Kirkko on tila, joka on aina aikansa kuva. Tekstiilit ja esineistö kertovat omaa tarinaansa ajan ihmisen tavoista ja maailmankatsomuksesta. Parhaimmillaan arkeologien käsiin päätyy muumioita, mutta tutkimuskohteena voivat olla niin makrofossiilit kuin entisajan hajumaailma.
Arkeologit Tiina Väre, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Kirkko, tila ja muisti -projektia johtava Titta Kallio-Seppä tutkivat hankkeessa hautojen avulla pohjoissuomalaista sielunmaisemaa. Projekti on monitieteinen, ja mukana olevista lähes 20 tutkijasta löytyy arkeologien lisäksi niin historioitsijoita kuin biologejakin. Projektissa on myös kansainvälistä väriä, sillä mukana on tutkijoita kahdesta eri yhdysvaltalaisesta yliopistosta.
Pohjois-Suomi on tutkijoiden mukaan otollinen paikka tutkia kirkkohautoja ja muumioita.
“Keminmaan lisäksi täältä löytyy kirkkohautoja muun muassa Haukiputaalta, Sodankylästä ja Kempeleestä”, Tiina Väre kertoo.
Kirkkohaudalla tarkoitetaan kirkon alle haudattuja vainajia. Tapa oli keskiajalla yleinen papiston keskuudessa ja levisi 1700-luvulla myös tavallisen kansan pariin. Tuon ajan kirkkojen lattioiden alta löytyy runsaasti hautoja, joista tutkimusryhmä on kiinnostunut.
Tätä tuoreempia hautoja ei Suomessa ole, sillä kirkkohautaaminen kiellettiin valtiovallan puolesta vuonna 1822.
”1700-luvun lopulla alettiin keskustelemaan siitä, että ruumiiden haju ei välttämättä ollut kovin miellyttävä. Varsinkin kesäaikaan kirkossa on ollut varmasti mielenkiintoiset tuoksut. Tällöin havahduttiin myös siihen, että mätänevien ruumiiden mukana saattoi levitä tauteja”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
Ei pelkkiä sormuksia ja luunsirpaleita
Tutkijoiden mukaan kirkkohaudat ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että pohjoisen kylmä ja kuiva ilmanala on usein hidastanut ruumiiden mätänemistä. Osa haudatuista on myös muumioitunut, mikä tarjoaa erityislaatuisen tutkimusaineiston tutkijoiden käyttöön.
”Esimerkiksi tekstiilit ovat usein täydellisinä muumioiden päällä ja todella hyvin säilyneitä”, Sanna Lipkin selventää.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen.
”Parhaimmillaan vainajat ovat kuin heidät olisi vasta haudattu”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
”Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista.”
Tutkimusryhmän mukaan suurimmaksi osaksi kyseessä on luonnollinen muumioituminen. Ei voida myöskään poissulkea sitä ajatusta, että muumioitumista olisi ihmistoimin edesautettu.
”Esimerkiksi hautakasveilla on voinut olla merkitystä. Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista. Valitettavasti meillä ei ole tietoa, kuinka tarkoituksenmukaista tämä on hautaamisessa ollut”, Tiina Väre kertoo.
Väreen mukaan muumioitumisen edesauttaminen voi olla peräisin uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta. Katolisen kirkon pyhäinjäännekultti sopii hyvin yhteen ajatukseen muumioitumisesta.
Joka tapauksessa muumioituminen synnytti kirkon kannalta hyödyllisiä tarinoita.
Keminmaan muumioituneen kirkkoherran, Rungiuksen, kerrotaan perimätiedon mukaan sanoneen: ”Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne”.
”Toki tämä on vain tarina muiden joukossa, mutta en näe, että legenda mitenkään mahdoton olisi”, Tiina Väre naurahtaa.
Lasten hautaaminen tavallista
Suurin osa kirkkojen alta löytyvistä haudoista on lapsien hautoja. Lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea ja oman lapsen hautaaminen valitettavan arkipäiväistä. Osasyy tähän oli imetyskäytäntöjen puutteellisuus.
Lipkinin mukaan lasten haudat ovat erilaisia kuin aikuisten haudat. Niissä oli enemmän kukkakoristeita ja muuta tavaraa, jotka ovat tutkijoille herkullista materiaalia. Haudoissa näkyy myös nuorten kädenjälki.
