Löydä kutsumuksesi. Harrasta jotain kiinnostavaa, vaikka kiipeilyä tai erikoisoluita. Katso Netflixiä ja kuuntele äänikirjoja. Ylläpidä kiinnostavaa some-presenssiä. Huolehdi ystävyyssuhteistasi. Vaali parisuhdettasi, jos sellaisessa olet. Urheile ainakin kolme kertaa viikossa. Syö terveellisesti ja nuku tarpeeksi. Opettele keskittymään, muista palautua ja kokeile vaikka mindfulnessia.
Ennen kaikkea huolehdi itsestäsi, ole kiinnostava persoona ja elä oikein.
Tällaisia tuntuvat olevan trendikkään ja hyvän elämän eväät – ainakin, jos selailee verkkolehtiä. Lisäksi klikkiotsikot kertovat meille tuon tuostakin, minkä asian olemme aina tehneet väärin.
Vinkkejä ajankäyttöön saa myös, kun kurkkii some-virroista, mitä kaverit kotonaan puuhailevat. Myönnän, että välillä kysyn itseltäni, pitäisikö minunkin tehdä kuten he.
Olenko käyttänyt aikani aina väärin? Pitäisikö minunkin lähteä kiipeilemään tai hankkia Netflix, vaikka en meinaa löytää aikaa monelle muullekaan asialle, joita haluaisin tehdä?
Ei ihme, että kuvittelemme omasta kapasiteetistamme ja käytettävissä olevasta ajastamme liikoja, kun meille myös tarjotaan käsittämättömän paljon.
Ylitsepursuavien palvelulaarien äärellä riittää valinnan varaa. Harrastuksilla ja kulutusvalinnoilla rakennamme sisäisesti ja ulkoisesti kivaa kuvaa itsestämme.
Mahdollisuuksien ruuhkassa kaikki tekeminen uhkaa kuitenkin kokea inflaation.
Kun Spotifyn ja YouTuben algoritmit syöttävät minulle jatkuvasti uutta kuunneltavaa ja nähtävää, havahdun siihen, että ruutua näppäilevän sormeni ulottuvilla on niin paljon viihdettä, että mikään aika maailmassa ei riitä kahlaamaan sitä läpi.
Tinderöijätkään eivät tyydy kivalta vaikuttavaan deittiin, kun pyyhkäisyn päässä saattaa olla vielä parempi kumppaniehdokas.
Kun jokainen palvelu ehdottaa, että saattaisit olla kiinnostunut myös näistä, tuloksena voi olla merkityksetön olo.
Tuntuu, ettei millään oikeastaan ole mitään väliä. Miksi tehdä asiaa x, kun aivan yhtä hyvin voisi tehdä asiaa y?
Toimittaja-tietokirjailija Pekka Vahvanen kirjoittaa esseessään Mielekkyyden kuolema (Image 10/2018), että teknologian tuoma helppous kadottaa mielekkyyden elämästämme. Ihminen kun tulee tyytyväiseksi hieman ponnisteltuaan.
Mahdollisuuksien sekamelskaa pohtiessani päässäni alkaa soida Zen Cafén Aamuisin:
Osta asunto. Hoida koiraa. Pidä pihaa vaimon kanssa. Hanki lapset, jos on saumaa, yks tai kaks, mut hankkikaa ne. Tutustu naapureihin, vietä niiden kanssa joskus aikaa. Järjestäkää kimppakyyti, jos on sama duunimatka.
Kappaleen julkaisusta on kuusitoista vuotta. Tuolloin Samuli Putro lauloi toisteisesta ja ehkä hieman tylsästä keskiluokkaisen ihmisen arjesta, joka koostuu oletetuista velvollisuuksista.
Joku näitä tehtävälistoja aina latelee, mutta neuvot muuttavat muotoaan.
Emme todellakaan elä enää yhtenäiskulttuurissa, jossa tavanomaisten arkipäivien putken jälkeen koko Suomi kerääntyisi lauantai-iltaisin saunan jälkeen katsomaan samaa tv-viihdepläjäystä ja syömään lämpimiä voileipiä.
Elämästä on tullut yksilöllistä hifistelyä. Siksi kuvittelemme, että voisimme saada kaiken haluamamme ja voisimme ehtiä kaikkeen.
Digiajan aikuisena saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa. Silti ei kannata katsella liikaa toisten karkkipusseihin tai kuvitella, että voi koluta läpi jokaisen karkkikaupan.
Emme välttämättä voi samaan aikaan olla villejä seuraeläimiä ja tyynimielisiä meditoijia – ja löytää vielä aikaa kuumimpien podcastien kuunteluun.
On tehtävä valintoja ja opittava sietämään paitsi jäämisen pelkoa.
