Länsimaat ovat rakentaneet alttareita edistykselle jo satoja vuosia. Teknologia, luonnontieteiden kehitys ja elintason nousu ovat siivittäneet uskoa kaiken parantumiseen aina 1700-luvulta lähtien.
Filosofinen pohja edistykselle luotiin 1700-luvulla valistuksen aikana. Modernin tieteen synty on luonut uskoa siihen, että ihmiskunnan tulevaisuus on nykyisyyttä valoisampi.
Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi “jumalallinen” suunnitelma, jota yhteiskunnan ajateltiin seuraavan suoraviivaisesti kohti kaiken täydellistymistä.
1900-luvun alun maailmansodat ja pitkään jatkunut kylmä sota romahduttivat edistysuskon hetkellisesti. Miten ihmiskunta voi parantua entisestään, kun pahuuden huippu on saavutettu?
Talouskasvu, hyvinvointivaltioiden ja teknologian kehitys kuitenkin antoivat edistysuskolle uudet siivet, ja kapitalismin ja teknologian riemusaatto on jatkunut yhteiskunnassa aina 2000-luvulle saakka.
Edistysuskon juuret
Historioitsija ja historian dosentti Jouko Jokisalo kirjoittaa kirjassa Historianfilosofia (2015) edistysuskon olevan 1700-luvulta lähtien yksi modernin yhteiskunnan historiallisen ja poliittisen ymmärryksen kiinnekohtia.
Teknologian ja tieteen kehittymisestä tuli uusi ”jumalallinen” suunnitelma.
Länsimainen yhteiskunta havittelee täydellisyyttä sekä yksityisellä että valtiollisella tasolla. Filosofi Immanuel Kant kirjoitti jo vuonna 1798: “Ihmissuku on aina edistynyt kohti parempaa ja tekee niin edelleenkin.”
Edistysusko koki kolahduksen maailmansotien jälkeen, mutta siitä tuli taas pian yksi keskeisimmistä länsimaiden ideaaleista. Filosofi Francis Fukuyama jopa totesi teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), että kaikki historian kannalta merkittävä on jo tehty liberaalin demokratian voiton myötä.
2000-luvulle tultaessa alkoi edistysuskon rinnalle muodostua huolta nopean ja säätelemättömän muutoksen vaikutteista. Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit osoittivat aseteollisuuden kehityksen nurjan puolen ja kylmän sodan ase- ja ydinvoimateknologian kehitys jatkoi tätä kehityskulkua.
Ranskalainen valistusfilosofi Antoine de Condorcet kehitteli 1700-luvun lopussa edistykselle kolme keskeistä päämäärää: epätasa-arvoisuuden häviäminen, tasa-arvoisuuden lisääntyminen kansakuntien välillä sekä ihmiskunnan jatkuva täydellistyminen.
Immanuel Kant taas puhui pysyvän rauhantilan lisääntymisestä kansallisvaltioiden välillä ja mainitsi myös ideaalin maailmankansalaisuudesta.
Edistyksestä huolimatta ihmiset ympäri maailmaa kuolevat nälkään, sotivat ja joutuvat vainotuiksi seksuaalisuutensa ja uskontonsa takia. Onko edistysusko notkahtanut 2000-lukujen lukuisten kriisien, nälänhätien, sotien ja pandemian aikana?
Edistyksen kääntöpuoli
Ymmärtääksemme nykyajan edistysuskoon perustuvaa yhteiskuntaa on palattava ilmiön juurille.
Renessanssin ja uuden ajan alussa eurooppalainen yhteiskunta alkoi avautua ja laajeta sekä henkisesti että fyysisesti löytöretkien, siirtomaavalloitusten ja tieteen kehityksen myötä. Samalla luotiin usko edistykseen, joka johdattaa Eurooppaa kohti maailman kuninkuutta. Edistysusko olikin alusta asti hyvin eurooppakeskeinen ilmiö, jossa länsi-
maiset ideaalit edistyksestä olivat ainoa oikea suunta.
Charles Darwinin evoluutioteoria ja myöhemmin hänen ajattelustaan kehittynyt sosiaalidarwinismi olivat keskeisessä yhteiskuntaa.
Esimerkiksi filosofi John Stuart Millille alkuperäisväestöt olivat “barbaareita”, jotka täytyi alistaa “rautaisella kädellä” länsimaisen edistyksen alle. Kolonialistinen sotaisuus kuitenkin oli vastakkaista valistusajattelijoille, joista esimerkiksi Immanuel Kant piti sotaista sankaruutta ja tappamista “raakalaisen korkeana hyveenä”.
1800-luvulla länsimaista edistysuskoa käytettiin perustelemaan kansanmurhia. Kirjailija Joseph Conrad kirjoitti teoksessaan The Rescue (1920): “Jos alempien rotujen on hävittävä, se on hyvä asia, askel kohti yhteiskunnan täydellistymistä, mikä on kehityksen päämäärä.”
Edistyksen synkästä puolesta puhuivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisessa manifestissa (1848). Porvarillinen yhteiskunta on edistynyt niin pitkälle, ettei se pysty enää hallitsemaan yhteiskunnan kehitystä ja edistyksen luomaa epätasa-arvoa. Marxin ja Engelsin “maanpäällinen paratiisi”, eli kommunistinen yhteiskunta, oli saavutettavissa vallankumouksella.
Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.
“Kapitalistinen tuotanto kehittää siis yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rik- kauden alkulähteet; maan ja työläiset”, kirjoittaa Marx.
