Tyytymättömyys omaan kehoon tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan vitsaus. Sukupuolesta katsomatta moni kokee painetta näyttää tietynlaiselta ja mahtua tiettyyn vaatekokoon.
Vuonna 2017 Ylen taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan jopa 84 prosenttia naisista oli tyytymätön kehoonsa. Kysely osoitti myös monen miehen haluavan yhä lisääntyvissä määrin pudottaa painoaan.
Nykyajan nainen on kasvanut epävarmuuteen kehostaan. Sosiaalinen media muokattuine kuvineen lisää vertailun ja tyytymättömyyden oravanpyörää. Kuvanmuokkausohjelmalla jokainen saa muokattua kehoaan kohti täydellisyyttä; kasvojen ihohuokoset piirtyvät pois ja kehosta on helppo piilottaa arvet ja epämiellyttävät kohdat.
Kehopositiivisuus on muutoksen hyväksymistä
Kehopositiivisuus on yksi sosiaalisen median tämänhetkisistä polttavista puheenaiheista. Vaikka teknologia mahdollistaa kehojen muokkaamisen ja korjailun, on Instagram on täynnä myös kehopositiivisuutta kannattavia tilejä, jotka puhuvat vatsamakkaroista, selluliitista ja arvista ilman häpeää. Tilien tarkoituksena on näyttää todellisuus, joka piilee siloiteltujen ja muokattujen bikinikuvien takana.
Kehopositiivisuus on suora käännös englanninkielisestä termistä body positivity. 1990-luvulla käyttöön otetun termin lanseerasi The Body Positive -liike. Liike luonnehtii kehopositiivisuutta elämäntapana, joka mahdollistaa omasta kehostaan nauttimisen ja sen kunnioittamisen muutoksien ja vaikeuksien läpi.
Liikkeen juuret voi löytää jo 1800-luvun lopun Englannista, kun ensimmäisen aallon feministit alkoivat puhua naisten tarpeesta muokata kehoaan. 1960-luvulta aina 2000-luvulle liike oli vielä suhteellisen tuntematon, ja se koski suurimmaksi osaksi vain ylipainoisten ihmisten hyväksymistä. Tällöin liike kulki vielä nimellä fat acceptance. 2010-luvun sosiaalisen median nousu on antanut liikkeelle uutta näkyvyyttä. Kehopositiivisuus on myös laajentunut koskemaan kaikenkokoisia ja -ikäisiä ihmisiä.
“Kehopositivisuus on kuin ihmisoikeus, sen tärkeyttä ei edes pitäisi joutua perustelemaan! Kehopositiivisuus on kehon ulkoisista ominaisuuksista riippumatonta oikeutusta olla olemassa”, sanoo kliininen psykologi Katarina Meskanen sähköpostihaastattelussa Oulun ylioppilaslehdelle.
Keho ja sen hyväksyminen ei ole kuitenkaan pysähtynyt tila. Kehopositiivisuutta voidaan ajatella jatkuvana prosessina, sillä kyseessä ei ole tila, joka saavutetaan kerran pysyvästi. Muuttuva keho asettaa mielen koko ajan haasteellisiin tilanteisiin.
Ilmiö on siis muutoksen hyväksymistä, ei kokoaikaista kehon rakastamista.
Muuttuvat ideaalit
Mikä sitten on median rooli ulkonäköpaineiden luomisessa ja säilyttämisessä? On selvää, että sekä perinteinen että sosiaalinen media pitävät yllä länsimaisia kehoihanteita, vaikka tietynlaista kehoideaalien sirpaloitumista onkin tapahtunut.
Teoksessaan Rakas keho (2019) Katarina Meskanen kirjoittaa, että vaikka 2000-luvulla median välittämän naiskuvan tuhoisasta vaikutuksesta keskustellaan ehkä enemmän kuin koskaan, media silti samalla esittelee naisen ihannevartaloa kapeasti ja samalla ylläpitää naiskehoon liittyviä stereotypioita.
