yli. On tärkeä tunnistaa ne asiat, jotka voi tehdä “vasemmalla kädellä” – tai vasenkätisten tapauksessa oikealla.
Osittain tekemättömyyden painetta ruokkii suomalainen kulttuuri, jossa kaikki asiat on tapana hoitaa. Piste.
Toisaalta jos jotain ikävältä tuntuvaa asiaa lykkää tarpeeksi pitkään, se voi lopulta poistua päiväjärjestyksestä lähes itsestään. Näin kävi Kangasvuolle hänen tietokoneensa päivittämisen kohdalla: lopulta oli helpompaa vain vaihtaa koko kone.
Sinnepäin tekeminen ei kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin. Kotvimisen vallankumouksen oppeja on käytännössä helpointa soveltaa luovaan työhön.
“Sydänkirurgin tai talonrakennusfirman kannattaa tehdä työnsä hyvin. Mutta kirjailijan, opiskelijan tai vaikkapa toimittajan kohdalla ei aina tarvitse tulla priimaa”, Kangasvuo linjaa.
Kangasvuo tunnustaa kotvivansa itse liian vähän ja kertoo itsekin kamppailevansa aikaansaamattomuudesta syntyvän ahdistuksen kanssa. Yhden neuvon hän antaa kohtalotovereilleen.
“Kannattaa jonglöörata tehtävien välillä. Esimerkiksi kun minun piti lukea läpi Kotvimisen vallankumous -kirjan taittovedosta, sain tehtyä helposti yhden apurahahakemuksen. Sain yhden ‘paskahomman’ tehtyä toista vältellessä.”
Kuka? Jenny Kangasvuo
>> Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2001, lisensiaatiksi vuonna 2007 ja tohtoriksi vuonna 2014, pääaineenaan kulttuuriantropologia.
>> Työskentelee kulttuuriantropologina, yliopisto-opettajana sekä vapaana kirjailijana ja toimittajana.
>> Työskennellyt aiemmin muun muassa tutkijana ja projektityöntekijänä Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Oulun ja Vaasan yliopistoissa.
>> Käsitteli gradussaan ja väitöskirjassaanbiseksuaalisuutta suomalaisessa kulttuurissa. “Keskustelu biseksuaalisuudesta on yllättävän yksipuolista, siitä puhuttiin enemmän 1990-luvulla kuin nykyään.”
>> Julkaisi Sudenveri-esikoisromaaninsa vuonna 2012.
>> Kotvimisen vallankumous -kirja julkaistiin lokakuussa 2018.
>> Kangasvuon toimittamia artikkeleja on julkaistu muun muassa kulttuurilehti Kaltiossa sekä feministisessä aikakauslehti Tulvassa.
Julkaistu
SHARE
Mirko Siikaluoma
Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.
