Kategoria: Uutiset

Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen.

Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde.

Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi on yksi vienalaisista runokylistä, ja täältä alkavat myyttiset laulumaat. Lönnrot kiersi aikanaan näitä metsiä keräämässä kansanperinnettä ja yöpyi paikallisissa taloissa. Matkojen lopputulos oli Kalevala-eepos.

Kultalähdettä ympäröivät naavan peittämät puut. Naava on merkki siitä, että luonto on täällä puhdasta, ja niin on vesikin. Lähteellä on moni sammuttanut janonsa. 

Tosin Lönnrot totesi matkoillaan kultaisen lähteen yliarvostetuksi ja jatkoi suoraan majapaikkaansa. Tai niin kerrotaan.

Keijo Ahtonen ojentaa kauhalla mukin täydeltä pakkasenraikasta lähdevettä. Hän ei ole kuka tahansa matkanjärjestäjä, vaan Gallen-Kallelan Väinämöisen mallina olleen Uljaskan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ahtonen on pukeutunut mokkatakkiin ja hattuun, ja hiukset ulottuvat olkapäille. Hänessä on Uljaskan näköä, tai ehkä vain kuvittelen.   

Jos etsii Suomen puolella Kalevala-aiheista kulttuuri- ja luontomatkailua, tämä on sieltä aidommasta päästä.

Lähteelle päästäksemme Ahtonen on hankkinut meille luvat rajavyöhykkeelle. Vaikka ei uskoisi, ympäröivät metsät ovat puiden ja eläinten jälkien lisäksi täynnä kameroita. Venäjä on vain muutaman kivenheiton päässä. Olen toki ollut Venäjän rajalla ennenkin, ja myös ylittänyt sen monta kertaa. Se oli aikaa ennen Krimin valtausta, Malaysia Airlinesin lentokoneen alasampumista sekä sitä, kun sanat infosota ja hybridisota vakiintuivat uutiskieleen.

Nyt Venäjän raja on yhtäkkiä saanut toisenlaisia merkityksiä.

Viime joulun alla Venäjän presidentti Putin piti lehdistötilaisuuden, jossa hän muun muassa syytti länsimaita ja Ukrainaa petturuudesta. Pari kuukautta aiemmin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla kärjistyi venäjämielisen Lukašenkan masinoima pakolaiskriisi. 

Rimmissä lämpötila painui jouluaattona parikymmentä astetta miinukselle. Pakkasukko oli totisesti puhaltanut.

Rauhaton rajaseutu

Ahtonen kertoo, että venäläiset sotajoukot aikoivat talvisodan aikana marssia tästä Ouluun asti. Suomen joukot sytyttivät talot tuleen, jotta venäläiset eivät saisi suojaa pakkaselta. Taktiikka toimi, ja venäläiset paleltuivat. Mutta myös asukkaat joutuivat evakkoon.

Kun kylälle saattoi palata, rakennettiin pirtti uudelleen samalle peruskivelle, mutta ei entisen kaltaiseksi. Sotien jälkeisessä Suomessa ryssäviha eli vahvana, ja kaikki ortodoksiuskoon viittaava oli kiellettyä. Uljaskan pirtistä puuttuvat nykyisin karjalaistyyliset koristeet.

“Kyllähän se karjalainen kulttuuri Suomessa silloin sotien jälkeen tuhottiin. Lapsuuskodissani karjalaisuus ei näkynyt juuri ollenkaan”, Ahtonen kertoo.

Vasta parikymppisenä Ahtonen alkoi ymmärtää, millainen merkitys hänen esi-isällään on ollut.

Kenen Kalevala?

Vienankarjalaisen kulttuurin ja runolauluperinteen elvyttämiseksi on tehty Kainuussa ja venäjänpuolisessa Karjalan tasavallassa paljon työtä. Keskeisessä asemassa on ollut Juminkeko-säätiö ja Markku Nieminen.

Säätiö perustettiin vuonna 1991, ja oma toimitalo nousi Kuhmoon kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Kodin Kuvalehti kirjoitti uutukaisesta Juminkeko-talosta jutun vuonna 2001. Siitä löytyy kopio Kuhmon pääkirjaston kotiseutukokoelmista. Kirjoittajan nimi, Helena Hämäläinen, on jostakin syystä alleviivattu lyijykynällä.

