Keskittymiskykymme katosi, ainakin hetkeksi

Mikäli uskomme lehtien otsikoita, keskittymiskyvyn puute on yksi aikamme suurimpia vitsauksia.

Aivotutkijoiden suorasanaiset varoitukset lehtien otsikoissa ovat olleet huolestuttavia: “Keskeytysten kulttuuri tekee meistä tyhmiä” (HS 6.12.17), “Työelämä on ajautunut aivot turruttavaksi silpuksi, mikä ajaa kolmekymppiset työkyvyttömyyteen” (HS 24.9.18), “Aikuisten aivot eivät enää toimi normaalisti – oireina on muistin pätkiminen ja keskittymiskyvyn katoaminen, ja se huolettaa aivotutkijoita” (Aamulehti 8.10.18).

Pahinta tässä on se, että olemme ilmeisesti tehneet tämän itse itsellemme. Jaksatko sinäkään lukea tätä juttua loppuun?

Keskittyminen eli tarkkaavuuden säätely tarkoittaa kykyä kiinnittää huomio toiminnan kannalta olennaiseen. Tarkkaavuus voi kohdentua joko automaattisesti tai tietoisesti. Tarkkaavuutta tarvitaan, jotta ihminen voi säädellä sitä, mitä tietoa ympäristön ärsyketulvasta, oman kehon tuntemuksista ja mielenliikkeistä ottaa tietoiseen käsittelyyn. Jos tarkkaavuuden säätely epäonnistuu, todellisuudessa tärkeät asiat voivat jäädä huomiotta, kun huomio kiinnittyy jatkuvasti epäolennaisuuksiin.

Aivotutkijat ovat varoitelleet erityisesti ADT:stä, attention deficit traitista, jatkuvista keskeytyksistä syntyvästä keskittymishäiriöstä. ADT:n vaikutukset siitä kärsivällä muistuttavat kehityksellisiä tarkkaavaisuushäiriöitä (kuten ADHD ja ADD), mutta ADT eroaa niistä siinä, että se on syntynyt ihmisen oman toiminnan seurauksena.

Yhdysvaltalainen psykiatri Edward M. Hallowell kuvaili ADT:n oireita jo 1990-luvulla. Hänen mukaansa ADT on seurausta jatkuvasti kasvaneista vaatimuksista aikaa ja huomiota kohtaan. Hallowellin vastaanotolle tulleet henkilöt olivat eläneet liian pitkään liian kiireistä elämää. He olivat tehneet montaa asiaa yhtä aikaa, laiminlyöneet tauot, nukkuneet huonosti ja hyppineet yhdestä tehtävästä toiseen. Tämän seurauksena keskittymiskyky oli olematon, ja yhtä asiaa tehdessä potilaan mieleen nousi jatkuvasti useita pienempiä asioita, joita hän alkoi suorittaa.

Aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala kirjoittavat vuonna 2018 julkaistussa Keskittymiskyvyn elvytysoppaassa, ettei ADT:n syntymekanismin hermostollista perustaa tunneta.  Se kuitenkin tiedetään, etteivät sen oireet ilmene hetkessä.

Myös Hallowell on todennut, että ADT:n oireet ilmenevät vähitellen. Vuonna 2005 Hallowell kirjoitti johtamisen alan aikakausilehdessä Harward Business Review’ssä julkaistussa artikkelissa, että tilasta kärsivä ei koe vain yhtä suurta kriisiä, vaan useita pieniä hätätilanteita. Syntyy jatkuvasti kasvava lumipallo: koska ADT:stä kärsivä kokee, että työmäärän kasvaessa hänen kuuluu kantaa vastuuta eikä valittaa, hän tekee kaikkensa yrittääkseen hallita työmäärää, jota hän ei kuitenkaan voi hoitaa niin hyvin kuin haluaisi.

ADT:stä kärsivä kokee koko ajan lievää paniikkia ja syyllisyyttä. Kun työtehtävät kasaantuvat, työntekijästä tulee yhä hätäisempi ja yhä vähemmän keskittyvä, silti teeskennellen yhä, että kaikki on kunnossa.

Ilmiö kuulostanee tutulta kaikille päälle vyöryvien palautuspäivämäärien kanssa taistelleille.

