Vuonna 1902 tyttölapsi syntyy ja kuolee. Suru on suuri. Äiti istuu samalla tuolilla seitsemän päivää juutalaisten perinteiden tapaisesti, kristitty isä pakenee Amerikkaan.
Tyttö tulee syntymään uudestaan monta kertaa 1900-luvun aikana; hän on nuori nainen sodan aikaisessa Saksassa, vallankumouksellinen vankileirillä ja unohteleva vanhus vanhainkodissa.
Jenny Erpenbeckiä (s. 1967) on tituuleerattu yhdeksi aikamme ajankohtaisiksi kirjailijoiksi. Itä-Berliinissä syntynyt kirjailija käsittelee teoksissaan Saksaa keskellä eurooppalaista myllerrystä. Erpenbeckiltä on aikaisemmin suomennettu kolme teosta, Päivien loppu ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 2012. Teos ilmestyi nyt Jukka-Pekka Pajusen käännöksenä Tammen Keltainen kirjasto-sarjassa huhtikuun alussa. Pajusen käännös säilyttää Erpenbeckin kirjoitustyylin soljuvuuden.
Päivien loppu rakentuu menneisyyden kudelmien varaan; aika on omalakinen eikä välitä yksittäisen ihmisen kohtalosta. Kaikki kietoutuu yhteen 1900-luvun tapahtumiin Euroopassa. Teoksessa näkyvät maailmansodat, poliittiset myllerrykset ja sotien jälkeiset humanitaariset kriisit. Saksalaisena kirjailijana Erpenbeck on sotien jättämien traumojen keskiössä, mutta yhtä kaikki sota näyttäytyy turhana ja järjettömänä.
On mahdotonta sanoa onko teos juoni- vai henkilökeskeinen. Päätyisin vastaamaan, ettei kumpikaan. Erpenbeck kuvaa teoksessaan tavallista elämää, jossa yksittäiset, pieniltä tuntuvat päätökset muuttavat suuntaa täysin päinvastaisesti.
Pitempiä osioita tahdittavat intermezzot, välinäytökset, joissa kyseenalaistetaan elämän sattumavaraisuus. Mitä jos nainen olisi noussut vasemmistoikoniksi sen sijaan, että kuoli vankileirillä? Mitä jos elämä olisi ollut yksinkertaisesti oikeudenmukainen?
Erpenbeck kuitenkin osoittaa, että kaikki harvoin tapahtuu täysin oikein. Teoksessa korostuu elämän hetkellisyys ja kuoleman läsnäolo. Päivien loppu ei ole kuitenkaan lohduton; aina on joku, joka jää kaipaamaan.
Kertoja on ainoa, joka kirjassa pysyy muuttumattomana. Kertojan ääni ei jätä mitään huomioimatta, vaan kommentoi tapahtumia välillä miltei säälimättömästi. Samaan aikaan kieli on kauniin soljuvaa, sekoittaen realismia ja unenomaisuutta.
Päivien loppu on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että teknologisesta ja älyllisestä kehittyneisyydestään huolimatta ihminen ei pysty leikkimään jumalaa; kuolema tulee, äkkiseltään, eivätkä suuret päätökset ole aina niitä, jotka muuttavat elämän kulkua.
Joskus kyseessä voi olla ainoastaan yksittäinen lause, askel, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti.