Globaalia valkoisen länsimaalaisen kehon ideaalia haastavat monipuolisemmat, monikulttuuriset ja vähemmistöjä huomioivat ideaalit. Kehopositiivisuusliikkeen tarkoituksena on kyseenalaistaa länsimaalaisia kauneusihanteita.
“Kehopositiivisuus ilmiönä on herättänyt meidät pohtimaan sitä, miten suhtaudumme erilaisiin kehoihin ja vartaloihin. Se on ravistellut meitä huomaamaan, miten ahtaassa muotissa erityisesti naisen, mutta toki yhtä lailla myös miehen, vartalo on edelleen”, kertoo Meskanen.
Media sopeutuu hitaasti muuttuviin ideaaleihin. Monet meikkitaiteilijat ottavat edelleen malleiksi pelkästään virheettömällä iholla varustettuja, laihoja naisia, ja lopullisissa kuvissa tästäkin huolimatta kuvista poistetaan mallien ihohuokoset.
Hitaan sopeutumisen huomaa juorulehtien otsikoita vilkaistessa. Kaikille ovat luultavasti tuttuja suuret muutostarinat, joissa se ja se julkisuudesta tuttu henkilö on pudottanut tietyn määrän painoa ja on siten muuttunut ihmisenä – aivan kuin laihtuminen olisi antanut hänelle enemmän ihmisarvoa.
Sama ajattelutapa näkyy juorulehtien otsikoiden lisäksi myös muualla mediassa; jokavuotiset kesäkuntoon -vinkit ja laihdutustarinat jatkavat leikittelyä jokaisessa ihmisessä piilevällä itseinholla.
Mikä tekee kehosta julkisen?
Länsimainen yhteiskunta asettaa erityisesti naisille kapean mallin, johon mahtua. Katarina Meskasen mukaan kehopositiivisuus auttaa kyseenalaistamaan normit.
“Kun altistumme erilaisille vartaloille, myös käsityksemme ”normaalista” laajenee. Ainoa tavoiteltava ja hyväksytty vartalon malli ei kerta kaikkiaan voi olla missin tai mallin mittainen – me 95% naisista, jotka emme sitä vartalotyyppiä edusta, tarvitsemme muutakin vartalokuvastoa, johon samastua.”
Mielenkiintoisen näkökulman antaa Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa 20.3.2018 julkaistu artikkeli kehopositiivisuudesta ja siitä, kuinka se yrittää saada kaikki uskomaan omaan kauneuteensa.
Tarvitseeko kaikkien siis edes olla kauniita? Eikö itsensä hyväksyminen riitä?
Kauneus on kapitalistisessa, länsimaisessa yhteiskunnassa tietynlainen, eikä voi edes olettaa, että kaikki sopisivat siihen. Yhteiskunta myös odottaa erityisesti naisilta tietynlaiseen muottiin mahduttamista.
Julkisuuden henkilöiden ruumiit ovat tarkassa syynissä. Milloin kukakin on lihonut tai laihtunut; kummin vain, ääripäillä mässäillään aina. Googlettamalla termin celebrity silmien eteen pomppaa listauksia siitä, kuka näyttää parhaimmalta bikineissä.
Erityisesti naisen ruumista ja sen muutoksia tarkkaillaan mediassa.
Teoksessaan Meskanen kirjoittaa, kuinka naisina totumme tarkastelemaan kehoamme ulkopuolelta. Naiseuteen kuuluu se, että esimerkiksi työelämässä saatetaan arvottaa naista ulkonäön, ei työpanoksen perusteella. Naisen kehon sopimattomuus kauneusihanteisiin on aina yksilön, ei länsimaisten odotusten ongelma.
Alentunut kynnys kommentoida sekä julkisuuden henkilön että tavallisten, meille tuntemattomien ihmisten vartaloa on aiheuttanut sen, että jokaisen akne tai ylipaino on vapaata riistaa. Jokainen saa kommentoida kuvassa näkyvän ihmisen kehoa. Mikä on antanut juorulehtien kirjoittajille tai seuraajille luvan kommentoida tuntemattoman ihmisen kehoa aivan kuin huutokaupassa?
