Porilaisen Hanna-Riikka Kuisman (s. 1978) kuudes teos Kerrostalo (Like, 2019) on raadollisen naturalistinen kuvaus teollisuuskaupungin rapistuneen kerrostalolähiön urbaanista köyhyydestä. Kerronnan edetessä romaanista kehkeytyy vahvasti orwellilainen dystopia.
1970-luvulla rakennettu lähiö on alussa unelmien täyttymys: on palvelut, uudet asunnot ja lähellä sijaitsevat satama- ja tehdastyöpaikat. Paratiisista ei jää jälkeäkään, kun työpaikat ja palvelut katoavat, miehet ratkeavat ryyppäämään ja turhautuneet nuorisojengit vaanivat vanhuksia kadulla.
Ylisukupolvinen köyhyyden, päihteiden ja väkivallan täyttämä helvetti räjähtää käsiin.
Kuisman kerronta iskee hämmästyttävän terävänä virke toisensa perään. Teoksessa ei ole riviäkään tyhjää sisältöä, se ei moralisoi eikä säälittele. Se näyttää kurjuuden kaikessa inhorealismissaan sellaisena kuin se on. Ja se pistää todellakin miettimään.
Kirja on jaettu eri henkilöhahmojen elämää avaaviin lukuihin, joista jokainen kertoo karua tarinaansa. Lähiö pitää otteessaan jokaista: vaikka elämää kerrostalossa on sietämätöntä kestää ainakaan selvinpäin, ei sieltä osaa lähteäkään. Se on sentään koti, kaikessa turvattomuudessaan tuttu, kuten väkivaltainen puoliso.
Yksi keskeisistä henkilöistä on Jessica, joka on jo kerran onnistunut pääsemään pois. On kunnollinen aviomies, työpaikka, lapsi ja kaunis koti kaupungissa. Menneisyys pysyy kuitenkin läsnä kuin polttomerkki ihossa ja vieraassa ympäristössä vanhat tavat houkuttelevat puoleensa. Kun Jessica menettää kaiken, ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.
Köyhän mielessä on jatkuvasti raha, eli sen puute. Ilman rahaa ei pärjää kukaan, ja vaikka elämä on helvettiä, ajaa selviytymisvaisto tekemään rahan eteen mitä tahansa: pettämään ystävät, oman lapsen luottamuksen ja ennen kaikkea itsensä.
Teokseen tuo trillerimäisen juonteen uudessa tornitalossa tukikohtaansa pitävä hämäräperäinen sijoitusyhtiö. Kun lähiön omistus siirtyy yhtiölle, alueesta muotoutuu konkreettisestikin vankila. Kameroita asennetaan joka nurkalle, kerrostalo ympäröidään aidalla, jatkuvia uusia määräyksiä ja kieltoja sisältäviä lappuja jaetaan asukkaiden postiluukkuihin ja monet häädetään kodeistaan. Yksi häädetyistä on kerrostalossa vuosikymmeniä asunut Terttu-mummo.
Syntynyt vankila on filosofi Jeremy Benthamin ideoima ja myöhemmin filosofi Michel Foucault’n teoretisoima panoptikon, jossa kukaan ei pääse piiloon alati valvovalta katseelta. Jatkuvan pelon alaisena valvotut alkavat itse tarkkailla itseään ja varoa jokaista liikettään. Hyytävän tehokas vallankäytön muoto ajaa ennen tiiviisti yhtä pitäneet asukkaat toisiaan vastaan: vanhat ystävät kulkevat apua pyytävän Tertun ohitse kuin eivät tätä huomaisikaan.
Kenelläkään ei ole varaa tulla häädetyksi, sillä lähiön laitamilla on jotakin vielä pahempaa: kammottavimpien nistien sillanalus ja rappioalkoholistien parakkialue, jossa juopot joko pieksevät toisiaan tai tulevat jengiläisten muussaamiksi, ja tapahtumat kuvataan pukumiesten järjestämänä väkivaltaviihteeksi nettiin. Pukumiesten omistajataho käärii tuotot myös lähiössä rehottavasta huumekaupasta, eikä siksi tietenkään puutu tilanteeseen.
Markus Ånäs tulkitsee Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan arvostelussa Kerrostalon osoittavan, ”mihin nykyinen vastikkeeton sosiaalitukijärjestelmä on johtanut”, kun lähiön asukkaat eivät tee kunnon töitä, vaan huoraavat, kauppaavat huumeita ja elelevät mielenterveysongelmaisina loisina varhaiseläkkeellä.
Hieman kriittisemmin yhteiskuntaan ja vallitsevaan talousjärjestelmään suhtautuvan tulkinnan mukaan teos kuvaa sitä, miten harvojen käsiin päätyvien rikkauksien ja vallan maailmassa moraalisille ja ihmisarvon kysymyksille nauretaan päin naamaa. Eriarvoisuus ja erityisesti lapsiperheiden vahvasti periytyvä köyhyys ovat Suomessa viime vuosina edelleen lisääntyneet. Rikkaudet revitään köyhän ja alistetun selkänahasta: ei ole rikasta ilman köyhää. Työttömyys ei ole hyväosaista kiinnostava ongelma, mutta työtöntä itseään siitä on tarkoituksenmukaista syyllistää.
Teos antaa äänen kurjuuden ja arvottomuuden tunteen nujertamille, jotka eivät tule sitä ikinä itse käyttämään – eivät äänestyskopeissa eivätkä mielenosoituksissa.
Tummasävyisestä teoksesta löytyy myös pieniä toivonpilkahduksia. Jessica on kyllä pirinisti ja toivottomaan tilanteeseen ajautunut huumepomon orja, mutta myös älykäs ja ällistyttävän sitkeä nainen, jonka pitää hengissä tunteista kenties suurin. Jessican ainoa toive on päästä pakoon, jotta hän saisi vielä joskus tavata huostaanotettua lastaan.
Ehkä tilaisuus vielä joskus tarjoutuu? Ehkä on sittenkin mahdollista paeta orjuudesta ja aloittaa alusta?