”Lasten haudat olivat usein nuorten koristelemia. Arkeologisessa materiaalissa on aika ainutlaatuista, että voidaan varmasti sanoa jonkin esineen olevan nuorten tekemä. Lapset ja nuoret ovat usein näkymätön osa historiaa ja arkeologiaa”, Lipkin kertoo.
Tutkimusryhmän mukaan lasten hautaaminen oli yhteisöissä eräänlainen nuorten osallistamisriitti. Mieskummin tehtävä oli valmistaa lapsen arkku ja naiskummin järjestää tilaisuus, jossa hautaan menevät koristeet valmistettiin. Myös miespuoliset olivat tähän tilaisuuteen tervetulleita.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla.”
Koska kuolema, erityisesti lasten kuolema, oli elämässä vahvasti läsnä, oli tämä yksi tapa osallistaa nuoret yhteisöön ja sen tapoihin ja normeihin. Samalla vainajan valmistaminen oli niitä harvoja tilaisuuksia, jossa nuoret saivat olla keskenään ilman aikuisten valvontaa.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla”, Lipkin kuvailee.
Arkeologia yhä monitieteellisempää
Kirkko, tila ja muisti -projektissa on käytetty useiden eri tieteenalojen metodeja. Muumioita tutkittaessa nousevat esiin esimerkiksi kysymykset hautarauhasta ja vainajien kunnioittamisesta. Myös tässä laaja metodologia auttaa. Nykytekniikan avustuksella vainajien arkkuja ei tarvitse parhaimmillaan edes avata.
”Tomografisilla kuvauksilla saadaan selville esimerkiksi arkussa käytettyjen naulojen paikat ja rakenneratkaisut”, Tiina Väre kertoo.
Kuvausten avulla on muun muassa saatu selville, että vainajien päällä olevat vaatteet eivät ole tavallisia vaatteita vaan varta vasten vainajalle tehtyjä. Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa tehty yhteistyö on paljastanut myös muita salaisuuksia menneisyydestä.
”Paleopatologian ja tietokonetomografian metodeilla on selvitetty muun muassa menneisyyden tauteja. Erityisen mielenkiintoista stabiili-isotooppianalyysin käyttö, jolla voidaan saada selville vainajasta paljon sellaista, joka ei olisi muuten mahdollista. Hampaiden tutkiminen kertoo myös paljon vainajasta, esimerkiksi sen, onko häntä imetetty vai ei”, Väre jatkaa.
Haudoista on myös tutkittu makrofossiileita. Kasvit, siemenet ja hyönteiset kertovat paljon menneestä. Asiaan erikoistunut Annemari Tranberg on löytänyt haudoista muun muassa kasveja. Niiden tutkiminen tuo oman näkökulmansa entisaikojen hautausmenetelmien tarkkailuun.
”Makrofossiilit kertovat hautaamisesta, siihen liittyvistä rituaaleista ja ympäristöstä. Hautoihin laitettiin kukkia muun muassa pahan hajun karkottamiseksi. Kesäaikaan ruumiit tietysti mätänivät ja kirkossa oli varmasti melkoiset tuoksut”, Annemari Tranberg kertoo.
Tutkimuksessa on toki apuna myös historian osaamista, sillä arkistoista löytyy tähdellistä tietoa tutkimuksen avuksi.
Historian elävöittämistä ja muumion paluu
Kirkko, tila ja muisti -projekti on poikinut myös muuta kuin tieteellisiä artikkeleita. Projektin innoittamana on tehty muun muassa teatteriesitys ja tulevaisuudessa on tarkoitus tehdä Keminmaan muumioitunutta kirkkoherra Rungiusta käsittelevä elokuva.
”Koen, että näistä projekteista pitää jäädä käteen myös jotain populaarimpaa eikä vain niitä englanninkielisiä tiedeartikkeleita. Vaikka toki niiden tekeminen se päätavoite on”, Titta Kallio-Seppä täsmentää.
Tällä hetkellä projektin puitteissa kerätystä esineistöstä valmistellaan näyttelysarjaa, jonka on tarkoitus tulla esille Ouluun, Kemiin ja Tornioon.
Muumioiden ja kirkkotilan tutkiminen ei kuitenkaan tutkimusryhmän mukaan lopu tähän, sillä pohjoissuomalaisilla kirkkohaudoilla on vielä paljon kerrottavaa. Esimerkiksi lapsuuden historia ja imetys ovat teemoja, jotka voivat antaa paljon myös tänä päivänä käytävään keskusteluun.