ADT:lle ominaista on itsensä keskeyttäminen. Vaikka siitä kärsivä saisikin siunatun rauhallisen tilan ilman häiriötekijöitä, hän keskeyttää itse itseään.

Eli kun aivot tottuvat toistojen seurauksena jatkuvaan hyppelyyn ja keskittymisen karkailuun, ne tekevät sitä itsestäänkin, pyytämättä ja kyselemättä.

Osaammeko enää oppia?

Jos ADT on turmellut työikäisten keskittymisen, miten keskittymisen tulevaisuus näkyy nuorisossa, tulevaisuudessamme? Jos uskomme taas lehtien otsikoita, ei hyvältä näytä.

Tammikuussa julkaistuun Ylen kyselyyn (7.1.2019) vastanneista opettajista kahdeksan kymmenestä uskoo oppilaiden keskittymiskyvyn heikentyneen selvästi viiden viime vuoden aikana. Monen kyselyyn vastanneen opettajan mielestä keskittymiskykyä ovat nakertaneet älylaitteiden runsas käyttö ja jatkuva virikkeiden tulva. Opettajat kertoivat, että oppilaat tulevat kouluun valvomisen vuoksi silmät ristissä ja levottomina. Oppilaat ovat myös ylivireitä ja he kestävät huonosti tylsyyttä.

Luokkahuoneiden hälykään ei ole hyväksi, kertoo aivotutkimus.

Aalto-yliopisto tiedotti helmikuussa tuoreen aivotutkimuksen tuloksista. Yliopiston ja belgialaisen Erasme-sairaalan neurotieteilijät tutkivat aikuisilla ja lapsilla niin sanottua cocktailkutsuilmiötä, eli kykyä keskittyä yhteen puhujaan taustahälyssä.

Journal of Neuroscience -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa verrattiin aikuisia ja 6–9-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen aikana osallistujien aivotoimintaa seurattiin magnetoenkefalografialla (MEG) samalla, kun tutkittavat seurasivat yhtä puhujaa taustahälyn keskeltä.

Tutkimuksen mukaan lapsilla aivotoiminta seurasi puhujan ääntä huonommin kuin aikuisilla. Tämä korostui taustahälyn voimakkuuden kasvaessa. Tutkimuksessa huomattiin, että jos ympäristössä ei ole hälyä, keskittymiskyky säilyy sekä aikuisilla että lapsilla. Jos taustahälyä taas lisätään, aikuinen pystyy edelleen seuraamaan puhetta, mutta lapsella tarkkaavaisuus heikkenee melko nopeasti. Tulokset tukevat jo aiemmin tehtyä havaintoa siitä, että lasten on vaikea ymmärtää puhetta meluisissa ympäristöissä.

Aivotutkimuksen viesti on ollut varoittava, pessimistinenkin. Onko kaikki nyt peruuttamattomasti pilalla, ja aivan omaa syytämme? Osaammeko oppia enää mitään?

“Aivotutkimus tuntee aivojen toiminnan. Sen rinnalla pitäisi keskustella myös siitä, millaisia me olemme oppijoina ja millaisia oppimisympäristöjä voidaan luoda.”

Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Sanna Järvelän viesti on kuitenkin lohdullisempi.

Järvelä johtaa kasvatustieteiden tiedekunnassa oppimisen ja koulutusteknologian yksikköä, jonka erityisinä tutkimuskohteina ovat oppimisen perusmekanismit: itsesäätely, motivaatio, oppimisen strategiat ja sosiaalinen vuorovaikutus.

Oppimistutkimusta yli kahdenkymmenen vuoden ajan tehneen Järvelän mukaan ihminen ei ole aivojensa armoilla, ja oppija voi itse vaikuttaa omaan oppimiseensa.

“Aivotutkimus tuntee aivojen toiminnan. Sen rinnalla pitäisi keskustella myös siitä, millaisia me olemme oppijoina ja millaisia oppimisympäristöjä voidaan luoda.”

Sanna Järvelän mukaan puhuessamme digitalisaation vaikutuksesta oppimiseen puhumme ilmiöstä, joista ei ole vielä tarkkaa näyttöä: ei ole pitkäaikaista seurantaa tai vertailukohtaa, vaan tieto on vasta kehittymässä.

