Kun helmikuun lopussa lähdin pitkään odotetulle Pariisin-matkalleni, Euroopan toiselle puolelle muutamassa tunnissa singahtaminen tuntui lastenleikiltä.
Tulevan poikkeusajan merkkejä oli tosin jo ilmassa. Metrossa kuulutukset muistuttivat hyvän käsihygienian tärkeydestä ja mikä tahansa viittaus Italiaan nauratti, mutta samalla hieman säpsähdytti. Uusi virus tuntui silti kaukaisuudessaan vaarattomalta.
Palatessani Suomeen 11.3. Kotimaan Energia veti vielä Helsinki-Vantaan saapumisaulassa mainoskampanjaa, jossa houkuttimena oli ilmainen lentomatka.
Seuraavien päivien aikana tapahtumat eskaloituivat ennennäkemättömään suuntaan: WHO julisti viruksen pandemiaksi, maa toisensa perään sulki rajansa, ihmiset ryntäsivät supermarketteihin ostamaan pastaa ja wc-paperia, ja sosiaalisessa mediassa alettiin jakaa haasteita, joissa piti esimerkiksi kertoa, mitä oli juuri tekemässä, piirtää appelsiini tai pallotella wc-paperirullaa polvilla ilman, että se tippuu maahan.
Alettiin puhua kriisistä.
Koronavirusepidemian voisi hahmottaa jonkinlaisena globalisaation ongelmien kulminoitumispisteenä. Elämme todellisuudessa, jossa maailman maat ovat niin kiinteästi toisiinsa kytkeytyneitä, että yksittäisen wuhanilaisen torin ikiaikainen tapa myydä eläviä lepakoita pystyy horjuttamaan koko maailman tasapainoa.
Globalisaation ongelmakohdat ja uhat ovat toki mietityttäneet ennenkin. Jo 1990-luvun lopulla globalisaatiokriittinen Attac-liike vaati muun muassa pääomaveron ottamista käyttöön. Liike nosti yhdeksi suurimmista ongelmakohdista maailman yhä voimakkaampaan jakautumiseen globalisaation voittajiin ja häviäjiin. 2010-luvulla ilmastonmuutos sekä viime vuosina erityisesti nuorten järjestämät ilmastomarssit ja -lakot ovat muuttaneet rajusti käsitystämme tulevaisuudestamme.
Mutta koskaan ennen ei oma välitön lähitulevaisuutemme ole avautunut edessämme näin epävarmana: Uskallanko kriisin jälkeisessä maailmassa matkustaa viereiselle paikkakunnalle tapaamaan isovanhempiani? Selviävätkö yhteiskuntamme kriisin aiheuttamasta taloudellisesta sekasorrosta? Miten Euroopan maat turvaavat huoltovarmuutensa kriisin jälkeisessä maailmassa, kun hyvinvointimme kannalta korvaamattomien teollisuudenalojen, kuten elintarviketeollisuuden ja lääketeollisuuden, tuotantoketjut on monimutkaisesti hajautettu ympäri maailmaa?
En vielä yhdy riemunkiljahduksiin, joiden mukaan usein pinnalliseksi ja stressaantuneeksi parjattu nykyihminen oppii nyt elämään hitaammin ja nauttimaan elämän yksinkertaisista valonpilkahduksista. Tai niihin, jotka innoissaan julistavat luonnon kukoistavan taas ihmisen ollessa poissa rakentamiltaan teiltä ja silloilta (esimerkiksi kuvat Venetsian delfiinien paluusta osoittautuivat väärennetyiksi).
Maailmanhistorian tuntema totuus on, että ihmisen on vaikea muuttaa kulutustottumuksiaan ja luopua jo saavuttamistaan eduista. Esimerkiksi nyt Yhdysvalloissa muoviteollisuus on alkanut, koronaviruksen aiheuttaman hygieeniapaniikin varjolla, vaatia muovipussien käytön rajoitusten lieventämistä epidemian ajaksi.
Aika näyttää, muuttaako koronaviruspandemia globalisaation suuntaa. Vai palaammeko sittenkin takaisin samaan vanhaan?
