Katja Ketun neljäs romaani Yöperhonen (Otava 2015) varioi samoja teemoja kuin hänen läpimurtoteoksensa Kätilö. Rakkaus punnitaan jälleen ääriolosuhteissa, vankileirin veressä ja liassa. Teos on jälleen epämiellyttävä muistutus siitä, että lähihistorian raakuudet tulevat myös tähän päivään. Systemaattisen väkivallan uhka ei ole kuollut. Sen tiedostaminen tekee vaikeaksi seurata, kuinka elämästään kamppaileva ihminen voi hylätä kaiken: ystävyyden, vanhemmuuden, ihmisyyden.
Tarina liikkuu kahdella eri aikatasolla. 1930-luvulta lähtien seurataan valkokenraalin tytärtä Irgaa, joka joutuu sattuman kautta Vorkutan vankileirille Neuvostoliittoon. Vuonna 2015 suomalainen Verna yrittää selvittää Venäjällä kuolleen isänsä kohtalon ja sen, mitä tämä puuhasi Marinmaalla. Lavran kovia kokeneet kyläläiset ovat kuitenkin salamyhkäistä porukkaa. Vähitellen Verna tuntee olonsa oudon kotoisaksi tutustuessaan suomalais-ugrilaisen kansan identiteettiin ja mystiseen kansanuskoon.
Kettu leikittelee surutta eri genrepiirteillä. Teoksen lähtöasetelmat takaa-ajosta murhaan tuovat mieleen jännitysdekkarit. Kirjailijalle tunnusomainen, kaunistelemattoman realistinen tyyli pääsee oikeuksiinsa, kun lukija viedään keskelle vankileirin kauhuja. Juuri kun lukija on päässyt sopivaan ryppyotsaisuuden tilaan historiallisen romaanin äärelle, tarinaan ilmestyy yliluonnollisia elementtejä ja aina vain lisää rikosromaanin piirteitä: on agentteja, murhia ja ennen kaikkea järisyttäviä salaisuuksia.
Kahden aikatason rytmitys toimii. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja juonenkäänteet keikauttavat asetelmat päälaelleen. Suorastaan toimintaelokuvamaista spektaakkelia hipova loppu etäännyttää ratkaisevalla hetkellä.
Yritys luoda näin moninaisista aineksista uskottava tarina on kunnianhimoinen. Palasia pitää koossa Ketun verevä ja runsas kieli, joskin sekin meinaa hetkittäin kompastella omiin rönsyihinsä. Muoto lainaa paljon kirjailijan esikuvalta Timo K. Mukalta, joka loi omintakeisen hurmoksellisen tyylinsä yhdistämällä runollista balladia ja rujoa naturalismia.
On vaikea palata estradille läpimurron jälkeen. Yöperhonen vertautuu väistämättä kirjailijan läpimurtoteokseen Kätilöön jo aiheidensa ja samanlaisten henkilöidensä puolesta. Siinä missä Kätilö kouraisi kahdella suurella teemalla, sodalla ja rakkaudella, syvältä ja kipeästi, Yöperhonen kauhoo liian moneen suuntaan ja hukkaa välillä fokuksensa. Siitä huolimatta romaani kuuluu luultavasti syksyn parhaimmistoon. Suomen eturivin kirjailijoihin nousseelta Katja Ketulta on lupa odottaa paljon.