Esimerkiksi työskentelytilojen vaikutusta oppimiseen koskeva tutkimus on vielä keskeneräistä, Järvelä sanoo. Nykyisen tutkimuksen perusteella avoimilla työtiloilla on sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Jos ärsykkeitä on kerta kaikkiaan liikaa, tulee kognitiivista kuormitusta, eikä ihmisen mieli pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Siis: kuulosuojaimet korville liiallista hälyä poistamaan ja työhön.

Toisaalta tutkimukset osoittavat myös sen, että sosiaalinen vuorovaikutus, tilanteisiin tarttuminen, stimulaatiot rikastavat työtä ja edistävät uusien ideoiden syntymistä.

Kumpi ompi siis lopulta parempi, linnoittautuminen suljetun oven taakse siunattuun rauhaan vai kommunikointi ja vuorovaikutus muiden kanssa?

“On kaksi maailmaa, molempia tarvitaan”, Järvelä toteaa.

Entäs sitten opiskelu?

Jatkuvaa keskeyttelyä on pidetty erityisesti työelämän syntinä. Tietotyöläisen työpäivää katkovat loputtomana virtana singahtelevat sähköpostit, Slack-viestit, kännykkänotifikaatiot, työkaverin hyväntahtoiset “hei mulla olis tässä nopeesti yksi juttu” -kysymykset. Jokaisella keskeytyskerralla keskittyminen katkeaa, ja oma katse on taas pakotettava paperiin tai näyttöruutuun.

Myös opiskelijan arjessa on monta otollista tilannetta keskittymisen katkeamiselle.

Isot massaluennot ovat omiaan ajatuksen harhailuun ja puhelimen näpräämiseen. Monilla on luennoilla mukana läppäri, lähes kaikilla älypuhelin. Luentomuistiinpanojen kirjoittamisen ohella on helppoa kurkata Instagram, Snapchat, Whatsapp, iltapäivälehtien uutisotsikot, oliko Instassa sittenkin jotain uutta, entäs vauva.fi?

Huonoja uutisia multitaskaajille, eli montaa asiaa yhtä aikaa tekeville: tutkimus näyttäisi osoittavan heidän keskittymiskykynsä olevan muita heikompi. Aivot eivät voi tehdä tietoisesti monta asiaa yhtä aikaa, vaan tarkkaavaisuus säntäilee asiasta toiseen.

Mona Moisala ja Minna Huotilainen puhuvat kirjassaan tehtävänvaihtokustannuksesta: tehtävästä toiseen hyppimisestä joutuu maksamaan hinnan, jonka aivot maksavat tehtävien tekemisen hidastumisena, virheiden määrän kasvuna ja kuormittumisena. Siksi tehtävästä toiseen hyppiminen on sekä tehotonta että kuormittavaa.

Välillä somea, välillä koppia

Etenkin fuksille tilanne voi oppimisen kannalta olla haastava, Sanna Järvelä sanoo. Uuden aloittaminen koettelee oppimisen strategisia keinoja.

Siksi tarvitaan tavoitteiden asettamista ja suunnittelua – asioiden “ottamista haltuun”.

“Kun on tottunut tietyllä lailla jäsennettyyn ja tiettyä logiikkaa seuraavaan toimintaan, tullaankin yhtäkkiä maailmaan, jossa on haastavia, tieteenalaan liittyviä laajoja kokonaisuuksia. Tutkimus osoittaa, että opiskelijat, joilla on hyvät oppimisen taidot, pystyvät mukautumaan helpommin uudenlaisiin tilanteisiin. Jos näin ei ole, asiaa pitää erityisesti treenata.”

Fuksi, nyt tarkkana: Sanna Järvelä puhuu työskentelyn rytmittämisen tärkeydestä. Vahva strateginen oppija osaa rytmittää omaa työskentelyään, mahduttaa viikkoonsa sekä hiljaista työskentelyä kirjastossa että sosiaalista työtä ryhmätyötiloissa.

“Puhutaan orkesteroinnista tai skriptaamisesta. Vahva, päämäärätietoinen strateginen oppija oivaltaa, milloin on järkevää somettaa ja milloin pitää valita kirjaan keskittyminen kopissa.”