Kehon julkisuus tekee myös sukupuolesta ja kehosta sukupuolitutkijaa Judith Butleria myötäillen performatiivista. Sukupuolen performatiivisuudella tarkoitetaan sitä, kuinka erityisesti naiseus syntyy toistettujen tekojen ja tietynlaisen käyttäytymisen myötä. Sukupuoli ei siis ole pelkästään biologinen fakta, vaan se on myös kulttuurista riippuvainen.
Julkisuuden henkilönä oleminen on monella tavalla performatiivista. Naisten oletetaan olevan feminiinisesti kauniita, kun taas miehiltä odotetaan lihaksikkuutta ja charmikkuutta. Vaikka kehopositiivisuus on pyrkinyt poistamaan ulkonäköpaineita myös julkisuuden henkilöiltä, ovat monet heistä varmasti julkisuutensa ja hollywoodilaisittain kehoideaalien vankeja. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, kuinka paljon naisvaikuttajille ja julkisuuden henkilöille tarjotaan detox-kuuriin liittyviä kaupallisia yhteistöitä. Esimerkiksi Kim Kardashian sai aikaan sosiaalisessa mediassa myrskyn poseeratessaan detox-juoma kädessä sponsoroidussa postauksessa.
“Kehopositiivisuus terminä on valitettavasti nykyään myös vähän väärinkäytetty, sillä kun tuntuu ratsastavan kaikenmaailman kehonmuokkauskurssit, ruokavalioremonttia tarjoavat ja laihdutusta markkinoivat tahot. Kun perusajatus taustalla on, ettei keho ole sellaisenaan riittävän hyvä, ei kyse ole kehopositiivisuudesta”, Meskanen toteaa.
Kehopositiivisuus ihmisoikeusliikkeenä
Tytti Shemeikka on tunnettu sekä Instagramin että Youtuben puolelta kehopositiviisuudesta. Shemeikka nimittää kapinaansa vatsamielenosoitukseksi ja kutsuukin itseään “läskiaktivistiksi”.
Shemeikka toteaa sosiaalisen median tileillään kehopositiviisuuden olevan ihmisoikeusliike, jolla pyritään takaamaan ihmisoikeudet ihmisille, jotka eivät kehonsa vuoksi niitä saa. Hän mainitsee ylipainoisten ihmisten lisäksi esimerkiksi ihmiset, joilla on psyykkisiä tai fyysisiä rajoitteita; siis yleensäkin kaikki ne, jotka eroavat valkoisen heteron ideaalista.
Yksi tunnetuimpia kehopositiivisuusliikkeen edustajia on bodyposipanda-tilin takana toimiva Megan Jayne Crabbe. Crabbe on kirjoittanut laajasti syömishäiriöistä ja kertoo itsekin sairastaneen anoreksiaa nuoruudessaan. Blogitekstissään My Journey to Body Positivity hän tiivistää muutoksen suhteessaan kehoon seuraavasti: ”I see belly rolls, I see cellulite, I see a million flaws that have previously sent me spiraling into self hatred. But this time, I also see happiness.”
Shemeikan tavoin Crabbe pitää kehopositiivisuusliikettä ihmisoikeuskysymyksenä. Hän ottaa Instagram-tilillään kantaa muun muassa transoikeuksiin ja feminismiin.
Vaikka kehopositiivisuutta tarvitsevat varmasti kaikki, liike ajaa ennen kaikkea kehonsa takia syrjittäviä ihmisiä, kuten kehitysvammaisia tai ylipainoisia.
Huono kehokuva vaikuttaa kokonaisvaltaisesti
Huono kehokuva voi pahimmassa tapauksessa vaikuttaa mielenterveyteen. Osa kehopositiivisuutta peräänkuuluttavista sosiaalisen median vaikuttajista on kertonut aiemmista syömishäiriöistä ja kokemastaan huonosta itsetunnosta.
“Valitettavan usein huono kehonkuva ja siihen liittyvä tyytymättömyys omaan kehoon johtavat konkreettisiin toimenpiteisiin, kuten kehon muokkaamiseen, laihduttelemiseen, kehon kurittamiseen tai välinpitämättömyyteen sitä kohtaan. Pahimmillaan kehonkuvanongelmat johtavat syömishäiriöön tai vuosikausia jatkuvaan ikävään kierteeseen”, Meskanen sanoo.
