Lapsikuolleisuus oli korkea Suomessa aina 1900-luvulle saakka. Oli tavallista, että lapsia sekä syntyi että kuoli paljon. Nykyisin Suomen imeväiskuolleisuus on YK:n mukaan maailman alhaisin.
Lapsikuolleisuutta ja siihen liitettyjä tunteita tutkineen arkeologi Sanna Lipkinin mukaan lapsia surtiin ja menetys tuntui vanhemmista kovalta korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Kuolema oli osa arkipäiväistä elämää, sillä lasten ruumiit valmistettiin hautaan ja arkut koristeltiin kyläyhteisössä.
Lipkin tutkii menneisyyden lasten hautoja ja niistä löytyviä hautatekstiilejä, jotka hänen mukaansa kertovat lasten kuolemaan liittyvistä tunteista.
Tutkija jo lapsesta alkaen
Sanna Lipkinin polku arkeologian tutkijaksi oli hyvin päämäärätietoinen. Hän toteaa tietäneensä jo lukiossa arkeologin olevan hänen unelma-ammattinsa. Syyksi hän mainitsee kiinnostuksen menneisyyden ihmisen käyttäytymiseen.
“Arkeologiassa tutkimme sitä, miksi ihminen tekee tietynlaisia valintoja. Omassa tutkimuksessani tutkin ihmisten tunteita”, Lipkin sanoo,
Lipkin piti lukion jälkeen välivuoden, jonka aikana hän esimerkiksi opiskeli avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja luki pääsykokeisiin. Seuraavana keväänä hänet valittiin opiskelemaan arkeologiaa Oulun yliopistoon. Jo opiskelujen alussa Lipkin tiesi haluavansa tehdä tulevaisuudessa tutkijan työtä, ja heti maisteriksi valmistumisen jälkeen hän alkoikin työstää väitöskirjaa.
Lipkin pitää tutkijan uran alkuna Oulun normaalikoulua. Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet normaalikoulun tiedekurssit, joissa koululaiset saivat opetella tutkimuksen tekemistä.
Ala-asteella Lipkiniä opetti lasten luovuutta tutkinut opettaja. Lipkin oli itse mukana tutkimusryhmässä. Hänen mukaansa sama opettaja laittoi jo kuudennella luokalla koululaiset tekemään tutkielman baletista.
“Luulen, että jo sieltä on peräisin tutkijan siemen.”
Sanna Lipkin sanoo innostuneensa ala-asteella tutkimuksen tekemisestä niin paljon, että alkoi työstää itsenäisesti tutkielmaa.
“Kävin hakemassa kirjastosta lasten tiedekirjoja ja kirjoitin varmaan kaksikymmentä sivua Egyptin pyramideista.”
Mitä haudat ja tekstiilit paljastavat?
Tällä hetkellä Sanna Lipkin tutkii Oulun yliopistossa lasten kuolemaa ja lasten kuolemaan liittyneitä tunteita. Ajallisesti Lipkinin tutkimus sijoittuu aikavälille 1500-luvulta 1800-luvun loppuun asti. Aikarajaus on aineistojen määräämä, mutta Lipkin sanoo laajentaneensa aikarajausta koskemaan myös varhaisempia hautoja.
Lipkin mainitsee yhdeksi tutkimusalueeksensa lasten haudat, joita on löydetty Oulun ja lähikaupunkien kirkkojen lattioiden alta. Kirkkojen lattioiden alle on hänen mukaansa haudattu lapsia eri ikä- ja yhteiskuntaluokista.
Tutkimuskohteena ovat arkut ja haudasta löytyvät hautatekstiilit, kuten hautavaatteet ja -koristukset, esimerkiksi pienet silkkikukat. Tekstiilit ovat tärkeässä osassa tunteiden tutkimusta, sillä niitä ompelivat nuoret tytöt ja vanhemmat naiset käsin juuri kyseistä lasta varten.
“Olen miettinyt, miltä ompelijasta on tuntunut sekä mitä fyysisiä aistikokemuksia tämä on kokenut, kun on käsitellyt tekstiilejä esimerkiksi pukiessaan kuollutta lasta.”
Erityisen kiinnostavaa Lipkinin mukaan on se, miten käsitys lapsuudesta on muuttunut vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lasten kuolemaan suhtauduttiin aiemmin eri tavoin kuin nykyään.
“Koska lapsikuolleisuus oli niin suuri verrattuna nykyaikaan, myös suhtautuminen siihen oli hyvin erilainen. Kyllähän lapsi on silloinkin ollut rakastettu ja kaivattu, mutta kuolemaa on jo jollain tavalla odotettu.”
Tutkimuksessaan Lipkin haluaisi laajentaa aineistoaan ja tutkia myös muuta kuin hautojen tekstiilejä ja materiaaleja. Mahdollisiksi tutkimuksen kannalta kiinnostaviksi paikoiksi hän mainitsee entisten koulujen ja asumusten pihat.
“Haluan selvittää, löytyykö sieltä jotain lapsiin selvästi liitettävää esineistöä. Tiedän esimerkiksi, että koulujen pihalta on löydetty mustepulloja, rihvelitaulujen kappaleita ja tikkuja, joilla niihin on kirjoitettu.”
Erityisen mielenkiintoista Lipkinin mukaan olisi löytää lasten leluja. Hän pohtii, että kenties juuri lelujen ja muiden käyttötavaroiden pohjalta myös lasten tuntemuksia pystytään tutkimaan.
Lapsuuden omaa ääntä etsimässä
Lipkinin mukaan lasten hautoja on tutkittu jo aikaisemmin, mutta hänen näkökulmansa on erityinen. Hänen mukaansa historiallisissa lähteissä on hankalaa löytää äidin tai lapsen oma ääni, sillä lähteet ovat usein miesten tuottamia. Arkeologiset lähteiden kautta äänettömät lähteet, kuten tässä tapauksessa lapset, saavat äänensä kuuluville.