Järvelän puheessa toistuu strateginen oppiminen. Strateginen oppija osaa säädellä omaa oppimisprosessiaan: tietoon, taitoon, motivaatioon ja tunteisiin liittyviä asioita.

Mutta entä jos on oppinut epästrategiseksi oppijaksi: ei tunnista vahvuuksiaan, ei osaa suunnitella työskentelyään, valvoo yöt ja nukkuu päivät, haahuilee sinne tänne ja pakottaa viime hetkellä paniikissa lukemaan edes pari vaivaista sivua?

Sanna Järvelällä on hyviä uutisia: oppimisen keinoja voi harjoitella ja kehittää jatkuvasti monella tavalla.

“Vahva oppija opettelee asettamaan itselleen tavoitteita ja etsii keinoja hyödyntää erilaisia taktiikoita kognitiivisen toiminnan tukena. Vahva oppija on tietoinen myös siitä, miksi en ymmärrä ja miksi meillä on ryhmässä konfliktia.”

Somen voima ja lasten aivot

Yhtenä merkittävänä syynä keskittymiskyvyn rapautumiselle on pidetty teknologiaa, joka on mukana kaikkialla ja joka paikassa. Älypuhelin seuraa mukana kaikkialle, vessaan ja saunaankin.

Katsetta ei tarvitse kääntää edes puhelimeen, sillä notifikaatiot saa kätevästi ranteeseensa älykelloon – ja kas, näin kätevästi ranne tärisee uuden sähköpostin tai Whatsapp-viestin merkiksi.

Älypuhelimeen liittyvä toinen keskityskyvyn tuhoaja on sosiaalinen media, ikuisine notifikaatioineen ja loputtomana uutisvirtana. Aina jollakin on asiaa sinulle, juuri tässä hetkessä.

Sosiaalinen media ei nappaa huomiota sattumalta. Se on rakennettu riippuvuutta lisääväksi. Ei ole sattumaa, että katse harhailee kesken tylsän palaverin puhelimen ruudulle: somesovellukset on tekemällä tehty mahdollisimman koukuttavaksi.

“Luoja tietää, mitä se tekee lasten aivoille.”

Moni Facebookin kehittäjistä on nyt avautunut julkisuudessa siitä, kuinka palvelu on rakennettu addiktiota aiheuttavaksi.

Sean Parker, Facebookin ensimmäinen johtaja, kertoi syksyllä 2017 puhuessaan Axios-median keskustelutapahtumassa, kuinka hän yhdessä Mark Zuckerbergin kanssa täysin tietoisesti käytti hyväkseen ihmisen psykologista heikkoutta, jotta Facebookista tulisi mahdollisimman addiktoiva.

Parkerin mukaan Facebookin luojien tavoitteena oli selvittää vastaus kysymykseen: “Kuinka voimme käyttää mahdollisimman paljon aikaasi ja huomiotasi?”

“Luoja tietää, mitä se tekee lasten aivoille”, hän totesi.

Samaten Facebookin tykkäys-napin kehitellyt Justin Rosenstein on tehnyt u-käännöksen, ja kehittää nyt itse keskittymistä edistävää Asana-sovellusta.

Vergen haastattelussa maaliskuussa 2018 hän totesi: “Nämä ovat meidän elämiämme. Meidän arvokkaita, rajattuja, kuolevaisia pieniä elämiämme. Ajatus siitä, että vietämme ne keskittymättä, saavuttamatta asiaa jota teemme, on tuskaisaa. Se on hullua.”

Ylen Taloustutkimukselta tilaaman kyselytutkimuksen (2.4.2018) mukaan suomalaisten somen käytössä näkyi pientä laskua: runsas viidesosa kyselyn vastaajista arvioi vähentäneensä sosiaalisen median käyttöä viimeisimmän vuoden aikana. Tutkimukseen haastateltiin runsasta tuhatta suomalaista. Vastaajat olivat 15–79-vuotiaita. Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa Facebookin, Instagramin, Snapchatin, Twitterin ja WhatsAppin käyttöä.

Mutta helppoa somen vähentäminen ei vastaajille ollut: kyselyyn vastanneista nuorista joka seitsemäs oli yrittänyt vähentää sosiaalisen median käyttöä, mutta ei ollut onnistunut siinä.

