Mielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta?
Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien välillä? Myönnän, että itseänikin hieman jännittää aiheesta kirjoittaminen juuri sen sensitiivisyyden ja henkilökohtaisuuden vuoksi.
Asiasta tekee edelleen monisyisemmän vielä se, että sitä ei voi rajata vain mielen vointiin – on niin kokonaisvaltaista, mikä vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme ja päinvastoin. Fyysinen vointi, stressi, arjen kiire, taloudelliset vaikeudet. Sosiaalinen ympäristömme. Makroympäristö. Nämä ovat myös lieveilmiöitä, samoin kuin persoonallisuutemme. Kuinka se muovautuu elinympäristömme vaikutuksesta, kuinka me muovaamme sitä, kuinka sisäinen maailmamme vaikuttaa sen muovautumiseen? Ovatko kaikki henkisen hyvinvoinnin haasteet välttämättä negatiivisia, kuinka voisimme löytää niistä myös positiivista?
Olen kokenut tämän revelaation myös itse saadessani vaativan persoonallisuuden diagnoosin. Diagnoosin jälkeiseen aikaan liittyi useita itsetutkiskelun vaiheita, joista ensimmäinen oli epäusko. Minullako persoonallisuushäiriö? En kai minä nyt niin outo ole? Pikkuhiljaa asia alkoi iskostua tajuntaani. Aloin ymmärtää, miksi. Opin vertaamaan omia käyttäytymis- ja ajatusmallejani muihin sosiaalisessa ympäristössäni. Mutta miksi niinkään tarvitsisi tehdä? Eivät he ole minä.
Koin läpi myös vaiheen, jossa identifioin itseäni todella vahvasti diagnoosin kautta. ”Minä nyt vain toimin näin, koska minulla on tämä ongelma”. Vaan ei diagnoosi tarkoita, että sen mukaan täytyy elää.
Diagnoosi ei ole mikään käyttäytymisen sääntökirja, jonka mukaan omaa olemassaoloaan täytyy ohjata. Vaikka vaativan persoonallisuuden termikin kertoo sen olevan nimenomaan persoonaa muovaava ja suuri persoonallisuuteen vaikuttava tekijä, ei se tarkoita, että vaativa persoonallisuus olen minä. Olen myös niin paljon muuta – lojaali, välittävä, itsepäinen, kunnianhimoinen ja varautunut. Osa näistä piirteistä voidaan liittää vaativaan persoonallisuuteen, ja varmasti osa sitä, miksi olen niin kunnianhimoinen, liittyy vaativuuteen itseäni kohtaan, mutta ennen kaikkea koen olevani kaikkia edellä mainitsemiani adjektiiveja – en vaativa persoonallisuus. Ihan kuten mikään uudessa Oulun ylioppilaslehden numerossa 4/2021 esitetyistä asioista ei määrittele meitä tai muita, mutta toivottavasti auttaa ymmärtämään.
Valaisevia lukuhetkiä uuden lehtemme parissa.