Jutussa kuvaillaan aitoutta, kirvesmiehen työtä ja kuhmolaiselta tervalta tuoksuvia portaita. 

“Sisätiloissa huomaa, että Kalevalamme on koko maailman kulttuuria”, Hämäläinen kirjoittaa.

Kalevalamme. Jutussa toistuu monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi sekä sana “meidän”.

Mutta Kalevalan pohjana olleet runot eivät ole suomalaista kulttuuria, vaan vienankarjalaista. Niin sanottujen heimoveljiemme, jotka eivät halunneetkaan itsenäistymisen jälkeen Suur-Suomen osaksi. Vuosi 1918 muistetaan sisällissodasta, mutta silloin alkoivat myös heimosodat rajan takaiseen Karjalaan. Sotaretkiä innoitti kansallisuusaatteen ja Suur-Suomi-ideologian lisäksi taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Sotatieteen tohtori Saara Jantunen kirjoittaa vuonna 2015 ilmestyneen Infosota-teoksensa johdannossa isoisänsä veljestä Matista, joka kuoli rajan väärällä puolella Vienan Karjalassa. Matin kohtalo oli suvussa vaiettu asia, toisin kuin isovaarin, joka selvisi talvi- ja jatkosodasta.

Heimosodista ei Suomessa paljon puhuta. Sotilaiden piti vapauttaa karjalaiset, mutta toisin kävi. Karjalaiset kääntyivät suomalaisjoukkoja vastaan, ja Mattikin kuoli väijytyksessä, jossa niin kutsutut heimoveljet olivat ilmiantaneet hänen sijaintinsa. Mutta ei ole puhuttu siitäkään, että karjalaiset ovat oma kansansa, eivät vain yksi suomen kielen murreryhmä.

“Karjalaisten kielen ja kulttuurin menetys on suomalaisille tunnistamaton trauma. Monet evakkojen jälkeläisetkään eivät miellä olevansa karjalaisia”, Jantunen sanoo. 

Karjalan kielikin on säilynyt Venäjän puolella, ei Suomessa. Täällä sen puhuminen on ollut jopa kiellettyä, ja karjalaiset ovat kohdanneet samantyyppisiä assimilaatiotoimia kuin saamelaiset. Sekä saamen että karjalan kieli on kitketty oppilaista suomalaisissa kouluissa. Molempia vähemmistöjä on myös ryssitelty.

Tänä päivänä lännelle uhitteleva Venäjä pyrkii kääntämään myös menneisyyden imagovoitoksi itselleen. Onko mahdollista, että karjalaisten kohtelu muuttuisi infosodassa aseeksi suomalaisia vastaan?

“Se on mielenkiintoinen kysymys. Informaatiovaikuttaminen tähtää yleensä negatiivisten tunteiden ja jakolinjojen vahvistamiseen. Toisaalta rasismi on Venäjällä todella yleistä.”

Niin. Vähemmistöjen aseman parantaminen ei yleensä kuulu autoritaaristen hallintojen agendalle. Jantusen mukaan etniset vähemmistöt saavat olla Venäjällä verrattain rauhassa, jos eivät ala järjestäytyä poliittisesti.

“Putin pelkää eniten kansannousuja oman maansa sisällä.” 

Saara Jantunen

Vaikeneminen ja hyssyttely eivät myöskään ole kovin hyviä keinoja torjua vaikuttamista.

“Minusta nämä ovat sellaisia tosiasioita, joista pitää puhua.” 

Infosodassa Jantunen kirjoittaa, että Suomi voi torjua propagandaa parhaiten pitämällä yllä avointa keskustelukulttuuria ja arvostamalla vapaata mediaa ja tutkimusta. 

Eikä Neuvostoliittokaan ole vienankarjalaisiaan aina hyvin kohdellut. Runokylät olivat uhattuina, kun suomalaisvoimin rakennettuun Kostamuksen teollisuuskaupunkiin tuli ukrainalainen kaupunginjohtaja. Hänelle kulttuuri oli sivuseikka, ja Vuokkiniemen kylästä piti tulla työntekijöitä palveleva ruoka-aitta tiilitaloineen ja maitofarmeineen.