Erityisen painokkaasti somen vaarasta viime aikoina on puhunut tietokirjailija, internet-teoreetikko, muusikko ja kuvataiteilija Jaron Lanier. Ytimekkäästi nimetyssä kirjassaan Kymmenen syytä tuhota kaikki sometilit nyt (2018) Lanier kertoo, ettei hänellä ole yhtään sometiliä ja kertoo, miksi meidän tulisi seurata hänen neuvoaan. Yksi Lanierin argumenteista on erityisen synkkä: hän väittää, että sosiaalinen media varastaa meiltä vapaan tahtomme.

Toimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti aiheesta Helsingin Sanomissa (15.10.2018). Ahlrothin mukaan syy somen houkuttelevuudelle on hyvin toimiva algoritmi. Algoritmit seuraavat klikkauksiamme ja käyttäytymistämme netissä, ja tarjoavat meille mieluisaksi arvelemaansa sisältöä. Jokainen klikkaus kertoo koneelle, mitä haluamme lisää. Noidankehä on valmis.

Myös aivotutkijat Mona Moisala ja Minna Huotilainen näkevät, että somen koukuttavuus tekee hallaa aivoille, tuottamalla häiriön aivojen palkkiojärjestelmän toiminnassa. Järjestelmän päätehtävänä on välittää hyvänolontuntemuksia eloonjäämisen kannalta tärkeiden aktiviteettien suorittamisesta. Se määrittää ihmisen toiminnan suuria linjoja – sitä, mitä ihminen motivoituu tekemään ja mitä välttämään. Palkkiojärjestelmän voi saada myös epäkuntoon niin, että mikä tahansa dopamiinihyökyjä tuova toiminta voi tuntua palkitsevalta. Silloin palkkiojärjestelmä suosii tätä toimintaa.

Huolella ja taidolla rakennettu some totisesti tarjoaa meille pieniä, toistuvia palkkioita toinen toisensa jälkeen: hauska kuva, mukava postaus, söpö video. Jokainen näistä pitää meidät kiinni uutisvirrassa vielä hetken, toisen ja kolmannenkin.

Piuhat poikki, ongelma ratkaistu?

Miten sitten saamme aivomme oikealle tolalle?

Vaikka lehtiotsikot ovatkin tyyliltään raflaavia, tarjoaa myös aivotutkimus keskittymisen treenaamiseksi monia konsteja. Kirjassaan Keskittymiskyvyn elvytysopas Minna Huotilainen ja Mona Moisala toteavat, että vaikka meitä ympäröivä maailma houkuttelee meitä kohti ADT:tä, säheltämistä, kuormitusta ja lyhytjänteisyyttä, keskittymiskyky ei ole annettu ominaisuus, jota toisilla olisi ja toisilla ei. Keskittymiskyky on kiinni siitä, miten elämme ja käyttäydymme. Siksi sitä voi omaa käyttäytymistä muuttamalla kohentaa.

Kiireisen arjenkin keskellä on mahdollisuus treenata keskittymiskykyä, Huotilainen ja Moisala toteavat. He kannustavat ottamaan päivässä lyhyitä aikalisiä, hetkiä, joiden aikana keskitytään kiinnittämään huomio omaan kehoon muutaman hengityksen ajaksi. Pitkäjänteisempää keskittymiskykyä voi treenata uppoutumalla kirjan, podcastin, käsitöiden, opiskelun tai muun mielekkään puuhan pariin. Mikäli tilanne vaatii vaativaa ajatustyötä, huomiota houkuttelevat kännykkä ja nettiselain pitäisi sulkea.

Lasten keskittymiskyvyn palauttamiseksi on tarjottu hyvin kouriintuntuvia ratkaisuja.

Tammikuussa 2017 tutkija Samuel Abrams vieraili Suomessa. Columbian yliopiston koulutuksen ulkoistamista tutkivaa kansallista keskusta johtava tutkija kehui Helsingin Sanomille (13.1.2017), että Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä. Selitykseksi Suomen laskeneelle menestykselle Pisa-kokeissa hän arveli, että älypuhelinten yleistyminen on voinut vaikuttaa asiaan.

”Ei voi tulla hyväksi lukemisessa tai matematiikassa, jos puhelimen piippaus keskeyttää jatkuvasti”, hän totesi HS:lle.

Hänen keinonsa asian kohentamiseksi oli tämä: opettajien olisi syytä pohtia, voisiko nettiyhteyden kokonaan katkaista oppitunneilla. Näin oli Abramsin mukaan tehty esimerkiksi Yalen yliopiston luennoilla.

Professori Sanna Järvelän mukaan puhelinten sulkeminen tai nettipiuhan katkaisu ei ratkaise asiaa.

”Ei tämä ole tätä maailmaa. Meidän lapset elävät digitalisoituvassa maailmassa. Ei voida ajatella, että yhteiskunta ja digitalisaatio vain poistetaan koulusta”, hän toteaa.

Järvelän mukaan kouluja koskeva keskustelu ylipäänsä uhkaa usein karata laukalle. Esimerkiksi hän nostaa elokuun alussa syttyneen kiihkeän keskustelun itseohjautuvuudesta. Sytykkeenä oli Ylen artikkeli, joka kertoi perheistä, jotka olivat pettyneet nykyaikaiseen kouluun. Hän harmittelee sitä, että mediassa nostetaan esille yleensä radikaalimmat keinot ja ideat oppimisen parantamiseksi. Ongelma on se, että tutkimus aiheesta seuraa vasta perässä.

“Keinot eivät ole huomenna valmiita, edistys on hidasta – mutta kun ei malteta odottaa tiedon saamista.”

Työelämän sirpaloitumisen on arveltu olevan yhteydessä avokonttoreiden yleistymiseen. Oma työhuone on harvojen luksusta, sillä tila jaetaan usein yhden, kahden tai kahdenkymmenen työkaverin kanssa. Ratkaisuksi hälyn välttämiseen tarjotaan kuulosuojaimia, erillisiä puhelinkoppeja ja eristettyjä vetäytymistiloja.

Edward Hallowell totesi jo vuonna 2005, että tärkein keino ADT:n nujertamiseksi on luoda ympäristö, jossa aivot voivat toimia parhaiten: ympäristö, jonka yleistunnelma on positiivinen ja vailla pelkoa.

Vetäytyminen omaan rauhaan muiden keskeytysyritysten tavoittamattomiin voi siis kuulostaa helpolta ratkaisulta lisätä keskittymistä. Hallowellin mukaan työskentely eristetyssä ympäristössä vailla sosiaalisia kontakteja lisää ADT:n kokemista: mitä eristetympiä olemme, sitä stressaantuneempia olemme.

Muut Hallowellin tarjoamat konstit ovat vielä yksinkertaisempia: nuku ja liiku tarpeeksi ja syö hyvin.

Uhreja dataismin alttarilla

Yksi ratkaisu ärsykkeiden vähentämiseksi on hyvin yksinkertainen, mutta samalla radikaali: hylkää some kokonaan. Jos ei ole yhden yhtä sometiliä, ei sinulle tule notifikaatioitakaan.

Ongelma hoidettu!

Brittiläinen terveysjärjestö Royal Society for Public Health haastaa kaikki pitämään somettoman syyskuun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa järjestetyn kampanjan mukaan someton kuukausi tarjoaa hyvän mahdollisuuden tarkastella omaa somenkäyttöä – mitä siitä jäi kaipaamaan, mitä ei. Tauko voi tehdä hyvää: kampanja muistuttaa, kuinka kasvava somen käyttö on tutkimusten mukaan lisännyt nuorten ahdistuneisuutta, esimerkiksi masennusta, negatiivisia käsityksiä omasta kehosta, nettikiusaamista ja uniongelmia. Järjestö kertoo verkkosivuillaan lanseeraavansa lokakuussa ilmaisen verkko-ohjelman, jolla somen voi “toivottaa takaisin elämään positiivisella ja merkityksellisellä tavalla”.

