Mistä hankkeessanne on kyse, Oulun yliopiston yli-intendentti Marko Mutanen?
DNA-viivakoodeista. Ne ovat tunnisteita, joiden avulla laji kuin laji pystytään määrittämään. Luomme hankkeessamme DNA-viivakoodikirjastoa Suomen eliölajistolle. Termi kuulostaa kaupalliselta, mutta ei liity mitenkään luonnon yhtiöittämissuunnitelmiin.
Lajinmääritys DNA-viivakoodeilla toimii samalla periaatteella kuin tuotteiden tunnistaminen kaupan kassalla. Kassahenkilön ei tarvitse itse tunnistaa tuotetta, vaan sen kertoo ostoksen viivakoodi. Aivan kuin tuotteiden viivakoodeissa, myös eri lajien perintötekijöissä on eroja. DNA-viivakoodit ovat perimän tuntomerkkejä, joiden avulla lajit voidaan tunnistaa toisistaan.
Yllättävätkö viivakoodit ikinä?
Ihan jatkuvasti. Huomataan esimerkiksi, että lajissa on kaksi erilaista viivakoodia. Yhtenä pidetty laji onkin siis kaksi lajia. Tämmöisiä niin sanottuja piilolajeja löytyy myös hyvin tunnetuista ryhmistä kuten perhosista.
Missä vaiheessa kehityksen kehitys on?
Teknologia kehittyy hirmuisen nopeasti. Vielä ei ole käsikäyttöisiä laitteita, joilla voisi analysoida näytteitä. Näkisin kuitenkin, etteivät ne ole hirveän kaukana tulevaisuudessa. Eli laitteet, jotka lukevat DNA-viivakoodin, vertaavat sitä tietokantaan ja kertovat välittömästi, mikä laji on kyseessä.
Tämähän on täysin futuristinen lausunto. Mihin tällaista tarvitaan?
Kaikessa biologisessa tutkimuksessa on keskeisen tärkeä tietää, mitä lajia tutkitaan. On lajiryhmiä ja näytteitä, joiden määrittäminen on äärimmäisen hankalaa. Nyt laajoista näytteistä pystytään kerralla tutkimaan, mitä eliöitä siellä on. Viivakoodien avulla lajit voi tunnistaa periaatteessa kuka vain.
Lajien määrittämistä tarvitaan vaikka missä yhteyksissä. Lajeja täytyy tunnistaa vaikkapa teepusseista tai kalapurkeista. Viivakoodeista on esimerkiksi havaittu, että teepussien sisältöön on usein sekoitettu rikkakasveja. Hevosenlihakohu oli myös esimerkki tarpeesta määrittää elintarvikkeiden sisältöä.
Loistavaa. Saadaanko viivakoodeista siis yhteiskunnallista hyötyä, eli ns. pätäkkää?
Aivan varmasti. Lajien määrittäminen on maailmalla miljardiluokan bisnes. Kaupallinen potentiaali on vielä suurempi, koska DNA-viivakoodien avulla voidaan tehdä paljon aiemmin mahdottomia asioita. On esimerkiksi valtavia elintarvikeyrityksiä, joiden täytyy kontrolloida tuotteidensa laatua. Apua tarvitsee myös Tulli. On satoja lajeja, joita ei saa tuoda maahan, mutta eivät tullimiehet osaa niitä määrittää.
Yksi uusi sovellus liittyy valtavan suureen yhteiskunnalliseen pulmaan, eli sisäilmaongelmiin. Homesienten tunnistus on ollut erittäin vaikeaa. Huoneilmasta voidaan kyllä kerätä itiöitä, mutta kukaan ei ole pystynyt määrittämään niitä. DNA-viivakoodien avulla voidaan nykyään selvittää, minkä homeiden itiöitä ilmasta löytyy.
Terveyspuolella viivakoodien avulla on tutkittu myös ihmisessä asuvia mikrobeja. On paljastunut, miten hirveän yksilöllinen mikrobiyhteisö eri ihmisissä elää, ja mikä yhteys sillä on hyvinvointiimme. DNA-menetelmät mahdollistavat tällaisen tutkimuksen. Sitä kautta saadaan aivan uudenlaista tietoa.