“Lapsuutta, eikä tämän aikakauden lapsuutta ole Suomessa tutkittu paljon arkeologisesta näkökulmasta”, Lipkin perustelee.
“Lapsuutta on tutkittu paljon koulutuksen näkökulmasta, yleensä opettajan näkökulmasta. Meillä on tarkoituksena nähdä tämä kaikki lapsien näkökulmasta.”
Hauta- ja tekstiilitutkimus Lipkinin mukaan osoittaa, että vaikka lapsia kuoli paljon, heitä surtiin, sillä lasten haudat olivat kauniisti somistettuja ja vaatteet olivat usein huolella ommeltuja.
“Lisäksi ne kertovat sen, että lapsella oli erityinen asema yhteisössä. Ei aikuisten haudoista ole löydettävissä samanlaisia kukkakoristeita, eikä niissä ole käytetty yhtä paljon silkkiä tai kultareunuskoristeita.”
Hänen mukaansa haudat osoittavat myös sen, että lapsia pidettiin hyvin viattomina. He olivat puhtauden symboleita, joita synti ei ollut vielä koskenut. Nuorten haudat alkoivat jo näyttämään aikuisten haudoilta, joten voidaan olettaa, että viattomuus ja puhtaus eivät jatkuneet aina aikuisuuteen saakka.
Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen aiheeksi Lipkin mainitsee haudatut keskoset.
“Keminmaan kirkosta on löydettävissä lattian alta keskosten hautoja. Se osoittaa sen, että vaikka heillä ei ole ollut minkäänlaisia elämisen vaihtoehtoja, heitä on odotettu ja heitä on surtu.”
Lasten haudat kertovat myös ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, kuten esimerkiksi protestanttisesta uskonkuvasta.
“Pitkään menneisyydessä keskusteltiin esimerkiksi siitä, saako kastamatonta lasta haudata kirkkomaalle. Tässäkin näkyy ajallinen muuttuvaisuus ja monesti myös kirkkoherran henkilökohtainen päätös.”
Lasten hautapaikat ovat myös heijastelleet vanhempien, erityisesti isän sosiaalista asemaa. Kaikki eivät päässeet haudattavaksi kirkon lattian alle.
Kuolema ei ole enää samalla lailla läsnä
Lapsen kuolemaan suhtaudutaan nykyään hyvin eri tavoin, sillä se ei ole enää osa jokapäiväistä elämää. Muutos on vaikuttanut myös hautauskulttuuriin. Siinä konkreettisena muutoksena Lipkin näkee sen, että hautajaisissa arkut eivät ole enää auki.
Hautajaiset ovat hänen mukaansa myös kaupallistuneet, sillä kuolema ja kuolleen käsittely eivät ole enää samalla lailla läsnä yhteisössä.
“Arkkua ei enää tehdä itse eivätkä yhteisön jäsenet laita lasta itse valmiiksi hautaan. Päätökset tehdään yhdessä hautausurakoitsijan kanssa.”
Lipkinin mukaan lasten vanhemmat eivät ennenkään laittaneet lasta valmiiksi hautaan, sillä sen uskottiin tarkoittavan sitä, etteivät lapsi ja tämän vanhemmat pystyisi kohtaamaan taivaassa. Muunkinlaiset uskomukset rajoittivat sitä, kuka sai valmistella lapsen ruumiin hautaan.
“Pukeminen oli menopaussin ohittaneen naisen tehtävä, koska kuolleen käsittely uskottiin olevan vahingoittavaa sikiölle ja hedelmällisessä iässä olevalle naiselle.”
Yleensä nuoret ompelivat lapsille vaatteita ja vanhemmat naiset pukivat heidät hautaan.
Tutkimusta, jolla on merkitystä
Kysyttäessä mistä hän unelmoi, Lipkin vastaa haluavansa tehdä tutkimusta, jolla on merkitystä. Hänen mukaansa yksi tärkeistä tieteen tavoitteista on tieteen yleistajustaminen. Hän on esiintynyt esimerkiksi Oulun tiedepäivillä, jossa hän oli kertomassa nykyisestä tutkimuksestaan.
Toinen Lipkinin tavoitteista on puhua tutkimuksestaan tutkimuksen keskiössä olevalle kohdeyleisölle. Hänen mukaansa lapsille ja nuorille olisi hyvä kertoa menneisyyden lapsuudesta, johon kuuluu myös kuoleman läsnäolo.
Kuolemaan liitettyjen tunteiden tutkiminen hautatekstiilien ja arkkujen kautta saa hiljennettyjen äänet kuuluville. Lipkin toteaa naurahtaen menneisyyden ihmisten tutkimuksessa olevan se hankaluus, että heitä ei voi mennä haastattelemaan. Lapsen luut ja se, miten hänet on haudattu, kertovat kuitenkin elämästä ja kuolemasta yllättävän paljon yhä nykypäivänä.
Kuka?
Sanna Lipkin
» Syntynyt Kajaanissa, mutta kokee olevansa oululainen.
» Opiskeli Oulun yliopistossa pääaineenaan arkeologiaa. Valmistunut vuonna 2004.
» Harrastuksiin kuuluu maastopyöräily ja kaikenlainen käsityö, kuten pitsin nyplääminen.
» Unelmana on tehdä työtä, jolla on merkitystä.
» Pitää yhtenä tutkijan tärkeimpänä piirteenä päämäärätietoisuutta.
» Oman tutkimuksen lisäksi Lipkin johtaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan menneisyyden lapsuutta ja imettämistä.
Lue lisää: “Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia
