Olen aina kadehtinut superihmisiä – heitä, jotka tekevät kymmentuntista työpäivää, juoksevat puolimaratoneja, tekevät vapaaehtoistyötä ja vaikuttavat politiikassa, harrastavat ja lukevat.
En kadehdi heitä vain siksi, että heidän elämänsä näyttää niin kiinnostavalta, vaan myös siksi, että nykymaailma tuntuu olevan tehty juuri heille, aikaansaaville superihmisille.
Elämme tehokkuutta ihannoivassa maailmassa, jossa lähes kaikkea toimintaa voi mitata, ja siten myös aina parantaa. Mittareiden maailmassa on aina mahdollisuus toiminnan tehostamiselle, nopeuttamiselle, parantamiselle aiempaan verrattuna. Sama asia lyhyesti ja tehokkaasti: tulos tai ulos.
Tehokkuusvaatimukset vaikuttavat myös yliopistomaailmassa. Tulosohjauksen ajassa tutkijan ja tutkimusyksikön on todistettava pärjäämisensä tuloksella: sovittu määrä julkaisuja ja tutkintoja on paras tulla, muuten rahahanat väännetään kiinni.
Kontrolli tulee opetus- ja kulttuuriministeriöstä, joka sääntelee korkeakoulujen toimintaa rahoitusmallilla. Nyt malli on muuttumassa taas, vielä aiempaa tutkintopainotteisempaan suuntaan. Viime joulukuussa opiskelijajärjestöt Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) ja Suomen opiskelijakuntien liitto (SAMOK) kritisoivat mallia siitä, että luovuus, yksilölliset oppimispolut ja koulutuksen laatu ovat jäämässä tutkintotuotannon jalkoihin.
Yksi tehokkuuden edistämisen työkaluista on nykyteknologia, joka mahdollistaa tehokkaan työskentelyn missä vain. Teknologian myötä olet periaatteessa aina tavoitettavissa, miksi siis et käyttäisi aikaasi mahdollisimman tehokkaasti: sähköpostia voi lukea puhelimesta missä vain, yhden työpuhelun voi aina soittaa hyvin lomamatkaltakin.
Ja läppärit ja tabletitkin ovat nykyään niin ihanan kevyitä, kyllähän sellaisen voi ottaa mukaan minne vain!
Vaikka suhtaudun tehokkuuden ilosanomaan kriittisesti, huomaan silti sisäistäneeni sen vaatimukset. Jokainen pöytä on potentiaalinen työ- tai opiskelupöytä, jokaisella laiskotteluhetkellä ajatukseni karkaavat kesken oleviin työasioihin.
Mutta kysyn: ovatko tehokkuus ja tuloksellisuus oikeasti ainoita tapoja mitata onnistumista? Ja kuinka kauan tämä malli voi vielä jatkua?
En sano, että muutos olisi aina pahasta: mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi, jos emme uskaltaisi tehdä muutoksia. Silti väitän, että jos ainoa muutoksen tapa on tehostaminen, asioiden tekeminen samoilla resursseilla vielä vain himppusen verran paremmin ja nopeammin, ihminen uupuu ja väsyy.
Ja mitä teemme maailmalla, joka on kyllä viritetty huippuunsa, mutta jonka asukkaat ovat totaalisen väsyneitä elämään siellä?
Olen erityisen huolissani uupuvista nuoristamme. Tutkimusten mukaan opiskelijat ovat entistä masentuneempia ja ahdistuneempia.
THL:n mukaan mielenterveys- ja päihdehäiriöt aiheuttavat pääosan opiskelijoiden terveyshaitoista ja ovat merkittävä syrjäytymisen ja pitkäaikaisen työkyvyttömyyden riskitekijä. Nämä tosiseikat tuntuvat sopivan kovin huonosti yhteen sen kanssa, että myös opiskelijan olisi oltava mahdollisimman tehokas: opintopisteitä on ropistava sovittuun tahtiin, jotta opintotuki ei katkea.
Nuorten uupumiseen on syytä suhtautua hyvin vakavasti. Tulevaisuudessa tarvitsemme nimittäin juuri heitä, jotka jaksavat ja pystyvät taistelemaan suuria, koko maailmaa järisyttäviä globaaleja ongelmia vastaan.