Keskustelupalstoilla on sana vapaa, eikä kehopositiivisuuskaan ole jäänyt ilman kommentointia. Suomi24-kanavan keskustelu Mikä helvetin kehopositiivisuus? alkaa sanoin: “Läski akka on läski akka vaikka siitä miten yrittäisi tehdä positiivisen asian. Lihavuus on kaiken lisäksi hyvin epäterveellinen ilmiö.”
Kommentoijat harvoin muistavat sitä, että paino on kirjaimellisesti vain lukema, joka muuttuu ja on eri jokaisella ihmisellä. Kommenttikentissä huutelu ja ihmisten syyllistäminen painosta voi vaikuttaa toisen kehokuvaan enemmän kuin ajatellaankaan.
Missä vaiheessa kenellekään on ylipäänsä annettu oikeus kommentoida vapaasti toisen ihmisen painoa, vetäen siitä johtopäätöksiä huonoon elämäntapaan tai ruokatottumuksiin?
“Kehno suhde omaan kehoon syö aikaa, energiaa ja mielestä tilaa. Usein mietin, että mitä kaikkea voisimmekaan olla, jos emme uhraisi niin paljon aikaamme ja mielenenergiaa siihen, ettemme pidä omasta kehostamme, tunnemme siitä epävarmuutta tai suoranaisesti inhoamme sitä”, Meskanen sanoo.
Miten käyttää sosiaalista mediaa vastuullisesti?
Aikamme on tehnyt kehosta julkisen. Vain harvoin oman kehonsa kanssa saa elää rauhassa ilman ulkopuolisten kommentointia. Samaan aikaan sosiaalinen media antaa usein vääristettyä kuvaa elämästä, kun kaiken täytyy olla siloitellun kaunista ja visuaalista.
“Kutsun somea usein spottilampuksi, koska sen avulla valaistaan vain huolella harkittuja yksityiskohtia omasta elämästä”, sanoo Meskanen.
“Spottilamppu on tilin pääkäyttäjän käsissä, ja se valaisee vain yhtä puolta koko totuudesta. Se ei edusta koko elämää, eikä tietystikään ole varmaan tarkoituskaan, mutta en näe huolella puunattujen kuvien, jotka on otettu tarkalla valotuksella tietystä kuvakulmasta edustavan aitoa ihmiskauneutta.”
Sosiaalisen median lisäksi myös kehopositiivisuus on omalla tavoin performatiivista. Aivan kuin kehopositiivisuutta olisi ainoastaan bikineissä poseeraaminen instagramissa.
“Selaamme netistä paljon erilaisia haavekuvia ja motivaatio/inspiraatiokuvia, joiden yhteydessä haaveilemme kenties voivamme elää tuota unelmaa, omistaa tuon unelmavartalon tai olla noin menestynyt. Mutta niiden yhteydessä tunnemme inspiraation sijasta useimmiten kateutta ja lannistumista.”
Sosiaalista mediaa voi käyttää sekä hyvin että huonosti. Katarina Meskanen korostaa “somesiivouksen” tärkeyttä, jossa seurattavaksi valitaan vain tilit, jotka tukevat hyvää oloa kehossaan eivätkä anna tilaa vertailulle. Tarpeen saattaa olla myös “somepaasto”, sillä sosiaalinen media ei korvaa aitoa ihmiskontaktia.
Monelle on tuttua kokea olevansa sosiaalisen median vanki. Applikaatioiden selaamisesta on tullut päivittäistä ajanvietettä ja kuvia selatessa todellisuudentaju hämärtyy. Näennäisen täydellisten kuvien katsomisen keskellä unohtaa, että jokainen on jossain vaiheessa elämää epävarma kehostaan, ja että jokainen tarvitsee omassa elämässään positiivista kehopuhetta.
Kehopositiivisuus ei saisi kuitenkaan muuttua suorittamiseksi. Itsensä rakastamisen ei siis tarvitse olla aina julkista.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 23.4.2020 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 2/2020.
