Nuorempana luin paljon historiaa. Kansakuntien kohtalonhetket kiehtoivat loputtomasti ja minua harmitti, kun elämäni oli osunut maailmanhistoriassa niin seesteiseen aikaan. Millaista olisikaan ollut elää sellaisena aikana, kun meneillään oli koko maailmaa myllertävä murros?
Herätessäni kolmannen helleviikon jälkeen jälleen kerran lämmön murjomana raatona sain vastaukseni: hanurista. Todella, todella hanurista.
Harva ajanjakso on konkretisoinut ilmastonmuutosta modernille ihmiselle samalla tavoin kuin vuoden 2018 kesä. Ruotsissa riehuneet metsäpalot, Suomessa koettu vesipula, eläin- ja kasvikunnan hätä kuivuuden edessä ja kertakaikkisen surkealta näyttävä viljasato tekivät tilastojen lämpötilakäyristä yhtäkkiä karua todellisuutta.
Vaikka onkin selvää, että paahtokesän uuvuttavat lämpötilat eivät suoraan johdukaan ilmastonmuutoksesta, yhtä selvää on se, että ilmaston lämpenemisen edetessä tämän kesän kaltaiset äärisääjaksot ovat entistä tavallisempia.
Siinä missä 1990-luvulla tällaisia kesiä kärvisteltiin 1-2 vuosisadassa, nyt niitä tulee noin viiden vuoden välein.
Reaktiot lämpöön ovat vaihdelleet voimakkaasti: osa on ryhtynyt todella pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksiaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, osa taas heittäytyy denialismin väliaikaiseen turvaverkkoon ja kieltää koko asian olemassaolon. Moni on myös perustellut omaa mukavuudenhaluaan vähättelemällä oman itsensä ja Suomen vaikutusta ilmaston lämpenemiseen. Hallitus taas on toiminut tyypilliseen tapaansa ja ollut määrätietoisesti puhumatta asiasta sanallakaan.
Vähättelyyn, kieltäymykseen ja vaikenemiseen meillä ei ole varaa. Aika loppuu kesken. Meillä on noin 40 vuotta aikaa tehdä asialle jotain. Se on ihmiskunnan historiassakin äärettömän lyhyt aika, geologisista tai kosmisista aikajanoista puhumattakaan.
Joten, vaikka tänä kesänä en kuumuuden takia nukkunut viiteen viikkoon silmäystäkään kunnolla ja koko keskikesä on muistoissani silkka epäselvä, epämukava horteinen putki, toivon ensin äärimmäisen loskaista talvea ja yhtä kuumaa, ellei kuumempaa, kesää.
Ei siksi, että vihaisin lajitovereitani vaan juuri päinvastaisesta syystä. Pelkään, että tämä ekokatastrofi voi johtaa sukupuuttoomme ja minimivahingoillakin konflikteihin, ennennäkemättömään pakolaisuuteen, lajien massakuolemiin ja maapallon asuinkelvottomaksi muuttumiseen.
Siksi toivon ihmiskunnalle mahdollisimman epämukavia oloja muutamaksi seuraavaksi vuodeksi.
Kun kaikki on hyvin, olemme haluttomia muuttamaan mitään. Kun mukavuuden kehä rikotaan, alamme vaatia muutosta.
Ja jos tämä kesä jotain opetti, niin sen, että liian kuumassa huoneessa torkkunappi menettää tehonsa ja on pakko herätä, vaikka se olisi kuinka epämukavaa tahansa.