Somettomuutta ehdottaa Jaron Lanierkin, tosin paljon jyrkemmällä äänensävyllä. Kirjassaan hän latoo kymmenen syytä somettomuudelle: sen lisäksi että some vie hänen sanojensa mukaan ”vapaan tahdon”, some ”tekee sinusta kusipään”, ”turmelee totuuden”, ”vie sanoiltasi merkityksen”, ”tappaa empatiakykysi”, ”tekee sinusta onnettoman”, ”yrittää viedä taloudellisen itsekunnioituksesi”, ”tekee politiikasta mahdotonta” ja ”vihaa sieluasi”. Siksi sen hylkääminen on paras tapa vastustaa “nykyajan järjettömyyttä”.

Totisesti: Lanierin mukaan some haluaa “tappaa sielumme”, ja meidät “uhrataan dataismin alttarille”.

”Sometilien sulkeminen on toistaiseksi ainoa tapa kehittää vaihtoehtoja valtavaksi virheeksi osoittautuneelle rakennelmalle”, hän sanoo.

Somesta luopuminen ratkaisee kenties yhden ongelman, mutta tuo lisää: entä sen hyvät puolet?

Notifikaatiot vievät huomiomme ja katkovat keskittymistämme, mutta some tarjoaa myös ihmiskontekteja ja vähentää yksinäisyyttä. Osa tarvitsee sosiaalista mediaa tiedonhankintaan, tiedonjakamiseen, työhön. Ilman someakin voi elää, mutta monen asian hoitaminen olisi hankalampaa ja hitaampaa.

Opiskelijana somesta voi olla hankala luopua kokonaan siksi, että tapahtumista, menoista tai vaikka luokkatilojen muutoksesta saatetaan tiedottaa vain Whatsapp- tai Facebook-ryhmässä. Mikä siis tilalle? Samoin kokonaan someton voi kokea jäävänsä ulkopuolelle ryhmän keskenäisestä viestittelystä.

Sanna Järvelä toivoisi ylipäänsä keskusteluun lisää malttia. Teknologian ja somen syyttäminen kaikesta muistuttaa aiempien vuosien varoituksia siitä, kuinka televisio tai pop-musiikki on ollut pahaksi ihmisen mielelle ja hyvinvoinnille.

Mutta digitaalisaation leviäminen on tässä ajassa järjettömän kiihkeää, Järvelä sanoo. Se, miten käsittämätön vauhti ja intensiteetti muutoksessa on, huolestuttaa häntäkin.

“Ilmiöt, sekä hyvät että huonot uudet asiat leviävät niin nopeasti, että vastuu niiden oikeellisuuden ja tarpeellisuuden arvioinnista jää yksilölle. Ihmisen omia vahvuuksia tarvitaan säätelemään digimaailmaa.”

Varmaa on, että teknologia muuttaa meitä, on jo muuttanutkin. Mutta millä tavalla? Ja mitä on luvassa?

Siitä Järvelä on mukana ottamassa selvää. Hän on mukana Oulun yliopistossa toteutettavassa laajassa GenZ-profilointihankkeessa, joka tutkii ihmisen ja teknologian suhdetta.

Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa selvitetään, miten ihmisten toimintaa ja kyvykkyyttä voidaan vahvistaa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Monitieteinen hanke keskittyy erityisesti löytämään keinoja ihmisen osaamisen, yhteistoiminnan, oppimisen ja eettisen toiminnan vahvistamiseen nopeasti digitaalistuvassa ja teknologisoituvassa maailmassa.

Vaikka kohteena on teknologian tutkiminen ja ymmärtäminen, aihetta lähestytään ihmistieteellisestä näkökulmasta. Tutkimuksen keskellä on ihminen.

Tutkimushankkeen nimi viittaa vuosituhannen vaihteessa syntyneeseen z-sukupolveen..

Juuri he ovat kasvaneet digin keskellä. Mutta mitä se heille teki? Ja mitä se meille kaikille tekee?

“Asiaan pitää pureutua huolella”, Järvelä toteaa.

 

 

Julkaistu ensimmäisen kerran 29.8.2019 Oulun ylioppilaslehden numerossa 3/2019.

Tämän jutun verkkoversioon on korjattu printtilehdessä ollut kaksi virheellistä nimeä: Edward Hallowell on alkuperäisessä tekstissä kahdesti virheellisesti muodossa Halloway, toimittaja Jussi Ahlroth oli virheellisesti Alroth.

Muokattu 7.1.2020 kello 18.35: Korjattu Aamulehden linkkiin oikea päivämäärä.