Engels taas kirjoittaa Luonnon dialektiikassa (1875) ihmisen toiminnan muuttaneen luontoa niin peruuttamattomasti, että muutoksen seuraukset eivät ole enää ennustettavissa.
Engels kuitenkin suhtautui luonnontieteiden mahdollisuuksiin miltei yliopitimistisesti, nähden teknologisessa edistyksessä paljon mahdollisuuksia. Marx taas oli pessimistinen ihmiskunnan mahdollisuuksiin hallita edistystä ja teknologista kehitystä. Hän varoitti vuonna 1856 ihmiskunnan herättäneen eloon “sellaiset teollisuuden ja tieteen voimat, jollaista ihmiskunnan historian minään aikaisempana kautena ei ollut aavistustakaan.”
Mitä edistykselle kuuluu nyt?
Edistysusko on kärsinyt kolahduksen COVID-19 pandemian myötä. Pandemia on osoittanut länsimaisen edistyksen haurauden, kun näennäisesti täydellistynyt yhteiskunta ei kyennytkään torjumaan kansainvälistä kriisiä. Edistysusko on joutunut kriisiin, josta on hankala selvitä.
Jo ennen pandemiaa edistysusko oli kuitenkin matkalla kriisiin. Kapitalismin määrätön kasvu on johtanut luokka- ja varallisuuserojen kasvuun sekä länsimaissa että erityisesti kehitysmaissa. Toinen merkittävä haittavaikutus on ilmaston ylikuormittuminen ja siitä johtuva ilmastokriisi. Vuoden 2020 tilanne maailmassa on hyvä esimerkki edistyksen rajoista, ja siksi länsimaalaisen ihmisen on kyseenalaistettava tarve jatkuvaan kasvuun, jota edistys siivittää.
“Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia”, kirjoittaa Erkki Tuomioja blogitekstissään.
Erkki Tuomioja osoittaa hyvin perinteisen edistysuskon kohtaamat rajoitteet modernissa maailmassa. Globalisaatio on johdattanut meidät tilanteeseen, jossa yksittäisen maan kriisi saattaa muuttua kansainväliseksi. Samaan aikaan edistyksen selittäminen yhtenä samansuuntaisena ja samankaltaisena muutoksena tuntuu vanhentuneelta.
Pystyykö edistysusko nousemaan kriisin yli vai tarvitseeko 2020-luvun maailma enää edistystä? 2000-luvulla syntynyt kritiikki luulisi herätelleen ihmisiä siinä määrin, että olemme tajunneet edistyksen rajat. Vaikka teknologia ja luonnontieteet ovat kehittyneet ja luoneet maailman, jota menneisyyden ihmiset eivät tunnistaisi, ihmisluonto ei ole täydellistynyt. Maailmassa on edelleen sotia, pandemioita ja nälänhätiä. Olemme vain luoneet uusia kriisejä, jotka korostavat edistyksen kääntö-
puolta.
Voivatko länsimaat selvitä ilman edistystä?
Millaisia sitten olisivat länsimaat ilman edistysuskoa? Ajatus tuntuu miltei utopistiselta, sillä länsimaiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluu ajatus kasvusta ja kehityksestä. Edistysusko on sinällään jo utopistinen, sillä 2020-luvun ihminen ei ole missään määrin täydellisempi esimerkiksi keskiajan ihmiseen verrattuna.
Vaikka meillä on nykyaikainen teknologia, paremmat elinmahdollisuudet ja pidempi elämä, emme kuitenkaan ole yhtään sen viisaampia tai kehittyneempiä kuin menneisyyden ihminen.
Uskomme yhä siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme.
Ihminen ei ole muuttunut yhtään rauhaa rakastavammaksi tai eettisesti paremmaksi; elämme edelleen maailmassa, jossa rasismi, sodat ja epätasa-arvo ovat läsnä siitäkin huolimatta että demokratia on yleistynyt ympäri maailmaa.
Edistysuskosta on tullut länsimainen “suuri kertomus”, aivan samankaltainen kuin Jumalan johdattava suunnitelma. Emme ehkä ajattele aikaa yhtä deterministisesti, mutta uskomme edelleen siihen, että edistysusko takaa meidän hyvinvointimme ja onnellisen tulevaisuutemme. Edistysuskon suuri tarina on kuitenkin hajoamassa, sillä sen olemassaolon tarpeellisuutta kyseenalaistetaan. Voimmeko kehittää teknologiaa ja tiedettä tavalla, joka ei kuormittaisi luontoa?
En usko, että edistysusko tulee poistumaan länsimaisen yhteiskunnan ideologiasta. Täydellisyyden tavoittelu on osa länsimaista ideaalia, vaikka on olemassa todisteita jo saduista ja mytologiasta siitä, ettei täydellisyyden tavoittelu johda hyvään tulokseen. Kreikkalaisessa mytologiassa Ikaros lentää keinotekoisilla siivillään liian lähelle aurinkoa ja lopulta hukkuu mereen pudotessaan liian korkealta.
Sama tilanne on edistysuskolla ja kehityksellä: yhteiskunta ei tule koskaan olemaan niin täydellinen, että edistys loppuisi. Sen sijaan, että pyrkisimme lopettamaan edistyksen tavoittelun, olisi järkevämpää muuttaa edistystä kestävämmäksi sekä ilmastolle, taloudelle että yksilölle. Jos lennämme Ikaroksen tapaan liian lähelle aurinkoa, se koituu kohtaloksemme.