Kylä säilyi muun muassa Markku Niemisen ansiosta. Vuokkiniemessä on nykyään noin 500 asukasta, ja vienankarjalaa puhutaan edelleen. Vuonna 2017 kylä oli suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Nieminen puolestaan palkittiin tiedonjulkaisemisen elämäntyöpalkinnolla vuonna 2015.

---

Matkailun monet kasvot

Kuhmossakin on oma Kalevala-aiheinen teemapuisto, Kalevala-kylä. Vuonna 2008 paikalla kävi jopa BBC kuvausryhmineen, mutta nyt kylä on ollut pitkään rappiolla.

Vuonna 2019 Unesco myönsi Kuhmolle kirjallisuuskaupungin statuksen, ja sen myötä kaupunki on panostanut voimakkaasti Kalevala-aiheiseen matkailuun. Epäonninen Kalevala-kyläkin on tarkoitus herättää unestaan, ja Falco Regen Oy on tehnyt alueelle rakennuslupahakemuksen.

Samaan aikaan Maura Häkin ja Tuomo Kondien kaltaiset nuoret karjalaiset aktivistit ovat alkaneet puhua somessa ja haastatteluissa siitä, kuinka karelianistit eksotisoivat ja omivat karjalaista kulttuuria. Puheenvuorot linkittyvät osaksi laajempaa kulttuurisesta omimisesta käytyä keskustelua.

Juminkeko-säätiö, Runolaulu-akatemia ja Kuhmossa kesäisin järjestettävä Sommelo-kansanmusiikkifestivaali ovat tehneet kulttuurimatkailua Suomessa ja Venäjän puolella jo vuosikymmeniä. Kultalähteelläkin on järjestetty runolaulu-konsertti. 

Matkailun lisäksi näissä hankkeissa tehdään kulttuurityötä, muun muassa runolauluperinteen elvyttämistä. Keijo Ahtosen mielestä matkailussakin on tärkeää tuoda esiin sitä, että kyseessä on nimenomaan vienankarjalaisuus. 

Venäjän puolen runokylissä noudatetaan joitakin vienankarjalaisia perinteitä, joista paluumuuttajat ovat aikanaan saaneet koulutusta. Näin perinteet säilyvät ja kehittyvät. Ei luonnollisesti, vaan tietoisten päätösten tuloksena. 

Myös Vienan Karjalan aarniometsäaluetta on suojeltu suomalais-venäläisenä yhteistyönä. Kampanjointi alkoi 90-luvulla, kun ulkoministeri Pekka Haavisto oli ympäristöministerinä. Suomi oli mukana rahoittamassa metsän luontoarvojen inventointia, mutta suomalaiset olivat metsää myös tuhoamassa. Muun muassa Martinniemen Saha Oy teki aukkohakkuita Vienansalon eteläreunassa.

Vienassa on edelleen yksi Euroopan suurimmista yhtenäisistä aarniometsistä, vaikka esimerkiksi Ikean tytäryhtiön Swedwoodin hakkuut uhkasivat sitä 2010-luvulla. Runokylät ovat osa suojelukokonaisuutta, jossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat. 

Kun Lönnrot 1800-luvulla kulki Vienan Karjalan laulumailla, Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta eikä rajamuodollisuuksia ollut.

Vuonna 2022 Kultalähteellä seistessä voisi kuvitella, että rajan saattaa ylittää yhtä helposti kuin Lönnrotin aikoina. Ympärillä on pelkkää seesteistä kansallismaisemaa. Ei kuitenkaan kannata yrittää.

Tätä juttua kirjoittaessa Venäjän hyökkäys Ukrainaan on todellinen vaihtoehto. Levottomuudet tuskin vaikuttavat EU-maa Suomen matkailuun ainakaan välittömästi. Saara Jantusenkin mielestä on hyvä asia, että yhteyksiä pidetään yllä. Mutta:

“Venäjän ja Kiinan kaltaisissa maissa matkailu ei aina ole pelkkää matkailua, eikä kaupankäynti pelkkää kaupankäyntiä. Suomessa ollaan ehkä tässä asiassa hieman sinisilmäisiä.”