Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten.
Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan.
Miksi itse asut niin kaukana, vastasi ystäväni takaisin.
Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös tapaamisten tiheys ja mutkattomuus.
Nyt minä asun kaukana, tai läheiseni kaukana minusta, kummasta suunnasta asiaa katsookaan. Kun opinnot toivat minut Ouluun, en osannut pelätä sitä, miten monien kanssa yhteydenpito jäisi, miten monien elämästä ajautuisin pois.
Pitää tulla joskus käymään, monet sanoivat. Jotkut tulivatkin, oli kiva käydä, he sanoivat sitten, ja tiesin, etten näkisi heitä taas pitkään aikaan. Miten näkisinkään, monella on työ, isovanhempiensa tapaamiset, omat kiireensä.
Ja minähän se olin, joka lähti.
Kotiseutunsa jättäminen ei ole helppoa, se on ennenkin tiedetty. Sotien jälkeisten vuosien muuttoliike kaupunkeihin sai aikalaistulkinnoissa vastaliikkeensä. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa kaupunkeja kuvattiin vieraantuneisuuden, moraalittomuuden ja järjestyksen puutteen piirtein. Talonpoikaisia arvoja vaalivalle antiurbaaniudelle, kaupungistumiskielteiselle ajattelutavalle ominaista oli käsitys muuttamisen vahingollisuudesta niin yksilölle, yhteiskunnallisesti kuin alueellisestikin.
Vaikka aikalaistulkinnat eivät tavoittaneet koko totuutta muuttajien kokemuksista, eivät muuttajat toki aivan kolahduksitta sopeutuneet uuteen elämäänsä kaukana kotiseudultaan. 1960-luvun Helsingin väkivaltaisuus päihdeongelmineen näkyi erityisesti kaupunginosissa, joissa oli paljon tulokkaita muualta Suomesta. Sadoilla saapuneilla nuorilla ei ollut koulutusta, työpaikkaa tai asuntoa.
Kaupungistumisen kohtalokkaat vaikutukset maaseudulle näkyvät ja puhututtavat yhä tänään. Kaupunkielämän turmiollisuus ei tule yllätyksenä, jos suunta on kaupungista toiseen. Mutta tarkastellaanko kotiseudultaan ja tukiverkoistaan irtautumisesta aiheutuvia vaikeuksia yksilöille riittävästi? Voisiko tässäkin olla syytä nuorten aikuisten yleisten mielenterveyden ongelmien taustalla?
Muuttaminen voi olla monelle helpottavaa ja voimauttavaa, uuden tai jopa ensimmäisen kodilta tuntuvan seudun löytämistä. Toisille meistä yksinäisyys tulee yllättäen.
Vaikka uusia tuttavuuksia olisikin, itse huomaan kaipaavani lähinnä vanhojen ystävieni seuraa, heitä, joilta mikään ei tule yllättäen, joille ei tarvitse selittää mitään. Eniten kaipaan tyhjänpäiväisiä keskusteluja, sitä, kun tapaamisessa ei tarvitsisi kerrata sitä, mitä viimeisen puolen vuoden aikana elämässä onkaan tapahtunut.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut.
Moni meistä lähtijöistä tarvitsisikin työkaluja siihen, miten toimia lähtijänä uuden ja vanhan kodin ristipaineissa, kuinka hyväksyä vieraantumisesta aiheutuvat tunteet, pitää läheiset elämässään ja pysyä itse heidän elämässään mukana.
Toki meillä on sotien jälkeisten vuosien sukupolviin verrattuna paremmat mahdollisuudet onnistua yhteyden pitämisessä, paremmat tiet, halvat puhelut ja ilmaista mobiilidataa. Lentolippuja voi saada kuulemma 20 eurolla.
Nykyään etäisyyksiä mainostetaan keinotekoisenkin pieninä. Oulu julistautuu olevansa vain tunnin päästä Helsingistä, samalla kun maapallon on arvioitu olevan kahdeksan vuoden päässä 1,5 asteen lämpenemisestä. Toki ymmärrän lentomatkan houkutuksen yksilöille tilanteessa, jossa meille suodaan liian vähän aikaa matkustaa maata pitkin. Perhanan lentäjät, ajattelen silti, kun istun pakarat kipeinä yöbussissa. Yritän käpertyä kahdelle istuimelle sikiöasentoon ja saada unen päästä kiinni.
Kun vierailen kotiseudullani, pinnani on usein kireällä. Kun joku vilkaiseekin puhelintaan kesken lauseeni, mietin, etkö tajua kuinka kauan matkustin tänne tapaamaan sinua? Kalenteri täyttyy, kun yritän ehtiä tapaamaan kaikkia, joista vääjäämätöntä etääntymistä yritän epätoivoisesti paikkailla. Välttelen sukulaisten pettyneitä katseita, etkö voisi jäädä pidemmäksi?
Pahinta on ajatella sitä, elääkö iäkäs sukulaiseni vielä, kun pääsisin vierailulle seuraavan kerran. Ehtisinkö paikalle, jos hänen vointinsa heikkenisi äkillisesti.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut. Ajattelin, ettet kuitenkaan pääsisi. Tällaiset kissanristiäiset nämä vaan, he sanovat. Kuinka olisinkaan halunnut olla mukana.
Digitaalisesti jaetut kuulumiset harvoin tavoittavat yhteisen jaetun teekupposen ja sympatian tunnelmaa keittiössä.
Vaikka teknologia tarjoaisi nykyisin erilaisia mahdollisuuksia, on eri asia, kuinka hyvin muu aika sallii meidän käyttää niitä. Meidän olisi nykyisin halpaa soittaa, mutta puhelimessa puhuminen on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Lena Nälskylä kirjoittaa Ylellä, että puhelin soi spontaanisti niin harvoin, että niin käydessä pelkää usein pahinta. “Soittaja usein kysyy ensitöikseen, että onko vastaaja pahassa paikassa tai että soittiko hän huonoon aikaan. Oletusarvo tuntuu olevan, että nykyihmisellä ei ole koskaan hyvää hetkeä vastata puhelimeen.”
Jotkut sanovat, että aina voi jatkaa siitä mihin jäätiin. Voikin, toisaalta haluaisin nähdä, mitä siinä välissäkin tapahtuu.
Kun lähtijä joskus ehkä palaa, palaa hän erilaiseen todellisuuteen, mistä aikanaan lähti. Vierineet vuodet huomaa rykäyksessä, on vaihtuneita puolisoita, syntyneitä lapsia. Toisia ei enää ole, elämässä tai ei ollenkaan.
Ja sitten, kuitenkin, toisten kanssa jatketaan siitä mihin jäätiin.
Sitä odotellessa, tule käymään, ystävä.
Nimim. Kaukainen ystävä